En kyyneltä vuodattanut: Olavi Laihon elämän kahdeksantoista vuodenaikaa 1940-1944

By Jukka Rislakki

Halikossa syntynyt Olavi Laiho kiinnostui kommunismista jo nuoruudessaan ja osallistui aktiivisesti työväen urheiluseurojen toimintaan. Kun hänet tuomittiin vuonna 1934 vankilaan valtionpetoksen valmistelusta, tuomio vain lujitti hänen kommunistisia ajatuksiaan. Vapauduttuaan Laiho otti osaa turkulaisten kommunistien toimintaan, ja jatkosodan sytyttyä hän karkasi ja oli mukana suunnittelemassa aseellista yhteistoimintaa Neuvostoliiton kanssa. Hän välitti myös vakoilutietoja.Jäätyään kiinni Laiho tuomittiin kuolemaan. Hän oli viimeinen Suomessa teloitettu suomalainen.Jukka Rislakin dokumenttiteos perustuu kymmeniin haastatteluihin ja asiakirjoihin, ja se kuvaa laajemminkin Turun työläisten maanalaista aktivismia jatkosodan aikana. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788726886313

Book preview

Hautojen kaivaminen auki oli raskasta, vaikka hän vain seisoi vieressä ja katseli: yöllä vuoteessa jäseniä kolotti ja sydän takoi, ja hän huomasi välillä huohottavansa kuin hengästyneenä. Kuitenkin kaiken työn olivat tehneet rivakat lapiomiehet. Teloitusryhmään kuulunut sotapoliisi oli näyttänyt heille oikean paikan.

Jo kolmas esiin kaivettu ruumis oli hänen nähdäkseen Laiho: kiharat, pitkähköt hiukset, vangin puku, paljaat jalat. Hiekan ja mullan peittämä, ilman minkäänlaista arkkua. Pituus näytti oikealta. Hän piteli nestuukia kasvojensa edessä ja pakotti itsensä katsomaan. Onko rouva nyt varma? miehet kysyivät, ja hän nyökkäsi. Kun ruumis oli kääritty peittoon ja siirretty lauta-arkkuun, hän lähti pois ampumaradalta. Hän ei itkenyt, niin hän oli päättänyt jo Turussa lähtiessään muiden naisten kanssa matkaan kohti Oulua.

Seuraavana päivänä oli määrä palata Turkuun. Kyllä Taina pystyi yöllä vähän nukkumaankin, ihme kyllä. Unessa hän näki Laihon oikein selvästi, ja aamulla hän muisti, mitä mies oli pyytänyt, unessa siis: Kun tulit tänne asti minua hakemaan, niin vie minut täältä poies kanssa.

Taina oli saanut työstä vapaata tiistaiaamuun. Nyt hän varmasti myöhästyisi, mutta ei auttanut. Hän lähti takaisin vankilanjohtajan puheille ja pyysi jatkamaan kaivamista. Ehkä eilinen mies oli sittenkin joku teilatuista venäläisistä, hän ei enää ollut varma… Sotapoliisit eivät panneet vastaan. Palattiin ampumaradalle. Poltettuaan kessut miehet alkoivat taas kaivaa. He vitsailivat kaivaneensa viimeksi ulkomailla, hautoja ryssille Kannaksella.

Lauta-arkku löytyi parinkymmenen minuutin kuluttua, ja sen kansi väännettiin auki lapioiden terillä. Siellä oli Olavi Laiho, hämmästyttävän hyvin säilyneenä, aivan kuin vasta nukahtaneena. Jotekin rauhallinen ilme, vangin puku, sukat, tohvelimalliset jalkineet… totta kai. Eilinen ilman arkkua löytynyt ruumis oli venäläisen vangin. Taina oli kalpea ja horjahti. Yksi sotilas tarjosi hänelle käsivarttaan mutta hän torjui avun. Tällaistako se olikin? Vaimo tunsi olonsa lähinnä helpottuneeksi. Mies lähtisi mukana Turkuun ja pääsisi samaan hautaan kuin muutkin teloitetut. Saisi ehkä kivenkin.

