Pimeän pelko

By Taru Väyrynen

Pyry on kolmetoistavuotias nuorisokodissa asuva lapsi. Nyt hän on impannut päänsä täyteen ja haluaa kuolla... sillä mitä muuta vaihtoehtoa hänellä on? Hän on keholtaan poika, mutta sielultaan ei. Hän ei tiedä, onko Romeo vai Julia.Kun muut nuorisokodin asukkaat ja toraisa henkilökunta saavat tietää Pyryn salaisuudesta, helvetti on irti. Kenen vastuulla kohtalokkaat seuraukset ovat? "Pimeän pelko on Taru Väyrysen koskettava romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle – aikaan, jolloin sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin oli vielä paljon matkaa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726958195

Book preview

I Ihmisten ja enkelien kielillä

Pyry:

Olin impannut niin paljon, että oikeastaan tiesin kuolevani. Vaikka en halunnut kuolla. Kuka kolmetoistavuotias nyt kuolla haluaisi. Ja halusin kuolla. Kuka hyvänsä olisi halunnut niiden asioiden takia, ainakin sen jälkeen, kun Eila, Helena ja Ilpo olivat kailottaneet ne julki.

Vaikka en minä heitä syytä. En edes niitä, jotka perustavat laitoksia nuorten suojelemiseksi ja kasvattamiseksi, ja päästävät niihin työskentelemään suunnilleen jokaisen, joka viitsii tulla. Pitihän minut jonnekin heittää, kun mutsi sanoi, ettei kestä enää, ja ei näihin tietenkään tule töihin järkevää porukkaa. Ja jos ovat tullessaan, niin kyllä ne oppivat tavoille.

Eilasta on mukavaa olla pomo, ja kaikki mahdollisuudet päästä huutamaan muille kelpaavat. Helenan pitää saada esittää ymmärtäväistä ainakin pariin kertaan työvuoron aikana, muuten on päivä pilalla. Eivät ne kai edes ajatelleet, millaista minun oli siinä olla, miltä minusta tuntui.

Silti ajattelin, että ne katuisivat, kun löytäisivät minut kuolleena. Koko Linnansalmen nuorisokoti, ja varsinkin johtaja ja vastaava ohjaaja, pyytäisivät mielessään minulta anteeksi. Vaikka toisaalta tiesinkin, etteivät ne sellaista tekisi. Ne vain sanoisivat, että Pyry oli henkisesti kypsymätön.

Niin, nimeni on Pyry, ja jos ette tiedä, onko se tytön vai pojan nimi, niin älkää välittäkö. En tiedä itsekään kumpi olen, Romeo vai Julia. Niin sanoi Ilpo ollakseen vitsikäs, se oli kuulemma lainaus jostain laulusta. Poika nimeltä Päivi, enkä tiennyt oonko Romeo vai Julia. Vihjeeksi voisin kuitenkin sanoa, että minut on rekisteröity miespuoliseksi. Sillä on merkitystä sen ymmärtämiselle, mitä tapahtui, sillä tyttö olisi kyllä voinut pitää poikien vaatteita, eikä taivas olisi pudonnut niskaan. Ja sitten vielä sanotaan, ettei naisella ole tasa-arvoa. Naisellahan on enemmän, naisella on kaikki, lupa leikkiä miestäkin.

Siinä kokouksessa, jossa henkilökunnalle ja nuorille selitettiin, että olen transvestiitti (kuulin itsekin ensi kertaa koko sanan), olin vielä turtunut säikähdyksestä, joka jäi päälle, kun törmäsin Samiin ja Makeen kaupungilla, ja ne tunsivat, vaikka minulla oli hame, korkokengät ja meikit. Ne ottivat kiinni, kun yritin karkuun, sellaisilla kengillä on paha juosta. Ja ne soittivat Eilan apuun, ja Eila tuli autollaan pikaisesti kuin palokunta. Eila rakastaa sähäkkää toimintaa ja oli ihan innoissaan.

Ensin Eila ja Helena halusivat keskustella kanssani johtajan huoneessa, antamatta edes pestä naamaa tai vaihtaa vaatteita. Ne kysyivät, miksen ollut kertonut ongelmistani. Ensin ajattelin kysyä, mistä ongelmista, mutta tiesin, että ne suuttuisivat. Sanoin, että olen puhunut Mirjalle, ja Mirja oli sanonut, että haitanneeko tuo, jokaisessa naisessa on miestä ja jokaisessa miehessä naista, ja jos jollakin ne puolet on aika tasoissa, niin se voi olla hienoakin.

