Miksi Suomi on Suomi

By Tommi Uschanov

Mitkä Suomen piirteet lopulta tekevät siitä juuri Suomen? Miksi Suomi eroaa muista maista sekä hyvässä että pahassa juuri siinä missä eroaa eikä jossain muussa?

Miksi Suomi on vaikkapa EU:ssa jäänyt toistuvasti yksin 26 muuta maata vastaan? Onko Suomi sooloillut samalla tavalla ennenkin ja tämä on vain unohtunut kaikilta?

Miksi suomalaiset, jotka ovat rikkaampia kuin juuri mikään muu kansa koko ihmiskunnan historiassa, esiintyvät jatkuvasti köyhinä ja kipeinä? Entä miksi he valittavat ehtimiseen poliitikoistaan, mutta arvostavat silti omaa poliittista järjestelmäänsä enemmän kuin juuri ketkään muut? Miksi suurin osa oman maan historiasta ei Suomessa näy julkisessa keskustelussa lainkaan, edes sellaisena väkinäisenä lyömäaseena kuin monissa muissa maissa?

Kertovatko vaikkapa popmusiikki ja elokuva Suomesta jotain sellaistakin, mitä kaikki eivät valmiiksi oleta niiden kertovan?

Lukijat tuntevat Tommi Uschanovin kirjoittajana, joka ajattelee kaikille tuttuja asioita täysin uudella tavalla. Kolmannessa teoksessaan Miksi Suomi on Suomi hän ajattelee Suomea ja suomalaista kulttuuria, sen suunnatonta erikoisuutta ja yhtä valtavaa tavallisuutta.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Dec 6, 2013
• ISBN: 9789518516005

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2012 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Tommi Uschanov, 2012

Liikenneministeriön juliste: Leif Tallqvist, Erkki Koivusalo

Valokuva Kaarlo Harvalasta: Työväen Arkisto

Sarjakuvaruutu: Lissu Lehtimaja

Graafinen suunnittelu Työnalle | Taru Staudinger

ISBN 978-951-851-600-5

JOHDANTO

Hyvä ois, vähän myöskin jos kutkuttais

isänmaallista ihramahaa:

pian kunniatohtorin miekan sais,

tukun täyteläisen rahaa.

UUNO KAILAS

Tämä kirja, Miksi Suomi on Suomi, muodostaa viimeisen osan löyhästä trilogiasta. Sen aikaisemmat osat olivat Mikä vasemmistoa vaivaa? (2008) sekä Suuri kaalihuijaus: kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010).

Mikä vasemmistoa vaivaa? sai välittömän innoituksensa vuoden 2007 eduskuntavaaleista, joissa vasemmisto hävisi kautta linjan. Miksi Suomi on Suomi on jossain määrin samanlaisessa suhteessa vuoden 2011 vaaleihin. Niissä vasemmisto jälleen hävisi kautta linjan – nyt jo perinteiseen tapaan – mutta vaaleilla oli myös harvinaisen selkeä voittaja, Perussuomalaiset. Se on puolue, joka on kysynyt, mikä Suomea vaivaa, ja menestynyt esittämällä vastaukseksi sitä ja tätä.

Itse katson, että jos Suomea jokin vaivaa, niin enimmäkseen aivan toiset seikat kuin Perussuomalaiset antavat ymmärtää. Monien muiden asioiden ohella Miksi Suomi on Suomi kritisoikin puolueen jo nimessään esittämää väitettä, että se on jotain perustavanlaatuisempaa ja suomalaisempaa kuin muut puolueet. Se edustaa kyllä sinänsä jotain hyvin suomalaista ja perustavanlaatuista, mutta sen vastavoimat ovat aivan yhtä suomalaisia ja yhtä perustavanlaatuisia kuin se itse on.

