Risto Ryti: Elämä isänmaan puolesta

By Martti Turtola

Kun Risto Ryti (1889–1956) nousi presidentiksi vuonna 1940, tilanne oli erittäin vaikea. Suomi oli keskellä sotaa. Edessä oli kaoottisia vuosia, jotka vaativat lehmänhermoja ja tarkkaa poliittista pelisilmää. Sodan päätyttyä Ryti otti vastuulleen Suomen liittoutumisen Saksan kanssa, sillä muuten rauhan solmiminen Neuvostoliiton kanssa olisi ollut haasteellista. Ryti päätyi useaksi vuodeksi vankilaan.Risto Ryti oli kuitenkin myös paljon muuta. Hän oli oikeustieteilijä, joka ehti toimia vaativissa töissä pankki- ja talousalalla. Risto Ryti: Elämä isänmaan puolesta avaa monipuolisesti Rytin elämää ja taustaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788728098707

Book preview

Esipuhe

Risto Rytin (s. 3.2.1889 Huittisissa, k. 25.10.1956 Helsingissä) elämäkerta ilmestyy nyt, koska sen on aika ilmestyä. Harvoin historiallisen henkilön elämäkerran kirjoittaminen ajoittuu niin hyvin ja sitoutuu yhteen niin selvästi maailmanhistoriallisten muutosten kanssa kuin käsillä oleva työ. Tässä muodossa Risto Rytin elämäkerta tuskin olisi ilmestynyt ilman itäisen naapurimaamme poliittisia mullistuksia ja viime kädessä Neuvostoliiton hajoamista.

Risto Rytin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta 3.2.1989. Tällöin myös valtiovallan taholla havaittiin, ettei entisestä tasavallan presidentistä ollut kirjoitettu kokonaiselämäkertaa tieteellisin historiantutkimuksen menetelmin. Harri Holkerin kokoomushallituksen aloitteesta käynnistettiin opetusministeriössä kansliapäällikkö Jaakko Nummisen johdolla projektin valmistelutyöt. Ne johtivat joulukuussa 1990 siihen, että minut valittiin elämäkerran kirjoittajaksi ja projektille luvattiin kolmen vuoden rahoitus. Kirjan kustantajaksi tuli Kustannusosakeyhtiö Otava. Haluan tässä yhteydessä erityisesti kiittää kansliapäällikkö Nummista ja professori Heikki A. Reenpäätä saamastani monipuolisesta tuesta. Tutkimustyötä ovat ratkaisevalla tavalla taloudellisesti tukeneet Koneen Säätiö ja Sotavahinkoyhdistyksen säätiö. Kiitän tuesta kansleri Kauko Sipposta, kauppatieteen maisteri Filip Petterssonia ja kenraali Ermei Kannista. Loppuvaiheessa tärkeänä henkisenä taustatukena on ollut vuonna 1993 perustettu Risto Ryti -seura ja sen puheenjohtaja professori Päiviö Tommila.

Minulla on mieluisia muistoja arkistoissa istumisesta. Kiitän kaikkien käyttämieni arkistojen henkilökuntaa avuliaisuudesta. Erityisesti haluan kiittää maisteri Kauko I. Rumpusta Valtionarkistosta, maisteri Jussi Pekkarista ulkoministeriön arkistosta, arkistonjohtaja Veli-Matti Syrjöä Sota-arkistosta, arkistonjohtaja Eero Vallisaarta Helsingin yliopiston arkistosta ja arkistonhoitaja Elizabeth Ogbornia Bank of Englandin arkistosta Lontoosta. Venäjän federaation ulkoministeriön arkistoon pääsyssä ratkaisevaa osaa esitti ministerineuvos Viktor Vladimirov. Apunani oli Moskovassa erinomainen tulkki Elena Dubrovskaja. Suomen suurlähetystö ja Maimo Henriksson antoivat apua järjestelyissä. Minulla oli harvinainen tilaisuus saada käyttää Suomen Pankin arkistoa. Kiitän myönteisestä suhtautumisesta pääjohtaja Sirkka Hämäläistä ja erinomaisesta käytännön avusta tutkimuksessa maisteri Heikki U. Elosta sekä maisteri Pertti Pylkkästä. Korvaamattomana apunani Rytin synnyinseudulla on ollut ylivertainen Huittisten-tuntija maisteri Keijo Jaakola. Rytin opinahjo Porin lyseo ja sen senioriyhdistys ovat auttaneet tietojen keräämisessä. Raumaa koskevista paikallistiedoista kiitän Kirsi-Marja Kajanderia.

Erityisen kiitokseni osoitan Risto Rytin lapsille ja omaisille, jotka ovat varauksettoman myönteisesti suhtautuneet tutkimustyöhöni ja joskus delikaatteihin kysymyksiini. Ennen muuta kiitän professori Niilo Rytiä ja lääketieteen lisensiaatti Eva Saxénia puolisoineen. Kiitokseni ei enää tavoita kesällä 1993 edesmennyttä Risto Rytin sisarta Maija Rytiä. Huittisissa Rytin suvusta on antanut tietoja rouva Aune Ryti. Rytin aikalaisista kiitokseni ei tavoita vuorineuvos Johan Nykoppia.

Kustannusosakeyhtiö Otavassa aina luotettavana apunani on ollut koskaan hermostumaton kustannustoimittaja, maisteri Pauli Kojo. Kuvituksen ammattilaisena on toiminut Jukka Kukkonen. Yhteistyö heidän kanssaan on ollut miellyttävää.

Perheen tuki näin suuressa työssä on ratkaisevan tärkeä. Vaimoni Tuula on viime vaiheessa osallistunut kirjan oikolukuun ja nuorempi tyttäreni Eila on toiminut isän assistenttina kortistoja ja kirjallisuutta järjestettäessä. Veljeni, maisteri Jussi Turtola on herätellyt monia hyviä ideoita lukuisissa keskusteluissamme.