Yhdeksän kuukauden epätietoisuus ja piina olivat päättyneet. Taina sai kyydin asemalle kuormaauton lavalla. Oli kylmä, ja tuuli leyhytti hänen hiuksiaan silmille. Istuessaan hän piti toista kättä lujasti arkun kannella aivan kuin estääkseen arkkua lentämästä pois. Yrjö Leino oli nyt herra, Suomen tasavallan hallituksen ministeri, Taina ajatteli ja hymähti, kasvot kireinä. Itse asiassa Leinosta oli leivottu ministeri marraskuussa neljäkymmentäneljä, kaksi ja puoli kuukautta sen jälkeen kun Laiho oli teloitettu Oulussa. Ja nyt kun elettiin kevättä 1945, Leino oli peräti sisäministeri. Kyllä maailma on ihmeellinen!

Taina muisti tarkasti, miten kaikki oli käynyt. Päivämäärätkin olivat syöpyneet mieleen kuin poltinraudalla painettuina. Eräänä maanantaina syyskuun alkupuolella vankila ilmoitti, ettei Laihon ruokapakettia otettaisi vastaan, koska vastaanottajan kuolemantuomio oli pantu täytäntöön edellisenä lauantaina. Tuona samana lauantaina, toinen syyskuuta, eduskunta oli hallituksen esityksestä päättänyt, että Moskovaan lähetetään valtuuskunta, jonka tehtävänä oli neuvotella rauhasta. Vielä samana iltana pääministeri Hackzell oli radiopuheessa ilmoittanut kansalle näistä hallituksen ja eduskunnan päätöksistä. Hallitus oli lyönyt suunnanmuutoksen lukkoon jo elokuun loppupuolella, ja samana päivänä se oli hylännyt Laihon armonanomuksen sekä sen, jonka hän, Taina, oli kirjoittanut Laihon puolesta. Jatkosodan aselevosta sovittiin neljäs syyskuuta.

Kyllä, maailma oli ihmeellinen.

Henkilöitä

Kesä 1940, turku

Kun Laiho ehti Urheilupuistoon, yleisöä oli jo hämmästyttävän paljon. Suurin osa väkijoukosta oli ruuhkautunut puiston portille. Laiho tunki itsensä läpi.

– Kyllä maar vapaassa maassa saa vapaasti puistossa kävellä, kuului joku lippalakkipäinen mies sanovan.

Poliisit yrittivät saada äänensä kuulumaan metelin yli.

– Hajaantukaa! Pyydämme poistumaan kaikessa rauhassa, tilaisuus on peruutettu!

– Valitan toverit, meille annettu lupa on peruttu, Laiho huusi. – Eiköhän ole paras lähteä kotiin.

– Hallitus on kieltänyt yli kolmenkymmenen hengen kokoukset, yksi poliisi julisti.

– Ja meitä saattaa olla täällä vähän enemmän, sanoi joku heti. Seurasi naurunremahdus.

– Mikä saatanan hallitus, minua se ei ainakaan komentele, kuului kimeä naisen ääni.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran juhlaa oli mainostettu näkyvästi etukäteen ja noin neljä tuhatta lippua oli myyty. Näytti siltä, että paikalle oli tullut paljon enemmänkin väkeä.

Kadun varressa oli iso kaupungin köyhien halkopino. Poliisit olivat ottaneet siitä pitkiä koivupöllejä ja panneet ne pönkiksi puiston portille. Väinö Ketosen veli näkyi hänkin ottaneen halon pinosta. – Summassa meitä opetettiin tappelemaan vastaan, perkele, tällä tavalla…

Samassa hän humautti yhtä poliisia selkään. Lyöty pyrki pakoon ja muut poliisit alkoivat raivata tietään lyöjää kohti, jollakin pistooli kädessä. Yksi vihelsi pilliinsä. Lyöjä alkoi pitää puhetta halko yhä kourissaan, mutta sanat hukkuivat meluun.

– Mennään kauppatorille! Torille mars, huudettiin.

Poliiseja oli liian vähän marssin estämiseksi. He jäivät joukon selustaan, kun kärki lähti rivakasti, jonkinlaisena rivistönä, marssimaan mäkeä alas joelle. Joku viritteli Kansainvälistä, ja kohta paremmat laulajat tarttuivat siihen lujasti.