Perussuomalaisuudesta minua työntää erilleen myös ajatus, että salaliittoteoriat ovat yliarvostettuja. Jos totuus eri asioista ei yhteiskunnassa saa ansaitsemaansa huomiota, syynä on yleensä se, ettei totuus vain yksinkertaisesti kiinnosta ketään – ei se, että joku olisi jotenkin salannut totuuden. Tämä taas ei useinkaan johdu siitä, etteikö totuus olisi hyvinkin kiehtova ja sähköistävä. Sitä ei vain osata etsiä suunnasta, jossa se olisi tarjolla, koska ei tulla edes ajatelleeksi, että se löytyisi sieltä.

Tunnemme sanonnan, että metsää ei nähdä puilta. Mutta joskus metsää ei nähdä myöskään metsältä, koska se on niin arkinen ja jokapäiväinen. Se on jotain niin tuttua, että sille ei ikään kuin edes ole mitään nimeä – sen enempää nimeä metsä kuin puut. Ongelma on, että metsä kuitenkin todella on metsä eikä jotain muuta.

Väitän, että suomalaiset eivät samalla tavoin useinkaan näe Suomea Suomelta. Myös totuus Suomesta kuuluu siis totuuksiin, jotka olisivat periaatteessa kaikkien tiedettävissä mutta joita kukaan harvemmin ajattelee. Perustelen väitteeni esimerkeillä, jotka ovat peräisin Suomen historiasta, kulttuurista, kielestä ja koko sosiaalisesta todellisuudesta.

* * *

Aloitan kirjan esittelemällä lyhyesti joukon eri tapoja, joilla on mahdollista pohtia, miksi Suomi on Suomi. Useimpia näistä tavoista yhdistää ajatus, että Suomen tekevät Suomeksi sen erot muihin maihin: Suomi on Suomi, koska se ei ole Ruotsi, Venäjä, Brasilia tai niin edelleen. Myöhemmin kirjassa näkökulmani on varsin Eurooppa-keskeinen. En vertaile Suomea juurikaan Afrikkaan, Aasiaan tai Yhdysvaltain ulkopuoliseen Amerikkaan. Tämä on suora seuraus uskomuksestani, että Suomea voi valaista parhaiten vertaamalla sitä juuri maihin, joissa on paljon samaa. Tällöin ilmenevät erot ovat yllätyksellisiä ja mielenkiintoisia, koska niitä ei useinkaan mielletä eroiksi. Mitä kauemmas eurooppalaisesta kulttuuripiiristä taas edetään, sitä ilmeisempiä vertailukohteiden erot Suomeen ovat selittämättäkin.

Ensimmäisen luvun ytimessä on yritys ottaa kantaa erääseen yksittäiseen keskusteluun Suomen erityispiirteistä. Sitä on vuosikymmenten ajan käyty sekä populaarijulkisuudessa että akateemisessa maailmassa. Keskustelussa kiistellään väitteestä, että suomalaisten suhde todellisuuteen olisi jotenkin yksioikoisempi ja yksitasoisempi kuin muilla niin kutsutuilla sivistyskansoilla. Usein mukaan liittyy myös ajatus, että kyseessä on kulttuurinen vamma tai köyhyys, josta tulisi päästä eroon – esimerkiksi avaamalla ikkunat Eurooppaan tai irtautumalla vanhasta metsäläisyydestä. Vaikka kuinka yrittäisin, en kuitenkaan saa lopulta muotoiltua mitään yhtä kantaa siihen, pitävätkö syytökset yksitotisuudesta paikkansa vai eivät. Sekä puolustavia että vastustavia argumentteja tuntuu löytyvän suunnilleen yhtä monta. Mutta on itsessään mitä mielenkiintoisinta, että asia on juuri näin.

