Tuonelan mustat linnut

By Jarmo Teinilä

Ilmari Tuonela ei ole nähnyt äitiään kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes eräänä päivänä saa häneltä syntymäpäiväkortin. Tämä kortti palauttaa lapsena kokemansa väkivallan Ilmarin mieleen ja hänen jo tukahduttamansa ajatukset kostosta heräävät jälleen eloon.

Ilmari lähtee Turusta Tampereelle tapaamaan äitiään ja saa häneltä vanhoja valokuvia, jotka saavat Ilmarin tolaltaan. Ilmari liimaa Taiston kuvan jääkaapin oveen ja alkaa laatia suunnitelmia tämän surmaamiseksi. Vaikuttaa siltä, että hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kostaa äitinsä ja itsensä puolesta. Hänellä on yksi etu puolellaan: kukaan ei osaisi epäillä Robert Smithin näköistä miestä murhaajaksi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 28, 2016
• ISBN: 9789523398146

Jarmo Teinilä

Tuonelan mustat linnut on turkulaisen kirjailijan, Jarmo Teinilän (s.10.10.1967 Tampere) esikoisteos.

Book preview

Luku

1.

Syksyllä, parisen kuukautta sitten, Ilmari oli saanut äidiltään postikortin, jossa oli äidin osoite Hervannassa ja puhelinnumero. Kortissa äiti toivotti hyvää syntymäpäivää, kaksi viikkoa myöhässä. Ilmari oli täyttänyt kaksikymmentäseitsemän. Myöhästyminen ei ollut täysin äidin syy; Postilla ja Alkolla oli osuutta asiaan. Äiti oli lähettänyt kortin Ilmarin viimeiseen osoitteeseen Valkeakoskella, joten hän oli vain kaksi ovea jäljessä ja käsialasta päätellen viinapullon edellä. Ilmari ei ollut kuullut äidistään mitään lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Hyvää syntymäpäivää rakas poika, oli äiti kirjoittanut. Ilmari ei tuntenut mitään, joten hän käveli läheiseen Alkoon.

Ilmari oli kuuden, kun näki Taiston ensimmäisen kerran. Hän oli ollut ulkona leikkimässä ja eteisessä kuuli äitinsä itkevän. Joku mies oli äidin kimpussa ja Ilmari jähmettyi paikoilleen. Kun mies sai tekonsa tehtyä, hän tarttui Ilmaria tukasta ja heilutteli kulliaan pojan nenän edessä.

Haista sitä, se haisee sun äidiltä, hän sanoi Ilmarille. Sitten hän löi Ilmaria avokämmenellä kasvoihin, niin että tämän pää osui eteisen ovenkarmiin ja hän menetti tajuntansa. Kun Ilmari vihdoin tokeni, hän haistoi tutun tuoksun. Äiti oli keittänyt kahvia ja tehnyt hänelle pullamössöä.

Tässä on Taisto, äiti sanoi.

Ilmari, poika sanoi arasti.

Me näimmekin jo, kun kompastuit eteisessä, Taisto sanoi ja iski silmää Ilmarille. Äiti katsoi Ilmarin kuhmua otsassa ja torui:

Miten sinä nyt sillai kohelsit?

Ilmari katsoi korttia ja mietti, vieläköhän Taisto on kuvioissa mukana. Vieläköhän lapset hänen lähellään kompuroivat eteisessä ja vieläköhän hänen naisensa kaatuvat portaissa. Hän avasi viinipullon ja kaatoi lasin täyteen. Tapojensa vastaisesti hän joi lasin kerralla tyhjäksi ja kaatoi heti lisää. Tuo postikortti oli pysäyttänyt Ilmarin arkisen kamppailun ja herättänyt jälleen vanhan kipinän. Kaikki alkaisi taas alusta, mutta nyt Ilmari olisi riittävän iso puolustautumaan. Luulin ymmärtäväni mitä Nietzsche tarkoitti ikuisella paluulla, mutta tuskin tätä kuitenkaan, Ilmari pohdiskeli synkkänä.

Ennen kuin äiti oli löytänyt Taiston, Ilmari sai katsella televisiota päiväkausia rauhassa. Isä oli muuttunut valokuvaksi kirjahyllyyn, kun hän oli ollut neljä. Reksa, Ilmarin äidin nuorempi veli toi hänelle ruokaa, kun äiti oli reissuillaan. Reksan kanssa Ilmarilla oli aina hauskaa.