Olga Ilta oli myöhässä ja käveli torille toisesta suunnasta, Aurankatua pitkin. Kadulla oli poliisivartio. Valpon Tanner seisoi äkkiä hänen edessään ja kysyi: – Mihinkäs soluun te kuulutte?

– Mikä se sellainen solu on?

– Haistakaa paska ja menkää kotiin, iso mies tuhahti. Olga kiersi hänet vikkelästi ja jatkoi matkaa.

Torin alkaessa täyttyä sen laidalle ilmaantui joukko ratsupoliiseja. Joku alkoi pitää puhetta keskellä aukiota, mutta hänen äänensä ei kantautunut reunoille. Ratsupoliisit ryhmittyivät rintamaksi. Hetken aikaa vallitsi epätietoisuus, sitten räätäli Tikkanen Littoisista kiipesi puhelinpylvääseen, heilutti hattuaan ja karjui:

– Toverit, kuunnelkaa! Haetaan Yrjö Helenius vapaaksi ja pyydetään häntä pitämään meille puhe!

Heti kuului huutoja: – Helenius vapaaksi! Alice Sirén huusi mukana minkä jaksoi ja huomasi että siviiliasuinen mies, jolla oli lehtiö kädessä, katsoi häntä tuimasti.

Alice säpsähti, kun kuului laukauksia ja vihaisia huutoja. Väkijoukko aaltoili hyökkäävien ratsupoliisien alta pois, ja Alice oli vähällä kaatua muiden jalkoihin. Poliisit käyttivät pamppujaan ja komensivat ihmisiä hajaantumaan.

– Lahtarit! huudettiin heille vastaan.

Naisia juoksi kirkuen kauemmas. Rintama taipui muttei murtunut. Torin laidalta kuului lasin kilinää. Kioskin ikkunat oli särjetty. Nuorukaiset ottivat limonaatipulloja, ravistelivat niitä ja sinkosivat kohti poliiseja. Pullot särkyivät paukahdellen ja kuohuen kiveykseen; yksi osui hevosen päähän, ja eläin alkoi hirnua ja hyppiä vauhkona. Raitiovaunu kilisytti kelloaan ja yritti hitaasti kyntää tietään massan läpi. Sen ikkunoihin pamahti kiviä ja se pysähtyi. Myös poliisiautojen pellit kolisivat.

Hevoset karkasivat hirnuen takajaloilleen. Saina Lehdon kävi niitä sääliksi. – Älkää nyt viattomia luontokappaleita…

Kimakat vihellykset halkoivat ilmaa. Yhden poliisin pamppukädestä saatiin ote ja mies pudotettiin hevosen selästä.

– Alas poliisivalta, eläköön Neuvostoliitto!

Kuoro alkoi huutaa rytmikkäästi: – Tanner pois voipytyn päältä, Helenius vapaaksi!

– Poliisilaitokselle! Helenius vapaaksi!

Lähdettiin liikkeelle, ja joukon paine tempasi mukaan nekin jotka epäröivät. Kärkiryhmän marssi hidastui kuitenkin kohta. Vihainen kohina levisi, kun huomattiin poliisin estävän pääsyn Tuomiokirkkosillalle, jonka toisella puolella poliisiasema oli, ja kutsuneen palokunnan avuksi. Sillalla oli asemissa kaksi autoa, joista vedettiin letkuja ulos.

Suuttuneet miehet repivät kadulta kiviä heittoaseiksi, ja ensimmäiset murikat lensivät.

– Naiset hännille!

– Kaadetaan, hei, nuo autot!

Ensimmäisenä siltaa lähti kuitenkin ylittämään Saina Lehto, ystävyysseuran sihteeri. – Jotain täytyy nyt tehdä, hän huikkasi Laiholle ja juoksi helmat liehuen, käsiään levitellen kohti palomiehiä. Mauri Sirén kiirehti hänen peräänsä.

Poliiseilla oli täysi työ pidätellä kansaa. Saina ja Sirén keskustelivat kiivaasti palopäällikön kanssa ja viittoivat marssijoihin päin. Hetken epäröinnin jälkeen autot peruuttivat, kääntyivät ja ajoivat kauemmas puistoon. Ihmiset tungeksivat hurraten sillalle. Saina katsoi heitä kalpeana mutta hymyillen.

