Pahuuden kehdossa keinutaan

By Ronja Tyren

Toimintaa ja jännitystä kaipaavalle oivaa luettavaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 11, 2019
• ISBN: 9789528055303

Ronja Tyren

Ronja Tyren on julkaissut ensimmäisen teoksensa, Kun kotona ei ole tilaa, vuonna 2015. Pahuuden kehdossa keinutaan julkaistiin vuonna 2019 ja teos August-Aurinkoleijona on julkaistu vuonna 2020.

Book preview

Sisällysluettelo

New York helmikuu 2011

Suomi helmikuu 2011

Luku

Luku

Suomi

Luku

New York

New York

New York

Tessa saapuu New Yorkiin Marraskuu 2012

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Kesäkuu 2014

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

OSA II:Pimeydelle terveisiä

PROLOGI

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

1. New York

helmikuu 2011

Tuo nainen aikoo oikeasti ampua minut, ajattelin, kun tunsin aseen ohimollani.

Olin polvillani tunkkaiselta haisevan huoneen betonilattialla ja käteni olivat ristissä pääni takana. Olin katselevinani lattiaan, vilkuilin kuitenkin naista joka käveli edestakaisin ympärilläni.

Ei sillä, niin kuin tämä olisi ensimmäinen kerta, kun joku yrittää tappaa minut, mutta tällä kertaa kyseessä oli nainen, kaiken lisäksi hyvännäköinen.

Nainen puhui yllättävän lempeällä äänensävyllä. Tosin se mitä hän sanoi, ei sisältänyt yhtään lempeää sanaa.

– Sinun parisi tapetaan kohta, häntä varmasti juuri kidutetaan.

Minä en jaksa vaivautua sellaiseen, ajattelin ampua aivosi seinän koristeeksi ihan pian.

Tuntui vastenmieliseltä ajatellakaan, mutta minun olisi jotenkin päästävä pakoon tästä tilanteesta, ja varmasti siksi joutuisin ampumaan tuon naisen. Se oli minusta kauniin naisen tuhlausta, noin kauniin naisen pitäisi olla aivan muunlaisissa hommissa, ei todellakaan heilua aseen kanssa. Ei ainakaan lain väärällä puolella.

Kuulin aseen naksahtavan, ja sillä sekunnilla toimin. Sain kuin sainkin naiselta aseen pois, ja ammuin. Tarvittiin vain yksi laukaus ja nainen oli kuolleena maassa. Eloton, kasvoiltaan verinen, ei enää niin kaunis naisen ruumis. En hetkeäkään tuntenut surua tai sääliä, ihmettelin vain missä kohtaa naisen elämässä oli mennyt pieleen.

– Valitsit väärän miehen, sanoin jo kuolleelle naiselle. Mutta mikä minä olin ketään arvostelemaan? En varmasti ollut itsekään mikään unelmien poikamies, vaikka toiminkin lain oikealla puolella. Ei tällainen elämä mitään herkkua naiselle ollut, olin sen jo huomannut. Tarkemmin ajatellen, en oikeastaan enää itsekään nauttinut tästä. Tässä elämäntavassa ei ollut piirun vertaa järkeä. Naisen ruumista katsellessa päätin, että jos saisin itseni ja työparini täältä hengissä ulos, missä ihmeessä sitten olimmekaan, niin aloittaisin aivan uuden elämän.

Nousin ylös ja menin ripeästi huoneen ovelle, avasin sen varovasti. Katsoin kumpaankin suuntaan ja kun en nähnyt ketään, lähdin ase kädessäni vasemmalle. Käytävän päässä näkyi portaikko ja oletin että sen vastakkaisella seinällä olisi ovi. Toivoin olevani oikeassa, sillä halusin ulos tästä oudosta rakennuksesta. Käytävä oli loputonta tunkkaista ilmaa, ja huomasin paljon ovia. Ricky voisi olla minkä tahansa oven takana, mutta en ottanut sitä riskiä, että avaisin yhtäkään niistä ja tulisimme kummatkin ammutuksi.

Tuntui siltä, kuin olisin jossain senkaltaisessa elokuvassa kuin Saw, ja pian joutuisin sahaamaan ruumiinosiani irti. Tuntui epätodelliselta mennä pitkin käytävää, joka ei ollut muuta kuin himmeää valoa ja pölyistä, maanhajuista ilmaa. Oletin että paikka oli jokin vanha teurastamo, tai sitten mielisairaala. Tunsin sisimmässäni, että olin hyvin, hyvin kaukana kotoa.

Yhtäkkiä kuulin laukauksia. Pysähdyin paikoilleni ja kuuntelin laukauksia mahdollisesti seuraavia ääniä. Aseeni oli valmiina sylkemään polttavia, lihaksia repiviä, tappavia paholaisiaan ja kuuntelin. Seisoin aivan hiljaa paikoillani, jotta kuulisin kaikkialle. Joku juoksi ylhäällä ja huusi:

– Saatanan narkkarit! Steve, missä helvetissä sinä olet?!

