Ei armoa Suomen selkänahasta: Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981

By Jussi Pekkarinen and Juha Pohjonen

Uraauurtava tietoteos ihmisistä, joista tuli politiikan pelinappuloita.Suomesta luovutettiin ihmisiä Neuvostoliittoon vuodesta 1944 aina vuoteen 1981 asti. Luovutetuissa oli niin saksalaisia kuin venäläisiäkin sotavankeja, inkeriläisiä kuin vankikarkureitakin. Teos keskittyy luovutuksiin toisen maailmansodan jälkimainingeissa sekä kylmän sodan aikaan ja selvittää tapahtumien taustatekijöitä. Luovutuspolitiikka heijasteli muun muassa Suomen ja Neuvostoliiton välistä, muuttuvaa suhdetta sekä Suomen kokemaa kansainvälistä painostusta.Ansiokas tietokirja valottaa aiemmin katveeseen jääneitä tapahtumia Suomen historiassa. Yleistajuinen ja kiehtova teos perustuu laajaan lähdeaineistoon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 19, 2023
• ISBN: 9788728526361

Book preview

Jussi Pekkarinen

Juha Pohjonen

Ei armoa Suomen selkänahasta

Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981

SAGA Egmont

Ei armoa Suomen selkänahasta: Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2005, 2022 Jussi Pekkarinen, Juha Pohjonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728526361

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

SAATESANAT

Ihmisten luovuttaminen vastoin heidän tahtoaan toiseen valtioon herättää voimakkaita tunteita vielä vuosikymmeniä tapahtumien jälkeenkin. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja kylmän sodan vuosina syntyi tilanteita, joissa yksittäisistä ihmisistä tuli kansainvälisen politiikan vaihtorahaa. Olemme pyrkineet selvittämään, millaisia ihmisiä vuosina 1944–1981 luovutettiin Suomesta Neuvostoliittoon ja miksi heidät luovutettiin.

Elina Sana julkaisi marraskuussa 2003 palkitun ja paljon kohua herättäneen kirjan Luovutetut – Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. Pohdimme heti Sanan kirjan ilmestymisen jälkeen sitä, että tasapuolisuuden nimissä julkisuuteen olisi tuotava myös sodan jälkeen Neuvostoliittoon luovutetut. Koska olimme kumpikin tutkineet jo aiemmin tätä aihepiiriä, soitimme Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitukseen Matti Mieloselle ja tarjosimme hänelle kokonaiskuvan hahmottamiseksi artikkelia ihmisluovutuksista itään. Olihan Helsingin Sanomat aloittanut koko keskustelun julkaisemalla laajan Elina Sanan haastattelun vähän ennen hänen kirjansa ilmestymistä. Matti lämpeni asialle vähitellen, ja 23.11.2003 Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelimme. Siinä käsittelimme pääpiirteissään luovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981. Heti seuraavana päivänä Otavan yleisten tietokirjojen päällikkö Tero Norkola otti meihin yhteyttä ehdottaen tietokirjan kirjoittamista aiheesta. Sovimme siis kirjan kirjoittamisesta ennen kuin valtiovallan rahoittama tärkeä tutkimushanke Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955 käynnistettiin. Tarkoituksemme on ollut kirjoittaa tietokirja aiemmin syystä tai toisesta vähälle huomiolle jääneestä tai jätetystä aihepiiristä, joka on kuitenkin herättänyt – ehkä juuri tutkimuksen vähäisyyden vuoksi – tunteenomaisia reaktioita.

Heti ensimmäisissä keskusteluissa Teron kanssa päätimme, että kirjaan ei tule lähdeviitteitä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kirja pohjautuisi alkuperäislähteisiin, mutta katsoimme ratkaisun palvelevan kirjan luettavuutta. Toivottavasti teoksemme tavoittaa tätä kautta myös ns. suuren yleisön. Käyttämämme lähteet selviävät kirjan lopusta. Olemme käyttäneet henkilöistä autenttisuussyistä pääasiassa niitä nimiä, joilla he esiintyvät kuulustelupöytäkirjoissa ym. dokumenteissa. Koluamamme arkistot ovat suojelupoliisin kokoelmia lukuun ottamatta avoimia kaikille tutkijoille. Suojelupoliisinkin arkistoon myönnetään nykyään tutkimuslupia asiallisessa ja tutkijaystävällisessä hengessä.

Kirjoitustyö on jaettu kahtia siten, että Jussi Pekkarinen on tutkimuksessaan keskittynyt vuosiin 1944–1955, jolloin Suomi luovutti ensin välirauhansopimuksen 10. artiklan ja myöhemmin Pariisin rauhansopimuksen 9. artiklan nojalla Neuvostoliittoon yli 100 000 ihmistä. Lokakuusta 1944 tammikuuhun 1945 kestäneissä massapalautuksissa rajalle vietiin noin 56 000 inkeriläistä siviiliä ja lähes 44 000 venäläistä sekä yli 2 500 saksalaista sotavankia. Urakka ei päättynyt tähän, sillä yli 1 000 sotavankia oli jäänyt teille tietymättömille. Liittoutuneiden valvontakomissio ja myöhemmin Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö pitivät huolen siitä, että suomalaisviranomaiset jatkoivat sotavankikarkurien etsimisiä ja palauttamisia aina 1950-luvun puoleenväliin. Vasta Neuvostoliitossa syyskuussa 1955 annettu asetus maanpetturien armahtamisesta lopetti luovutukset.