Poliisi ryhmittyi uudestaan etujoukkoa vastaan, ja kulkueen kärki jakautui sillan ylitettyään kahteen suuntaan. Kaikki pyrkivät kuitenkin poliisiaseman edessä olevaan puistoon.

Porin rykmentin soittokunta oli esittämässä iltamusiikkia puistossa ja alkoi panna pillejä pusseihin. Joku nainen halusi kuulla Kansainvälisen, ja yllättäen kapellimestari kohotti taas tahtipuikkonsa. Kohta tajuttiin, että ilmoille kajahtikin Sillanpään Marssilaulu. Sitä maltettiin kuitenkin kuunnella. Pojat soittivat hyvin.

Musiikin vaiettua huudot kuuluivat taas. – Helenius vapaaksi!

Häntäpää oli vielä sillalla, kun poliisilaitoksen toisen kerroksen ikunasta tussahti savuhattara ja kuului pistoolin laukaus. Hetken oli hiljasta. Joukko miehiä käveli eteenpäin. Nyt pärähtivät konepistoolin varoituslaukaukset. Kansa lakosi huutaen.

– Osuiko kehenkään?

– Onko ne paukkupatruunoita vai kovia?

– Hullujako ne ovat?

Talvisodan rintamajermut eivät pelänneet pauketta. Miehet syöksyivät eteenpäin puulta toiselle etsien suojaa paksuimpien koivujen takaa.

– Mennään perille asti, kun kerran ollaan lähdetty!

– Mennään väkisin, ei meitä monta kaadu!

Laiho lymysi joidenkin toisten kanssa vanhan kaivorakennelman takana keskellä Porthaninpuistoa. Hän pyyhkäisi nenäliinalla hikeä otsaltaan.

– Ei ne varmaan kovilla ammu… Tai tulittavat ilmaan.

– Brinkkalan talosta ammutaan päin prinkkalaa.

Mauri Sirén kääntyi katsomaan taakseen. – Mauri hei, sinulla on verta pöksyissä, Alice huudahti.

Sirén tunnusteli kädellään. Käly oli oikeassa. Takapuolta oli raapaissut luoti.

– Mene sairaalaan näyttämään sitä!

– No sinne nyt ei hullukaan tässä tilanteessa mene näytille. Minä lähden kotiin.

Päästyään puiston reunaan Sirén huomasi penkin ympärillä hämminkiä. Penkillä makasi joku. Kun häntä lähdettiin kantamaan pois, näkyi, että hän oli nuori mies, jonka kasvot ja rintamus olivat veren tahrimat. Oli vaikea sanoa, mihin häntä oli osunut. Hänet vietiin paloautolle.

Mielenosoittajat yrittivät poliisiasemalle vielä muutaman kerran mutta pysähtyivät aina laukausten kajahtaessa. Mellakka jatkui yömyöhään. Molemmat puistot kirkon ja poliisiaseman luona velloivat täynnään ihmisiä. Oli pölyistä ja kuumaa.

Se keskiviikko seitsemäs elokuuta muistettiin kauan.

Hallitus oli päättänyt, että yli kolmenkymmenen hengen kokoukset ja julkiset huvitilaisuudet tarvitsivat poliisin luvan. Rauhan ja ystävyyden seuran Turun osasto oli saanut luvan joukkokokoukseensa, jonka ohjelmassa oli torvisoittoa, laulua, lausuntaa ja Aimo Rikan puhe. Kuuluttaja oli Olavi Laiho. Lääninhallitus kuitenkin peruutti juhlan edellisenä päivänä Helsingin levottomuuksien vuoksi.

Kokouksen tarkoitus oli puolustaa seuran toimintaoikeuksia ja vaatia Yrjö Heleniusta vapaaksi. Helenius, seuran järjestäjä, oli pidätetty heinäkuun lopussa ensimmäisenä toimitsijana Turussa, ja Olavi Laiho oli valittu heti jatkamaan hänen työtään. Puhuttiin, että sotilaatkin – Porin rykmentin komppania – olivat valmiudessa hovioikeuden takana. Laiho kertoi, ettei mellakkaa ollut suunniteltu ennalta, mutta toisaalta kuului huhuja, että autonkuljettaja Tuure Lehtonen vastasi käsikirjoituksesta. Lehtonen oli järjestänyt mielenosoituksiin iskuryhmiä suojaamaan puhujia, ja Taisto-talolle hän oli koonnut miehiä vartioimaan rakennusta.