Risto Rytin elämäkerran kirjoittaminen on ollut vaativa ja haasteellinen tehtävä. Siirtyminen takaisin tutkimuksen pariin muutamien vuosien lehtimiesuran jälkeen Kouvolan Sanomien vastaavana päätoimittajana ei ollut niin kivuton kuin ennakolta ajattelin. Niin erilainen työn rytmi on ja niin paljon enemmän pitkäjänteisyyttä vaaditaan tutkijalta. Toisaalta toimituksesta toin mukanani toimittajakollegoitteni minulle opettamat taidot: valmiuden kirjoittaa. Haluankin kiittää toimittajiani minulle kehittävästä ajasta Kouvolan Sanomissa.

Kiinnostus Risto Rytin elämäntyötä ja hänen persoonaansa kohtaan on kasvanut tutkimusvuosien aikana lähes räjähdysmäisesti. Lukemattomat ovat ne tilaisuudet, yhden illan esitelmät, luentosarjat tai seminaarit, joissa olen saanut innokkaalle kuulijakunnalle kertoa Rytistä. On kuin padot vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen olisivat murtuneet: vihdoinkin saa kuulla ja saa kysyä ennen niin vaietusta suurmiehestä.

Suuret odotukset ovat keränneet tulisia hiiliä kirjoittajan pään päälle. Työ on vaatinut nöyryyttä, mutta myös uskoa ja itsevarmuutta onnistumisesta, sillä tällaisessa työssä ei saa epäonnistua. Risto Rytin elämään ja sen vaikeimpien, kohtalonvuosien tragediaan syventyminen on asettanut kirjoittajan omat, toisinaan suurilta näyttäneet niin henkiset kuin taloudelliset vaikeudet omaan mittakaavaansa. Risto Ryti on antanut minulle paljon esimerkillään rehellisenä, tinkimättömänä, velvollisuudentuntoisena valtiomiehenä ja suurena isänmaanystävänä sekä syvällisenä ja herkkänä ihmisenä.

Omistan tämän kirjan isälleni, kaksi sotaa taistelleelle rintamamiehelle ja suurelle humanistille, diplomi-insinööri Erkki Turtolalle.

Tuusulan Jokelassa 3. päivänä kesäkuuta 1994

Martti Turtola

Johdanto

Kaksi totuutta

»Heimoja, kansoja monta olen nähnyt,

temppelit, alttarit, jumalat uudet ja uudet

Yhtä enää tahtoisin ylistää.»

Näin hän lausui hiljaa itsellensä,

näin hän kuiskasi aamuun, vanhus,

väsynyt Teeban mies.

Merten takaa kotiin saapuneelle

linnavuorelta väikkyi

viljankultainen synnyinmaa.

»Uhreja vaativat kaikki», näin hän lauloi,

»Zeus lumihuippujen, porttien herra Apollon,

jumalat julmat sodan ja rakkauden;

mannun äitiä Eleusis palvoo,

tähkäin valtiatarta tummaa.

Minulle korkein on

Oikeuden neitsyt, kaunis Dike,

seuralaisina armaat

Rauha ja Tunnonkainous.

Vieläkö, sisarukset korkeat, käytte

päällä maan, missä korskeus valtaa pitää,

vai vaelsitteko jo pois

jumalseuraan ylhäiseen jo tuonne

vaattein valkein kuin aamupilvi

poluilta tahratun maan?

Kaunis Dike, en näe kasvojasi –

tuolla korkeudessa

tähtikuvion vain.»

Runoilijaprofessori Lauri Viljasen runo iski etäännyttävästä antiikin runomitasta huolimatta poliittisesti ajankohtaiseen ja arkaan kohtaan. Laakerijuhla on Viljaselta tilattu promootioruno 31.5.1956 pidettyyn Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan, vuonna 1945 perustetun nuorimman tiedekunnan järjestyksessä toiseen promootioon. Yksi kunniatohtoriksi promovoitavista oli entinen tasavallan presidentti, pääministeri, ministeri, Suomen Pankin pääjohtaja ja lakitieteen kandidaatti Risto Heikki Ryti.

Risto Ryti promovoitiin absens, poissaolevana, sillä hän oli jo kuolemansairas. Korkeimman akateemisen arvon merkit diplomin, hatun ja miekan nouti hänen poikansa Niilo Ryti.

Risto Rytin promovoiminen valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi oli sekä hyvitys paljon kärsimään joutuneelle valtiomiehelle että uskalias mielenosoitus, protesti Neuvostoliittoa kohtaan. 1950-luvun puolivälin vapautuneessa ilmapiirissä tämä oli vielä mahdollista. Sitä se ei olisi ollut vain muutamia vuosia myöhemmin Suomen jouduttua yhä kiinteämmin reagoimaan itäisen naapurin kannanottoihin.

Kun valtiovalta ei poliittisista syistä voinut muistaa entistä presidenttiä, »kuritushuonevankia», sen saattoi tehdä Suomen tasavallassa itsehallintoa nauttiva Helsingin yliopisto, akateemisen vapauden ja vapaan ajattelun kehto.

Mihinpä muualle kuin laittomana koettuun sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin viittaa Lauri Viljasen »minä», vanha ja väsynyt Teeban mies: »Uhreja vaativat kaikki… jumalat julmat sodan ja rakkauden.» Mutta runon vanhus ihailee ennen muuta Oikeuden neitsyttä, kaunista Dikeä ja hänen seuralaisiaan Rauhaa ja Tunnonkainoutta. Nämä oikeuden, rauhan ja tunnonkainouden sisarukset eivät enää viihdy maan päällä, »missä korskeus valtaa pitää» ja maa on tahrattu: Teeban vanhus ei näe kauniin Diken kasvoja. Voiko selvempää allegoriaa olla sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ja siihen liittyneiden oikeudenloukkausten johdosta!

Viljasen hieno runo ei kuitenkaan pääty näin pessimistisesti. Kuinka voisikaan – onhan akateeminen promootio aina ennen muuta nousevan nuorison, nuoruuden, rakkauden ja totuuden juhla:

»Jälleen tunnen jumalmahdit Hellaan!

Siel’ ei kaukana Dike,

missä Apollonin soitto soi.»

Valitettavasti Ryti itse ei päässyt kokemaan keväisen promootion huumaannuttavaa juhlaa. Hiekka tiimalasissa oli valumassa loppuun. Hän kuoli vain viisi kuukautta myöhemmin.