Ne katsoivat toisiaan, ja ymmärsin, että aikuisten kesken kaikki menisi Mirjan piikkiin. Hän oli päästänyt tilanteen käsistään. Mutta silti kaipasin juuri Mirjaa, halusin, että hänet olisi soitettu paikalle. Mirja oli sanonut, ettei ole hirveän harvinaista, että mies tykkää pukeutua naiseksi. Se oli tuntunut lohdulliselta.

Eivät ne suostuneet Mirjalle soittamaan, tietenkään. He sanoivat, että he ymmärtävät tilanteeni ja auttavat. Minä pääsisin psykiatrille, joka korjaisi asiani kuntoon. Eivätkä ne edes kuunnelleet, kun yritin sanoa, etten tiedä haluanko, että ne korjataan.

Sillä ajattelen yhä: se olisi voinut olla sitä, mitä Mirja sanoi, hienoa. Jos se ei olisi tullut julki ennen kuin itsekään oikein tiesin, mitä koko asiasta ajatella. Enhän edes ollut varma haluaisinko jatkaa sitä, se oli vain kokeilu. Kun on haaveillut, että jokin asia olisi upea, sitä pitää kokeilla. Sitten voi todeta vaikka että kyllästyy koko hommaan. Jos ei koskaan kokeile, haikailee lopun ikänsä kuvitelmaa. Sen verran elämästä sentään tajuaa jo tässä iässä.

Toivoin, että minut jo olisi jätetty rauhaan, mutta ei tietenkään. Sitten pidettiin talon yleiskokous, jonka tapaista siellä harrastettiin yhtenään muutenkin. Sitä ennen sain pestä meikit pois ja vaihtaa tavalliset vaatteeni. Aikuiset istuivat naama peruslukemilla ja yrittivät katsoa minua myötätuntoisesti. Nuoret olivat häkeltyneitä ja katselivat seinille, kihersivät pientä naurua. Helena sanoi niille, ettei seksuaalisen identiteetin häiriöissä ollut mitään huvittavaa, Pyry tarvitsi apua. Arla sanoi siihen, ettei kolmetoistavuotiaalla pojalla mitään seksuaalista identiteettiä ole, lapsi se on, ja on ihan samantekevää, mitä vaatteita kakara päälleen pukee.

Eila käski Arlan olla hiljaa, jos se ei asioita ymmärtänyt, mutta minusta siinä, mitä hän sanoi, oli kyllä järkeä. En tiedä, miksi on kivaa joskus kuvitella olevansa nainen, ja mitä lopulta haluaisin olla. En esimerkiksi ole nainut ketään, enkä tiedä haluaisinko sänkyyn pojan vai tytön kanssa. On eräs Jukkis, joka tuntuu kiinnostavalta, mutta niin tuntuu Arlakin.

Kokouksen jälkeen yritin sitten itse soittaa Mirjalle, mutta Ilpo oli jo tullut ja sanoi, että olen puhelinsoittokiellossa. Ja koko illan muut nuoret käyttäytyivät kuin minulla olisi ollut AIDS, vain Arla jutteli minulle, tavallista enemmän, kuin näyttääkseen niille oman kantansa. Arlasta tietää koko porukka, että sen oma faija on nainut sitä, ja selän takana sitä naureskellaan kuin se olisi Arlan syy, niin että se ymmärsi varmaan, miltä minusta tuntui.

Iltapalalla, kun kaikki olivat koolla, Ilpo sitten heittäytyi vitsikkääksi. Ihan hyvin ymmärsin, kun hän myöhemmin väitti, että hän halusi vain keventää tunnelmaa. Mutta ennen kuin aloin ymmärtää, olin jo ehtinyt hermostua kunnolla, kaatanut pöydän, rikkonut yhden tuoleista seinään ja sulkeutunut huoneeseeni, hän huuteli viestinsä oven läpi. Kai hän vitseillään tunnelmaa kevensikin, muiden kuin minun, ja omaansa varsinkin. On ihmisellä tietysti siihen oikeus.

Toivoin, että hän soittaisi Mirjalle. Olin teljennyt oveni, mutta Mirjalle avaisin. Kukaan ei kuitenkaan enää käynyt ovella, nuorisokoti alkoi asettua nukkumaan. En saanut unta, ja aamuyöstä, suden hetkenä, jolloin todellisuus katoaa ja ihminen on mielikuvituksen armoilla, tunsin etten kestä uutta aamua.

