Pako Karjalasta

By Seppo Jääskeläinen

Ilmari Ampuja on neljävuotias lähtiessään perheensä kanssa Sortavalasta Savoon evakkoon. Perhe muuttaa väliaikaisesta kodista toiseen, ja lapsen näkökulmasta kaikki on muutenkin liikkeessä. Ilmarin havainnot tavoittavat vähitellen muuttuneen tilanteen: äidin isää ikävöivät askeleet ja sodan realiteetit. Ja kun jatkosota loppuu ja isä palaa kotiin, ei seuraakaan onnellista aikaa, vaan perhe hajoaa. Ilmari ja Tapio joutuvat sopeutumaan muutoksiin, ensin kotiseutunsa jättämiseen ja sitten vanhempiensa eroon.Herkkä ja koskettava jatkosotakuvaus aloittaa Seppo Jääskeläisen Ilmari Ampuja -trilogian. Pako Karjalasta välittää pienen pojan näkökulman riipaisevan kirkkaasti ja tempaa lukijan Ilmarin nuoruusvuosista kertovalle, vaiheikkaalle matkalle.Koskettava sarja seuraa Karjalasta evakkoon lähtevän pienen Ilmarin varttumista jatkosodan poikkeusoloissa ja sodan jälkeen. Taidokas, historiallinen nuoruuskuvaus jättää lukijaansa viiltävän muistijäljen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728203385

Book preview

Pako Karjalasta

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1998, 2022 Seppo Jääskeläinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203385

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

K un Ilmari heräsi hän ei heti tiennyt missä oli. Tuntui kuin vain hetkeä aikaisemmin hän olisi ollut väkijoukossa tulossa kaupungista lossilla saareen. Oliko se unta vai totta? Ihmiset olivat katsoneet vakavina suut avoimina tekemättä mitään kun hän oli yrittänyt yksin saada lossia liikkumaan. Hän oli juossut vuoroin toisen ja taas toisen vaijerin luokse kapula kädessään. Kapula oli kulunut ja sileä ja sen sivusta avoin lovi kuin rasvattu. Karttu luiskahti joka yrittämällä, lossi seisoi keskellä salmea ja vedenpinta oli tyyni. Ihmisillä oli päällään tummia pukuja ja mustia kumisadetakkeja vaikka ei satanut. Keskellä lossia seisoi kantikas musta auto ja sen konepellin nokassa näkyi kirkas risti. Kun ajatteli taaksepäin niin hän muisti olleensa hautausmaalla. Harmaapukuiset sotilaat olivat seisoneet asennoissa avoimen haudan ympärillä ja sitten soltut olivat ampuneet yhtäaikaisesti ilmaan. Sotilailla oli verikauhat päässä ja muut ihmiset haudalla olivat olleet avopäin. Sitä ennen värikäsasuinen pappi oli kumarrellut ja heiluttanut suitsutusrasiaa melkein pimeässä kirkossa, joka kaikui kun pappi hymisi ja lauloi.

Suitsukkeen tuoksu tuntui nenässä vieläkin.

Poika hätkähti kun seinäkello aloitti urinansa. Sitten kellopeli kajautteli lyöntejään kauan ja sen tunsi päässä. Hän laski ääniä, mutta ei päässyt kuin neljään kun sekaantui. Aurinko paistoi ikkunan leveydeltä kamarin oviseinään ja pölyhiukkaset tanssivat ilmassa.

Kun aurinko on tuolla, Illu ajatteli, niin on puolipäivä. Isä oli sen sanonut. Hän kuunteli. Hirret naksahtelivat. Kun mitään muuta ei tapahtunut, hän hivuttautui sängystä varovasti alas ja hiipi tupaan. Tuvassa ei ollut ketään, kärpäset vain pörräsivät. Hän vaaniutui tuvasta keittiöön. Lattialankku narahti, se sama mitä ei muistanut koskaan kun käveli yli.

Keittiön komuutin kannella oli pestyjä astioita nurinpäin. Ikkunanaluspöydällä oli täysi sarja ruskeita viilikuppeja, niin monta kuin heillä niitä oli. Kyyrölän omien ryssien tekemiä, äiti oli kerran kertonut. Savikupitoli aseteltu riviin kuin paraatisotilaat ja päällekkäin kuten oli ollut voimisteluasetelmassa. Illu muisti voimistelijoiden vierailun ja nimenkin: Talikkalan Taitovoimistelijat. Niillä oli ollut valkoiset pitkät housut ja kangastossut, sekä hihattomat siniset paidät joiden rintaan oli ommeltu valkopohjainen siniristilippu.