Miten Risto Ryti oli kokenut kymmenen vuoden takaisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin. Hänen vakaumustaan kuvannee parhaiten ote hänen puolustuspuheestaan: »Tämä oikeudenkäyntifarssi. Todellinen syyttäjä ei ole siinä Suomen valtakunta, vaan erään suurvallan hallitus. Todelliset vastaajat eivät ole ne poliittisilla perusteilla noukitut henkilöt, jotka täällä ovat syytettyinä. Todellinen vastaaja on Suomen kansa.»

Edellä kuvattu selittänee osaltaan, miksi tasavallan presidentti Risto Rytin elämäkertaa ei ole kirjoitettu aikaisemmin. Hän oli Lauri Kr. Relanderin ohella presidenteistämme ainoa, jolla ei ole »virallista elämäkertaa». Vastaus on helppo: puute on johtunut »yleisistä syistä». Jokainen tietää, mitä näillä »yleisillä syillä» tarkoitetaan. Ne ovat peitesanat Suomen Neuvostoliiton-suhteille, liturgialle Suomen ja Neuvostoliiton luottamuksellisista ja hyvistä suhteista. Niiden kuvaan ei kuulunut, että valtiovalta olisi alkanut rahoittaa »entisen sotasyyllisen» elämäkertaa. Suomessa vallitsi vielä 1980-luvun alkuun asti »kaksi totuutta».

Mutta Suomessa eli kaikki nämä vuosikymmenet »toinen totuus» kansan keskuudessa. Sitä veivät eteenpäin rintamamiehet, veteraanit, aikalaiset mutta myös nuorempi kriittisesti viralliseen kuvaan suhtautunut polvi. »Toisesta totuudestakaan» ei kokonaan vaiettu. Tästä ovat esimerkkinä monet kirjalijat, tutkijat ja lehtimiehet. Itsesensuuri lisääntyi valitettavasti kuitenkin kaiken aikaa tultaessa 1970-luvulle.

Risto Rytistä on sanottu, että hän oli unohdettu presidentti. Tämä pitää paikkansa paljolti tarkasteltaessa virallista valtiovaltaa, vaikka kuva ei täälläkään ole aivan särötön. Risto Rytin elämäntyötä ei kuitenkaan kokonaan unohdettu, siitä ovat hyvänä esimerkkinä eräät hänestä julkaistut teokset ja niiden saama menekki.

Hiljaisuus Rytin ympärillä rikkoontui vuosien jälkeen syksyllä 1971, jolloin ilmestyi kaksi häntä kuvaavaa teosta. Kyösti Skytän kirjan nimi on Ei muuta kunniaa. Risto Rytin kujanjuoksu 1939–1945. Kysymyksessä oli kunnianhimoinen ja sujuvasti kirjoitettu teos, jonka painopiste on sotavuosissa. Toinen ilmestyneistä kirjoista oli saanut alaotsikokseen Valtiomiehen kirjoittamattomat muistelmat. Teoksen Kuka on tuo mies on kirjoittanut Aarni Krohn ja se on luokiteltavissa dokumenttiromaaniksi. Taiteilijan intuitiolla Krohn on vanginnut teoksessaan Rytistä monia piirteitä, jotka ovat psykologisesti osuvia. Molemmat kirjat saivat huomiota osakseen ja niitä on myyty paljon.

Seuraavaa kirjaa saatiin odottaa lähes puolentoista vuosikymmenen ajan, kunnes Sakari Virkkusen presidenttisarjassa ilmestyi osa Ryti – Myrskyajan presidentti (1985). Kyseessä oli siihen mennessä ainoa kokonaiselämäkerta Rytistä. Rytin satavuotismuiston merkeissä ilmestyi Juhani Suomen kirjoittama hänen 1960-luvun loppupuolella tekemäänsä lisensiaattityöhön perustunut kirja Kohtalona yksinäisyys. Risto Rytin tie Suomen politiikan johtoon. Teoksessa selvitellään Rytin uraa kouluvuosista talvisodan syttymiseen asti. Vuoden 1993 lopulla ilmestyi Tasavallan presidentit -sarjassa osa 3, Sodan ja rauhan miehet 1940-1956, johon Martti Turtola Mannerheimin ja Paasikiven elämäkertojen ohella on kirjoittanut Rytin lyhyen elämäkerran.

Toisaalta eräät Rytin elämänvaiheet ovat tulleet vuosikymmenien mittaan hyvin tarkkaan valaistuksi, toiset jaksot taas tuskin ollenkaan. Välähdyksenomaisesti hän tulee esille syksyn 1917 poliittisten väkivaltaisuuksien yhteydessä, kun Suomen rikkain mies ja Rytin monivuotinen läheinen ystävä Alfred Kordelin raa’asti murhattiin maantiellä Mommilan kartanon ja aseman välillä Lammilla.

Ryti oli presidenttiainesta, mutta hänen sisä- tai ulkopoliittisesta roolistaan maailmansotien välisenä aikana ei ole ajan tasalla olevaa kokonaistutkimusta. Yllättävän vähälle on jäänyt myös hänen toimintansa tutkiminen Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1923-1940. Aivan oman erikoistutkimuksensa vaatisi Rytin rooli kansainvälisenä talousmiehenä ja erityisesti hänen toimintansa Kansainliiton taloudellisissa elimissä. Rytin viimeisistä hiljaisuuden vuosista 1950-luvulla hänen vapauduttuaan kuritushuoneesta on vaiettu kokonaan.

Entä Rytin omat muistelmat? Miksi hän ei laatinut kirjallista testamenttia kansalle muistelmien muodossa, niin kuin tekivät hänen vankilatoverinsa Väinö Tanner ja Edwin Linkomies tai marsalkka Mannerheim vapaudessa eläkevuosinaan Sveitsissä? Kustantajakin olisi löytynyt heti, sillä Risto ja Gerda Rytillä oli vuosien mittaiset läheiset ja lämpimät suhteet Otavaan Alvar ja Karin Renqvistiin, joista viimeksimainittu oli Gerdan sukulainen sekä nuorempiin Reenpäihin.

Rytille annettiin mahdollisuus ja hän yritti. Epäonnistumisessa on traagisuuden tuntua. Heikki Reenpää järjesti Rytille konekirjoittajattaren avuksi, ja myös hänen entisen poliittisen sihteerinsä, tohtori Lauri A. Puntilan ote on nähtävissä.