Se oli Ricky, työparini ja ystäväni, joka huusi. Luojan kiitos hän oli hengissä, ajattelin, ja lähdin juoksemaan kohti portaikkoa ja todennäköistä ovea.

Portaikon kohdalla ehdin katsoa nopeasti ylös, Ricky oli tulossa siitä suunnasta ainakin askelista päätellen.

– Ricky! Olen täällä alhaalla! huusin ja käännyin kohti ovea, joka meidän onneksemme oli oikeasti portaikon luona. Ajattelin että ulkona olisi varmasti jokin kulkuneuvo, jolla pääsisimme pois täältä jostain. Aivan sama, vaikka se olisi tankki, mutta minä aioin painua hemmettiin täältä ja aloittaa uuden elämän.

Vapauden maku suussani ryntäsin ulos ovesta ja samassa näky pysäytti minut kuin seinään.

– Voi helvetin helvetti! karjaisin, enkä ollut uskoa silmiäni. Vettä!

Ympärilläni oli vettä niin kuin maa olisi kokonaan kadonnut sen alta, pelkkää helvetin vettä!

Aloin etsiä venettä, yritin pysyä matalana, ettei kukaan näkisi minua jos joku oli vielä sattumalta elossa tuossa ihme laitoksessa. Lyhyen etsimisen jälkeen huomasin, ettei veneestä ollut tietoakaan, mutta yhtäkkiä silmiini osui jokin möhkäle. Lähdin kävelemään kyyryssä sitä kohti ja kun saavuin lähemmäs, huomasin että tälle möhkäleelle oli rakennettu ihan oma laskeutumisalueensa. Se oli helikopteri. Katselin komean kokoista kopteria ja päätin päästä sillä kotiin vaikka lentäisin koko matkan väärinpäin. Minulla ei nimittäin ollut hajuakaan miten kopteria ohjataan. Menin istumaan ohjaamoon odottelemaan Rickya, en halunnut hukata sekuntiakaan, halusin täältä niin pian pois kuin mahdollista. Elävänä.

Olin jo hetken tutustunut uuteen ajoneuvooni kun kuulin Rickyn manaavan:

– Hemmetin myrkkyturvat! Kaikki tuollaiset sekopäät pitäisi lähettää avaruuteen lopun iäksi! Sinne vaan killumaan ja miettimään kannattiko tappaa äitiään tai yleensä ketään ja varsinkaan vittuilla minulle! Musta aukko hoitelee lopulta sen mihin karma ei kykene!

Ricky kiipesi istuimelle ja huomasin hänen verisen kätensä. Itse asiassa hän oli aikalailla kokonaan veressä.

– Mitä hittoa? kysyin.

– Siat veivät minulta vasemman käden peukalon, etusormen ja kaikkein rakkaimpani, eli keskisormen, katkoivat sen kuin nakin, Ricky vastasi. Hän alkoi olla kalpea, joten tämä vehje olisi saatava ilmaan pikimmiten.

– Hyvä, että se olet sinä joka on oikeassa, ainakin useimmiten, Steve. Ne uhkasivat katkoa kaikki sormeni, ellen antaisi nimeä.

Varmaan tietävät muutenkin kenen leivissä me olemme, halusivat vaan nähdä vähän verta.

Ricky viittasi tietoihin joita olin antanut Alille. Huumekuninkaalle, jonka reviiri ja verkosto olivat jo niin laajat, että maailma tarvitsisi pian uusia maita, jollei tuota miestä saisi lopettamaan touhujaan. Olin soluttautunut hänelle töihin ja Alin alkaessa luottaa kykyihini sain värvättyä Rickyn mukaan, olin tietenkin valehdellut työparistani kaiken, myös vasenkätisyyden. Ei hän tietenkään aluksi ollut kovinkaan kiitollinen kun oli jo yli 35 vuotta tullut paremmin toimeen oikealla.

Kuuntelin Rickyä samalla kun aloin käynnistää kopteria.

– Ammuin niiltä paskiaisilta niiden laajentuneet aivonsa sammuksiin. Pääsivät aivan liian helpolla jos minulta kysytään. Alista ei ole tietoa, en nähnyt sitä pelkuria missään. Varmaan se on jo karannut tältä Jumalan hylkäämältä saarelta sen naisensa kanssa.

Katsoin työpariini, parhaaseen ystävääni ja sanoin:

– Minä ammuin sen naisen, Ricky.

Tuli hiljaista, todella hiljaista. Hiljaisuus voi todella imeä itseensä kaiken, hengityksen, tuulen vireen, jopa helikopterin lapojen äänen.

Ricky katsoi minuun ja valahti vielä kalpeammaksi, jos se vain oli mahdollista.

– Oletko hullu? Tajuatko sinä mitä sinä olet tehnyt? Sinut naulataan kuin Jeesus ristille, tajuatko?! Ricky vapisi istuimellaan.

– Se nainen oli vähällä ampua kaljuni seinäkoristeeksi, tajuatko itse?

