Sotasaalista Itä-Karjalasta: suomalaistutkijat miehitetyillä alueilla 1941-1944: -

By Tenho Pimiä

Kuinka tieteilijät valjastettiin suomalaistamispolitiikan käyttöön jatkosodassa?Jatkosodassa vallatut Itä-Karjalan alueet nostivat esiin polttavan kysymyksen: miten valtauksia voitiin pitää oikeutettuina? Presidentti Ryti oli käynnistänyt jo ennen hyökkäystä tiedehankkeen, jossa tunnetut tutkijat aina maantieteen professori Väinö Auerista alkaen selvittivät, miksi Itä-Karjala ei kuulu Neuvostoliittoon, vaan ehdottomasti Suomeen. Mukana oli kuuluisia nimiä tutkija Kustaa Vilkunasta kirjailija Olavi Paavolaiseen ja Yrjö Jylhään, ja perusteluja etsittiin niin etnografiasta kuin kalevalaisesta runoudestakin. Jatkosodassa uusille alueille itään lähetettiin niin sanottu humanistinen tutkijapartio, joka keräsi taidetta, museoesineistöä ja erityisesti ikoneita, joita tuotiin runsain mitoin vanhan rajan takaa. Mutta kuinka luotettavia poliittisen koneiston tuottamat tutkimukset oikeastaan olivat?Yllättävä tietoteos perustuu kirjailijan väitöstutkimukseen ja kertoo tutkijoiden kiehtovasta työstä valloitetussa Itä-Karjalassa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788727038216

Book preview

Tenho Pimiä

Sotasaalista Itä-Karjalasta

Suomalaistutkijat miehitetyillä alueilla 1941-1944

SAGA Egmont

Sotasaalista Itä-Karjalasta: suomalaistutkijat miehitetyillä alueilla 1941-1944

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2023 Tenho Pimiä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727038216

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

E- ja äänikirjan esipuhe

Sotasaalista Itä-Karjalasta

Suomalaistutkijat miehitetyillä alueilla 1941-1944

Tämä vuonna 2007 julkaistu teos liittyy osaksi keskustelua museokokoelmien hankintaan liittyvästä eettisestä problematiikasta, jolle toinen maailmansota loi poikkeuksellisen olosuhteet. Suomalaista tieteellistä toimintaa Itä-Karjalassa motivoi tuolloin ennen muuta vallatun alueen liittäminen osaksi tarinaa yhteisestä menneisyydestä.

Kaikki ovat tietysti kuulleet natsien varastamista taideaarteista. Kun pintaa raaputtaa, huomaa kysymyksen olevan kuitenkin verrattomasti laajempi. Nykykatsannosta tarkasteltuna suurien museoinstituutioiden kokoelmia on usein johdonmukaisesti kartutettu eettisesti kestämättömällä tavalla joko kolonialismin seurauksena tai vaikkapa ryöstö- tai sotasaaliina. NY times kirjoitti aiheesta aivan hiljattain otsikolla When a Visit to the Museum Becomes an Ethical Dilemma, jossa suorasukaisesti viitattiin esimerkiksi British Museumiin maailman suurimpana varastetun tavaran vastaanottajana.

Kulunut vuosi ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on jälleen kerran osoittanut, että paljaimmillaan sotasaalis on kuitenkin vain synonyymi varkaudelle, jonka kohteena saattaa olla yksinkertaisesti jonkin siviilin kodista anastettu wc-istuin tai pesukone eikä sen perusteeksi tarvita mitään monimutkaista kansallisuusaatetta.

Vaikka 2000-luvulla museokokoelmien voisi jo luulla menettäneen propaganda-arvonsa mielipiteen muokkaajina sosiaalisen median meemeille ja videoklipeille, ovat esimerkiksi venäläiset ukrainalaisalueita miehittäessään yhä järjestelmällisesti tyhjentäneet sen museoita ja kirjastoja kansallismielisin tarkoitusperin.

Kirja perustuu Sotasaalista Itä-Karjalasta nimisen väitöskirjatyön aineistoon eikä sitä ole erikseen toimitettu äänikirjaksi. Tästä syystä se sisältää paljon myös erilaisia kuva-aineistoja ja muita luettelomuotoisia osia.

Kiitokset sen saattamisesta digitaalisiin formaatteihin Saga Egmont-kustantamolle ja erityisesti kustannustoimittaja Jutta Räsäselle.

Orivedellä 22.2.2023

Tenho Pimiä

Suuri tehtävä

Nyt on aika ja tillaisuus tehhä Karjalasta paratiisi

¹

Varhain kevättalvella vuonna 1942 suomalaiset tiedemiehet saivat tehtävän. Sen päämääräksi tuli osoittaa suomalaisjoukkojen vain muutamaa kuukautta aiemmin Itä-Karjalasta valtaamien uusien alueiden ehdoton kansallinen ja historiallinen yhteenkuuluvaisuus entisen Suomen kanssa. Tehtävä ei ollut tutkijoille uusi, päinvastoin: kansallisten tieteiden keskuudessa se oli elänyt jo sukupolvien ajan milloin hiljaisena ja milloin taas äänekkäämpänä pohjavirtana. Poikkeuksellista oli nyt se, että asia voitiin viimein lausua ääneen. Voimasuhteet itäisen uhkaajan kanssa olivat kesän 1941 kuluessa kääntyneet hyvin nopeasti päälaelleen: suomalaisjoukot olivat uhreja kaihtamatta onnistuneet heittämään vastassaan olleet neuvostojoukot lähes yhdellä yhtäjaksoisella piiskan sivalluksella kauas Äänisen taakse nuolemaan haavojaan. Päivä päivältä hyökkäävän liittouman tulevaisuuden toiveet rohjettiin ulottaa yhä kauemmas punaisen hämärän maan uumeniin.