Muistelmakäsikirjoitus tai oikeastaan sen lukuisat eri kappaleet ja versiot ovat muistomerkki älykkään miehen voimien ehtymisestä. Ryti ei jaksanut. Hän ei kyennyt enää riittävästi kokoamaan voimiaan ja keskittymään kirjoitustyöhön.

Sikäli kuin fragmenteista voi päätellä, Rytin työn kokonaisrakenne oli aivan liian laaja. Siitä oli ilmeisesti tarkoitus tulla suuri puheenvuoro – Mannerheimin Muistelmien tapaan – koko sotaa edeltäneestä aikakaudesta: miten ja miksi Suomi joutui sotaan? Alun luvuissa tuntuu L. A. Puntilan kynänjälki. Kuitenkin jälkimaailman ja aikalaisten kannalta mielenkiintoisinta olisi ollut lukea Rytin motiiveista ja sisäisistä ajatuksista vaikkapa talvisodan kynnyksellä, jatkosodan alkaessa tai Ribbentrop-sopimusta allekirjoitettaessa. Nyt sekä muistelma- että päiväkirjakatkelmista voidaan vain aavistella näitä asioita.

Yhtenä syynä Rytin epäonnistumiseen oli ehkä se, ettei hän luonteeltaan ollut »litterääri», kirjallinen persoonallisuus. Hän ei tuntenut samanlaista pakottavaa tarvetta kirjoittaa kaikkea muistiin, keskustella kirjoittamansa kanssa kuten Paasikivi teki. Eikä hän ollut samanlainen tyylin mestari kuin Mannerheim parhaimmillaan kirjeissään ja Aasian tutkimusmatkaa koskevassa teoksessa. Tästä syystä Ryti ei ole tutkijan toivehenkilö, sillä häntä koskeva oma kirjallinen materiaali on suhteellisen vähäistä. Hänellä oli tutkijan kannalta myös vihonviimeinen tapa olla päiväämättä muistiinpanojaan, muistioitaan ja kirjoituksiaan. Tutkija saa joskus todella ponnistella ja käyttää ulkoisen lähdekritiikin keinoja ajoittaakseen jonkin paperin.

Arvoituksellinen ihminen

Risto Rytin persoonaa ympäröi arvoituksellisuus. Hän on ylivoimaisesti vähiten tunnettu Suomen presidenteistä. Tämä saattaa johtua osittain hänen toiminta-ajastaan. 20-ja 30-luvuilla ei ollut vielä sellaista julkisuusmyllyä tiedotusvälineineen, joka olisi tehnyt Suomen Pankin pääjohtajasta kaikkien tunteman hahmon. Talvisodan pääministerikausi ja jatkosodan presidenttivuodet olivat niin vakavaa aikaa, ettei Ryti voinut tulla tutuksi tai ainakaan tuttavalliseksi kansalle. Rytistä puuttuivat myös perinteiset kansanjohtajan otteet ja elkeet. Hän ei ollut »hymyilevä presidentti» kuten Relander, ei rehevä suojeluskuntavääpeli kuten Ukko-Pekka tai juureva talonisäntä Kallion malliin. Ei hänessä ollut Mannerheimin ulospäinsuuntautuvaa charmia tai Paasikiven tulikivenkatkuista temperamenttia. Puhumattakaan Kekkosen tavasta sekä valloittaa että ärsyttää.

Suomen presidenteistä Risto Ryti on selkeimmin älyihminen. Hän oli ehkä älykkäin ja se oli hänen etunsa ja joskus myös heikkoutensa. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt loistamaan älyllään seurassa vaan oli mieluummin syrjäänvetäytyvä. Eduskunnassa, kaupunginvaltuustossa ja lukuisissa eri komiteoissa hän käytti yllättävän vähän puheenvuoroja.

Ryti oli ruumiinrakenteeltaan hoikka ja luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt leptosomi-skitsoidi-tyyppi. Hän oli Ernst Kretschmerin typologian mukaan »kylmän tarmokas ja ankaran johdonmukainen», mutta samalla »hienostunut ja herkkä ihminen, joka eli sisäistä elämää».

Tähän sisäisen elämän erikoislaatuiseen syvällisyyteen liittyy älyihmiselle täysin vastakohtaisia ominaisuuksia. Ryti oli myös mystikko tai ainakin elävästi kiinnostunut mystiikasta. Puolisonsa kanssa hänellä oli samanlainen maailmankuva. Sitä voisi kutsua teosofiaksi tai ainakin teosofisvaikutteiseksi maailmankuvaksi. Tähän Rytin ominaisuuteen on haluttu usein liittää sensaatiomaisuutta.

Hän kuului vuoteen 1946 saakka vapaamuurarijärjestöön, mikä on lisännyt salaperäisyyttä hänen ympärillään.

Arvoituksellisuutta on lisännyt se, että etäiseltä ja vastuunalaiselta presidentinpaikaltaan Ryti vain lyhyen välivaiheen kautta siirtyi useiksi vuosiksi kuritushuoneeseen Sörnäisten keskusvankilaan. Tasavallan presidentin istuminen »linnassa» ei todellakaan ole tavanomaista länsimaissa. Siinä missä Tanner, Linkomies, Rangell ja muut tuomitut vapauduttuaan astuivat yhteiskunnallisiin johtotehtäviin vetäytyi Risto Ryti hiljaisuuteen Kaivopuiston kotiinsa tai Porvoon Sundmalmin kesäasunnolleen. Hän ei enää koskaan astunut politiikan tai yhteiskuntaelämän parrasvaloihin. Ja kuten edellä jo todettiin, hän ei jättänyt muistelmien muodossa kirjallista testamenttia kansalleen.

Arvoituksellisuuteen ja etäisyyteen ei Ryti ole itsekään syytön, sillä hän vältti julkisuutta. Hän ja hänen puolisonsa ja koko perhe eivät missään vaiheessa tuoneet itseään esille. Ryti oli hyvin vaatimaton ihminen. Julkisuus ja siihen kuuluvat huomionosoitukset olivat hänelle velvollisuus, joka piti suorittaa – ei nautinto.