Kirjan keskimmäinen luku käsittelee suomalaista valtiota ja sen erityislaatua. Huomiota saavat valtion ajatukseen liitetyt kulttuuriset merkitykset, mutta myös itse suomen kielen sana valtio. Lähden liikkeelle kysymyksestä, miksi hyvinvointivaltion Suomeen luoneita ihmisiä ei muistella kansallissankareina, vaikka hyvinvointivaltio on suomalaisille läheinen ja rakas. Tähän vastaaminen vaatii ensin vastausta toiseen miksi-kysymykseen: Miksi Suomi on muuttunut sosiaalipoliittisesti hyvinvointivaltioksi, vaikka sen talouspolitiikkaa on jatkuvasti hallinnut ajattelutapa, joka muualla on yhdistetty pikemminkin hyvinvointivaltion vastustamiseen?

Luvun loppua kohti keskustelu talous- ja sosiaalipolitiikasta saa uusia sävyjä, kun niiden rinnalle ilmestyy kolmanneksi pyöräksi maanpuolustus. Pyrin siihen viittaamalla osoittamaan, että tietyt valtioon liittyvät puhetavat, jotka ovat saaneet viime aikoina paljon julkisuutta, eivät ole tuotavissa ulkomailta Suomeen ilman että ne samalla muuttuvat kulttuurisesti käsittämättömiksi. Argumenttini on tässä läheistä sukua monille ajatuskuluille, joita jo kirjani Mikä vasemmistoa vaivaa? sivusi.

Kolmas, pisin ja viimeinen luku pohtii Suomen historiaa sekä suomalaisen nykykulttuurin suhdetta siihen. Sekä määrällä että laadulla mitattuna historian akateeminen tutkimus elää nykyhetken Suomessa suurta kukoistuskautta. Historioitsijoiden tutkittavaksi on lisäksi vapautunut kokonaisia suuria alueita, joiden tarkastelu on aiemmin ollut poliittisesti tai kulttuurisesti kiellettyä. Näin on syntynyt sellaisia suurenmoisia kirjoja kuin Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä (2009), joka tarkastelee huumeiden käytön historiaa Suomessa lähes 200 vuoden aikajänteellä,¹ tai Jukka Rislakin Paha sektori (2010), joka käsittelee kylmän sodan aikaisen Suomen suhdetta ydinaseisiin ja ydinsodan mahdollisuuteen.²

Myös keskustelu arkielämässä ilmenevästä historiakulttuurista ja pohdinta historian julkisesta käytöstä on Suomessa nykyään yhtä vilkasta kuin muuallakin länsimaissa. Itse en kuitenkaan ole voinut välttyä vaikutelmalta, että Suomi on jokseenkin historiaton maa, historiaton kulttuuri – sekä poliittisen historian että esimerkiksi sosiaali- ja kulttuurihistorian suhteen. Koen itse asiassa, että historiakulttuuri on jo melkein liian vaativa nimitys, kun huomataan, miten vaatimattomasti ja näkymättömästi historia on Suomessa yleensä esillä.

En haluaisi esiintyä minään känisevänä vanhuksena ja päivitellä juurettomina liihottelevia, menneisyytensä hylänneitä suomalaisia, joille teriyaki on läheisempi kuin Terijoki. Olen sellaiseen itsekin aivan liian nuori ja aivan liian juureton. Minua vain käy sääliksi, kun suomalaisten historioitsijoiden laadukkaat, paljon vaivaa vaatineet tutkimukset jäävät niin vähälle huomiolle kuin ne useimmiten jäävät. Historia voisi olla – tavallisten ihmisten jokapäiväisessä elämässä – paljon enemmän kuin se Suomessa nykyään on. Osoitan tämän vertaamalla muun muassa suomalaista ja brittiläistä poliittista kulttuuria. Esittelen myös sarjan tapausesimerkkejä, jotka havainnollistavat, miten asioiden historiallisen taustan tietäminen avaa niihin uusia näkökulmia.