– SE nainen on ALIN AARRE! Käsitätkö sinä että joudut vielä kärsimään tästä?

– Se nainen kompastui omaan ylimielisyyteensä, niin Alikin vielä tekee.

– Itsepähän oli miehensä valinnut, Ricky tuhahti.

Katsoin ystävääni huolestuneena ja sanoin että nyt on aika lennellä muille maille ja viedä hänet sairaalaan.

– Osaatko ohjata kopteria?

– Enpä ole koskaan ohjannut, ei se nyt niin vaikeaa voi olla.

– Kyllä se voi olla. Me kuollaan.

– Itsepähän kyytisi valitsit, vastasin ja keskityin koneeseen.

Ali makasi viltin alla aivan hiljaa vaikka olisikin halunnut tappaa nuo kummatkin agentin-paskiaiset saman tien ja vaikka hiki pursui joka huokosesta. He olivat sopineet Amyn kanssa, että jos jokin menisi pieleen, he makaisivat kopterissa viltin alla niin kauan kuin joku lennättäisi heidät pois, tai kun olisi turvallista lentää itse.

Kopteri nousi kuin nousikin ilmaan, siihen Ali oli luottanut, mutta ei voisi millään unohtaa että Steve oli tappanut hänen rakkaan Amynsa. Kiihkeän, tummakutrisen, vanilijalta tuoksuvan Amyn.

Olkoonkin Steve se rohkein ja nopeaälyisin mies, mutta Amyn kuolemaa ei voinut sivuuttaa. Se, ettei Amy enää koskaan koskisi häneen, tuntui raivostuttavan sietämättömältä! Hänen aarteensa joutuisi hautaan ikiajoiksi, eikä hän koskaan enää pääsisi nauttimaan siitä!

Kaiken lisäksi, Amy oli kantanut lasta. Alin lasta.

Viha alkoi kasvaa Alin sisällä, viha velloi suonissa ja poltti pintaan pyrkivän surun pieniksi, pieniksi koston sirpaleiksi, jotka eivät koskaan valuisi kyyneleinä hänen poskillaan.

Koston sirpaleet repivät Alin sielua, raastoivat sisintä muistamaan kaiken tuskan ja menetyksen tehden siitä entistäkin mustemman. Ne jatkoivat viiltämistään sielulle yhä rumempia kasvoja. Kasvoja, jotka Ali näki aina sulkiessaan silmät, ja joiden vuoksi hän heräsi öisin hiestä märkänä. Niiden rumuus sai hänet öisin huutamaan kauhusta, sydämen lyömään niin hurjasti että hänen koko vartalonsa takoi sen tahtiin.

Alin sielulla oli paholaisen kasvot.

Hän ei vuodattaisi kyyneltäkään rakkaansa vuoksi, ei, vaan verta. Hän kostaisi rakkaansa kuoleman, aivan kuten Dracula kosti rakkaansa itsemurhan. Ali janosi verta, ja verta hän aikoi vuodattaa.

Mutta hän päätti olla kärsivällinen, sillä koston olisi oltava pahin mahdollinen, sellainen jonka hänen lapsensa murhaaja ansaitsisi. Suunnitelma Alin sairaassa, kostonjanoisessa mielessä alkoi raksuttaa, samalla kun kopteri haki oikeaa suuntaa taivaalla.

2. Suomi

helmikuu 2011

Tuhansien kilometrien päässä kylmässä talvi-illassa istui punatukkainen, vihreäsilmäinen nuori nainen. Hänen katseensa oli surullisen pettynyt, silmistä paljastui menetysten määrä jos hänen silmiinsä sattui katsomaan. Hänellä oli kädessään tupakka, hänen ainoa lohduttajansa, pahe josta hän yritti päästä irti. Mutta tupakasta sentään tiesi milloin se loppuu. Ihmissuhteista ei. Tupakan mittaisen hetken verran, hän ajatteli, synkisteli:

En luota kehenkään. Tietääköhän kukaan muu miltä sellainen tuntuu, ajattelin kysymättä sitä oikeasti keltään, ja kuitenkin toivoin että jokainen ihminen maailmassa kuulisi hiljaisen kysymykseni. Minä halusin kyllä luottaa, olin yrittänyt kyllä, mutta valitettavan huonoin tuloksin. Parempi olla siis yksin, elää vain itselleen, sillä ainut johon voin menneiden tapahtumien perusteella luottaa, olen minä itse.

Vihreisiin silmiini oli vähällä kohota jälleen kyyneleitä mutta en antanut niiden enää tulla. En olisi enää jaksanut surra. En olisi enää jaksanut elää tämän tunteen kanssa. Miksi minua oli niin helppo satuttaa?

Maailma tuntui sekavalta ja epäluotettavalta, tai ei kai maailmaa kaikkinensa voi tästä olotilasta syyttää, vain ihmisiä siinä.