Tässä sodassa myös kansanperinteellä oli merkittävä osa. Elokuussa vuonna 1941 Elias Lönnrotin jalanjälkiä seuranneiden sotilaiden kerrottiin pelastaneen Sortavalan runonlaulajapatsaan.² Tiedemiesten toimeksiannon alkaessa keväällä 1942 olivat suomalaiset sotajoukot tehtävänsä jo pitkälti suorittaneet. Vanha Suomi oli lakannut olemasta. Uuden, entistä ehomman Suur-Suomen rakennustarpeita oli ryhdytty keräämään kokoon. Vaikka kivijalka olikin suora ja luja, menneisyydessä kerättyjen lohkareiden saumat piti silti tilkitä nykyisyydestä ammennetuin ainein. Näissä talkoissa tultaisiin tarvitsemaan miltei jokaista käsiparia, eikä vähiten suomensuvun menneisyyden parhaita ammattimiehiä, suomalaisia kansa- ja kielitieteilijöitä sekä kansanrunouden tutkijoita.

Opetusministeriön muodostama Valtion Tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta oli tammikuun kolmantena päivänä vuonna 1942 lähestynyt erilaisia Karjalasta ja karjalaisesta kansankulttuurista kiinnostuneita tieteellisiä seuroja toiveenaan saada aikaan suunnitelmat miehitettyä aluetta ja sen väestöä koskevista tieteellisistä tutkimuksista.³ Aloitteen saatuaan yhteisen mietinnön tulevista tutkimussuunnitelmista jättivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomalaisugrilainen Seura, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Kalevalaseura, Sanakirjasäätiö sekä Tieteellisten seurain paikannimitoimikunta. Karkeasti ottaen suunnitelma jakautui siten, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnan piiriin tulisi kuulumaan kansanrunouden ja siihen liittyvän sanaston keruu, Suomen Muinaismuistoyhdistykselle rautakautisten kalmistojen kaivaminen esiin Vitelen ja Olonkan suun vaiheilla, Kalevalaseuralle kansantaiteen ja kansanmusiikin alaan kuuluvat keruutyöt, Sanakirjasäätiölle Itä-Karjalan kansankielen aineskokoelmien täydentäminen ja Tieteellisten seurain paikannimitoimikunnalle nimensä mukaisesti paikannimien keruu Itä-Karjalassa. Suomalaisugrilainen Seura sitä vastoin keskittäisi voimansa erityisesti kaukaisempiin sukukieliin sekä maassamme olevien sotavankien myöhempään tutkimiseen.⁴

Miehityksen ollessa vielä ainoastaan rivi nuppineuloja sotastrategien karttojen pinnassa presidentti Ryti oli aloittanut keväällä 1940 hankkeen, jonka tarkoituksena oli tieteellisin argumentein selvittää saksalaisille Itä-Karjalan ja Kuolan alueen kuuluminen Suomeen. Työn tieteellinen vastuu sälytettiin maantieteilijä, professori Väinö Auerin ja nuoren historian tutkijan, vuonna 2006 edesmenneen akateemikko Eino Jutikkalan harteille. Keväällä 1941 tartuttiin erilaisten rajavaihtoehtojen kimppuun viimein myös etnografisin perustein. Tällä erää kartan äärelle syventyivät historioitsija Jalmari Jaakkola, avustajiensa tohtori Reino Castrenin sekä maisteri Eino Leskisen ja Keijo Loimun kanssa. Selvityksen mukaan sekä lukuisat etnografiset seikat että Itä-Karjalaan alun alkaen Länsi-Suomesta vaeltanut Kalevalarunous osoittivat, ettei miehitettävän alueen henkisellä perinnöllä ollut mitään elimellistä yhteyttä slaavilaisen kulttuurin tai maailmankatsomuksen kanssa.⁵ Erilaisia rajavaihtoehtoja selvitykseen kertyi kokonaista viisi kappaletta, ja samalla kävi ilmeiseksi tarve puhdistaa miehitettävän alueen väestö vieraasta aineksesta.⁶

Opetusministeriön asettaman miehitetyn alueen kansankulttuuria koskevia tutkimuksia kaavailleen toimikunnan muodostivat kansatieteilijät Kustaa Vilkuna ja Sakari Pälsi sekä kielitieteilijä Väinö Salminen. Lukuisien muiden kollegojensa tavoin heidät oli kansanelämän ja suomensukuisten kansojen syvällisinä tuntijoina rekrytoitu sotatoimien alettua tiedotuksen ja tiedustelun sekä propagandan ja sensuurin palvelukseen. Sota-aikaista tiedotusta maassa johti poikkeustilan turvin laajoin valtuuksin toiminut Valtion tiedotuslaitos, jossa keskeisissä asemissa työskentelivät niin tohtori Vilkuna kuin myöhemmin sotavankitutkimuksien yhteydessä merkittävässä osassa toiminut kielitieteilijä, myöhempinä vuosikymmeninä opetusministerinäkin työskennellyt tohtori Lauri Posti.