Juha Pohjonen on puolestaan tutkinut ns. loikkaripalautuksia välirauhansopimuksesta aina Kekkosen presidenttikauden loppuun. Pohjonen on keskittynyt rajalla tapahtuneisiin loikkauksiin. Tutkimuksessa ei siis käsitellä niitä neuvostoliittolaisia, jotka tulivat laillisesti viisumilla Suomeen ja jatkoivat sitten »laittomasti» matkaansa länteen. Heidän suhteensa suomalaiset eivät joutuneet tekemään mitään päätöksiä. Loikkareiden kokonaislukumäärä kohosi yllättävän suureksi, sillä tapauksia oli 153. Tämän selittää osaltaan vuosien 1944–1948 poliittinen todellisuus, sillä juuri noina vuosina palautuksia oli kaikkein eniten. Tosin myös niin sanotun normaalin ajan eli vuosien 1949–1981 luvut ovat varsin suuria.

Tällä kirjalla pyrimme selvittämään Suomen ulko- ja sisäpolitiikan toistaiseksi tutkimuksellisesti katveeseen jääneen alueen. Jos olemme tässä onnistuneet, olemme tyytyväisiä. Kirjamme ei ole moraalinen kannanotto päätöksiä tehneiden virkamiesten puolesta tai heitä vastaan. Tutkijoina tehtävämme ei ole tuomita, vaan kertoa tapahtuneet tosiasiat sekä asettaa ne aikansa sisä- ja ulkopoliittiseen viitekehykseen. Tämä periaate pätee myös loikkareihin. Tutkijoina voimme esittää ainoastaan faktoihin perustuvia päätelmiä ja arvioita. Jätämme lukijoille tilaa omaan mielipiteenmuodostukseen. Jälkiviisautta emme harrasta.

Kirjoitustyö ei olisi ollut mahdollista ilman taloudellista tukea. Siitä kiitos Suomen tietokirjailijoille, Emil Aaltosen säätiölle, Otavan kirjasäätiölle ja Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiölle. Suomalais-ruotsalaiselle kulttuurirahastolle esitämme kiitoksen matka-apurahasta Tukholmaan. Teemu Kokko, Jyrki Paloposki ja Jukka Partanen ovat lukeneet osia käsikirjoituksesta ja esittäneet hyviä kommentteja. Dosentti Antti Laineelle osoitamme erityiskiitoksen: hän on jaksanut kannustaa tutkimusta lähes päivittäin. Arkistoista löytyy monta kiitettävää, mutta nostettakoon erikseen esille ulkoasiainministeriön liukasliikkeinen Sami Heino ja suojelupoliisin tehokas tietopalvelu aina talon johtoa myöten. Myöskään kansallisarkiston Kauko Rumpusta ei voi unohtaa. Ilman kustannustoimittajaamme Markku Aaltoa olisimme olleet pulassa.

Espoossa ja Joensuussa 15.4.2005

Jussi Pekkarinen Juha Pohjonen

I OSA

SUOMEN PUOLESTA PALAUTETUT

VÄLIRAUHANSOPIMUKSEN 10. ARTIKLA

MYÖS AMERIKANSUOMALAISET ON PALAUTETTAVA

Suomen ja Neuvostoliiton 19.9.1944 solmiman välirauhansopimuksen 10. artiklassa sovittiin, että »Suomi sitoutuu viipymättä luovuttamaan Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmälle sotilasjohdolle kaikki sen hallussa nykyään olevat neuvosto- ja liittolaissotavangit sekä myöskin ne Neuvostoliiton ja Liittoutuneiden Kansakuntien kansalaiset, jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen, palautettavaksi heidän kotimaahansa.» Vaatimus ei tullut suomalaisille yllätyksenä, sillä asia oli ollut esillä jo valtioneuvos J. K. Paasikiven käydessä Moskovassa maaliskuussa 1944 kuulostelemassa Neuvostoliiton rauhanehtoja.

Välirauhansopimuksen 22. artiklassa määrättiin, että »muodostetaan Liittoutuneiden Valvontakomissio (LVK), joka rauhan tekoon saakka huolehtii sopimusehtojen täytäntöönpanosta ja täytäntöönpanon valvonnasta Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmän Sotilasjohdon johdolla». LVK:lla oli 16 toimipistettä Helsingin ulkopuolella. Siihen kuului 150 venäläistä ja parikymmentä brittiä. Ensimmäiset valvontakomission edustajat saapuivat Helsinkiin Malmin lentokentälle perjantaina 22. syyskuuta 1944. Silloin tulivat valvontakomission poliittisen osaston päällikkö, Helsingissä Neuvostoliiton lähettiläänä 1941 työskennellyt Pavel Orlov ja komission turvallisuusosaston päällikkö eversti A. J. Jefimov. LVK:n Suomen-syöjänä tunnettu puheenjohtaja, kenraalieversti Andrei Zhdanov saapui Helsinkiin vasta lokakuun alussa. Zhdanovin nimittäminen LVK:n johtoon herätti Suomessa pahoja epäilyksiä. Olihan mies Terijoen hallituksen »isä», ja junaillut Viron liittämisen neuvostokansojen perheeseen 1940. Suomessa olivat myös hyvässä muistissa Zhdanovin aikanaan Leningradissa lausumat sotaisat uhkailut.

Sitä kuinka tärkeä mies Stalinin läheisin työtoveri oli, osoittavat ne turvajärjestelyt, joihin hänen varalleen ryhdyttiin. Valvontakomissio kutsui valtiollisen poliisin (Valpo) päällikön Nikolai Saarnion keskustelemaan järjestelyistä. Ensin Saarniota muistutettiin kaikista niistä suomalaisista ja emigranttivenäläisistä henkilöistä sekä järjestöistä, joiden suhteen oli oltava varuillaan. Sitten eversti Jefimov pääsi itse asiaan. »On parasta katsoa totuutta suoraan silmiin ja ottaa alunpitäen huomioon, että jos komission puheenjohtajalle Suomessa jotain tapahtuu, Venäjä heti miehittää maan.» Suoraa puhetta.