Olin yksi niistä, joka ei ymmärtänyt mitä viihteellistä on kännimokailujen kuvaamisessa. Suorastaan vihasin sitä ohjelmaa jota isoveljeksi kutsuttiin. Sehän oli kuin baari, jossa on sauna, sänkyjä ja kamerat. Olin aina inhonnut kännisiä itkijöitä ja pillittäjiä, miksi olisin halunnut katsella kuinka toisilleen tuntemattomat ihmiset tappelivat keskenään ja arvostelivat toisiaan jossain päiväkirjahuoneessa?

Oikeassa elämässä päiväkirja oli salainen ja syystä. Miksi seksistä, surusta ja rakkaudesta, ihmisen henkilökohtaisimmista asioista oli tullut sellaisia asioita, joita voi tuosta noin vain näyttää kaikille? Rakkaus oli nykyään vain viihdettä, ei enää rohkeiden ihmisten kantava voima. Ihmiset olivat niin helposti myytävissä nykyään.

Ihmisestä ei saa todellista luontodokumenttia, eikä ihmisestä voi tehdä totuuspohjaista tutkimusta sen perusteella että heidän erikoisiksi muokattuja elinolojaan kuvattiin jatkuvasti. Ihminen ei ole kameran edessä oma itsensä, ei varsinkaan silloin kun ohjelmaan osallistuminen voi merkitä kymmenien tuhansien eurojen palkintoa. Mitään yhteiskunnallisesti merkittävää en nähnyt siinä ohjelmassa, enkä niissä ihmisissä.

Puhaltelin savukiekuroita, ne näkyivät selvästi viidentoista asteen pakkasessa. Ehkä vihasin sitä ohjelmaa siksi, koska vihasin juuri nyt ja yleensäkin baareja. Vihasin kaikkea sitä mitä alkoholi oli vienyt minulta enkä halunnut omasta televisioistani katsella sellaista. Eikä televisiosta kai tule muuta yhteiskunnallisesti merkittävää kuin uutiset. Tumppasin tupakan mutten mennyt vielä sisälle, en halunnut vaikka pakkanen nipistelikin ilkeästi.

En oikeasti polttanut, olin amatööri. Minulla oli vanhasta elämästäni jäänyt tapa tupakoida silloin, kun suuttumiseni tai turhautumiseni oli niin voimakasta, että halusin reagoida siihen, mutten tiennyt miten, joten minulla oli vara-aski aina jemmassa.

En ymmärtänyt miten oli mahdollista, kuinka humalassa tehty väärä teko toista kohtaan voisi olla pelkästään siksi anteeksi annettavissa, kun veren promillemäärä on ollut korkealla ja primitiivisyys ihmisessä on ottanut vallan. Jos suhde ei ole toisen mielestä ollut minkään muun arvoinen, niin sellainen ihminen tulisi unohtaa.

Kaiken maailman selitykset siitä, kuinka miehen tulisi pitää huolta siitä että siittäisi mahdollisimman monta lasta maailmaan, että siksi mies pettää, oli raivostuttavan typerä selitys ja onnettomin yritys paeta vastuuta.

Ovatko pettävät naiset sitten pelkästään miehekkäitä naisia?

Tuskin. Maailma on sitä paitsi jo ylikansoittunut, eivätkä kaikki naiset edes halunneet lapsia, saatikka olla suhteessa miehen kanssa vaikka tekivät lapsia, niin eiköhän miesten olisi aika ajatella uusiksi mikä heidän tehtävänsä maailmassa on.

Nainen on esittänyt miehille vaatimuksen, pikaiset eivät enää riittäneetkään vaan kaivataankin sielunkumppania, ja jos ei sielunkumppania niin ainakin hellempää rakastajaa ja kumppania.

Maailma on kivikova niille joilla olisi enemmänkin rakkautta annettavanaan.

Minä ainakin kaipasin miestä, joka soisi naisen ajattelevan itse. Miestä joka rakasti itseään siten, että kykeni rakastamaan ja kunnioittamaan muitakin elollisia. Se tuntui houkuttelevalta ja turvalliselta ajatukselta ja tiesin samalla että sitä ei olisi olemassa.

Miehille tuntui riittävän seksi, ainakin riittävän monelle voidakseni olla tätä mieltä. Kuinka moni mies on uskaltanut vastata tähän haasteeseen, olla mies muutenkin kuin ilman housuja?

En olisi halunnut uskoa, että miehet olisivat ainoita kehittymättömiä olioita maailmassa. Vai olivatko sittenkin? En totta puhuen halunnut ajatella miehistä niin.

Voisiko jossain olla hieman kehittyneempi yksilö? Ehkä avaruudessa? Hänet olisi enemmän kuin kiva tavata, vaikka X-files ei aikoinaan antanut kovin mairittelevaa kuvaa avaruusolioistakaan.

Pakkanen puri varpaisiini ja nenänpäähäni, se pakotti minut astumaan sisälle, vaikka olisin halunnut olla yksin ajatusteni kanssa. Olin ärsyyntynyt.