Arvoituksellisuuden ja ennen muuta traagisuuden ja marttyyriuden sädekehää Rytin kuvan ympärille loivat vuosien 1944-46 tapahtumat. Ensin kesäkuussa 1944 syntyi »Ribbentrop-sopimus» eli Ryti lähetti kirjallisen vakuutuksen Hitlerille siitä, että Suomi taistelee loppuun saakka Suur-Saksan rinnalla. Yleisesti on nähty Rytin uhrautuneet kansakunnan puolesta, ottaneen kannettavakseen vastuun muidenkin edestä ja siten pelastaneen maan uhkaavalta miehitykseltä.

Uhrauksen traagisuutta lisäsi siitä saatu palkkio: kymmenen vuotta kuritushuonetta. Vuosien 1945–46 sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kokivat suomalaiset – äärivasemmistoa lukuun ottamatta – epäoikeudenmukaiseksi, vääryydeksi sekä syytettyjä että koko Suomen kansaa ja sen oikeusjärjestelmää kohtaan. Oikeudenkäynnissä Risto Ryti oli yksi pääsyytetyistä, vaikkakaan ei korkeimmasta tuomiosta huolimatta pääsyytetty Neuvostoliiton kannalta. Se oli eittämättä Väinö Tanner.

Rytin tuomion ja kärsimyksen suuruutta lisäsi se, että hän ei saanut elinaikanaan hyvitystä. Sairaana ja väsyneenä – vaikkakaan ei vielä kovin iäkkäänä – hän ei enää halunnut palata eikä kyennyt palaamaan politiikkaan. Nämä tapahtumat ovat luoneet Risto Rytin elämän loppuvuosiin traagista hohtoa, josta ei aina sentimentaalisuus ole ollut kaukana.

Mikään ei Rytille itselleen ollut vieraampaa kuin sentimentaalisuus. Hän ei ollut toiminnassaan tunteileva ihminen, eikä ylipäätään näytä uransa aikana tehneen poliittisia tai taloudellisia ratkaisuja tunneperustalta. Tämä eräänlainen »ylirationaalisuus» oli toisinaan hyväksi, mutta toisinaan se saattoi johtaa poliittisesti epäonnistuneisiin tekoihin.

Risto Rytin kohtalo on vuosikymmenien mittaan alkanut yhä voimakkaammin edustaa »toista todellisuutta» suomalaisessa historiassa; sitä todellisuutta, josta yli kolmen vuosikymmenen ajan virallisella taholla vaiettiin. On kuitenkin muistettava, ettei hiljaisuus ollut läheskään täydellinen, sillä samanaikaisesti suomalaiset tutkijat tekivät merkittävää perustutkimusta toisen maailmansodan historiasta. Näihin Mauno Jokipiin, Ohto Mannisen, Tuomo Polvisen, Markku Reimaan ym. tutkimustuloksiin voidaan paljolti tukeutua tässäkin työssä toisen maailmansodan historian osalta.

Nyt käsillä olevan teoksen tutkimus- ja kirjoitusvaiheen aikana on lähdetilanteessa tapahtunut valtava mullistus. Entiset Neuvostoliiton arkistot ovat suurimmalta osaltaan avautuneet tutkijoille. Tämän aineiston läpikäyminen yksin toisen maailmansodan tai välittömästi sitä seuranneiden vuosien ajalta vaatii jättiläismäisen työpanoksen ja koko tehtävä on vasta aivan alussa. Minulla on ollut pieneltä osalta mahdollisuus selvittää venäläistä ulkoasiainministeriön materiaalia Moskovassa vuosilta 1944-46. Jo tämä ekskursio lähteisiin toi uutta, historiankuvaa mullistavaa aineistoa esille. On varmaa, että tulevaisuudessa toisen maailmansodan ja esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kuva tulee vielä huomattavasti tarkentumaan. Erityisesti selviävät venäläisten rooli ja tavoitteet Suomen suunnalla.

Henkisen vapautumisen, avautumisen ilmapiiri, jonka on tehnyt mahdolliseksi kommunistien imperiumin yllättävän nopea romahtaminen, on antanut mahdollisuuden entistä paremmin paneutua Risto Rytin elämäntyön tutkimiseen. Tosin kaikkien arkistojen ovet eivät ole minullekaan avautuneet. Menneisyyttä piilottelemalla ei kuitenkaan mitään voiteta, sillä kaikki paljastuu ennemmin tai myöhemmin.

Historiantutkijan asema ei ole helppo. Niin myönteistä kuin Risto Rytiin kohdistunut lisääntynyt kiinnostus on, se sisältää vaaran siemenen. Vapautuminen tuo aina tullessaan ylilyöntejä. Tutkijan on aina säilytettävä kriittisyys tutkimuskohdettaan kohtaan. Hän ei saa horjahtaa kirjoittamaan panegyriikkaa, ylistyskirjoitusta. Silloin kirjoittaja tekee karhunpalveluksen kuvauksensa kohteelle ja itselleen ammattimiehenä.

Risto Ryti oli arvoituksellisuudestaan huolimatta ihminen lihaa ja verta. Hänen uransa oli häikäiseva, mutta siihenkin kuuluu – niin kuin kaikkeen inhimilliseen – epäonnistumisen luomia säröjä. Mutta juuri nämä säröt suuressakin henkilössä tekevät hänestä inhimillisen. Ne ovat kuin valöörit taulussa luoden kuvalle syvyyttä, luonnollisuutta, uskottavuutta ja tehden sen eläväksi.

Tausta

Satakunta–Huittinen

Risto Ryti oli »suomalaisen talonpojan poika» Satakunnasta, Huittisista. Suomen tasavallan presidenttien sarjassa hän ainoana edustaa maakuntaansa. Nykypäivänä voisi ajatella, ettei maakuntalähtökohdalla, heimolla, ole suurta merkitystä. Silloin, kun lähtökohtana – kuten Rytin tapauksessa – on perinteinen ammatti- ja sosiaaliryhmä, tällä tekijällä on merkitystä.