Suomi oli jatkosodan aikana saanut sotavangiksi yli 64 000 neuvostoliittolaista. Heistä oli vankeudessa kuollut reilut 18 000. Päämajan sotavankikomentajan esikunta ryhtyi yhdessä LVK:n kanssa järjestämään venäläisten [käytän venäläistä synonyyminä neuvostoliittolaiselle] sotavankien ja internoitujen palauttamista. Suomalaiset suunnittelivat yhtenä reittinä myös merikuljetuksia Hangosta Tallinnaan, mutta venäläiset ilmoittivat voivansa ottaa sotavangit vastaan vain rautateitse. Kuljetukset alkoivat sunnuntaina 15. lokakuuta. Vainikkalan raja-asemalle saapui sotavankileireiltä päivittäin kaksi junakuljetusta kolmen viikon ajan. Niissä oli keskimäärin 1 080 sotavankia. Pääosalle palautetuista annettiin suomalainen sotilasvaatetus. Jotkut onnekkaimmat saivat ruotsalaiset lahjavetimet. Vainikkalassa kaikille tarjottiin lämmin ruoka ja annettiin vielä päivän kuiva muona mukaan.

Marraskuussa Vainikkalaan saapui vielä seitsemän lyhyempää junaa. Kaikkiaan näissä kuljetuksissa luovutettiin lähes 42 000 venäläistä sotavankia ja 1 500 internoitua. He olivat »siviilisotavankeja» eli pääasiassa Karjalankannaksella 1941 suomalaisten haltuun joutuneita venäläisiä siviilejä.

Vaikka sotavankileirien päälliköille oli annettu tiukat ohjeet siitä, että »yhdenkään sotavangin jättäminen maahan ei saa tulla kysymykseen», oli tämä helpommin sanottu kuin tehty. Sotavankeja oli paljon töissä leirien ulkopuolella lähinnä aputyövoimana maataloudessa, joten jo yksin heidän keräämisensä takaisin leireille oli vaivalloista. Sotavankeja karkasi jo maalaistaloista samaten kuin leireiltä sekä vielä kuljetuksista. LVK vaati 20.10. asiaan muutosta. Sotavankikomentaja eversti Sulo Malm kehottikin vastaavia upseereita tiukentamaan vartiointia, jotta karkaamiset saataisiin loppumaan. »Huomautan erikoisesti, että kuljetusten aikana on suoritettava valpasta tähystystä junan molemmin puolin, nimenomaan sellaisissa paikoissa, kuten vastamäissä, joissa junan kulkunopeus on pieni.»

Vankien karkaamiset tulivat yllätyksenä suomalaisille. Yleensähän tietoa sotavankeudesta vapautumisesta ja kotimaahan palaamisesta on vankien joukossa tervehditty riemunkiljahduksin. Tai kuten kansainvälisen oikeuden asiantuntija, professori Rafael Erich asian muotoili: »Onhan sotavankien palauttaminen kotimaahansa tarkoitettu heille itselleen edulliseksi ja onnelliseksi tapaukseksi.» Neuvostosotavangit taas tiesivät ilmeisen hyvin, että he joutuisivat vielä tavalla tai toisella vastaamaan sotavangiksi joutumisestaan. Niinpä useita satoja vankeja karkasi.

Pakoon pääsyä helpotti vielä se, että LVK oli kieltänyt vartijoilta aseiden käytön, minkä vangit tiesivät. Lisäksi kuljetuksiin ei riittänyt alkuunkaan tarpeeksi vankivaunuja, vaan kalusto koostui tavallisista tavaravaunuista. Kuljetuksista vastanneet upseerit taas eivät olleet perillä siitä, miten ne olisi pitänyt hoitaa. Suomalaiset helpottivat itsekin karkaamisia. Toiset ihan tarkoituksella, toiset muuten vaan lepsusti toimimalla.

Kuljetusten aikaiset karkaamiset tapahtuivat yleensä sellaisissa, jo eversti Malminkin varoittamissa paikoissa, joissa junan nopeus oli alhainen. Myös asemat ja pysähdyspaikat tarjosivat hyviä mahdollisuuksia. Kenttäoikeus katsoi esimerkiksi sotamies Tauno Komulaisen syyllistyneen vartiopalvelusvelvollisuuden laiminlyöntiin vartioidessaan Hangosta 31.10.1944 Vainikkalaan kuljetettuja sotavankeja. »Syytetty on Hyvinkään asemalla, jossa sotavankeja oli päästetty tarpeilleen, laiminlyönyt kyllin tarkasti valvoa, että ulospäästetyt sotavangit eivät päässeet karkaamaan, minkä johdosta sotavanki Vasilij Kuzin on päässyt kuljetuksesta karkaamaan.» Komulaiselle tuomittiin sakkorangaistus.

Korpraali Kaarlo Merta tuomittiin niin ikään sakkorangaistukseen. Kenttäoikeus katsoi selvitetyksi, että Merta oli työskennellessään 13.10.1944 sotavankiryhmän päällikkönä Kerimäen pitäjän Ruokojärven kylässä »laiminlyönyt huolehtia siitä, että navetan ovi ja ikkunat sekä muut ulospääsytiet yön ajaksi tehokkaasti suljettiin ja sallinut vartiomiesten ennen vartion vaihtoa poistua vartiopaikalta noutamaan seuraava vartiomies». Sotavanki Martishtshuk käytti tilaisuutta hyväkseen ja karkasi.