Asunnossa oli ahdistunut tunnelma, oli ollut siitä asti kun sain kuulla että luottamukseni on petetty. Minulla oli täysi oikeus juuri nyt vihata miehiä. Katsoin sohvalla makaavaa vaaleahiuksista miestä. Uskomatonta miten äkkiä rakkaus voi muuttua vihaksi. Silmänräpäyksessä koko elämä voi varoittamatta muuttua täysin toisenlaiseksi.

Kännimokailun takia.

Oikeassa elämässä.

Siinä mitä ei kuvata.

Aivan kuin olisin elänyt, en minkään - takia, en ainakaan oman itseni takia, vaan muiden.

En olisi halunnut laittaa tuota miestä samaan sarjaan biologisen isäni tai entisteni ja tuttavieni entisten kanssa. Valitettavasti hän joutui sinne, alimpaan kastiin romujen sekaan. Siksi tunsin niin valtavaa surua, olin menettänyt hetkessä miehen jota olin kunnioittanut ja rakastanut, menetin sellaisen miehen jota olin arvostanut. Saavuttaakseni sen tilan, että rakastin ja luotin, oli vaadittu pitkä aika. Nyt se eletty aika tuntui turhalta, aivan kuin se olisi ollut täysin merkityksetöntä.

Miksi luottaisin, kun elämä opetti koko ajan olemaan luottamatta?

Taas muistin sen illan kun hän kertoi, niin, sen verran hänessä oli miestä että kertoi itse. Sydämeni alkoi taas jyskyttää, silmät kostuivat. Huomasin että mieskin oli taas itkenyt.

Tuntui väärältä kun ei voinut mennä lohduttamaan, itkeväähän pitäisi lohduttaa. Sydämeni painui kasaan. Elämä teki minusta kovemman kuin mitä oikeasti olisin halunnut olla. Minä halusin rakastaa ja olla toiselle hyvä. En vain koskaan tuntunut saavan siihen mahdollisuutta kuin pieneksi hetkeksi.

Morrison tuli luokseni hihna suussa. Nappasin sitä korvien takaa kiinni ja suukotin otsalle. Se heilutti häntäänsä ja katseli minua ruskeilla, viisailla silmillään. Koiraa on turha inhimillistää, mutta kyllä saksanpaimenkoirani Morrison on pelastanut minut suuremmalta sekoamiselta. Napsautin siis hihnan kiinni kaulapantaan ja painuimme lenkille.

Itketti, ja se ärsytti minua lisää. Onneksi emme asuneet kaupungissa, siispä meitä vastaan ei tullut kuin puita. Kävelin hirvittävää vauhtia, aivan kuin tuskan olisi voinut kävellä pois. Sydän ja koko vartalo oli revetä liitoksistaan.

Jouduin kamppailemaan joka päivä itseni kanssa, niin nytkin, etten menisi vahingossakaan läheisyyden kaipuun tuntemuksissani koskemaan mieheen joka oli pettänyt minut. Oli surkeata asua sellaisen miehen kanssa samassa taloudessa, jolle ei puhunut ja jota ei koskettanut. Irvikuva suhteesta, joka oli aiemmin ollut naurua ja rakkautta. Kukapa ei kinastelisi, mutta me olimme olleet luotuja toisillemme anoppia myöten. Aivan kuin jokin pahuus olisi koskettanut mustalla, mädällä sormellaan suhdettamme ja kääntänyt sen sellaiselle raiteelle jolle sen ei olisi kuulunut koskaan mennä. Elämässä tuli eteen asioita joista parisuhteen on selvittävä. Työttömyys, lapsen syntymä tai lapsettomuus, läheisen kuolema, uusi työpaikka, näitä asioita on lukematon määrä. Miksi ihmisen pitää mennä lisäämään tuskaansa? Miksi ihmisen pitää viimeiseen asti koetella rajojaan?

Kaikesta ei jaksa selvitä. Tällaisesta typeryydestä ei tarvitse selvitä. Tämän olisi voinut estää. Tätä ei olisi tarvinnut tapahtua!

Itkin jo melkein ääneen.

Maisemat vilahtelivat samalla kun uusia tähtiä syttyi taivaalle ja toisia tipahteli. Pakkanen nipisteli poskiani ja Morrisonin parta alkoi huurtua, sen hengitys höyrysi ja kieli roikkui ulkona. Lumi narskui joka askeleellani kun tein jälkiäni lumiseen, kylmään maahan.

Reiteni olivat aivan tulessa, päätin että seuraavalla tolpalla kääntyisin takaisin päin. Tiesin, että jonkinlainen käännös olisi tehtävä myös elämäni suhteen. Mielessäni oli vain yksi kysymys, suuri sellainen, ja minua pelotti vastata siihen. Kasvoni olivat huolesta synkkänä, pelkäsin minkälaiseen vastaukseen päätyisin.

Paljonko ihmisen pitää kokea, että uutta ei enää pystykään aloittamaan? Olinko minä jo niin rikki revitty, niin täynnä pelkoa ja surua, epäuskoa miehiä kohtaan, etten koskaan saisi sitä mistä olin aina haaveillut?