Mitenkä paljon eroaakaan toisistaan tyypillinen satakuntalainen, vauras sukutila vaikkapa kannakselaisesta pientilasta tai kaskirinteellä törröttävästä savolaistalosta. Risto Ryti kuului sukutaustaltaan juuri tähän varakkaaseen, itselliseen, omanarvontuntoiseen ja suomenkieliseen talonpoikaissäätyyn.

Kokemäenjoki on Satakunnan valtasuoni, joka on kulkuväylänä ja pyyntijokena ollut kaiken keskus. Mutta ei vain joki, vaan jääkauden ja sen jälkeisen kehityksen tuloksena syntynyt Suomen oloissa harvinaisen hedelmällinen jokilaakso antoi jo varhain erinomaiset elinmahdollisuudet väestölle. Alue loi varakkuutta, joka on näkynyt tähän päivään saakka. Runsas löydöstö jo kivikaudelta osoittaa väestön vaurautta. Ja vauraus antoi mahdollisuuden myös muuhun kuin suoranaiseen päivittäiseen toimeentuloon. Ilmeisesti myös henkinen kulttuuri oli ajan oloon nähden korkealla, kuten – yhtenä esimerkkinä – uskonnolliseksi kulttiesineeksi tulkittu, Suomen tunnetuin kivikautinen esine Huittisten hirvenpää osoittaa.

Alueen väestön yhteydenpito ulkopuolisiin oli vilkasta. Suomeen tunkeutunut ulkomainen vasarakirveskulttuuri on Kokemäenjokilaaksossa kaikkein voimakkainta, ja alueelle muodostui myöhemmin erityisen rikas Kiukaisten kulttuuri. Samaten sitä seurannut pronssikautinen kulttuuri oli Satakunnassa komea. Jokilaakso oli myös rautakauden alussa jo tiheästi asuttu ja monet muinaismuistot kertovat hyvin järjestäytyneestä yhteiskunnasta, jonka pääelinkeinona oli pitkään ollut maanviljely.

Risto Rytin synnyinseutu Huittinen on eteläsatakuntalainen viljava ja vauras pitäjä. Kokemäenjoki halkoo sitä elinhermona. Jo muinaista paikan liikenteellistä merkitystä korosti se, että Huittisissa etelästä tulevat Loimijoki ja Punkalaitumenjoki laskevat maakunnan valtasuoneen Kokemäenjokeen.

Jokilaaksojen savikkoalueet ovat olleet tuhat vuotta viljeltyjä ja metsät ja erämaat on tungettu kauas horisonttiin. Jokien lisäksi vain muutamat korkeammat mäet, »vuoret» katkaisevat maiseman tasaisuuden. Sitä paremmin pitäjä levittäytyy katselijalle Ripovuorelta, alueen korkeimmalta paikalta, josta »kauas katse kantaa yli peltojen».

Huittinen on vanha seurakunta, joka mainitaan Turun arkkihiippakuntaan kuuluvana emäpitäjänä jo vuonna 1419. Vanhaa kirkonkylää kumpareelta hallinnut harmaakivikirkko on alun perin rakennettu 1400-luvun lopulla, vaikka sitä seurakunnan kasvun takia onkin useaan otteeseen laajennettu.

Mutta Huittista ja sen liikekeskusta Lauttakylää – nimensä mukaisesti joen ylityspaikkaa – eivät tehneet merkittäviksi vain viljavat pellot, vaan liikenteellisesti edullinen sijainti. Jokien risteyskohta on jo mainittu. Ennen vuotta 1895 valmistunutta Tampereen–Porin rautatietä jokiliikenteellä oli merkitystä, ja Loimijoen suuntaan laivaliikenne säilyi pidempäänkin. Ennen muuta Huittinen sijaitsee Varsinais-Suomesta, Turusta Pirkanmaalle Tampereelle suuntautuvan maantien ja toisaalta Hämeestä rannikolle Poriin suuntautuvien teitten risteyksessä.

Sukutausta

Vasta toinen maailmansota, talvisodan ja jatkosodan evakot saivat suomalaisen maalaisyhteisön sosiaalisesti ja biologisesti liikkeelle. Maaseudulle tuli uutta verta.

Kokemäenjoen laaksossa, jossa paikallaan pysyvä maanviljely alkoi jo esihistoriallisena aikana, maalaisyhteisö pysyi hyvin staattisena. Maan vaurauden vuoksi liikaväestökysymys ei noussut niin merkittäväksi kuin köyhemmillä alueilla. Kakusta oli jakaa suuremmallekin joukolle. Varallisuus perustui luonnollisesti nimenomaan maanomistukseen ja se sitoi nämä sinänsä vapaat talonpojat vapaaehtoisesti turpeeseen.

Huittinen on kokonaan suomenkielistä aluetta, josta puuttuu suurimmaksi osaksi esimerkiksi Varsinais-Suomen suomenkielisille alueille tyypillinen ruotsinkielinen kartanokulttuuri. Kielikysymys ei siten noussut paikallisesti ongelmaksi. Maakunnan satamakaupungissa Porissa oli vankka ruotsinkielinen väestönosa, mutta se tunnettiin kuitenkin Satakunnan omana kaupunkina, myös koulukaupunkina, jonne suomenkieliset talonpojat vaurastuessaan rohkenivat lähettää poikiaan opin tielle.

Perinteisessä länsisuomalaisessa maalaisyhteisössä ei tavallisesti menty merta edemmäs kalaan, ei silloinkaan kun oltiin hankkimassa aviopuolisoa. Nuorten miesten paikallaanoloa ei suuressa mitassa 1800-luvulla häirinnyt edes sotaväki, joka myöhemmin pakotti heidät irtautumaan kodin ja kotikylän sidoksista ja siirtymään etäisemmälle paikkakunnalle. Suomen »vanhan väen» rekrytointi ehti hipaista varsin pientä prosenttia miespuolista väestöä, ja 1800-luku oli Suomen historiassa »rauhan vuosisata» vailla vertaa, joten sidoksia muualle ei sotaretkienkään kautta tullut.