Jos sotavankileireillä olleista karkasi yksi sadasta, niin entisistä sotavangeista värvätystä Heimopataljoona 3:sta (HeimoP 3) näin teki joka toinen. Pataljoonan tulevaisuus oli askarruttanut suomalaisia heti välirauhanteon jälkeen. Sitä ei ollut kotiutettu, vaan yksikkö oli siirretty Pohjois-Suomeen. Virallisen selityksen mukaan Suomen jatkosodassa saamien sotavankien joukossa oli ollut paljon suomensukuisia miehiä, lähinnä inkeriläisiä, jotka »olivat alkujaan suomalaisia ja puhuivat suomen kieltä». Heidät oli vapautettu sotavankeudesta, koska he olivat »Suomen kansan läheisiä heimolaisia». Tämän jälkeen miehet olivat liittyneet Suomen armeijaan, jossa heistä oli muodostettu heimopataljoona. Totuus ei useinkaan ollut aivan noin ihanteellinen. Harva miehistä nimittäin oli heimoaatteen innoittama. Suurimmalla osalla liittymisen pontimena olivat yksinkertaisesti paremmat olot: enemmän ruokaa ja asiallisempi kohtelu. Monet katsoivat vankileirille jäämisen merkitsevän varmaa nääntymistä. Jopa armeijassa oli miesten mielestä paremmat hengissä säilymisen mahdollisuudet.

Jo pataljoonan perustamisvaiheessa 1942 osa sotilasviranomaisista oli vastustanut yksikön kokoamista, koska kansainvälisten sopimusten mukaan sotavankeja ei saanut käyttää sotatoimiin. Ylipäällikkö Mannerheim päätti kuitenkin toisin. Pataljoona perustettiin 12.11.1942. Liittymisen porkkanaksi miehille luvattiin vielä Suomen kansalaisuus sodan jälkeen. Pataljoonassa oli kaiken kaikkiaan taistellut yli 1 000 miestä, mutta välirauhansopimuksen jälkeen sen vahvuus oli 690. Suomalaisten käsityksen mukaan heimopataljoonaan kuuluneet miehet oli vapautettu sotavankeudesta, ja kun he parhaillaan taistelivat saksalaisia vastaan pohjoisessa, »ei heitä ollut tarvinnut luovuttaa välirauhansopimuksen 10. artiklassa sanotussa vankienvaihdossa».

Selityksistä huolimatta suomalaiset tiesivät olevansa heikoilla jäillä. Asiasta oli pyydetty jo 30.9.1944 lausunto kahdelta johtavalta suomalaiselta kansainvälisen oikeuden asiantuntuntijalta, professori Erik Castrénilta ja tämän kollegalta Rafael Erichiltä. Ulkoasiainministeriö (UM) halusi vastauksen kysymykseen: miten välirauhansopimuksen 10. artiklaa oli sovellettava heimopataljoonaan?

Ensimmäisenä lausuntonsa antoi Erik Castrén. Hän näki pataljoonan tulevaisuuden melko toivottomana. Castrénin mielestä tilanne olisi ollut helpompi, jos miehet olisivat olleet vain ns. yliloikkareita, mutta he olivat alun perin olleet sotavankeja eikä heidän liittymisensä Suomen armeijaan ollut tätä tosiasiaa miksikään muuttanut. Eikä miehistä Castrénin mukaan myöskään nyt kannattanut tehdä Suomen kansalaisia, sillä se aiheuttaisi vain lisähankaluuksia. »Joka tapauksessa pataljoona olisi viipymättä hajoitettava ja siihen kuuluvat joko siirrettävä takaisin sotavankileireille odottamaan vankien vaihdon suorittamista tai, jos halutaan ottaa riski, laskettava [heidät] vapaaksi sekä sijoitettava työpaikkoihin.» Castrénin mielestä riskiä ei kannattanut ottaa, koska mahdollinen kotiuttaminen tulisi varmasti jotain kautta Neuvostoliiton ja LVK:n tietoon. Hänen mielestään asiaa pitäisi avoimesti tiedustella venäläisiltä. Voihan olla, että he eivät vaatisikaan miesten palauttamista, elätteli Castrén vielä toivoa.

Myös Rafael Erich oli pessimistinen. Pitkällisten pohdiskelujen jälkeen hän tuli 18.10.1944 siihen lopputulokseen, että ainoa toivonkipinä oli se, että venäläiset kunnioittaisivat miesten taistelua Suomen armeijassa ja sitä, että »Suomen valtion pitää saada heitä suojella». Jo heti seuraavassa lauseessa Erich tosin epäili, etteivät venäläiset tulisi näin menettelemään, lähinnä päinvastoin. Hän näki heimopataljoonan kohtalossa myös laajoja seurausvaikutuksia. »Asian periaatteellinen merkitys on tietysti erittäin suuri ja maan kunnia on kysymyksessä. Sopinee myös viitata siihen, että kuta suurempaa lujuutta tässä asiassa voidaan osoittaa, sitä luonnollisemmaksi käy myöskin vihollisen mahdollisten kohtuuttomien vaatimusten esittäminen [po. estäminen] n.s. sotarikollisasiassa.»