Ei se, mitä minä olin, minua niin ahdistanut, yhä uskoin, ettei ollut valtavan tärkeää olla selvästi mies tai nainen. Mutta minua ahdisti se, minkä olin nähnyt ihmisten silmistä, ja sen katseen tiesin näkeväni vielä uudestaan.

Olen tottunut imppaaja, en sellainen, joka vahingossa vetää liikaa ja tukehtuu oksennukseensa. Varastoa oli huoneessa, minulla on aina, ja ihan tarkoituksella hengitin liikaa ja liian nopeasti. Aioin kuolla, ja sittenkään en. Mirja tulisi aamuvuoroon. Jo taloa lähestyessään hän kuulisi seinien läpi hätäni, ovi murrettaisiin, minut vietäisiin sairaalaan. Ihminen luultavasti aina uskoo ihmeisiin. Niin minäkin: saisin ne katumaan ja jäisin kuitenkin henkiin.

Kuulin askeleet käytävällä, äänet. Ilpo selitti kuiskaillen. Mirjan ääni kohosi, vaikka vielä olisi pitänyt olla hiljaa.

– Miksei mulle soitettu heti? hän huusi.

– Ei sillä mitään hätää ole, Ilpo hyssytti. – Se vaan vähän murjotti ja meni kämppäänsä aikaisin.

Avainta koetettiin oveen, joku tempoi kahvaa. Ei se aukenisi, tuolin karmi oli sen alla.

– Potkase tää sisään, Mirja huusi Ilpolle. – Tää täytyy saada auki.

– Sä herätät kaikki, Ilpo sanoi. – Jumalauta että akat on hysteerisiä joskus.

Käytävällä tuli tosiaan liikettä, Arlan ääni siellä oli ainakin.

– Tänne asti haisee liima, Arla sanoi. – Ilpo saatanan kusipää, sä kun kyttäät kaikkea turhaa niin mikset sä oo huomannut tätä? Nukuksä yövuoroissas?

Ja Ilpo käski Arlan siivota suunsa ja olla herättämättä muita, mikäli joku vielä Mirjan kiljumiselta nukuttua sai.

– Pyry, Mirja huusi. – Pyry, avaa ovi.

Mirja oli ymmärtänyt, äänessä oli kauhua ja järkytystä, tunteita minua kohtaan. Kukaan ei halua kuolla, jos on olemassa ihminen, jolla on tunteita häntä kohtaan.

– Pyry, Mirja huusi, ja äänestä kuuli, että hän itki. Hänen sanomanaan nimeni kuulosti sellaiselta, ettei ollut mitään väliä, oliko se tytön vai pojan nimi. Se oli vain minun nimeni, hän huusi minua.

Olisin noussut, mutta en enää jaksanut.

Linnansalmen nuorisokodin raporttikirjasta lokakuulta, Helena:

Täytyy heti myöntää, että itken. Minulla on aikaa nyt kirjoittaa perusteellisesti, sillä olen ohjaajien huoneessa lukon takana. Mirjalla oli ilmeisesti vaikeuksia varjella avaimiaan, Mökö halusi tänne perässäni, mutta tilanne oven takana on rauhoittunut. Mirjahan kyllä saa ne asettumaan, vaikkakin kasvatuksellisesti arveluttavin keinoin.

Tilanne tuntui suunnitellulta. Heti kun tulin työvuoroon, nuoret kuiskailivat keskenään ja katselivat minua. Mutta kiusaa on tehty oikeastaan päivittäin Pyryn kuoleman jälkeen, joten en kiinnittänyt siihen suurta huomiota. Eikö jotain ole pahasti vialla laitoksessa, jos nuorten uhkaava käytös tuntuu tavanomaiselta?

Mirja ehdotti ennen iltaruokailua, että menisin kotiin pari tuntia aikaisemmin. Hänelle oli vihjattu jostain, joka kohdistuisi minuun henkilökohtaisesti. Mutta perääntyminen ei ole oikein, meidän on osoitettava nuorille, että he eivät säätele talon toimintaa. Meidän on asetettava heille rajat, me olemme kasvattajia.

Iltaruokailussa tehtiin kaikki mitä voitiin minun ärsyttämisekseni. Leipiä heiteltiin, sokeripaloja viskottiin, pöytä tuhrittiin margariinilla. Ja Mirja kääntyi selin, kieltäytyi osallistumasta kurinpitoon. Niin hän tekee usein noissa tilanteissa, kaikkihan me sen tiedämme.