Rintamalla, sotatoimien varsinaisessa polttopisteessä, tapahtumia seurasivat ennen muuta TK-miehet. TK-komppania oli sota-aikaisesta tiedonvälityksestä ja valistustoiminnasta niin omien joukkojen kuin miehitysalueen väestön keskuudessa huolehtinut elin, jonka kynänpiirrot viime kädessä pitkälti ratkaisivat sen, miten sotatoimista ja miehitysalueesta suurelle yleisölle kerrottiin. Näissä joukoissa toisensa kohtasi usein kansallisen sivistyselämän terävin kärki. Tuskin on sen koommin nähty yhtä sankkaa joukkoa kirjailijoita ja runoilijoita, kuvataiteilijoita, valokuvaajia ja elokuvantekijöitä, muista kulttuurivaikuttajista puhumattakaan, saman asian ja organisaation palveluksessa, kuin kansanrunouden tutkija Martti Haavion johtamassa yksikössä. Monien muiden ohessa yksikössä työskentelivät Yrjö Jylhä, Olavi Paavolainen, Päivö Oksala sekä ruotsinkieliselle yleisölle jo talvisodan ajalta tutuksi tulleet kirjoittajat Gunnar Johansson ja Lorenz von Numers. Mikäli syvennytään Jatkosodan aikaisten kulttuurivaikuttajien elämänpiiriin ja arvomaailmaan, niin keskeisiksi nykykäsitystä muokanneiksi lähteiksi ovat sittemmin nousseet sellaiset muistelmat kuin Olavi Paavolaisen Synkkä Yksinpuhelu (1946) ja Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä (1969). Tiedotusjoukoissa työskenteli myös vuonna 1882 syntynyt kansatieteilijä Sakari Pälsi, joka kantoi kortensa suomalaispropagandan kekoon teoksellaan Voittajien jäljissä (1942). Teoksen esittelyä lainaten: Tri Pälsi ei lyö laimin bolsevistisen raakuuden ja julmuuden julki tuomista enempää kuin venäläisen kyvyttömyydenkään kuvaamista, nähtyään heidän rakentavan toimiskelunsa jälkiä.⁷ Aseiden aurattua uran Itä-Karjalaan tarvittiin maassa Pälsin mukaan kipeästi jonkinlaista kulttuurikirjeenvaihtoa, runouden ja kansallisen romantiikan sijalla ensikäden tietoja kansasta ja sen elämästä.⁸ Tuota puutetta korvaamaan tehdyssä teoksessa ne tosin esittäytyivät siinä määrin värittyneessä muodossa, että sodan viimein loputtua Pälsin teos päätyi kiellettyjen kirjojen joukkoon.

Heimohengen nostattajat

Miehitysalueella toteutettavaksi aiottujen tieteellisten tutkimusten luonne seurasi monilta osilta heimoaktivistien jo 1930-luvulla muotoilemaa näkemystä. Tuolloin esimerkiksi Inkeristä ja Itä-Karjalasta aineistoa kerännyt Heimoarkisto tahtoi kiinnittää kerääjiensä huomion myös siihen, että Eihän ole kysymys ainoastaan tiedemiehiä kiinnostavan historiallisen tiedon talteenottamisesta ja säilyttämisestä, vaan tarkoituksena on samalla saada luotettavaa todistusaineistoa, jonka avulla voitaisiin entistä paremmin todistaa heimojemme vapauden pyrkimykset ja Neuvostoliiton Itä-Karjalalle ja Inkerille tekemät vääryydet.⁹ Sodan alettua bolsevikkien tekemien vääryyksien tallennustyötä voitiin siis entistäkin järjestelmällisemmin jatkaa siitä, mihin aikaisemmin oli jääty. Todistajanlausuntoja tahdottiin kuulla erityisesti miehitysalueen karjalaisten, suomenheimoisten sotavankien ja Suomen valtiorajojen sisäpuolelle saksalaiselta miehitysalueelta Virosta siirretyiltä inkeriläisiltä. Oman osansa todistusaineiston keruussa saivat kantaakseen myös miehitysalueelle lähetetyt tutkijat. Kansantietouden keruutyön avuksi julkaistu Itä-Karjalan kansanrunouden keruuopas (1943) päättyi kysymykseen: Miten bolsevikit suhtautuivat kansanperinteeseen?¹⁰

Kansanrunouden keruulla ja poliittisella heimotyöllä oli Itä-Karjalassa vuosikymmenien ajan ollut yhteiset edut ajettavanaan. Vaikka jatkosodassa tavallisista rivimiehistä varmasti vain ani harva jaksoi toden teolla syttyä Vuonnisen runokylien mainehikkaasta menneisyydestä, sen ihania rantoja jo miespolvien ajan astelleista runonlaulajista saatikka siitä käänteentekevästä kesäkuun 18. ja 19. päivästä vuonna 1833, jolloin Elias Lönnrot oli vieraillut samoilla sijoilla kätevästi kanteletta käytelleen Ontrei Malisen luona, jota kansanrunouden tutkija Martti Haavio kauniisti kuvaa teoksessaan Viimeiset Runonlaulajat (1948), oli muinaisromantiikalla sitäkin suurempi illusorinen merkitys. Sivistyneistölle asialla oli todellista merkitystä. Heistä innokkaimmat, tiedemiehet ja tuleva sodanjohto, olivat hankkineet yhteisiä elämyksiä heimosotien nuotiotulilla jo muutama vuosikymmen aiemmin. Heille Itä-Karjala oli ennen muuta elävä ulkoilmamuseo. Tämä on kuin Seurasaarta, muisteli Martti Haavio ensivaikutelmiaan Aunuksesta. Olavi Paavolainen ehdottikin ironisesti, että Itä-Karjala ja sen väestö muutettaisiin dekoratiiviseksi museoksi, jota suomalainen sotilasälymystö vallitsee.

Kansallisesti suuntautuneille tieteentekijöille Venäjä oli kansojen vankila. Työ suomenheimoisuuden parissa tähtäsi viime kädessä vangittujen kansojen vapauttamiseen. Sakari Pälsi oli Paavolaisen mukaan ollut vapauttamassa Itä-Karjalaa itäisen ikeen alta jo vuonna 1922.¹¹ Runoretkillä oli siis liikuttu ase kourassa jo ennen jatkosotaa. Vapautusretkien vallankumoustunnelmissa kansanrunoutta kartutettiin usein lievästikin ilmaisten improvisoidusti, kuten Pälsin aikalainen, kansanmusiikin tutkijana ansioitunut A. O. Väisänen muistelee. Väisänen oli osallistunut vuoden 1918 heimosotaretkeen yhdessä Ilmari Kiannon kanssa. Kansanperinteen keruutöiden ohella hän samalla järjesti alueen kylissä kansannousuun tähtääviä kokouksia. Matkaan oli lähdetty Lönnrotin jalanjäljissä Kajaanista. Sotaretkeä Itä-Karjalassa tuona kesänä johtanut Harry Brotherus muisteli aseistetun retkikunnan mukana ratsain kohti Kiestinkiä lähettämänsä aisaparin muistuttaneen erehdyttävästi Don Quijotea ja Sancho Panzaa. Kiannon pitäessä separatistista tunnelmaa kohottavaa palopuhetta Kiestingissä järjestetyssä kansankokouksessa, Väisänen saattoi samaan aikaan jututtaa paikalle vallankumousaikeiden viisautta puntaroimaan saapunutta kylän naisväkeä. Kansannousun kannalta työ kylässä valui tuolla erää hukkaan, mutta kansanmusiikin tutkimuksen kannalta sen sijaan ei, sillä Väisänen onnistui saamaan kyläläisiltä muutamia itkuvirsiä ja joikuja entisten keräelmiensä jatkoksi.¹²