Kun UM:ssä mietittiin, mitä oikeastaan pitäisi tehdä, olivat sotilasviranomaiset joutuneet LVK:n puristuksessa pahaan välikäteen. Eversti Maximillian Spåre, joka oli komennettu ulkoasiainministeriöön yhteysupseeriksi LVK:n kanssa esille tulevien kysymysten selvittelyä varten, välitti 27.10.1944 UM:lle yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti K. L. Oeschin huonot ratkaisuvaihtoehdot. Koska valvontakomissio ei voinut olla tietämätön Heimopataljoona 3:n olemassaolosta, voisi se kohta ryhtyä syyttämään sotavankikomentajan esikuntaa asian salaamisesta eli välirauhansopimuksen rikkomisesta. Niinpä sotilasviranomaiset pyysivät hallitukselta kannanottoa – luovutetaanko heimopataljoonan miehet vai ei. »Jos me luovutamme, niin palkitsemme heidät huonosti palveluksistaan, koska he varmaan joutuvat erinäisten repressaalioiden [kostotoimenpiteiden] alaisiksi, voivat ehkä saada kuolemantuomionkin. Ellemme luovuta, niin voimme joutua selkkauksiin valvontakomission kanssa.» Yleisesikunta pyysi hallitukselta nopeaa vastausta »tässä arkaluontoisessa asiassa», koska muuten se katsoi olevansa pakotettu »ilmoittamaan asian oikean laidan valvontakomissiolle».

UM ei halunnut tahrata käsiään, vaan vastasi Spåren välityksellä, että hallituksen mielestä päätöksenteko kuului sotilasviranomaisille, joiden tuli kertoa asian todellinen laita LVK:lle. Näin myös tapahtui, sillä 1.11.1944 LVK otti asian virallisesti esille lähettämällä nootin UM:lle. Siinä valvontakomissio totesi ensin suomalaisten »sotavankeja koskevien yleisten kansainvälisten sääntöjen vastaisesti liittäneen osan neuvostovenäläisiä sotavankeja sotilaiksi Suomen armeijaan ja käyttäneen heitä aktiivisiin taistelutehtäviin». Sen jälkeen LVK vaati välirauhansopimukseen vedoten kaikkien näiden miesten välitöntä palauttamista. Nimiluettelot tuli luovuttaa 8.11. mennessä ja palauttamisen piti tapahtua viimeistään 10.11.1944.

Marraskuun 2. päivän iltana Päämajan sotavankikomentaja antoi käskyn riisua Raahen lähelle majoitetun Heimopataljoona 3:n miehet »kiireellisesti aseista ja kuljettaa heidät, mahdollisten karkaamisyritysten estämiseksi tarkoin vartioituina, Pieksämäen pitäjän Naarajärven kylässä sijainneeseen Sotavankien järjestysleiri 2:een sieltä edelleen Neuvostoliittoon luovutettaviksi». Tarkasta vartioinnista ei näkynyt merkkiäkään, sillä pataljoonan miehiä karkasi sadoittain. Osa häipyi jo Raahessa ja loput kuljetuksen aikana. Karkaamisen mahdollistivat vartiomiesten vähäinen määrä ja välinpitämätön suhtautuminen, junan hiljainen vauhti ja lukuisat pysähdykset sekä ennen kaikkea vaunujen avoimet ovet. LVK:n mielestä operaatio oli hoidettu ala-arvoisella tavalla, ja se kiinnitti Suomen hallituksen huomiota sotilasviranomaisten lepsuun ja jopa tahalliseen toimintaan vaatien hallitusta »rankaisemaan niitä Suomen armeijan toimihenkilöitä, jotka ovat syyllistyneet Suomen armeijassa palvelleiden neuvostovenäläisten sotavankien luovutuksen laiminlyömiseen». Kuljetuksesta vastanneista upseereista kaksi tuomittiin sotaylioikeudessa arestirangaistukseen, kolme vapautettiin.

UM:n yhteysupseeri eversti Spåre piti »keskustelupäiväkirjaa» sotavankipalautuksien aikana. Hän kirjasi ylös puhelut, yhteydenotot ja tapaamiset LVK:n edustajien kanssa, sotavankien karkaamiset ja tiedot siitä, miten luovutukset Vainikkalassa olivat yleensä sujuneet. Lokakuun 17. päivänä 1944 Spåre oli keskustellut puhelimitse LVK:n edustajan eversti F. Nevolinin kanssa. Hän oli kysynyt venäläiseltä, »miten on meneteltävä niiden 10 [amerikan]suomalaisen sotavangin kanssa, jotka eivät halua tulla luovutetuiksi Neuvostoliittoon ja jotka ovat Yhdysvaltojen kansalaisia. [Nevolin] vastasi: Heistä on tehtävä luettelo ja ilmoitettava missä he ovat. Muunlaatuisesta menettelystä seuraa ankara rangaistus.» Spåre neuvotteli asiasta myös UM:n osastopäällikön P. K. Tarjanteen kanssa, ja he päättivät kerätä kaikki amerikansuomalaiset sotavangit Nastolan leirille kansalaisuuden selvittämistä varten. Sotavankeja löytyi peräti kahdeksantoista. Suomalaisviranomaiset eivät pystyneet ratkaisemaan, minkä maan kansalaisia vangit loppujen lopuksi olivat. LVK tuli kansalaisuuden selvittämisessä apuun ilmoittamalla, ettei sillä ollut mitään merkitystä. Kaikki puna-armeijassa palvelleet sotilaat oli palautettava. Niinpä Nastolan leirillä olleet amerikansuomalaiset luovutettiin Neuvostoliitolle. Poikkeuksen teki Eljas Vihtori Närvä.