Historialuvussa on paljon huomautuksia asia- ja ajatusvirheistä, joita historiaa koskien esiintyy mitä erilaisimmissa yhteyksissä – iltapäivälehdistä aina yliopistollisiin tutkimuksiin. Nämä huomauttelut ovat jokseenkin suoraa jatkoa kirjalleni Suuri kaalihuijaus. Sen alkupuolella on kohta, jossa kerron presidentti Bill Clintonin yhdysvaltalaisten kannattajien olleen usein täysin tietämättömiä siitä, mitä yleisesti pidettiin hänen suurimpina poliittisina saavutuksinaan. Mieleeni ei vielä tuolloin tullut yhtään vastaavaa esimerkkiä Suomesta. Myöhemmin olen oivaltanut, että paras esimerkki on juuri suomalaisten suhde maansa historiaan. Kuten Clintonin tapauksessa, ihailun kohteen poliittinen luonne tuntuu poistavan vaatimuksen, että ihailun kohteesta tulisi tietääkin jotain. Jos joku pukeutuu John Lennon -paitaan, voidaan olettaa, että hän tietää John Lennonista jos nyt ei kaikkea, niin kuitenkin enemmän kuin keskimääräinen kaduntallaaja. Mutta jos joku pukeutuu vaikkapa Suomen leijona -paitaan, se ei kerro juuri mitään siitä, paljonko hän tietää Suomen historiasta. Todennäköisesti hän ei tiedä edes, mitä kautta leijona on Suomen vaakunaeläimeksi tullut (Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä 1580-luvulta) tai kuka on suunnitellut Suomen nykyisen vaakunan (Olof Eriksson).

* * *

Suomen määritelmä jää tässä kirjassa jossain määrin avoimeksi. Sanan Suomi alkuperäisestä merkityksestäkään ei ole varmuutta, vaan siitä on liikkeellä ainakin viisi kilpailevaa teoriaa.³ Myös se, milloin nimeä Suomi ensi kertaa alkoi maailmassa vastata jokin asia, on ongelmallista. Vaikkapa pitkään laajassa käytössä ollut Suomen historian oppikirja voi aloittaa kertomuksensa jääkaudesta ja sanoa, että Suomi oli tuolloin jään peitossa – vaikka sen enempää Suomen väestö (jota ei ollut) kuin Suomen luontokaan ei tuolloin ollut samankaltaista kuin nykyään.⁴ Tämä on jo sinänsä omituista ja huomionarvoista. Mutta kuten Mikko Lehtonen huomauttaa, jopa se maapallon pinnan kohta, jossa Suomi sijaitsee, on ajan myötä kuljeskellut ympäriinsä:

Noin 1 600 miljoonaa vuotta sitten Suomen nykyinen alue sijaitsi päiväntasaajalla. Sieltä se vaelsi Kauriin kääntöpiirille ja aina eteläiselle napapiirille, missä Suomen alue sijaitsi miljardi vuotta sitten palatakseen taas päiväntasaajalle (375 miljoonaa vuotta sitten) ja päätyäkseen viimein nykyisille sijoilleen.⁵

Enimmäkseen käsittelen kirjassa kuitenkin suomalaisen kulttuurin historiaa 1800-luvulta eteenpäin. Tuolloin luotiin suomen kirjakieli, kulttuurin kansallinen kuvasto sekä ajatus Suomesta erillisenä kansallisvaltiona. Vasta ne tekivät mahdolliseksi pitkät mielleyhtymien ketjut, jotka lähtevät liikkeelle sanoista Suomi tai suomalaisuus ja joihin suomalaisuuskeskustelussa on usein viitattu. Esimerkiksi Jorma Anttila kirjoittaa niistä näin:

Suomalaisuus – se mitä suomalaisuus todella on – voi kulkea esimerkiksi seuraavanlaisessa assosiaatioketjussa: sisu - työ - talonpoikaisuus - kansankulttuuri - kalevalaisuus - luonnon alkuvoima - kyky päämäärättömään oleiluun - järvi - metsä - metsäteollisuus - kilpailukyky - kännykkä - Suomi-kuva - talvisota - Mannerheim - Snellman - raha - (itsenäisyys tai elintaso). Kaikki mainitut viittaukset on saatettu mainita jonkinlaisina suomalaisuuden olemuksellisuuden tiivistyminä.⁶