Itä-Karjala ei ole mikään siirtomaa

Tuhannen vuotta ovat idän keihäspäät silponeet tätä kansansirpaletta. Ja se kyntää yhä tänä päivänä isiensä kamaralla. Tuhannen vuotta on vieras koettanut vieroittaa tätä heimoa omasta kielestään. Mutta yhä kaikuu täällä kaunis kalevalainen kieli, tänä päivänä itkee äiti karjalaista itkuvirttään isän ja pojan haudalla. Tuhannen vuotta on slaavin ruoska yrittänyt istuttaa orjan mieltä tähän kansaan. Mutta yhä seisoo Vienan ja Aunuksen mies pystypäisenä paikallaan.¹³

Armeijamme ei ole hyökännyt Itä-Karjalaan valloittajana, vaan vapauttajaarmeijana, joka vapauttaa Itä-Karjalan ryssän ikeestä, tähdennettiin suomalaisen miehityshallinnon julkaisemassa kirjasessa Itäkarjalaiset ja me, jonka tehtävä oli valistaa sotavoimia. Miehittäjien lisäksi jokaisen suomalaisen tuli muistaa, että Itä-Karjala ei ole eikä tule olemaan Suomelle mikään siirtomaa, jota hallitaan ja vallitaan niin kuin imperialistiset maat siirtomaitaan kohtelevat, häikäilemättömästi alusmaittensa rikkauksia riistäen ja vain taloudellista etuaan väestön eduista välittämättä etsien. Suomalaisten aluevaltauksien perusteet oli niitattu tukevasti ajatukseen muinaisuudessa valinneesta kansallisesta yhtenäisyydestä, joka oli palautettavissa, ja jonka palautuksen hetki oli koittanut. Retorisella tasolla suomalaiset kehittivät ja rakensivat hyvinvointia vähäisimmille veljilleen. Mitä veli venäläinen oli tehnyt? Viimeisen tuhannen vuoden ajan se oli ryöstänyt Itä-Karjalan luonnonrikkauksia, orjuuttanut sen väestöä ja mikä pahinta, vääristellyt ja tulkinnut mitä katalimmalla tavalla miehityspolitiikan pyhää kirjaa, Kalevalaa.

Idässä oli jopa rohjettu väittää että Kalevala, Suomen rikkaan kansanrunouden aarteisto, olisi peräisin venäläisten muinaisista runoista. Rajan tällä puolen ilkityön logiikka oli selvä: tahdottiin painaa lokaan suomalaisen kansan ylevin aikaansaannos, ja tehdä siitä venäläistämisen välikappale, mikä osoitti ainoastaan sen, että bolsevikitkin, venäläistyttäjien kätyrit, ovat käsittäneet, miten vahva yhdysside KALEVALA on ollut Suomen ja Itä-Karjalan välillä.¹⁴

Muille kuin kansatieteilijöille ja kansanrunouden tutkijoille saattoi kuitenkin olla jossain määrin epäselvää, mitä Itä-Karjalalla oli oikeastaan tarkoitus tehdä. Kun miehittäjä katseli takapajuisia, puolityhjiä, rähjäisiä kyliä, joissa pahimmassa tapauksessa ei ymmärretty suomen sanaa, hän saattoi pudistaa päätään ja esittää kysymyksen kannattiko Suomen uhrata parhaimpien poikiensa veri tällaisen väestön pelastamiseksi, jolta ryssän komento näyttää vieneen aloitekyvyn, ja jonka mahdollisuudet Itä-Karjalan rakennustyössä näyttävät ensi katsannolta häviävän pieniltä¹⁵ Miten uutta uljasta Suur-Suomea voitiin rakentaa loitsujen ja itkuvirsien satumaailmassa elävien kumaraselkäisten vanhusten, omin voimin talojaan hoitaneiden karjalaisäitien ja heidän helmoissaan itkua tuhertavien lasten avulla, kun paras työvoima oli värvätty puna-armeijaan? Ei maata voinut runoilla rakentaa. Sotilashallinnon valistusosastolla oli vastaus kysymykseen: miehittäjän pitää kyetä näkemään eteensä levittäytyvän kurjuuden taakse. Meidän on ennen kaikkea muistettava ne syyt, joista Itä-Karjalan väestön takapajuinen kehitystaso johtuu. Kun me nämä syyt tunnemme, silloin me käsitämme, että väestön eräissä ulkonaisissa suhteissa alhainen kehitystaso ei johdu väestöstä itsestään, vaan niistä onnettomista olosuhteista, joissa Itä-Karjalan väestö on vuosisatojen aikana joutunut elämään¹⁶

Hylätyn ja heitteille jääneen tavoin Itä-Karjala ja sen kovia kokenut eläjä ansaitsi saada kantasuomalaisilta kaiken liikenevän ymmärryksen ja huolenpidon. Suureksi suomalaiseksi kasvaakseen Itä-Karjala tarvitsi pyyteetöntä hyväksyntää väkevämmältä veljeltään ja selkeää kannanottoa sen suhteen, missä kulki slaavilaisen vaikutuksen raja. Erään vastuuntuntoisen aluepäällikön kerrotaankin kiteyttäneen ajatuksen seuraaviin sydämeen käypiin lauseisiin:

Jolla on rakkautta, hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä syventyä itäkarjalaisen väestön elämään, sen iloihin ja suruihin, aikaa kuunnella sitä ja oppia tuntemaan sitä syvemmin. Ei virkamiehenä, vaan veljenä on mentävä kansan luokse, silloin voidaan voittaa sen luottamus ja saada se rakastamaan Suomea ja suomalaisia. Itä-Karjalan väestö on nuorin veli Suomen kansayhteisössä. Se on oikeutettu saamaan vanhempien veljien myötätunnon ja huolenpidon kasvaakseen voimakkaaksi jäseneksi yhteiseen suureen suomalaiseen kotiin.¹⁷

Pelastus

Meidän selvä ja kiireellinen velvollisuutemme on tieteelle pelastaa kaikki se, mikä uhkaa kadota. Se olisi oleva nykyajan tunnussana. Olisi vaikea osoittaa tieteellistä tehtävää, joka enemmän ansaitsisi tieteellisten laitosten runsasta kannatusta kuin tämä. Vasta myöhemmällä sukupolvella on oleva täysi tilaisuus työskennellä meidän hankkimiemme ainesten varsinaisessa selvittämisessä. Mutta nykyiselle polvelle, ja ainoastaan sille, on pidetty aineksien pelastamisen työ, aineksien, joita ilman ei kansatiede voi päämääräänsä saavuttaa.¹⁸

Kansallispoliittisesta ohjelmallisuudesta huolimatta tieteellinen missio ei supistunut ainoastaan vuosi vuodelta yhä ahtaammiksi käyviin kansallisiin rajoihin; huoli kaiken nielaisevasta modernin kulttuurin voittokulusta oli yhteinen kaikissa länsimaissa. Aivan poikkeuksellisen suuri huolenaihe siitä rakentui kuitenkin elintilaansa laajentamaan pyrkivissä valtioissa kuten juuri Suomessa ja Saksassa, joissa poliittiset argumentit tavan takaa sidottiin nimenomaan kansalliseen muinaisuuteen ja sen myötä jaettuun yhteiseen kansanperinteeseen. Saksassa oli jo vuonna 1927 aloitettu mittava perinteenpelastusoperaatio, kansatieteellinen kartastointihanke, Atlas der Deutschen Volkskunde. Sen tarkoituksena oli viime tingassa pelastaa arkistoihin traditionaalisen kansankulttuurin rippeet ennen nykyaikaisen standardikulttuurin lopullista voittokulkua, kuten hankkeesta täkäläiselle tiedeväelle Suomalaisessa Suomessa vuonna 1934 raportoinut kielentutkija Lauri Hakulinen asian ilmaisi. Samankaltaisia hankkeita käynnisteltiin pian Suomenlahden molemmin puolin. Suomessa järjestelmällisesti toimivat perinteen keruuohjelmat pääsivät vauhtiin 1930-luvun kuluessa. Konginkankaalle perustettiin monilta osin Saksan mallin mukaisesti toiminut Pohjois-Hämeen kansankulttuurin tutkimusasema.

Myös kansallissosialistien korkeimmassa johdossa tunnettiin mielenkiintoa Kalevalaa ja karjalaista kulttuuria kohtaan. Suomen puoleisessa Karjalassa muinaisen pohjoisen elämänmuodon todistuskappaleiden keruusta vastasivat 1930-luvun puolivälissä Heinrich Himmlerin johtaman Ahnenerbeinstituutin palveluksessa työskennelleet, ajatuksiltaan ennakkoluulottomat tutkijat.

Suomessa oli aiemmin tutkittu sukukansoja säännönmukaisesti, mutta vallankumousaallon pyyhittyä yli Venäjän työ oli vääjäämättä keskeytynyt. Tutkijoiden keskuudessa se oli aiheuttanut ikään kuin patoutunutta tieteellistä mielenkiintoa, jota meillä hyvin ymmärrettävistä syistä tunnetaan, ja on tunnettava, kuten suomenheimoisten sotavankien keskuudessa kielitieteellisiä tutkimuksia suorittanut Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun professori Aarni Penttilä asian muotoili vuonna 1942 Virittäjässä julkaistussa artikkelissa. Sotia edeltävinä vuosina portit itärajan taakse olivat kiinni tiukemmin kuin koskaan aiemmin. Tutkijoista vain ani harvan onnistui saada lupa työskennellä Neuvosto-Venäjällä. Eräs heistä oli professori E. A. Tunkelo, joka kaikesta huolimatta harjoitti vepsäläistutkimuksia tulevan vihollisen maaperällä vuonna 1932.¹⁹ Vaikka hänen terveytensä horjui, hän jatkoi asemasodan aikana Äänislinnassa tutkimuksiaan.

1930-luvulla kahvoihin oli kuitenkin tarttumassa uusi tutkijapolvi. Sen edustajilla ei välttämättä ollut mitään henkilökohtaista sidettä Itä-Karjalan vapautusretkiin. Eikä liioin edes koko Karjalaan Ilomantsia idemmäs, jonka itäisten kylien tutkimuksiin tutkijoiden oli tyytyminen. Heidän kokemuksensa kadotetuista heimosisarista ja -veljistä olivat peräisin pikemminkin aivan vastakkaiselta ilmansuunnalta, kuten esimerkiksi Värmlantiin siirtyneiden metsäsuomalaisten parista. Mikäli tutkimushankkeita itäiseen suuntaan saatiin vireille, ne kilpistyivät useimmiten molemminpuoliseen epäluuloon eivätkä varmasti täysin aiheetta. Vainoharhaisuuden myrkyttämässä suurvallassa ei kaivattu suomalaistutkijoita kuljeskelemaan pitkin sen arkaa länsirajaa ja mittailemaan kyliä ja niiden rakennuksia ja puhuttamaan paikallisia asukkaita, sillä koskaan ei voinut olla varma, oliko kyse vakoilusta tutkimuksen nimissä vai jopa suorasta separatistiseen liikehdintään tähtäävästä provokaatiosta. Alkuperäisten karjalaisten lisäksi Itä-Karjalaa asuttivat myös kymmenet tuhannet sinne paremman elämän toivossa houkutellut poliittiset loikkarit, joiden vakaumuksen horjumattomuuteen ei Moskovassa aina uskottu. Täysin samankaltaisen epäluulon kohteeksi joutuivat myös Saksasta 1930-luvun puolivälissä Himmlerin muinaistutkimusinstituutin lähettiläinä saapuneet tutkijat, joiden liikkeitä Etsivä Keskuspoliisi seurasi.