Närvä oli syntynyt 12.12.1902 Jurvassa. Hän oli käynyt kansakoulun kotipaikkakunnallaan ja suorittanut asevelvollisuutensa Valkoisessa kaartissa Helsingissä 1922–1923. Vuonna 1926 hän oli matkustanut rapakon taakse metsätöihin. Neljä vuotta myöhemmin mies oli usean muun tavoin lähtenyt leveämmän leivän toivossa Neuvostoliittoon. Siellä Närvä oli aluksi elättänyt itsensä metsätöillä ja myöhemmin kivilouhimossa Petroskoissa. Suomalaisten joukkojen lähestyessä syksyllä 1941 Petroskoita oli Närvä muiden mukana saanut käskyn siirtyä pois kaupungista. Suomalaiset olivat kuitenkin edenneet niin nopeasti, että Närvä oli joutunut vangiksi. Hänet oli siirretty ensin Aunuksen sotavankileirille ja myöhemmin Aitolahden leirille. Täällä Närvältä oli kysytty halukkuutta liittyä heimopataljoonaan, mutta tämä oli kieltäytynyt. Kesäkuussa 1943 mies oli päässyt veljensä takaamana töihin kotitilalleen Jurvaan. Hän oli kuitenkin yhä edelleen sotavankileirin kirjoissa.

Välirauhansopimuksen jälkeen Närvä oli siirretty Nastolan sotavankileirille. Siellä hän oli ottanut yhteyttä LVK:n edustajaan kertoen olevansa Suomen kansalainen ja selittäen, miten oli joutunut sotavangiksi, sekä korostaen, ettei ollut koskaan palvellut puna-armeijassa. Marraskuun 3. päivänä LVK:lta oli tullut päätös, että hän sai jäädä Suomeen. Sotavankikomentajan esikunta vahvisti asian 25.11.1944 antamallaan vapautuspaperilla. Siinä todettiin, että Suomen kansalainen Eljas Vihtori Närvä »ei kuulu välirauhansopimuksen mukaan luovutettaviin Neuvostoliiton sotavankeihin, koska hän ei ole kuulunut Neuvostoliiton armeijaan». Närvä sai matkarahat ja matkusti kotiinsa. Hän jatkoi kotitilansa viljelyä yhdessä vanhan äitinsä kanssa.

LVK oli syksyllä 1947 poistumassa maasta. Se oli viimeisinä töinään antanut Valpolle useita luetteloita pidätettävistä ja luovutettavista henkilöistä. Valtiollinen poliisi pyrki luonnollisesti parhaansa mukaan täyttämään valvontakomission toiveet ja haravoi mahdollisimman tiheällä kammalla maan kaikki kolkat. Närvän nimi oli jostain syystä 1944 jäänyt palauttamattomien sotavankien luetteloon. Kolme vuotta myöhemmin joku äkkäsi hänet sieltä. Närvä ei ollut alkuunkaan peitellyt asumistaan ja oleskeluaan kotiseudullaan, ja miksi olisikaan? Närvähän oli virallisesti vapautettu, ja hänellä oli asianmukainen Suomen kansalaisen henkilöllisyystodistus

Elokuun 29. päivänä 1947 valtiollisen poliisin Vaasan osaston etsivät saivat tehtäväksi hakea Närvän Vaasaan henkilöllisyyden selvittämistä ja mahdollista Neuvostoliittoon palauttamista varten. Etsivien saapuessa Närvä ilmoitti lähtevänsä »vain kappaleina». Nimismies tuli apuun, ja lopulta Valpon miehet saivat Närvän autoon. Hänet vietiin Vaasan poliisilaitokselle ja kuulusteltiin siellä. Kuulustelupöytäkirjaan liitettiin Närvän vapauttamistodistus, Jurvan seurakunnan kirkkoherranviraston antama papintodistus ja miehen henkilöllisyystodistus.

Dokumentit eivät jostain syystä riittäneet Vaasan alaosastolle, joka lähetti Närvän 1.9. Valpon pääosastolle Helsinkiin. Ratakadulla miestä ei ennätetty kuulustella sillä viikolla. Lauantaina 6.9. Närvä oli vaikuttanut aivan rauhalliselta. Hän oli pyytänyt illalla selliinsä kirjoja luettavaksi. Vartijan kysyessä mitä kirjoja pidätetty haluaisi, oli Närvä vastannut haluavansa Mihail Solohovin Hiljaa virtaa Donin. Kello 21 Närvä oli pyytänyt, että hän saisi lukea vielä vähän aikaa. Vartija oli antanut valon palaa aina kello 22:een asti, jolloin Närvä oli käynyt nukkumaan. Koska pidätetty oli vaikuttanut aivan rauhalliselta, oli vartija käynyt katsomassa Närvää tirkistysaukosta vasta noin kello 2, jolloin mies vaikutti nukkuvan. Seuraavan kerran vartija oli vilkaissut Närvän selliin kello 6 aamulla. »Huomasin, että pidätetty Närvä ei ollut vuoteessaan. Aukaisin oven ja näin, että Närvä makasi lattialla peitettynä ulsterilla. Vedin ulsterin sivuun, ja koska Närvä oli vatsallaan käänsin hänet selälleen, ja huomasin hänen kuolleen… Närvä oli leikannut kurkkunsa poikki… Mittasin haavan narulla, haavan ollessa 21 cm pitkä ja 9 cm leveä… Minulle on aivan tietämätöntä, miten pidätetty Närvä oli saanut itsemurha-aseen (puukon) selliinsä.»