Pertti Joenniemi puolestaan toteaa:

Suomelle näyttäisi olevan luonteenomaista, että sen aitous ja alkuperä pysyvät piilossa. Se on jotakin poissaolevaa ja välittynyttä. Suomi on toisin sanoen idea, joka esiintyy erilaisten auktoriteettien, instituutioiden, merkkien tai symbolien kautta: kesäisenä sydän-Hämeen maisemana, kansan tahtona, presidentin lausuntoina, hallituksen päätöksinä, korkeimman oikeuden kannanottoina tai muiden sellaisten elinten, instituutioiden ja tahojen edustamana, jotka itse nojaavat siihen, että Suomi on jossakin alkuperäisenä ja aitona olemassa.⁷

Sekä vasemmistokirjassa että tietämättömyyskirjassa – kummassakin eri tavalla – kirjoitin akateemisena tutkijana yleisölle, joka koostui merkittäväksi osaksi ei-akateemisista ei-tutkijoista. Tällä kertaa suhteeni kirjan yleisöön on toisenlainen, koska aiheena on suomalaisuus. Sekä minä että lukijani ovat suomalaisia. Tällöin tieto, jota kirja antaa, ei ole varsinaisesti asiantuntijatietoa kuin osaksi. Lukijani tuntevat suomalaisuutta melko hyvin jo sen nojalla, että he ovat itsekin suomalaisia. Suomalaisuuteen liittyy joukko merkkejä ja merkityksiä, jotka ovat käytännössä kaikkien suomalaisten jakamia. Muuten esimerkiksi tämän kirjan kansikuvan olisikin mahdotonta kantaa niitä merkityksiä, joita sillä suomalaiselle katsojalleen on.

Suomalaisuus kuitenkin merkitsee eri suomalaisille eri asioita. Jos sanotaan vaikkapa suomalainen maisema, kuulijoille voi tulla mieleen hyvin erilaisia maisemia riippuen heidän omasta henkilöhistoriastaan. Paikallismaantieteellinen mielikuva voi liittyä vaikkapa kansallismaisemiksi miellettyihin Koliin tai Punkaharjuun – tai sitten esimerkiksi Nurmijärveen, Kuusamoon, Vaasaan, Joutsenoon, Saanatunturiin, Forssaan, johonkin tuntemattomaan maalaiskylään tai pääkaupunkiseudun lähiöön.

Sanoin kirjoittavani suomalaisena – mutta olisi ehkä paikkansapitävämpää sanoa, että kirjoitan sellaisena suomalaisena, jollainen itse satun olemaan. Olen syntynyt Joensuussa vuonna 1975, asunut 20 vuotta Joensuun laitamilla, muuttanut Helsinkiin ja viettänyt siellä nyt 17 vuotta. Olen opiskellut yliopistossa filosofiaa ja päätynyt töihin kääntäjäksi sekä erilaisiin muihin tehtäviin, jotka liittyvät kieleen ja kirjallisuuteen. Olen humanioran piukea kasvatti, kuten Tuomas Nevanlinna kerran luonnehti itseään. Samalla minulla kuitenkin on työn ja henkilösuhteiden kautta jatkuva yhteys myös useille hyvin toisenlaisille elämänalueille. Olen neljäsosaksi suomenvenäläinen, mutta se ei ole osa identiteettiäni: isovanhemmistani kolmella oli -nen-loppuinen sukunimi, en osaa venäjän kielestä kuin aakkoset enkä ole koskaan edes käynyt Venäjällä.

* * *

Suomi on monella tapaa erikoinen maa, ja tämä ajatus on sinänsä yleisesti hyväksytty. Mutta Suomi on erikoinen monissa sellaisissakin asioissa, joissa sitä tunnutaan pidettävän täysin tavallisena. Ja päinvastoin; Suomelle tyypillisinä, sen muista erottavina tuntomerkkeinä pidetään usein asioita, jotka todellisuudessa löytyvät myös muualta. Kertooko se, että asiat ovat näin, jo itsessään jotain mielenkiintoista Suomesta ja suomalaisista?