Suomalaistiedemiehillä oli täysi syy suhtautua vähintäänkin epäillen Neuvosto-Venäjän todelliseen haluun vaalia ja edistää lukuisten vähemmistökansallisuuksiensa säilymistä tulevaisuudessa. Kokemukset Stalinin terrorista 1930-luvulla näyttivät kertovan aivan muusta kuin yksinvaltiaan hartaasta halusta säilyttää laajan maansa monimuotoista kansanperinnettä. Sodan edetessä yhä tärkeämmälle sijalle nousikin tieteellisen työn luonne eräänlaisena suomensukuisuuden pelastusohjelmana. Pian näköpiiristä katoavan kansankulttuurin viimeiset rippeet tahdottiin siis ottaa talteen – riippumatta sodan lopputuloksesta.

Tiedettä kansasta ja naiskansatieteilijöitä 1930-luvulla

1930-luvun käydessä kohti loppuaan sykki nousevan ylioppilasnuorison sydän yhä kiihtyvällä tahdilla pirua ja ryssää vastaan. Akateemisen Karjala-Seuran ja monien muiden samanhenkisesti suuntautuneiden liittymien ankarien ponnistelujen ansioksi voi laskea sen, että tuskin yhdelläkään suomalaisuudesta työnsä ainekset ammentaneella aloittelevalla tutkijalla oli epäilystä siitä, että Suomen heimon ominaispiirteitä poljettiin lokaan niin idässä kuin lännessä. Sen pelastamiseksi tehtävä työ oli ennen muuta kutsumus, ja lisäksi sen suorittamisella näytti olevan kiire. Perinteisen itäisen uhkaajan lisäksi katse tahdottiin kohdistaa myös länteen. Ruotsissa metsäsuomalaisten sekä Tornionjoen länsipuolisen suomenkielisen väestön kulttuurin asema näytti perin kehnolta. Norjassa sama seikka koski niin kutsutun kveenivähemmistön asemaa. Kotimaan rajojen sisällä Lapuanliike piti huolen siitä, että kielipoliittiset kiistat säilyivät suomenmielisen ja -kielisen tiedeväen huulilla aina siihen asti, kunnes talvisota ehätti viilentämään kuuminta kielikiistaa. Vanha talonpoikainen kansankulttuuri, kansanomainen elämäntapa ja rahvaan keskuudessa käytetty puheenparsi näytti vääjäämättä vaipuvan unholaan. Suomen heimon muinaisuuden tutkijoille nämä valtion rajojen ulkopuolella sijaitsevat ja vanhakantaiset piirteensä säilyttäneet isänmaan etäispesäkkeet tarjosivat yhden vaihtoehdon, kun idäntie vielä pysyi suljettuna.

1930-luvulla kansallisten tieteiden, kansanelämän tutkimuksen ja erityisesti kansatieteen työalalle astuivat mitä suurimmassa määrin naispuoliset tutkijat. Sodan sytyttyä tämä asia korostui entisestään. Aikalaistensa tavoin monet heistä olivat saaneet ensikosketuksensa työalalleen ja kollegoihinsa Ruotsissa. He olivat ottaneet osaa Värmlannin metsäsuomalaisten keskuuteen tehdyille perinteenkeruumatkoille sekä ruotsalaisen kansatieteen professori Sigurd Erixonin kehittelemille Itämeren-piirin tutkijatapaamisille. Kotimaassa järjestelmällisen kansanperinteen keruun muotoja oli harjoiteltu esimerkiksi Hauholla ja Suoniemen Sarkolassa Helsingin yliopiston ja sen osakuntien järjestämillä kansatieteellisillä tutkimusmatkoilla ja kotiseuturetkillä. 1920-luvun lopulla kokemuksia Karjalasta oli kartutettu keruumatkalla, joka suuntautui Ilomantsin itäisiin kyliin.²⁰

Modernin tuulahduksen kansanperinteen parissa tehtävään työhön 1930-luvulla toivat ennen muuta teknologian uudet saavutukset ja niiden saapuminen myös täkäläisten tieteenharjoittajien ulottuville. Raskasta koneistusta vaatinut äänitallennustekniikka näytti harppovan eteenpäin pitkin askelin ja valokuvausvälineistö kehittyi. Mutta eniten tutkijakuntaa innosti kaitafilmaustekniikan esiinmarssi. Uusi teknologia oli selvästi miesten alaa. 1930-luvulla tieteen pelikentälle saapuneet miespuoliset kansanelämän tutkijat saivat innoitusta uuden teknologian lisäksi vuosikymmenen kuluessa avautuneista, väliin suorastaan huikaisevilta näyttävistä mahdollisuuksista vaikuttaa niin historian ja siinä sivussa myös oman asemansa kehityksen kulkuun. Naispuolisia tutkijoita liikuttivat sitä vastoin joiltakin osin täysin toisenlaiset vaikuttimet. Tekniikasta ja pienen tieteenalan vähistä asemista kiivailun sijaan oman erikoisen lisänsä heidän katsantokantaansa toivat kaikelle tieteelliselle rationaalisuudelle palttua antaneet antroposofisesti virittyneet ideat. Tämä näkyi usein vakavin äänenpainoin esitettyinä kysymyksinä elämästä, kuolemasta ja ihmisen osasta niiden välissä sekä siinä, kuinka tämä heijastui kansanomaiseen elämäntapaan ja katsantokantaan. Juuri tämänkaltaiselta kasvualustalta kohosi uuden polven kansanelämän tutkijoista erityisesti maisteri Astrid Reponen, joka toimi aktiivisesti muun muassa Kersti Bergrothin kaunokirjallisessa piirissä, jossa ei vältelty vaikeidenkaan eksistentialististen kysymysten nostamista esiin. Niitä ei pakoillut myöskään hänen ystävänsä ja työtoverinsa maisteri Helmi Helminen, jonka 1930-luvun muistiinpanoja leimaa usein surumielinen lohduttomuus oman aikansa illuusiottomuutta ja kaiken kattavaa tarkoituksettomuuden tunnetta kohtaan.