Kerran Reksa meni tapaamaan jotain tyttöä ja Ilmari istui oven takana odottamassa. Hänelle tuotiin lasi olutta ja mankka, joka soitti isojen poikien lauluja. Kyllä Ilmari tiesi, mitä oven takana sillä välin tapahtui. Sitä hän vain ihmetteli, ettei kuullut tytön itkevän. Äiti itki aina. Toisella kertaa Reksa vei Ilmarin ostoksille, ja piilotti takkiinsa pitkän pätkän lenkkimakkaraa. Kassalla Ilmari tokaisi viattomasti ääneen, että kuinka Reksa unohti maksaa sen. Eno tarttui poikaa kädestä ja sitten he juoksivat.

Niihin aikoihin Ilmari opetteli avaamaan viinapullon, niin että korkin rengas ei irronnut. Se oli tarkkaa puuhaa. Terävällä ruuvitaltalla tai teräspiikillä pikkuhiljaa edestakaisin vääntäen rengas venyi ja lähti lopulta korkin mukana. Sitten viinat kaadettiin ämpäriin ja tilalle laitettiin vettä. Vielä korkki varovasti kiinni ja kun Alko sulki ovensa viideltä, vesipullon hinta nousi kaksinkertaiseksi koskenkorvapulloon verrattuna. Illan tultua Reksa laittoi yhden pullon kumpaiseenkin hihaan ja lähti Tammelan torille töihin. Hän lupasi aina mennä katsomaan Ilmaria mahdollisimman pian. Ei Ilmari sillä välin nälkään kuolisi, hänellä oli nopeammat jalat kuin Nekalan T-kaupan myyjällä.

2.

Vielä seuraavanakin päivänä Ilmari kummasteli korttia ja hänen ajatuksensa velloivat menneessä. Ilmari tiesi, ettei hänen tarinastaan tulisi suurta kertomusta; kukaan ei muuttuisi koppakuoriaiseksi, eikä ryöväri pääsisi paratiisiin. Ilmarin palapelissä oli liikaa taivasta ja kulmapalat hukassa. Hän päätti mennä elokuviin, jotta saisi muuta ajateltavaa. Schindlerin listaa oli kehuttu. Kun astui alaovesta ulos, hän näki nuorisoa makailemassa liikkumattomana jalkakäytävillä. Niitä oli myös jokirannassa ja parkkipaikoilla. Nuorison keskuuteen on ilmeisesti levinnyt uusi villitys. Kauppatori oli täynnä jäykistyneitä, nuoria vartaloita. Torin keskellä oli oikea kasa ennen niin vetreitä kroppia. Hän nousi bussista ja jäi vähän matkan päähän pysäkistä katsomaan tätä näkyä. Ilmari sytytti tupakan. Hänen viereensä seisahtui hieman Ilmaria vanhempi mies, joka sanoi:

Niitä on kuulemma nähty Ruissalossa asti, metsissä ja meren rannalla.

Onkohan tämä joku kampanja jonkun hyvän asian puolesta? Ilmari tuumaili ääneen. Tai taidetta? Mies kohautti olkapäitään, Ilmari neppasi tumpin kadulle ja molemmat jatkoivat omiin suuntiinsa kohti aikuisten maailmaa. Ei, ei se taidetta voinut olla, koska osallistujia oli niin paljon. Nuorilla on vimmainen tarve hakea huomiota, Ilmari mietti. Ehkä tässä oli kyse jostain sellaisesta. Katsokaa, tältä näyttäisi, jos me kaikki olisimme kuolleita! Ilmari tyytyi tähän selitykseen. Se sopi hänelle: vähemmän jonotettavaa kaupassa, bussissa ja Ärrällä. Ja ennen kaikkea oli hiljaista.

Saitte minun huomioni nuoret, Ilmari totesi itsekseen.

Seuraavana aamuna Ilmari haki Ärrältä pari askia tupakkaa ja Sensaatiolehden. Siinä oli juttua eilisestä nuorten tempauksesta, kannessa puhutteleva kuva. Kyseessä oli kampanja nuorisotyöttömyyden vähentämiseksi otsikolla NÄIN PALJON MEITÄ JO ON. Ympäri Suomea työtön nuoriso oli asettunut makuulleen sovittuun aikaan, missä kukakin silloin oli. Melko gandhimainen lähestymistapa, Ilmari tuumaili; hän piti siitä.

Ei huutamalla yleensä saada mitään aikaan. Hiljaisuus puolestaan – olisinko nyt sovinisti, jos väittäisin, että tuo naisten aikojen alussa kehittämä ja hyväksi havaitsema ase miehiä vastaan, oli erittäin tehokas, pakotti reagoimaan, Ilmari mietti. Miehille hiljaisuus, siis vaikeneminen on neljäs olomuoto. Kiinteä, neste, kaasu ja vaikeneminen. Minkä sille mahtaa, ihminen on sellainen kuin on. Ainakin osittain.