Ilmari laski viilikuppeja niin pitkälti kuin osasi: Yksi, kaksi, kolme, neljä, alimmassa rivissä. Niitten päällä oli lauta ja toinen kerros, nyt vain kolme kuppia, ja taas lauta ja kaksi kuppia. Ylimmäisenä oli hänen oma pieni nimikkokuppinsa yksinäisenä ilman aluslautaa kahden viilikupin reunojen varassa.

Illu haparoi silmät kiinni puristettuina hämärän eteisen läpi portaille ja pihalle. Vasta siellä hän avasi silmät. Hän kiersi talon ympäri vaanien joka kulmalla, niitä oli neljä. Kun ketään ei ollut missään, hän juoksi nopeasti maantielle ja sen laitaa pitkin sinnepäin mistä lossirantaan mentiin.

- Ei ristinsielua, ei ristinsielua, Illu toisteli juoksuaskelten tahtiin ja alkoi nyyhkyttää.

Hiekkainen tie kiemurteli kapeana tiheän lehtipuumetsän sisällä sinne ja tänne kaarrellen, nousten ja laskien mäkisenä, ja aurinko tuli esiin oikealta ja sen valo välähteli silmiin puiden lehvien väleistä, ja kun hän oli juossut ainakin sata kilometriä ylitse sen ison mäen, jossa katajia kasvoi ja jota kauemmaksi ei saanut mennä, hän saapui niittyaukion reunaan, jonka takaa alkoi kärrytie, ja hän kääntyi täydessä vauhdissa sinne. Kärrytien ura oli kuin rännissä, pitkät puut olivat uhkaavina miten sattui tien molemmin puolin aivan vieressä ja niiden oksat olivat uhkaavina pään päällä, ja hän lisäsi vielä nopeutta. Pihan reunassa näkyi punainen talo.

Karjalankarhukoira säntäili juoksulangassaan edestakaisin ja haukkui. Koira oli musta ja sillä oli valkoinen läikkä rinnassa. Illu tiesi että koiran nimi oli Noppe, ja että se tunsi jos sen oli tavannut ja silittänyt sitä. Hän oli, mutta silti hän hidasti juoksuaan koiran kohdalla.

Noppe tunnisti hänet, onneksi, alkoi heiluttaa häntää, ja sen haukkuminen muuttui kumeasta röykytyksestä lyhyiksi väyhähdyksiksi, ja se löi tassujaan maahan ja vikisi, mutta hän mennä painalsi sen ohi sitä taputtelemattä suoraan ovelle ja ovesta sisälle.

Aikuiset ja velipekka istuivat talon keittiössä ja isä sihautteli etusormi pystyssä suun edessä. Radio oli pyöreällä pöydällä, ja ne kaikki olivat pöydän ympärillä niin kuin lossi-ihmiset suut avoimina, mutta kesäisissä vaatteissa. Isä ja äiti ja Neuvosen vaari ja muori istuivat tuoleilla ja Tapio-veli jakkaralla. Tapsan lyhyt otsatukka oli yhtä vaalea kuin äidillä.

Illu pyöritteli nyrkkiä silmissään ja käveli puulaatikon eteen. Sille piti nousta juonitellen, niin kuin Neuvosen vaari oli opettanut, ensin mahalleen ja sitten kitkuttelemalla pitäen kiinni luukun saranoista, ja kun oli jo kannen päällä, piti kääntyä, jolloin pääsi istualleen ja näki taas toiset.

Hän katsoi niitä, ja ne tuijottivat häntä kuin vierasta ja ohi, ja velikin oli tärkeän näköinen ja yhtä vakava. Kuin kissa paskalla, hän muisti sanonnan ja alkoi nauraa.

- Olepa kätkättämättä, isä sanoi ja kurtisti otsaansa niin että toinen silmä pieneni enemmän kuin toinen. Isällä oli kihartuva musta tukka.

Radio vingahteli ja miesääni puhui:

..n tiedon mukaan tämän raukkamaisen ja sotarikollisen teon tunnottomina suorittajina olivat olleet BolsevikZapoljarjan -nimisen partisaaniosaston jäsenet. Tuhoisku saattuetta vastaan tehtiin Petsamon tiellä Laanilassa. Iskussa sai surmansa kolme siviilihenkilöä, muun muassa Oulun piispa Yrjö Vallinmaa. Eivätkä roistontyöt kyseisenä sunnuntaina heinäkuun neljäntenä päivänä loppuneet suinkaan tähän. Saamiemme tietojen mukaan Krasnyi Partisan -osasto Neuvosto-Karjalasta iski rauhallisen siviiliväestömme kimppuun Suomussalmella Malahvian ja Viiangin kylissä järjestäen armottoman verilöylyn. Tutkimukset jatkuvat. Suursodan itärintaman etelälohkolta ilmoitetaan seuraavaa: Saksalaiset joukot ovat käynnistäneet laajan offensiivin Kurskin-Orelin alueella. Suur-Saksan sodanjohto ilmoittaa kyseisen suuroffensiivin tulosten olevan lopun alkua viholliselle ja merkittävä osatekijä akselivaltojen lopullisen voiton…, hrrr…vouhhh…

- Ne häiritsevät, äiti sanoi ja käänteli nykäyksittäin päätään. Ilmarista tuntui että äiti katsoi kaikkia muita vuorotellen paitsi häntä.