Väitän, että kertoo. Eräs kiehtovimpia suomalaisen kulttuurin piirteitä on ilmiö, jota voisi nimittää samaistumiseksi pieleen. Suomen väitetään eroavan muusta maailmasta – huonompaan suuntaan – asioissa, joissa se todellisuudessa on täysin keskimääräinen ja muista erottumaton maa. Niinpä esimerkiksi Matti Apunen kirjoitti marraskuussa 2011 lehtikolumnissaan, että Suomessa tapahtuu työelämässä liikaa lakkoja, toisin kuin vaikkapa Ruotsissa. Kun globaalin yrityksen omistajat miettivät seuraavan kerran, mihin rahansa sijoittavat, Suomi ei varmasti ole listan kärjessä.⁸ Näinköhän?

Valtio-opin tutkija Layna Mosley vietti pitkiä aikoja seuraten useiden tärkeimpien kansainvälisten investointipankkien salkunhoitajia työssään. Hän katsoi ensin, minne he tarkkaan ottaen sijoittavat asiakkaittensa rahoja ja minne eivät. Tämän jälkeen hän teki heistä yli 60 laajaa syvähaastattelua ja selvitti, miksi sijoituspäätökset olivat juuri sellaiset kuin olivat. Mosley osoittaa yksityiskohtaisesti, että kun sijoituspäätöksiä tehdään kahden samasta sijoituksesta kilpailevan maan välillä, päätöksiin vaikuttaa yleensä todellisuudessa vain hyvin pieni määrä muuttujia. Tyypillisesti niitä on vain kaksi: inflaatiovauhti sekä valtion budjettivajeen pysyminen siedettävissä rajoissa. Kaikki muut tekijät ovat toissijaisia lillukanvarsitason asioita, joihin ammattimaiset investointipäätösten tekijät eivät kiinnitä juuri minkäänlaista syvempää huomiota; heillä on muitakin kiireitä kuin paneutua niihin.

Mosleyn 379-sivuisessa kirjassa Global Capital and National Governments (2003), joka selostaa hänen tutkimuksensa tulokset, mainitaankin esimerkiksi lakot vain yhden ainoan kerran. Siinäkin on kyseessä lainaus sijoitusoppaasta, jossa todetaan, että lakoista ei ole nykyään suurempaa harmia ylipäänsä missään länsimaissa – toisin kuin muualla maailmassa.⁹ Haastatelluista 38 salkunhoitajasta vain kaksi mainitsi edes yleisellä tasolla työmarkkinasuhteet tärkeäksi sijoituspäätöksiin vaikuttavaksi tekijäksi.¹⁰ Jos esimerkiksi korkoihin haluaisi mukaan riskilisän, joka heijastaa naapurimaata suurempaa lakkoherkkyyttä, sen vaikutus jäisi tärkeämpiin tekijöihin verrattuna niin pieneksi, että se diskonttautuisi käytännössä nollaan.

Vielä toinen esimerkki. Unto Hämäläinen aloittaa tuoreen kirjansa Suomi Orwellin vuonna 1984 päivittelemällä sitä, miten vinksahtanutta keskustelua George Orwellin romaani Vuonna 1984 herätti tuona vuonna Suomessa. Koska suomettuneessa maassa pelättiin itänaapurin vihaista reaktiota, kirjan varsinainen pihvi, siis kritiikki Neuvostoliittoa kohtaan, oli sivuutettu lähes kokonaan. Jos Neuvostoliitto mainittiin, vastapainoksi korostettiin, että orwellilaisia piirteitä oli paljon myös länsimaissa.¹¹