Olin aina halunnut perheen.

Perheeseen voi kuulua myös vain kaksi toisilleen tärkeää, mutta juuri siksi sitä voisikin kutsua perheeksi. Perheeseen kuuluu rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset, aivan sama kuinka monta henkeä siinä on.

Olin aina halunnut perheen, mutta sitä onnea ei minulle ollut vieläkään suotu. Vain pettureita.

Jotenkin tuntui siltä, että olisi ollut armollisempaa riisua minut alasti, heittää täysin vailla suojaa ihmisjoukon keskelle talvipakkasella, ja katsoa kuinka kauan kestää että joku hyväsydäminen antaisi oman takkinsa yltään. Sillä tavoin sitä kai löytäisi oikeanlaisen kumppanin. En uskonut löytäväni sellaista baarista.

Jäin hetkeksi seisomaan sillalle, Morrison nuuhki kiihkeästi ilmaa. Se haistoi varmaan sudet, joiden kerrottiin liikkuvan lähistöllä. Katsoin järven takana olevaan metsään ja näin silmissäni susilauman, niiden veriset tassut ja kuonon joka nuuhki maata. Isot karvaiset korvat jotka nyt höristivät korviaan kun kuulivat Morrisonin pienen urinan. Keltaiset silmät jotka katsoivat meihin päin sillalle, järven takana olevasta metsästä.

Ne katselivat meitä, tunkeilijoita.

Nojasin kaiteeseen ja huokaisin syvään, olin hetken kateellinen susille siitä miten järkevää heidän kanssakäymisensä oli. Eiväthän sudet rakastuneet. Vai rakastuivatko, katsoin kysyen susien maille. Odotin jonkinlaista vastausta mutta sitä ei tullut.

Tulisin ikävöimään tätä paikkaa kovasti. Rakastin niin paljon luontoa, että tämä paikka oli tuntunut kodilta.

Katsoin tummaa tähtitaivasta, hyvästelin haikeana maailman kauneimman taivaan, täällä oli aivan varmasti universumin kirkkaimmat timantit. Ne toivottivat minulle onnea matkaan, minne ikinä menisinkään, tai ainakin halusin ajatella niin.

– Morrison. Mennään, tule!

Sudet ja timanttitaivas, ne alkaisivat olla nyt taaksejäänyttä elämää. Edessä olisi väistämättä muutto takaisin kaupunkiin, josta olin jo kerran paennut tätä samaa tuskaa. Jouduin puremaan hammasta niin että poskiani vihmoi.

Vein Morrisonin kotiin ja lähdin saman tien treeneihin. Nappasin kassini ja lähdin mitään sanomatta.

Ajoin liian lujaa, mutta mitä sitten? Kukaan muukaan ei välittänyt mistään mitään, miksi minun pitäisi?

Pysäköin pihalle ja tervehdin muita treenareita. Tänään potkisin sydämeni irti rinnasta, iskisin kepillä niin että ranteet paukkuisivat. Hajottaisin itseni, jotta pääsisin kokoamaan itseni uusiksi. Kung-fu. Elämäni pelastaja.

3.

Amerikan puolella, Steve ja Ricky laskeutuivat jotenkuten onnistuneesti sairaalan talon katolle. Steve oli nähnyt valkean rastin ja hihkunut onnessaan, kun taas Ricky oli alkanut kadottaa ajan ja paikan tajuaan.

– Saat kohta apua kamu. Hetki vielä, yritä kestää!

Sairaalassa tohtori Mike Hamilton oli ylimmässä kerroksessa odottamassa helikopteria saapuvaksi. Heille oli ilmoitettu potilaasta joka oli saanut sairauskohtauksen autoa ajaessaan. Yhtäkkiä taivaalta kuului kopterin lapojen papattava ääni, ja hän ihmetteli miten kopteri voi olla jo perillä. Mike avasi oven ja katsoi taivaalle. Sieltä oli tulossa musta helikopteri ja se olisi aivan pian laskeutuneena katolle. Tohtori alkoi soittaa tulossa olevalle kopterille joka kuljetti sairauskohtauksen saanutta, heidän pitäisi lentää toiseen sairaalaan, onneksi se oli lähellä. Mike mietti pitäisikö soittaa vartijatkin, mutta päätti olla soittamatta. Sen sijaan hän soitti hoitajalta apua ja meni edeltä katsomaan mikä tilanne kopterissa olleilla oli.

Kopterista huojui ulos aivan verinen mies, hänen viereensä juoksi toinen, onneksi haavoittumaton joka auttoi toista kävelemään.

Hetken Mikeä huolestutti ja harmitti, ettei ollut soittanut vartijoita, mutta hänen ei auttanut enää perääntyä.

– Mikä hätänä?! Mike huusi ja juoksi miehiä vastaan.

Haavoittunut ojensi hänelle kätensä joka oli kiedottu johonkin riepuun joka oli nyt aivan veren tahrima. Jos se oli joskus ollut vaate, niin kukaan ei voinut sanoa mikä tai minkä värinen se oli ollut.