– Poliisi nujerrettiin moraalisesti, Lehtonen selitti ihastuneena. – Työläiset pitivät yhden päivän ajan kaupungin keskustaa halussaan miten tahtoivat. Ei ole ennen nähty sellaista Suomessa!

Lars Junttila, kommunistipuolueen maanalainen piiriorganisaattori, oli Helsingissä elokuun seitsemäntenä neuvottelemassa ja soitti sieltä ohjeen Sirénille. – Antaa mennä!

Junttilan mukaan piti ainakin yrittää kokoontua kiellosta huolimatta. Hän palasi yöllä Turkuun, kävi Sirénin luona ja kertoi, että hän oli ottanut Helsingissä salaa yhteyttä puolueen lisäksi myös Neuvostoliiton lähetystöön. Sirén hoiteli naarmuaan boorivedellä ja pumpulilla ja kertoi mitä Turussa oli tapahtunut. Junttila ei voinut olla nauramatta: hän oli nähnyt paljon, muttei koskaan perseeseen haavoittunutta miestä.

– Et kai kääntänyt selkääsi viholliselle?

Puoluemiehet olivat Helsingissä ihmetelleet, kuinka nopeasti Mauri Ryömä ja Aimo Rikka olivat polkaisseet ystävyysseuran liikkeelle. Seura oli ryömäläisten käsissä, mutta puolue oli siitä kiinnostunut ja Moskovakin oli mielissään. Kuului myös tietoja, että Moskovasta oli tulossa nuhteita puolueelle talvisodan ja sen jälkeisten tapahtumien johdosta – oltiin lamassa ja aloitekyvyttömiä, oli annettu vääriä tietoja Suomen tilanteesta.

Laiho arvioi kokoontuneen väkimäärän kymmeniksi tuhansiksi, ja häntä uskottiin, olihan hänellä kokemusta suurten urheilukilpailujen järjestämisestä. Turun osastossa oli jo noin viisi tuhatta jäsentäkin. Kun osastoa perustettiin Taisto-talolla, oli järjestettävä kolme perustavaa kokousta, että kaikki halukkaat olisivat mahtuneet sisään.

— Olisitte tulleet vain perille asti, Helenius sanoi myöhemmin. – Minä kuulin sen metelin selliini ja olin jo valmistellut puheenkin vapauttamiseni kunniaksi. Mutta kyllä sydäntä kylmäsi, kun alkoi kuulua laukauksia.

Helenius tunnettiin kynämiehenä, joka kirjoitti pirun nättejä runoja. Hän oli käynyt Työväen Akatemian ja oli monia muita pitemmällä teoreettisissa opinnoissa. Häntä sanottiin joskus dialektikoksi. Hän oli viilari, ammattiyhdistystoimitsija, siviilirekisteriyhdistyksen puheenjohtaja, urheilumies ja kirjallisuuskerhon opinto-ohjaaja.

Helenius oli 30-luvun mittaan valittu kahdesti Kaarinan kunnanvaltuustoon sosialidemokraattien listoilta, mutta tunnetusti kommunistien äänin. Hän oli kommunistien ehdokas sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton puheenjohtajaksi kommunistien päätettyä mennä mukaan Sdp:n toimintaan, ja onnistui saamaan 27 ääntä liittokokouksessa vuonna 1937.

Elokuun 1940 mellakasta ei nostettu syytteitä. Kuusitoista ihmistä pidätettiin, mutta vain kolme heistä oli ystävyysseuran jäseniä. Sisäministeri von Born ja pääministeri Risto Ryti pitivät Turun levottomuuksien jälkeen radiopuheet, joissa he tuomitsivat katurähinöinnin ja vaativat kansalta yksimielisyyttä. Ryti korosti hallituksensa hyviä suhteita Neuvostoliittoon.