Hän heitti lehden nurkkaan ja lähti taas ulos. Hänen olonsa oli selvästi aiempaa parempi. Ilmari päätti mennä soittamaan äidilleen kulman takana olevasta puhelinkioskista.

Maria.

Ilmari…

Onko siellä mun pikku Imppu?

No en mä enää niin pieni ole. Melkein kaksi metriä.

Mitä kuuluu?

Ajattelin, että voisin tulla käymään. Sain kortin ja siinä oli osoite. Asun muuten nykyään Turussa.

Ai Turussa? Mitäs sinä siellä… Ilmari kuuli, kuinka hänen äitinsä pidätteli itkua.

Opiskelen kirjallisuutta.

Tuleekos susta sit kirjailija?, Ilmarin äiti yritti naurahtaa kepeästi.

En tiedä, ei sitä ainakaan koulussa opi, se on käynyt jo selväksi.

Sun isäs oli hyvä kirjoittamaan, siihen mä ihastuin sillon.

Niin. Mitä jos tulen poikkeamaan joku päivä?

Tuvvaa, ei mulla tässä mitää ihmeellistä.

Mä tuun marraskuun eka päivä, kun saan asumistuen.

Selvä juttu, nähään sit.

Juu, moi.

Ilmari laittoi luurin takaisin paikalleen ja katsoi täriseviä käsiään. kaksikymmentä vuotta, hän kuiskasi, kaksikymmentä vuotta.

Puhelun jälkeen hän käveli Tuomiokirkon puistoon. Mustat linnut odottivat patsaaksi muuttuneen Per Brahen jalkojen juuressa. Ne toivat hänen mieleensä kirjan, jonka hän oli pari vuotta aiemmin lukenut: Aamun sinessä mustat linnut. Mutta nyt ei ollut aamu, eikä edes yö vielä. Ilmari paleli. Linnut lehahtivat lentoon ja kaarsivat kirkontornin takaa koilliseen. Ilmarin silmät näykkivät maisemaa hetken, kunnes yö lopulta nielaisi hänet. Kotona Ilmari laittoi teeveden kiehumaan, jäi istumaan keittiöjakkaralle ja vilkaisi seinäkalenteria. Hän oli kirjoittanut jokaisen päivä kohdalle Nyt. Hän suttasi tämän päivän yli ja kirjoitti: Huomenna.

3.

Mitä mystiikkaa on siinä, että jokaisen ratakiskon saumalla juna sanoo logos, logos, logos… Kun kaksi eri metalliseosta kohtaavat ja liikkuvaa massaa vie jumalallinen voima. Juna etenee kiskoilla kohti väistämätöntä ja kiskojen kalke toistaa sen mitä ei ole: logos, logos, logos… Nyt-hetki pakenee ja menneisyys tulee yhä lähemmäs. Se mitä meille opetetaan, on pelkkää jälkiviisautta, selittelyä. Vain se, minkä teet, tapahtuu. Se mikä joskus oli hädin tuskin elämisen arvoista, ei enää ole kertomisen arvoista. Ja kuitenkin:

Viikon päästä Ilmari istui junassa. Hän katsoi junan ikkunan läpi kaikkensa antaneita peltoja. Syyskynnöt oli tehty. Äiti maa oli päässyt lepoon. Lehmät viety navettaan, paitsi sitä yhtä, jonka tappoi pallosalama. Mutta se oli Hauholla. Ilmari yritti olla katsomatta typerää hymyään, joka peilautui ikkunasta maisemaa vasten. Hän kaivoi repusta rohkaisua. Viimeisen viikon aikana Ilmari oli nukkunut 11 tuntia. Hän tunsi olevansa lopussa.

Loimaan jälkeen hän havahtui huutoon:

Tarkastetaan Loimaalta tulleiden matkaliput. Konduktööri katsoi Ilmaria kysyvästi ja samassa juna heilahti terävästi. Konnari kaatui hänen syliinsä.

Hyökkäys on paras puolustus, Ilmari sai sanottua. Konduktööri pyysi anteeksi ja asetteli vinksalleen mennyttä lakkiaan hetkeksi menetettyä arvokkuuttaan tapaillen.

Rautatieasemalta Ilmari käveli Keskustorille ja otti bussin Hervantaan. Hänen äitinsä