Mike otti haavoittunutta miestä kainalon alta ja auttoi taluttamaan sisälle. Hän ei viitsinyt kysyä enää mitään, vaan päätti jättää kysymykset tuonnemmaksi. Tärkeintä oli saada mies kuntoon, hän oli menettänyt paljon verta.

Kun Rickyn kättä oli jonkin aikaa jo leikattu, Steve istui sillä aikaa huoneen ulkopuolella odottamassa ja miettimässä mitä seuraavaksi tekisi. Hän kirjoittaisi raportin ja sen jättämisen jälkeen hän aloittaisi uuden elämän. Millä tavoin ja milloin hän kertoisi Rickylle? He olivat olleet parina jo yli kymmenen vuotta. Pärjäisikö hän sittenkään ilman työn tuomaa jännitystä, miten hän sopeutuisi niin sanottuun tavalliseen elämään?

Hoitaja tuli huoneesta ja huomasi Steven olevan ajatuksissaan.

– Hei. Ystäväsi on pian kunnossa, hän jää yöksi kuitenkin tarkkailuun, hän menetti niin paljon verta että tajunnan menettäminen saattaa olla vieläkin mahdollista. Hänen pitää nyt vain olla rauhassa, hoitaja sanoi koskettaen Steven kättä.

– Kiitos tiedosta, voinko nyt mennä katsomaan häntä vai parsitaanko häntä vielä kasaan?

– Voitte mennä. Hän voi olla hieman pökerryksissä kipulääkkeistä ja nukutuksesta.

– Kiitos vielä kaikesta, Steve sanoi ja meni Rickyn huoneeseen.

Tohtori Hamilton oli huoneessa ja kun Steve astui sisään, tohtori kysyi:

– Hei taas Steve, saanko kysyä mistä tulette ja miten hän on joutunut tuollaiseen onnettomuuteen? Osoittaen samalla Rickya, joka makasi sairaalan sängyllä kyllästyneen näköisenä niin kuin olisi ollut sen vankina jo viikon. Ei tippaakaan siltä kuin olisi pökerryksissä.

Steve katsoi lattiaan ja näytti omaa virkamerkkiään.

– Olimme hoitamassa työtämme, en tiedä tarkalleen missä, kunnes sitten kaikki meni mönkään ja nyt olemme tässä. En tiedä kenelle tuo helikopteri kuuluu, mutta tiedän että ne miehet jotka katkoivat Rickyn sormet, ovat nyt kuolleet.

Tohtori kuunteli ja kysyi olisiko hänestä vielä jotain apua, helikopteri pitäisi kuitenkin saada katolta pois, sillä se oli uusien potilaiden tiellä.

Steve kertoi saaneensa miehet hoitamaan sen pois aivan näinä hetkinä.

Tohtorin lähtiessä Steve jäi Rickyn seuraksi.

– En jaksaisi olla täällä yhtään enempää, Ricky sanoi.

– Et ole ollut täällä vasta kuin muutaman tunnin.

– Silti, tämä on tylsää, enkä pääse töihinkään aikoihin tämän käden vuoksi. Miten pärjäät ilman minua? Ethän vain vaihda minua johonkin nuorempaan?

Steve ei sanonut mitään. Naurahduskin oli jotenkin vaimea.

– Mitä? Onko tapahtunut jotain? Ricky katsoi Steveen.

– No ei oikeastaan.

– No puhu nyt suoraan hemmetti!

Steve huokaisi ja sanoi että on aikeissa lopettaa hommat. Ricky valahti taas kalpeaksi.

– Et helvetissä! Et voi olla tosissasi, olet vasta kolmekymmentäkuusi! Mitä aiot muka tehdä eläkepäiviisi asti? Myydä munkkeja torilla?

– Eikö minusta muka olisi muuhun?

– Olet vain aivan liian hyvä agentiksi ollaksesi yhtään mitään muuta!

– Ricky, en oikeasti jaksa enää. Oltiin kumpikin taas aivan liian lähellä kuolemaa. Homma alkaa karata käsistä. Tällä kertaa ne leikkasivat sormesi. Ensi kerralla se on sinun pääsi, ja tiedät sen itsekin.

– Luovutatko sen vuoksi että minun sormeni ovat katki? Et voi jättää tätä asiaa tähän.

– Siihen tarvittaisiin kokonainen armeija että Ali ja kumppanit saataisiin nalkkiin! Me kaksi emme pysty siihen!

Huoneeseen tuli hiljaista. Miehet katselivat toisiaan sanomatta sanaakaan. Hiljaisuus syveni entisestään, kunnes Steve päätti lähteä. Ricky toivoi oven sulkeutuessa, että olisi nainen, saisi vollottaa silmät päästään eikä tarvitsisi hävetä.

Muutamaa tuntia myöhemmin Steve istui pomoaan vastapäätä. Ray katseli häntä hiljaisena, ei hymyillyt mutta ei murjottanutkaan. Ray oli harmaahiuksinen kookas mies, joka oli oikeudenmukaisin johon Steve oli elämässään törmännyt. Ray oli vahva mies, jolla oli vahvan miehen tahto.