Perinnöllisyystieteilijöitten tutkimusten mukaan tällainen staattinen yhteisö on pidemmän päälle vaarallinen, sillä se voi johtaa perimän rappeutumiseen. Vuosisatojen aikana pitäjäläiset ja kyläläiset menevät naimisiin toistensa kanssa ja alkavat olla pian aikaa kaikki sukua keskenään. Tämä johtaa niin sanottuun esivanhempien katoon. Sukututkija Osmo Durchman ¹ on kiinnittänyt huomiota Rytin suvun sosiaaliseen ja maantieteelliseen kapeuteen. Selvittäessään Rytin 32 esivanhempaa hän on havainnut, että Rytin esivanhempaintaulu sisältää yksinomaan satakuntalaisia ratsutilallisia ja talollisia sekä näiden emäntiä Huittisista, Kiikasta, Kokemäeltä ja Harjavallasta. Kuten hän toteaa, taustan kapeus korostuu esivanhempien katona, mikä johtuu siitä, että useat isänpuoleiset isovanhemmat olivat pikkuserkuksia. Durchmanin laatima sukutaulu ulottuu 1700-luvun alkupuolelle, eikä se todellakaan sisällä yhtä ainoata sukuun ulkopuolelta tullutta. Kaikki suvun jäsenet ovat kotoisin väliltä Harjavalta-Kiikka, ylivoimaisen enemmistön ollessa luonnollisesti Huittisista.

Toisaalta tällainen »ristiinnaiminen» voi johtaa erityistapauksissa päinvastaiseen tulokseen, huippulahjakkuuteen, eräänlaiseen »ylikukintaan», jolloin johonkin yksilöön keräytyy vanhojen sukujen lahjakkuutta moninkertaisesti. Jotain tällaista Risto Heikki Rytin kohdalla voi ajatella tapahtuneen, sillä hän oli eittämättä älyllisesti poikkeuksellinen, erityislahjakkuus.

Huittisten Loimankylässä edelleenkin sijaitseva Rytin talo (nykyisin Ryti 1) ei kuitenkaan ole suvun vanha perintötila, eikä Ryti-nimikään ole ollut suvulla kuin vasta vuodesta 1885 alkaen. Länsisuomalaiseen tapaan talon nimi otettiin sukunimeksi.

Risto Rytin isänpuoleinen isoisä oli rusthollari Kaarle Kaarlenpoika Mauriala Huittisten Maurialan kylästä, pienestä kylästä, johon ei Yli- ja Ala-Maurialan talojen lisäksi montakaan taloa kuulunut. Vuonna 1828 syntynyt Kaarle avioitui 23-vuotiaana itseään vuoden verran vanhemman talollisen tyttären Maria Karoliina Jaakontyttären kanssa, joka oli Karhilan Kyssältä. Pastori Sevón vihki parin elokuussa 1851, ja sille syntyi 22.9.1854 poika, joka sai nimen Kaarle Evert. Hänestä oli tuleva Risto Rytin isä. Kaarle Evert oli järjestyksessä toinen kaikkiaan yhdeksästä lapsesta, mutta kuten silloin oli tavallista vain osa suuresta lapsikatraasta eli aikuisikään. Viimeisenä tästä ikäpolvesta kuoli 1947 Huittisissa elänyt Hilma Iso-Heikkilä, Risto Rytin isänpuoleinen täti.

Kaarle Evert Mauriala lähti kotitalostaan, jota jäi viljelemään hänen veljensä Erland Mauriala. Syy oli yksinkertainen: uusi perhe ei mahtunut saman katon alle ja leipää oli levennettävä. Poikien isä oli kyllä kuollut jo 1871, mutta Karoliina-äiti eli vielä. Kaarle Evert oli solminut avioliiton 1884 lähes kolmikymppisenä itseään yhdeksän vuotta nuoremman Ida Vivika Junttilan kanssa. Nuori pari hankki itselleen jo seuraavana vuonna Loimankylästä Rytin tilan ja omaksui samalla talon nimen sukunimekseen ² .

Rytin tila sijaitsee lehtevässä Loimijoen laaksossa laajojen peltoaukeitten reunassa. Loimijoki saa alkunsa Lounais-Hämeestä, Tammelan Pyhäjärvestä, ja se virtaa kohti luodetta laskeakseen Huittisissa Kokemäenjokeen. Jokien merkitystä tässä järvettömässä pitäjässä ei voi yliarvioida. Vuodenaikojen vaihteluiden myötä kevään tulvineen, kesän uima- ja kalapaikkoineen ja talven luistelujäineen ne muodostivat olennaisen osan sekä aikuisten että lasten elämässä. Jos halutaan, voidaan näille valtaväylille antaa laajempaa symbolista merkitystä elämän ja kuoleman virtoina, niin kuin Satakunnan suurin säveltäjä Selim Palmgren on tehnyt loistokkaassa Kokemäenjokea kuvaavassa pianokonsertossaan no 2 »Virta», joka on Suomen musiikin symbolistisen kauden merkittävimpiä teoksia.

Niin paikallaanpysyvässä yhteisössä kuin 1800-luvun lopun satakuntalainen maalaispitäjä oli, merkitsi perämailta tuleva ja mereen laskeva joki henkireikää ulkomaailmaan. Sitä merkitsi rautatien tultua Kokemäelle höyrylaivayhteys Kokemäen Kyttälän asemalle. Laivalla pääsi Kyttälään ja junalla siitä minne vain!

Rytin tila oli huomattavan suuri. Sen pinta-ala oli runsaat 400 hehtaaria ja karjaakin oli viitisenkymmentä päätä. Evert Ryti pystyi antamaan kymmenpäiseksi kasvaneelle lapsikatraalleen hyvät lähtökohdat.

Koti ja vanhemmat

Risto Rytin molemmat vanhemmat ovat olleet muistitietojen mukaan merkittäviä persoonallisuuksia. Erityisesti äidistä, tarvittaessa temperamentikkaasta Ida Vivikasta, on jäänyt kuvaavia kertomuksia. Rytit olivat talonpoikaisia ja uskollisia lähtökohdilleen. Vaikka heissä ei havainnutkaan mitään herraskaisuuteen liittyvää, he olivat kuitenkin »jollain tavalla parempia kuin muut». ³

Molemmissa vanhemmissa oli ilmeisesti enemmän aktiivisuutta, eteenpäin pyrkivää mieltä kuin huittislaisissa, konservatiivisissa suurtalonpojissa yleensä. Suomalaisille on luonteenomaista, ettei tätä »parempana oloa» katseltu aina sivusta pelkästään hyvällä silmällä.