Avataanpa sitten John Roddenin kirja George Orwell: The Politics of Literary Reputation (2002). Tämä 510-sivuinen teos käsittelee yksityiskohtaisesti Orwellin vastaanoton historiaa hänen kuolemansa jälkeen kaikissa mahdollisissa eri yhteyksissä: Orwell ja Länsi-Saksa, Orwell ja anarkistit, Orwell ja Neuvostoliitto, Orwell ja feministit, Orwell ja katolinen kirkko. Kirjan varsinainen pihvi, tai yksi niistä, on laaja selvitys siitä, millaista murroskohtaa Orwellin maineessa merkitsi Vuonna 1984 -romaanin uudelleenarviointi vuonna 1984.

Hämäläisen mukaan Orwellin vuonna 1948 piirtämä tulevaisuudenkuva toteutui Neuvostoliitossa vuonna 1984 aivan kirjan ennustuksen mukaan.¹² Roddenin mukaan taas vuoden 1984 Orwell-juhlinta merkitsi tämän näkemyksen lopullista tuhoa. Orwellhan kuvaa täydellisen suljettua yhteiskuntaa. Siellä ihmiset eivät kapinoi, koska heiltä on onnistuttu salaamaan jopa tieto siitä, minkä puolesta he ylipäänsä kapinoisivat, jos kapinoisivat. Vuoden 1984 Neuvostoliitossa sen sijaan kuunneltiin rokkia, katsottiin pornoa – ja jopa luettiin Orwellia. Toki salaa ja epävirallisesti, mutta kuitenkin. Sen sijaan, että se olisi ollut umpinainen linnoitus, Neuvostoliitto peräti aktiivisesti houkutteli turisteja vihollisleirin maista käymään. Se jäi niin säälittävän kauas Orwellin yliampuvasta tulevaisuudenkuvasta, että juuri kukaan ei kehdannut vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä romaanin ja toteutuneen vuoden 1984 välille. Poikkeuksia muodostivat lähinnä pienet kulttuurisesti marginaaliset ryhmät, kuten tietyt maailmanloppua odottavat uskonlahkot.¹³ Koska Orwellin ennuste ei ollut toteutunut, esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa koko loputon Orwell-vatvonta alkoikin puuduttaa ihmisiä jo vuoden parin ensimmäisen kuukauden aikana. Orwellista tuli pilkattu profeetta, ja 1984-viittauksia lyötiin läskiksi sketsiviihteessä, pilapiirroksissa ja niin edelleen.¹⁴

Hämäläinen tarjoaa Suomen suomettuneisuuden merkiksi sitä, että täällä korostettiin, että orwellilaisia piirteitä oli paljon myös länsimaissa. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään Suomen erityispiirre. Kuten Roddenin kirjasta ilmenee, länsimaisessa vuoden 1984 Orwell-kommentoinnissa korostettiin tavan takaa, ettei kirjassa ollut kyse vain Neuvostoliiton kritiikistä. Tämä oli eräs koko juhlavuoden toistelluimpia toteamuksia – ja lisäksi historiallisesti aivan oikea tulkinta Orwellin omista aikeista; kuten Rodden muotoilee, Vuonna 1984 on suunnattu ensisijaisesti Neuvostoliittoa vastaan, mutta sulkematta pois länsimaita.¹⁵ Näin siis korostaminen, että orwellilaisia piirteitä oli paljon myös länsimaissa, merkitsi sitä, että Suomi oli Orwellin suhteen täsmälleen linjassa normaalien ei-suomettuneiden länsimaiden kanssa.¹⁶

Nämä esimerkit valaisevat omalta osaltaan sitä, miten vaikeaa on lopulta saada kattavaa kuvaa suomalaisuudesta pelkästään oman suomalaisuutensa nojalla. Jotta voi tietää, miksi Suomi on Suomi, on tunnettava myös sitä, mitä ulkomaalaiset ovat kirjoittaneet ulkomaista. Se, ettei nyky-Suomi ole