– Oletko aivan varma päätöksestäsi Steve?

– Olen, päällikkö, Steve vastasi.

– Jos mieleesi on vain kerran juolahtanut että...

– Ei se ole yhdestä kerrasta kiinni. Koko viime jutun ajan ajattelin haluavani lopettaa. Elämässäni ei ole muuta kuin tätä paskaa jatkuvasti ja se on väärin.

– Jospa puhuisit psykologille, ja se sinun olisi pitänyt tehdäkin jo.

On aivan normaalia haluta elämäänsä jotain kaunista, varsinkin tätä työtä tehdessä, Ray vielä maanitteli.

– Ei tähän tarvita psykologia. Olen tehnyt päätökseni, olen harkinnut tätä pitkään. Tiedän mitä haluan, ja haluan lopettaa.

Ray hiljeni, painoi katseensa alas ja pyöritteli sormissaan olevaa kynää. Todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli viskoa joka ikinen tavara pöydältä. Hän oli turhautunut, sillä Steve oli parhain agentti hänen aikanaan.

– On sääli menettää kaltaisesi agentti.

– Tulee muita, usko pois, Steve lohdutti.

Tuskin, Ray ajatteli, ja otti vastaan aseet ja merkin jotka Steve laittoi pöydälle. Ray päätti pitää ne vielä hetken ennen kuin kirjaisi ne käyttämättömiksi. Jospa Steve oli vain säikähtänyt ja palautuisi kohta omaksi itsekseen.

Hetkisen kuluttua Steve palasi työhuoneeseen, jonka oli jakanut Rickyn kanssa. Hän istahti tuolilleen ja huokaisi syvään. Hän tiesi että reilun kymmenen vuoden agenttina olo ei noin vain voisi kadota mielestä. Hän tiesi myös, että uusi elämä joka häntä odotti, ei ehkä miellyttäisi häntä. Mutta hän tiesi myös sen, ettei hän halunnut tällaiseenkaan jäädä.

Hän risti kätensä päänsä taakse ja nojasi kunnolla tuolinsa selkänojaan, hän heilutteli tuoliaan edestakaisin ja vaipui ajatuksiinsa.

– Miksi teet noin? kuului yllättäen Rickyn ääni hänen selkänsä takaa.

– Ai miten, lähden?

– Ei vaan heilut kuin kusihätäinen, Ricky tokaisi.

– Mitä sinä täällä teet? Miksi et ole sairaalassa?

– Mitä helvettiä minä siellä mätänen? Olen ihan kunnossa.

Steve naurahti ja vakavoitui sitten.

– Ali kostaa sinulle Steve, Ricky sanoi.

– Niin. Mihin helvettiin se tyyppi katosi? Steve pohti.

Alista ei ollut nähty tai kuultu jälkeäkään sitten tapahtuneen.

– Sitähän tässä selvitellään, Ricky vastasi.

– Pitäisiköhän unohtaa koko juttu, tai ainakin täällä sanoa niin ja tutkisit omin päin, Steve ehdotti.

– Meinaatko että joku täällä...? Ricky hämmästyi.

– Eihän sitä koskaan tiedä. Voiko kehenkään luottaa?

– Minä ainakin luotan sinuun. En ymmärrä silti mitä lähdet tavoittelemaan sillä uudella elämälläsi, Ricky sanoi närkästyneenä.

– Elämäni tarkoitus ei voi olla se, että ammun ihmisiltä aivot seinille.

– Se olikin typerä nainen, joka oli muuten vähällä ampua sinut jos et muista! Elämän tarkoitus on olla miettimättä elämän tarkoitusta. Mihin sinä aiot sitä paitsi nyt mennä?

– Käyn tervehtimässä vanhempiani, Steve vastasi.

– Jassoo, äidin luokse maailmaa karkuun.

– Ei, vaan minä välitän heistä.

– Milloin sinä muka sen tajusit, Steve naljaili.

– Selvästikin aiemmin kuin sinä.

He katsoivat toisiaan ja virnistivät.

– Meidän on mentävä sen naisen hautajaisiin. Voisit ottaa selvää milloin ne ovat, Steve sanoi Rickylle.

– Soitan heti kun tiedän, Ricky sanoi.

Steve nousi ja kävi halaamassa Rickya, miehekkäästi toisiaan selkään taputellen he lupasivat olla yhteydessä toisiinsa.

Sitä ei sanottu ääneen, mutta he kumpikin olivat vielä vaarassa.

He tarvitsivat toisiaan, vaikka toinen luopuikin virkamerkistään.

Rickystä se oli hullua, sillä nyt vasta Steve vaarassa olikin. Ali ja kumppanit eivät olleet mikään nössö moottoripyöräjengi.

Se oli Helvetin Ali, paholaiselle täysin omistautunut psykopaatti.

Steve otti oman laatikkonsa pöydältä ja