Risto Rytin äidin, »Iitan» isä oli talollinen Kustaa Eerikinpoika Junttila. Hän kuoli tyttären ollessa vasta puolivuotias 1864. Iitan äiti Vivika Vilhelmiina Heikintytär oli kotoisin »kaukaa», Harjavallasta. Hän ehti nähdä tyttärensä avioitumisen ja vielä kolme ensimmäistä lastakin ennen kuolemaansa uudenvuodenpäivänä 1890.

Huittisten kansanopiston johtaja, Rytien hyvä perheystävä ja Riston ensimmäinen opettaja M. A. Knaapinen on vuonna 1943 laatimassaan muistelmakäsikirjoituksessa osuvasti luonnehtinut Evert ja Ida Rytiä. ⁴ Näyttää siltä, että molemmat vanhemmat ovat olleet itsenäisiä ja toimeliaita ihmisiä. Varsinainen lasten kasvatus ja perheen tunne-elämän tason hoitaminen jäi äidille, niin kuin tähän aikaan tavallista oli. Ida oli kaikessa toiminnassaan itsenäinen. Hän ei – kuten Knaapinen toteaa – pyrkinyt koskaan matkimaan toisten tekoja, ja hän oli tehtävissään taitava. Molempien vanhempien toimesta Rytin tilalla oli kaikessa tarkka järjestys. Hyvää järjestystä kuvaa huittislainen Helka Seppä murremuisteluksessa Lauttakylä-lehdessä ⁵ :

»Vanhat huittislaiset om puhuneem monta hauskaa juttua Rytin Iita-emännästä. Hän oli ankaraj järjestyksen ihminen ja jolsei kaikki oikeim mennyh hänem miälensäm mukkaan, nin emäntä asettu ovel lävelle ja siittä oli jokaikisem mentävä ohittev, vaikka se tiäsi hyvällistä läimäystä. Myäs »ranki» oli hänellet tarkkaa: isäni muisteli joskus, että juur joka kerta, ko häj jossain asioisa soitti itteensär runsaam pari vuatta nuaremmaller Ristolle ja pyysi häntä puhelimmeen, nin kipakka emäntä huamautti: »tarkotatte kait tuamari Rytiä! »

Samainen »Tiisam plikka» muisteli kuulleensa, että tämä satakuntalainen emäntä kävi harvoin vieraissa, mutta suurissa sukujuhlissa esiintyi aina ylväänä tummapukuisena naisena, kultaisten korvarenkaitten heilahdellessa »Rytin mammalle» ominaisissa päänliikkeissä. Lopuksi muistelija toteaa, että »hän tiesi mitä hän oli, vaikka sisäinen kauneus ja vakaa henki todistivat syvää nöyryyttä Jumalan edessä».

Emäntä piti myös huolen siitä, että talo oli vieraanvarainen. Sinne olivat ystävät aina tervetulleita. Emäntä ei kuitenkaan tyytynyt vain puuhaamaan vieraille tarjottavaa, vaan hän ulospäin suuntautuvana luonteena myös seurusteli heidän kanssaan. Knaapinen toteaakin, ettei Huittisissa ollut toista niin henkevää ja ajanoloja seuraavaa taloa kuin Ryti.

Sekä Riston isä Evert Ryti että hänen kotitilaa viljelemään jäänyt veljensä Erland Mauriala olivat molemmat lahjakkaita ja eteenpäin pyrkiviä miehiä. Erland jäi naimattomaksi ja hänen talouttaan hoiti vuosia sisar Hilma. Sekä Erland ja Evert olivat mukana Huittisten monissa sekä taloudellisissa että henkisissä yrityksissä. Knaapinen muistelee, että »lahjakkuuden huomioon ottaen ei K. E. Ryti ollut veljestään jäljessä. Hänellä oli veljeen nähden etuna suurempi vilkkaus, avomielisyys ja tosi harrastus yleisten asiain kunnolliseen hoitoon. Hän oli todella yhteiskunnallinen ja isänmaallinen mies. Omat asiansa hän hoiti hyvin, mutta ehti myös ottamaan hyvin aktiivisesti osaa yleisiin asioihin ja etenkin kansanopiston asiain hoitoon.»

Risto Rytin tulevaisuuden kannalta oli ensiarvoisen tärkeää, että Huittisiin perustettiin vuonna 1892 kansanopisto. Riston sedän Erlandin kulttuuriystävällisyyttä osoittaa, että kansanopisto sai toimia ensimmäiset kolme vuotta vuokralla Maurialan tilalla. Opiston ensimmäisestä johtajasta tuli veljesten hyvä ystävä ja kuten sanottu Riston ensimmäinen opastaja lukutielle.

Rytin talon maanviljely kulki joka suhteessa Huittisissa ensi rivissä. Maaseutu oli 1800-luvun loppupuolella selvästi ravistautunut irti perinteisistä tavoista ja menetelmistä. Yhdistystoiminta sai alkunsa Evert Rytin ollessa monessa puuhamiehenä olipa sitten kysymys maamiesseurasta, karjankasvatusyhdistyksestä tai meijeritoiminnasta. Loimankylään saatiin isäntien aktiivisuuden ansiosta myös kansakoulu, jopa pienenä »kilpailuna» naapurikylän kanssa.

Evert Ryti ei itse ollut käynyt muuta kuin rippikoulun. Paikkakuntalaisten muistelmien mukaan hän – kuten sitten poikansa Risto – oli erityisesti matemaattisesti lahjakas. Hänen sanottiin kyenneen laskemaan päässään suuret puutavaralaskut, jotka »nykyajan kouluja käyneillekin ovat visaisia» ⁶ .

Sisarukset

Risto Ryti syntyi varakkaaseen taloon, mutta 1800-luvun lopulla tuskin voidaan puhua mistään »elintasosta» nykykäsitysten mukaan. Kun Ida aloitti synnyttämisen 21-vuotiaana 1884, jatkui niitä luonnollisen tiheään tahtiin lähes kaksikymmentä vuotta. Nuorin lapsista