Valpo pidätti vielä helmikuussa 1945 neljä amerikansuomalaista. Nämä yrittivät UM:n kautta saada yhteyttä Yhdysvaltain viranomaisiin, Miehet olivat Vaasan lääninvankilassa, mistä he lähestyivät »U.S.A officials in Finland». Yhdysvaltain etuja valvoi vielä helmikuussa 1945 Sveitsi, koska Suomen ja Yhdysvaltain diplomaattisuhteet olivat katkenneet 30.6.1944. Toisen kirjeensä miehet lähettivät USA:n konsulaatille Helsinkiin. Kirjeissään miehet, »natural born americans», kertoivat olevansa parhaillaan Vaasan lääninvankilassa, mistä heitä oltiin LVK:n vaatimuksesta palauttamassa Neuvostoliittoon. Miesten mukaan Suomen viranomaiset olivat antaneet heille välirauhansopimuksen jälkeen luvan jäädä Suomeen, koska miehet eivät halunneet lähteä takaisin Neuvostoliittoon. He pyysivät kirjeissään Yhdysvaltain edustajaa tekemään kaikkensa pysäyttääkseen luovutuksen, jota Suomen viranomaiset eivät lupauksistaan huolimatta ilmeisesti pystyneet estämään. Lopuksi miehet vetosivat siihen, että heidän kotinsa ja sukulaisensa olivat Yhdysvalloissa ja että sukulaiset olivat lupautuneet auttamaan heitä.

UM lähetti ensimmäisen kirjeen edelleen Sveitsin lähetystölle. Saatekirjeessä ministeriö tosin totesi, että miehet oli jo palautettu. USA:n konsulaatille osoitettua kirjettä ei viitsitty edes lähettää eteenpäin. »Kun jo luovutettu, ei asianomaisten tarkoittama toimenpide USA:n taholta enää aktuelli», todettiin UM:ssä lakonisesti. Yhdysvalloissa syntyneet Robert Carlson, Toivo Ovaskainen, Frans Pajunen ja Yrjö Santala luovutettiin Neuvostoliitolle 22.2.1945.

NORJALAISIA, TANSKALAISIA, HOLLANTILAISIA, BELGIALAISIA…

Syyskuun 18. päivänä 1944 valtiollisen poliisin päällikkö Paavo Kastari kävi tapaamassa Ruotsin Helsingin-lähettilästä Hans Beck-Friisiä. Kastari meni suoraan asiaan kysymällä, oliko Ruotsi valmis vastaanottamaan saksalaisilta Pohjois-Suomesta karanneita pääasiassa hollantilaisia ja puolalaisia työntekijöitä. Valpon päällikkö kertoi, että kyseiset henkilöt olivat parhaillaan valtiollisen poliisin huostassa Kauhavan väestönsiirtoleirillä. Beck-Friis ei voinut vastata Kastarille suoraan mitään, mutta lupasi selvittää asian mahdollisimman pikaisesti.

Kolme päivää myöhemmin Ruotsin hallitus ilmoitti olevansa valmis vastaanottamaan Kastarin listalla olleet 48 hollantilaista, 37 puolalaista, neljä belgialaista, kaksi tanskalaista ja yhden ranskalaisen eli yhteensä 92 miestä. Kauhavan leirillä kävi vielä myöhemmin Ruotsin hallituksen edustaja, joka haali leiriltä »kaikki liittoutuneille kelpaavat henkilöt». Sen jälkeen koko joukko, jonka määrä oli suurentunut noin 140 henkilöön, kuljetettiin Turkuun ja sieltä edelleen Tukholmaan. Kauhavalla oli lisäksi yli 400 inkeriläistä, itäkarjalaista ja venäläistä. Leirille jäi vielä mm. kuusi tanskalaista, koska Ruotsi ei jostain syystä ollut valmis vastaanottamaan heitä eikä Tanskan Helsingin-lähetystö myöskään ollut ryhtynyt mihinkään kotiuttamistoimenpiteisiin. Osalla leirille jääneistä taas oli oleskelulupa Suomessa eikä heillä ollut aikomustakaan lähteä Ruotsiin, vaan he halusivat jatkaa työntekoa Suomessa. Muutaman taas piti Suomessa »virallinen tai epävirallinen morsian».

Lokakuun lopulla 1944 Kauhavan väestönsiirtoleirille jääneiden miesten tilanne muuttui. LVK:n Vaasan osaston edustajat olivat käyneet leirillä 27.10. ja vaatineet siellä vielä olleiden 16 »eivenäläisen» henkilön siirtämistä välittömästi sotavankileirille edelleen Neuvostoliittoon palautettavaksi. LVK:n edustajat olivat antaneet määräyksen Valpolle, joka puolestaan otti yhteyttä sotavankikomentajan esikuntaan kertoen passittavansa miehet sotavankileirille, koska »valvontakomissio on vaatinut heidän luovuttamistaan». Sotavankikomentajan esikunta ei suostunut pikamenettelyyn, koska sen mielestä ulkomaalaisia ei noin vain puhelinsoiton perusteella voinut siirtää sotavankileirille, vaikka taustalla olikin LVK:n määräys. UM:n yhteysupseeri eversti Spåre ilmoitti Valpolle, ettei asiassa pitänyt hätäillä, vaan se oli ensin selvitettävä kunnolla, koska »tässä sitä paitsi on kysymys hollantilaisista ja belgialaisista, joita aikaisemmin on käsitelty toisin». Niinpä Spåre pyysi UM:ltä ohjeita. Miehet siirrettiin kaikesta huolimatta 31.10.1944 sotavankileirille Ouluun odottamaan asian ratkeamista. Nyt myös Tanskan lähetystö heräsi ja otti yhteyttä ulkoasiainministeriöön tiedustellen tilannetta sekä pyytäen tanskalaisten kotiuttamista. UM:n mielestä miehiä ei voinut pitää sotavankeina eikä internoitavina, vaan heidät olisi pitänyt vapauttaa. Välirauhansopimuksen jälkeisessä Suomessa tämä ei kuitenkaan onnistunut ilman LVK:n lupaa.