Yleisen kuohunnan kyllästämän 1930-luvun suomalaiset sivistyspiirit tunsivat nykykatsannosta tarkasteltuna kaiken kaikkiaan hämmästyttävän laajamittaista vetoa vaihtoehtoisia maailmanselitysoppeja kohtaan. Monien saksalaisten esikuvien tapaan myös meillä kiinnostusta tunnettiin esimerkiksi vapaamuurariutta, teosofiaa ja antroposofisia aatteita sekä numero- ja lukumystiikkaa kohtaan. Sota-ajan vaikuttavista hahmoista selvänäkijä Aino Kassinen kertoo omissa muistelmissaan olleensa tekemisissä tavalla tai toisella ainakin Risto Rytin, Jukka Rangellin sekä T. M. Kivimäen kanssa. Kannaksen läpimurron aikaan selvänäkijä kertoo olleensa yhteydessä jopa itseensä marsalkka Mannerheimiin erään upseerin välityksellä. Aivan tuulesta temmattuja nuo tiedot eivät välttämättä ole, sillä myös Aarni Krohn kertoo teoksessaan Kuka on tuo mies (1971) Rytin ja Mannerheimin käyneen keväällä 1944 yhdessä hakemassa neuvoa loviisalaiselta raatimies Ringströmiltä, joka oli paremmin perillä tuonpuoleisista asioista.²¹

Ei siis ollut mikään ihme, etteivät isänmaallisen retoriikan kylväjät ja uuden teknologian apostolit juurikaan vakuuttaneet sellaisia tutkijoita, jotka pyrkivät kohti korkeampia henkisiä ilmanaloja. Professori Rapolan 1930-luvun isänmaallisissa juhlatilaisuuksissa esittämät komealta kalskahtavat puheet ajan rattaasta ja ajan vasarasta saivat Maisteri Helmisen usein vain tympääntymään. Myöskään vakuuttelut, joiden mukaan uuden äänitallennetekniikan avulla saataisiin kerralla talteen haastateltavien kansanihmisten puheen melodia ja rytmiikka, eivät häntä juuri innostaneet. Kansan keskuudessa tehtävä puheenparren keruutyö näytti tästä edespäin olevan äänitysteknikkojen ja kaitafilmaajien asia. Tämän tosiasian edessä omapäinen tutkija saattoi lohduttautua vain sillä, että hänelle itselleen läheisiksi käyneistä sanastustyön tiedonantajista olivat sekä Hollolan muori että monet muut kertojat ehtineet armeliaasti kuolla ja säästyä näin nykyajan kiroilta. Silti Helmisen sekalaisista henkilökohtaisista muistiinpanoista löytyy varsin kaukonäköisiä kriittisiä äänenpainoja. Jo 1930-luvulla hän kirjoitti muistiin hajanaisia mietelmiä, ei vähemmästä kuin nurkan takana väijyvästä kulttuurin tuhosta sekä nykyajan diktaattorin kaipuusta. Näkemys oli synkkä: henkisesti Suomen kansaa ei hänen mukaansa enää ollut ja poliittisesti se oli vaarassa joutua joko Venäjän tai Saksan vallan alle. Hengenheimolaisia tämänkaltaiselle yleisinhimilliselle ja eritoten kansalliselle pessimismismille ei suomalaiskollegojen keskuudesta tuolloin juuri löytynyt.

Läheisimmäksi tieteelliseksi kumppaniksi Helmiselle muodostui ennen muuta virolainen kansanrunouden tutkija Oskar Loorits (1900–1961), jonka tulkinnat kansanrunoudesta ja kulttuurista Helminen saattoi itsekin allekirjoittaa. Loorits oli väitellyt tohtoriksi virolaisesta kansanuskosta (Liivi rahva usund 1926). Kontakti suomalaiseen tiedeyhteisöön oli syntynyt vaivattomasti suomalaisen professori Lauri Kettusen välityksellä, joka hoiti tuolloin itämerensuomalaisten kielten professorin virkaa Tarton yliopistossa. Kettunen käytti lahjakasta nuorta miestä usein apunaan omissa tutkimuksissaan.²² Oskar Looritsin taival heijastelee virolaistieteen karikkoisia vaiheita, silloin kun miehittäjät talloivat jalkoihinsa sen lyhyen itsenäisyyden kauden. Viron ensimmäistä itsenäisyyttä seuranneessa vaiheessa Loorits ehti muutaman vuoden toimia virkaa tekevänä professorina Viron sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan kommunistisessa valtionyliopistossa. Professorin pesti oli avautunut sitä aiemmin hoitaneen Walter Andersonin lähdettyä Hitlerin kotiin kutsumien baltiansaksalaisten joukossa Saksaan.²³ Neuvostovuosina työ akateemisella kateederilla tuli perustaa kaikkien tieteiden tieteelle: marxilais-leniniläiselle dialektisen ja historiallisen materialismin tutkimukselle. Paria vuotta myöhemmin, syksyllä 1941, saksalainen miehittäjä sen sijaan ryhtyi suunnittelemaan saksaa opetuskielenä käyttävän Ostland-yliopiston perustamista ja lakkautti lopulta tyystin vuonna 1943 kaiken sen sotatoimia hyödyttämättömän tieteellisen toiminnan. Saksan miehittämässä Virossa ei katsottu hyvällä tiedemiesten lämpimiä suhteita itsenäisyytensä säilyttäneeseen Suomeen. Siksipä myös professori Loorits lopulta syksyllä 1942 karkotettiin Tartosta Haapsaluun. Virolaiselle kansankulttuurille työnsä omistanut Loorits jätti kotimaansa lopullisesti vuonna 1944 ja loikkasi Ruotsiin, jossa hänen työnsä ei enää saanut yhtä merkittävää osaa kuin sillä oli ollut itsenäisessä Virossa.²⁴