Turun Sanomat antoi tipoittain tietoja tapahtumista ja tuomitsi mellakoinnin kerta kerralta tiukemmin. Provokaattorien toimeenpanemia järjestyshäiriöitä ei uteliaiden tule läsnäolollaan edistää, lehti totesi. Nimimerkki Silmä ja korva kirjoitti, että Turussakin oli hulinoimishaluisia hämäriä aineksia. On ikävää, että yleisö seurasi tapahtumia suurin joukoin. Rauhaa rakastavien on syytä pysyä poissa tällaisista tilaisuuksista. Samassa numerossa julkaistiin sosialidemokraattien tuomio mellakalle.

Seuraavana päivänä lehti otsikoi: Ryömän yhdistyksen toimesta tuotettu häiriötä yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle.

– No niin, tämä alkaa olla sitä itseään, Saina sanoi seuran toimistoon Taisto-talon alakertaan kokoontuneille miehille.

Hän luki edelleen: – Viranomaisten oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin häiriöiden estämiseksi. Turussa oli keskiviikkoiltana mellakka, jossa muutamat saivat vammoja ja eräitä pidätettiin.

Kolmastoista päivä julkaistiin selostus levottomuuksien todellisesta kulusta, koska ulkomaillekin oli kuulemma levinnyt vääriä tietoja. Asianomaiselta taholta ilmoitettiin, että paikalla oli 3 – 4 000 ihmistä, sivustakatsojat mukaan lukien. Lähes tuhat marssijaa yritti poliisiasemalle. Osa heistä oli humalassa. – Eikä varmasti ollut, Sirén protestoi vihaisesti.

Poliiseja heiteltiin kivillä ja pulloilla, puukkojakin oli lehden mukaan käytetty. Eräiden poliisien oli pakko turvautua taskuaseisiin, ja myös heitä kohti ammuttiin. Tiettävästi 23 ihmistä loukkaantui, heistä yksitoista poliiseja ja palomiehiä, ja sivullinen nuorimies kuoli harhaluotiin, lehti kertoi. Tapaus on valitettava, mutta samalla se on varoitus yleisölle.

Loukkaantuneita ei päästy katsomaan sairaalaan. Elokuu jatkui petollisen rauhallisena. Kokouslupia ei enää saatu. Tietoja pidätyksistä ja kuulusteluista ei tullut, mutta pian selvisi, että turvasäilöön oli suljettu seuran avainhenkilöitä, noin viisikymmentä toimitsijaa eri kaupungeissa. Johtajat, Ryömä ja Vilenius, oli pidätetty jo heinäkuussa.

Julkisen sanan mukaan seuran johdossa oli tunnettuja rikollisia, ja kokouksissa Helsingissä oli huudettu eläköötä Neuvosto-Suomelle. Paikalla olleiden mukaan se oli hevosmiesten tietotoimiston uutisia: oli huudettu vain Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyttä.

Elokuun lopulla Laihon asunnossa tehtiin tulokseton kotitarkastus ja hänestä annettiin pidätysmääräys. Taina oli silloin kotona, mutta Laiho oli Helsingissä urheilutoimittajana TUL:n kilpailuissa. Junia vahdittiin Turun asemalla, mutta hän pääsi palaamaan huomaamatta. Laiho siirtyi puoli-illegaaliseen elämään: kävi töissä muttei viettänyt öitä kotona. Junttilaa ei kukaan nähnyt, hänen kerrottiin menneen maan alle.

Uusia jäseniä liittyi ystävyysseuraan kaikesta huolimatta, ja monet pyysivät heti saada nähdä sen hyvä-toveri-kirjeen. Ryömä oli kirjoittanut talvisodan alussa Väinö Tannerille avoimen kirjeen. Sitä ei tietenkään julkaistu Suomessa, mutta jotkut olivat kuulleet, kun Neuvosto-Karjalan radio luki sen.

Kirje alkoi sanoin Hyvä toveri Väinö Tanner. Sodasta Ryömä totesi: Käännyn juuri Sinun puoleesi, koska Sinä ymmärtääkseni olet siihen suurimpia syyllisiä. Ja: Nyt olet tuon sotapolitiikan johtaja… Koko maailman taantumus katsoo Sinuun kuin Pyhään Yrjänään lohikäärmeen kimpussa.

Ryömä oli sitä mieltä, että Suomen työväenluokka menee rintamalle vastoin tahtoaan, se menee pakosta ja toivoo rauhaa ja ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon.

Laiho oli alleviivannut omaan kopioonsa seuraavat rivit, joita hän