Kun lopulta sanoin Mökölle, kun hän ahmi juustoviipaleita kourakaupalla, että ruokailutapoja voisi opetella, ettei vaikuttaisi ihan sialta, Mökö nousi ja kaatoi pöydän. Tuo pöydän kaataminen on yksi Pyryn viimeisestä illasta jäänyt tapa osoittaa mieltä, joka ehdottomasti pitäisi saada karsittua pois. Särkyneet astiat on korvattava, Mökö on pantava maksamaan viikkorahoistaan, vaikka maksattaminen veisi ne kaikki miten pitkäksi aikaa tahansa. Emme ole kaaoksen partaalla, olemme kaaoksen keskellä. Meidän on palautettava järjestys tarvittaessa kovinkin ottein.

Mökö tuli eteeni ja vaati anteeksipyyntöä, ja heilutti nyrkkiä kasvojeni tasalla. Pelästyin, Mököhän on niin arvaamaton, ja tajusin, että hän todella saattaisi lyödä. Yritin kuitenkin kerätä koko arvovaltani ja katsoin häntä silmiin. Mirjakin heräsi ja sanoi:

– Mökö, lopeta tommonen.

Mökö meni istumaan heti kun Mirja vaivautui puuttumaan asiaan, ja minä komensin kaikki siivoamaan jälkiä, mutta kukaan ei tietenkään viitsinyt tehdä oikein mitään, ja Mökö varsinkaan ei osallistunut jälkien korjaamiseen. Sanoin siitä, ja hän nousi äkkiä ja sanoi:

– Nyt ämmä riitti.

Ymmärsin, että oli turha enää kärjistää tilannetta, ja lähdin siitä pois. Istuin hetken ohjaajien huoneessa, ja jotenkuten Mirja sai olohuoneen kuntoon, siivosi kai itse suurimman osan. Niin ei pitäisi tehdä, sotkun tekijä olisi pantava siivoamaan. Sovittuja periaatteita tulisi kaikkien noudattaa.

Sitten Mirja tuli taas ehdottamaan, että lähtisin aikaisemmin kotiin, mutta eihän sellaista voi tehdä. Jos sille tielle lähdemme, voimme yhtä hyvin sulkea paikan.

Mirja tuntui suuttuvan minulle, tuhahti ja sanoi, että hänen oli joka tapauksessa mentävä saunalle – onhan saunailta, se piti laittaa lämpiämään – eikä hän voinut revetä kahdeksi ja samalla vahtia minua ja penskoja. Sanoin, etten ollut sitä pyytänytkään. Jokainen meistä pystyy huolehtimaan itsestään, niinhän me olemme sopineet. Apua ei kutsuta turhaan, vaan paikallaolija selvittää tilanteet.

Mirjan mentyä näin, että hänen lähtöään oli odotettu. Nuoret tulivat ohjaajien huoneeseen, vaikka käskin pois, koko joukko oli paikalla, mutta eniten äänessä oli Sami. Hän vaikutti joukon johtajalta. He aloittivat tyhmän herjaamisen ja kiroilun. Kuuntelin rauhallisena, yritin hymyllä osoittaa heidän tyhmyytensä. Mutta kun sanat eivät riittäneet, he alkoivat töniä. Pysyin yhä rauhallisena, vaikka toivoinkin – myönnän – jo kovasti Mirjan paluuta saunalta.

Siirryin olohuoneeseen ja yritin päästä lähemmäs saunaa, että Mirja olisi huomannut tilanteen, mutta Mökö ehkä arvasi tarkoitukseni ja sulki oven olohuoneesta saunakäytävälle. Istuin sitten pöydän luo ja yritin keskustelua. Jonkinlaisia alkuja sainkin aikaan varsinkin tyttöjen kanssa. He syyttävät meitä Pyryn kuolemasta, ja usein toistuva väite oli myös Mirjan painostaminen. En mielelläni kirjoita tätä, mutta tosiasia on, että nuoret härnäävät meitä kaikkia muita ja tekevät kiusaa, mutta säästävät Mirjaa. Toisaalta juuri Mirjan lepsuus kurinpidossa tekee tyhjäksi meidän muiden ponnistelut. Ja se, että Mirja puhuu nuorille kasvattajien keskeisestä tilanteesta, ilmeisesti jopa valittaa meiltä saamaansa kohtelua, aiheuttaa kriisejä, sellaisia kuin tänä iltana.

En väitä, että kaikki olisi Mirjan syytä, syntipukkiajattelu on virheellistä. Mutta Mirjan kyvyttömyys yhteistyöhön on tosiasia, jota kasvattajayhteisö ei enää voi kiistää, ja siltä, miten hän mielistelee nuoria, ei voi sulkea silmiään. Tottelevathan ne häntä sitten, mutta se