Marraskuun 20. päivänä 1944 UM otti yhteyttä valvontakomissioon. Aluksi ulkoministeri Carl Enckellin allekirjoittamassa nootissa kerrottiin, että Kauhavan leirille siirrettiin aikanaan ulkomaalaisia, joista ei tiedetty, pitikö heitä kohdella sotavankeina, internoituina vai vapaina kansalaisina. LVK:n Vaasan osaston edustajien käydessä leirillä siellä oli kuusi Tanskan, kolme Hollannin ja kaksi Sveitsin samoin kuin Norjan kansalaista. Lisäksi Kauhavalla oli yksi romanialainen, yksi puolalainen ja yksi tshekki. LVK:n vaatimuksesta miehet oli nyt siirretty sotavankileiri 41:een Ouluun. Samalle leirille oli kerätty saksalaisia sotavankeja. UM ehdotti, että LVK tutkisi »jokaisen asian erikseen, koska ainakaan Krens, Törnqvist, Otteskov, Olsson, Lockenwitz ja Kreeft tuskin ovat henkilöitä, joiden suhde saksalaisiin joukkoihin ja sotatoimiin olisi aiheena heidän julistamisekseen sotavangeiksi varsinkin kun eräiden vastaavien maiden diplomaattisten edustajien taholta [Tanskan] on erikoisesti kiinnitetty ulkoasiainministeriön huomiota tähän tapaukseen».

Kenraalimajuri V. V. Styrov, joka edusti valvontakomissiossa Neuvostoliiton turvallisuuspalvelua, soitti eversti Spårelle ilmoittaen, että »LVK on käsitellyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että kaikki luetellut henkilöt ovat tavalla tai toisella palvelleet Saksan sotavoimia, joten heitä on käsiteltävä sotavankeina riippumatta siitä, minkä maan kansalainen kukin on». Lopuksi Styrov vielä ilmoitti, ettei LVK tule tässä asiassa antamaan mitään kirjallista vastausta. Miehet luovutettiin Vainikkalassa 24.11.1944 – pelkän puhelinsoiton perusteella – neuvostoviranomaisille. Tieto tapahtuneesta ilmoitettiin niin ikään vain puhelimitse Tanskan Helsingin-lähettiläälle Flemming Lerchelle.

Näiden kuudentoista lisäksi suomalaisviranomaiset joutuivat vielä vuoden 1944 aikana luovuttamaan valvontakomission vaatimuksesta 54 Saksan, Itävallan, Tshekkoslovakian, Puolan ja Hollannin kansalaista – tai »internoitua siviilihenkilöä», kuten heitä asiakirjoissa nimitettiin – jotka olivat olleet »tietyssä suhteessa Saksan puolustusvoimiin». Kaiken kaikkiaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle 178 muihin kuin Neuvostoliiton kansallisuuksiin kuulunutta siviiliä. Yksi heistä oli juuri 18 vuotta täyttänyt tanskalainen merimies Jörgen Lockenwitz.

Lockenwitz oli tullut elokuun alussa 1944 Tanskasta Kemiin E. A. Sörensenin varustamon moottorikuunari Vegalla. Kemissä Lockenwitz oli sairastunut ja häneltä oli leikattu suolisolmu, minkä jälkeen poika oli jäänyt Kemiin sairaalaan Vegan lähtiessä takaisin Tanskaan. Nuori mies oli tarkoitus kotiuttaa saman varustamon toisella laivalla, mutta Lockenwitz sairastui uudelleen ja joutui Ouluun sairaalaan vielä viikoksi. Sieltä päästyään hän otti yhteyttä varustamon edustajaan Herman Anderseniin, joka kertoi varustamon toisen aluksen jo lähteneen. Andersen antoi pojalle rahaa ja kehotti häntä hankkimaan viisumin kotimatkaa varten Tanskan Helsingin-lähetystöstä. Viikon odottelun jälkeen kaikki oli kunnossa. Lockenwitz oli saanut viisuminsa ja päätti nousta junaan matkustaakseen Tornioon ja Ruotsin kautta kotiin. Poika kuitenkin pidätettiin hänen 18-vuotissyntymäpäivänään 10.9.1944 Oulun rautatieasemalla. Seuraavana päivänä merimies lähetettiin Kauhavalle, jossa häntä rauhoiteltiin lupaamalla, että hän pääsisi kohta kotiin. Lockenwitz sairastui leirillä vielä kolmannen kerran, ja hänet lähetettiin Vaasaan, missä suolisolmu leikattiin uudelleen. Kolmen viikon toipumisloman jälkeen tanskalainen pyysi, että hänet kotiutettaisiin Helsingin kautta. Toive ei toteutunut, vaan Lockenwitz siirettiin takaisin Kauhavan leirille ja edelleen marraskuun alussa 1944 sotavankileirille Ouluun.

Kuusitoista siviiliä, joiden joukossa Lockenwitz oli, luovutettiin samassa kuljetuksessa saksalaisten sotavankien kanssa ja vietiin Viipuriin. Sieltä nuori mies siirrettiin Volosovon vankileirille, missä hän oli helmikuuhun 1945. Volosovosta mies kuljetettiin toiselle leirille Itä-Karjalaan. Lockenwitz sairastui siellä »aliravitsemuksen, kovan työn ja huonojen olojen seurauksena». Hän viettikin sairaalassa kesäkuukaudet, kunnes oli elokuussa taas siinä kunnossa, että hänet voitiin palauttaa leirille. Lokakuussa 1945 juuri 19 vuotta täyttänyt tanskalainen vietiin Saksaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle Frankfurt an der Oderiin ja edelleen Magdeburgiin, missä hänet marraskuussa 1945 luovutettiin englantilaisille. Kotiin