- Tästä ei hyvä seuraa, isä sanoi ja työnsi molemmat kätensä saapashousujen taskuihin ja etsi. - Sitä se Stalingrad talvella tiesi.

Neuvosen vaari nousi tuolista ja napsautti radion pois päältä.

- On se, on se, vaari sanoi vapisevalla äänellään ja huokaisi.

Neuvosen muori katsoi isää ja vaaria ja vikisi: - Lupailevat sentään hyviä heinäpoutia.

- Siltä tuo näyttää, isä sanoi. - Ovat mantereen puolella, Läskelässä päin muistaakseni, jo niitelleet.

- Vai niin, vai niin, muori ihmetteli. - Aikaisessa ovat. Aina ennenvanhaan Riekkalansaaressa oltiin ensimmäisiä.

Isä katseli ikkunasta ulos, otti kesäpuseronsa taskusta pilliaskin, valitsi paperossin hitaasti, napsautti sen holkkia laatikon kanteen, puristi pilliosan sormillaan litteäksi ja toisensuuntaisen litistyksen putken päähän hampaillaan, kaivoi tupakansytyttimen saapashousujensa taskusta, nitkutti sen litteän kansiosan irti, pyöräytti peukalollaan rissalla kipinöitä, lanka syttyi, tuli haisi, ja isä sytytti paperossin tupakkapään: - Vuuh.., isä imaisi äänen ja pölläytti savua nenästä ja ryki. - Jospa me lähdettäisiin. Kiitos korvikkeesta ja uutisista.

- Mitä joutavia, Neuvosen vaari vähätteli ja huitoi kuin kärpäsiä hätistäen kädellään. - Samalla tuon kuulee useammatkin korvat.

- Eivätkö ne teidän anodit ole vieläkään tulleet? Neuvosen muori kitisi ja laittoi suunsa supulle. Muorilla oli ryppyinen ja pieni naama.

- Eivät ole, isä vastasi. - Jo kolmen viikon ajan minä olen käynyt kyselemässä, mutta eivät vielä ole saaneet Viipurin tukusta Sortavalaan.

Äiti katsoi Illua ja sitten ne kaikki.

- Tuli nuorin isäntä hakemaan, Neuvosen muori vinkaisi ja hytkähteli naurua kuin viluissaan.

- Siinä on poika, joka ei kauan viihdy yksikseen, isä sanoi ja yhtyi muorin nauruun. - Hätäinen mies.

- Jätettiin se nukkumaan, äiti puhui kaiken ylitse niin kuin Ilmaria ei olisi ollutkaan, - mutta se on herännyt.

- Olikohan liian hiljaista? isä aprikoi.

- Täytyy kai sitten mennä ääntä pitämään, äiti sanoi ja nousi jaloilleen. - Niin kauan kuin saadaan pitää. Kiitos vaan ja näkemiin.

- Tulkaahan korvikkeelle, isä kutsui. Neuvoset nyökkivät.

Isoveli meni ulkona rapsuttamaan Noppea ja kutsui Illua.

- Mennäänkö uittamaan purjelaivaa, Tapsa ehdotti. - Sain sen maston jo korjattua.

- Joo, mennään, mennään!

Illu alkoi hyppiä. Noppe intoutui mukaan ja tempoili kohti, mutta ketju ei riittänyt.

- Älä hösellä, veli sähähti. - Nuo kuulee.

Mutta isä ja äiti menivät jo kaukana. Pojat juoksivat oikopolun kautta suoraan laiturirantaan. Tapio meni verkkovajaan ja toi Suomen Joutsenen laiturille. Laiva oli niin suuri, että veli kantoi sitä sylissään kuin uunihalkoa. Suomen Joutsen oli kolmimastoinen, kaunis ja sulavapiirteinen laiva, sen runko oli puhtaan valkoinen ja purjeet tehty vanhasta lakanasta. Rauhanaikaista kunnon puuvillaa, oli äiti sanonut ommellessaan. Illu oli ihmetellyt itsekseen että miten puusta voi