Helmiselle henkilökohtaisesti merkittävä yhteys Suomenlahden takaiseen kollegaan lienee saanut alkunsa professori Erixonin johtaman Itämeren piirin tutkijoiden yhteistoiminnan tuloksena. Kahden eri puolille joutuneen tutkijan välinen kirjeenvaihto kesti joka tapauksessa läpi vaarallisimpien vuosien, 1930-luvun puolivälistä toisen maailmansodan loppuun asti.

Suomessa tutkijoiden isänmaallisesta uhrivalmiudesta ei sen sijaan näytetty tinkivän piiruakaan. Heitä näyttivät johdattelevan kyseenalaistamattomat periaatteet, joiden mukaan isänmaan ja äidinkielen ollessa kyseessä tuli jokaisen täyttää nurisematta velvollisuutensa. Tämän todistamiseen sota-aika antoi myös lukemattomia mahdollisuuksia. Naispuoliset tutkijat saattoivat esimerkiksi saapua tutkimusten pariin suoraan Lotta-komennukselta. Karjalaisia heimosisaria ihailtiin usein juuri siksi, että he sukupuolestaan riippumatta kykenivät hallitsemaan perhettään ja isännättömiä tiluksiaan kuin miehet ainakin. Suomen heimon naiset olivat liikkeellä tosissaan ja heidän uskonsa uuteen isänmaahan oli koottu lujista aineksista, eikä edes ajatus henkilökohtaisesta veriuhrista ollut heille vieras, sillä olihan sitä jo vuosien ajan vuodatettu poliittisista syistä. Nuori Itä-Karjala-aktivisti oli surmannut itsensä Repolan kunnantalolla vuonna 1921, ja sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen Helsingissä seuraavana vuonna vastalauseena Ståhlbergin aikana harjoitetulle passiiviselle heimopolitiikalle. Talvisodan raskaitten rauhanehtojen tultua julki kansanperinteen tutkija maisteri Astrid Reponen (1905–1940) surmasi itsensä eduskuntatalon lämpiössä.²⁵

Sankaritarinan osapuolia

Toinen maailmansota viskoi tielleen osuneet ihmiset, kyläkunnat ja kokonaiset kansanosat ympäriinsä kuin akanat tuuleen ja hävitti samalla heidän omaisuutensa. Näin kävi myös Itä-Karjalassa. Suomalaisten nopea eteneminen sai ihmiset pakenemaan kodeistaan, ja he joutuivat jättämään suurimman osan omaisuudestaan valloittajan armoille. Mukaan ei ehditty ottaa kuin kaikkein välttämättömin. Omaisuuden kohtalo ja kotiin paluun epävarmuus kalvoivat lähtijöitä, sillä hyvin tiedettiin, että oman osansa runon maasta tahtoivat reppuihinsa kerätä myös tuiki tavalliset sotamiehet. Olavi Paavolainen löysi erään torpan ovenpielestä kesällä 1941 viestin: Hyvä naapuri, kun käyt täällä, älä vie tavaroita mukanasi, ei näitä ole muutenkaan liikoja, pyytää Vihtori Koljonen.²⁶ Osa omaisuudesta tärveltyi sotatoimissa ja joutui heitteille ja lopulta tietymättömiin, mutta osa siitä päätyi lopulta myös suomalaisiin museoihin. Rauhan tultua suuri osa palautettiin Neuvostoliittoon, mutta ei aivan kaikkea. Sodan kurimuksen päätyttyä miehitysaikana kerättyjä muinaismuistoja, kansatieteellisiä kokoelmia ja kansanrunousaineistoa ei enää tahdottu muistella, ja miehitysaikaisten tieteellisten ponnistelujen arvo mitätöityi hyvin nopeasti.

Aineellisen omaisuuden lisäksi kohtalon puuskat puhalsivat ihmisiä idästä länteen heidän itsensä kykenemättä sitä juuri estämään. Lopullinen pääteasema saattoi löytyä yhtä hyvin Vorkutan poskipäitä polttavasta pakkasesta kuin Etelä-Amerikan auringon alta. Eräs tunnetuimmista oikukkaan kohtalon viskelemistä ihmiskohtaloista on isovanhempiensa kanssa vaatimattomassa metsäpirtissä elelleen itäkarjalaisen orpopojan, Pekka Kakkosen taival. Poika päätyi aluksi isovanhempiensa kehotuksesta Muurmannin rataa katkaisemaan lähteneen retkikunnan matkassa kaukopartiomiesten tukikohtaan Kuhmoon. Sieltä päämajan legendaarisen kaukopartio-osaston, Osasto Marttinan, komentaja majuri Pauli Marttina vei hänet sodan päätyttyä mukaansa Venezuelaan odottamaan toisen maailmansodan jälkimaininkien tyyntymistä. Marttina palasi myöhemmin Suomeen, mutta itäkarjalaispoika ei enää koskaan palannut kotiseudulleen. Pekka Kakkonen toimi putkiasentajana Caracasissa kuolemaansa, vuoteen 1990 asti.

Sota heitteli sittemmin yhtä vaivattomasti myös heitä, jotka muutaman vuoden aikana olivat suomalaistutkijoiden herpaantumattoman mielenkiinnon kohteena, heitä jotka syystä tai toisesta olivat jääneet viholliselta evakuoimatta tai heitä,