Aksel Fredrik Airo: Taipumaton kenraali

By Martti Turtola

Kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airo (1898–1985) oli merkittävässä asemassa toisen maailmansodan aikaan. Airo oli läheinen työtoveri marsalkka Mannerheimin kanssa, ja Mannerheim korotti Airon päämajoitusmestariksi. Päämajoitusmestarin virka oli todella vastuullinen – siinä vastattiin muun muassa sotatoimien suunnittelusta.Mutta kuka Airo oikein oli? Mikä on tarina hänen takanaan? Aksel Fredrik Airo: Taipumaton kenraali sukeltaa Airon historiaan ja rakentaa elävän kuvan tästä merkittävästä sotilaasta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788728098691

Book preview

Aluksi

Kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airon (syntyi 14.2.1898 Turussa – kuoli 9.5.1985 Heinolan maalaiskunnassa) elämäntyö ja persoonallisuus ovat aina kiehtoneet suomalaisia. Näin on ollut asian laita jo talvisodan päivistä lähtien, jolloin Airo astui historian näyttämölle ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheimin nimitettyä hänet yleisesikunnan operatiivisen osaston osastopäällikön paikalta sodanajan tilanteessa perustettuun päämajoitusmestarin virkaan. Airo ei siis ollut sankari, jota olisi alettu ihailla vasta kuoleman jälkeen. Viimeisinä elinvuosinaan hän ehti saada elämäntyölleen myös julkista tunnustusta. Tosin sodanjälkeinen elämäntaival oli hänen kohdallaan ollut vähintäänkin polveileva.

Airo oli tai häntä paremminkin pidettiin »vaikenevana kenraalina». Tähän nimitykseen on olemassa jossain määrin perusteita, mutta kokonaisuudessaan se ei pidä paikkaansa. Ei hän tyystin vaiennut. Kiinnostus kenraaliluutnantti Airon elämää kohtaan kasvoi voimakkaasti hänen viimeisinä elinvuosinaan. Tähän vaikuttivat luonnollisesti ennen muuta hänen sodan ajan ansionsa sekä sodanjälkeisenä aikana koettu oikeudettomuus. Mutta ei voida kieltää sitäkään, että korkea ikä vaikutti häneen suhtautumiseen. Olihan Airo selvästi viimeisin elossa ollut niistä upseereista, jotka vastuunalaisella paikalla koko sodan ajan joutuivat tekemisiin aivan päivittäin marsalkka Mannerheimin kanssa. Airo oli monet vuodet »viimeinen mohikaani» Mikkelin päämajan ajalta, kahden sodan vaikeilta vuosilta. Tämä vaikutti siihen, että hänen ympärillään alkoi tapahtua legendanmuodostusta. Luulisin vanhenevan kenraalin tarkkailleen tätä kehitystä sekä tyytyväisenä että ehkä myös hivenen ilkikurisena.

Omalta kohdaltani Airon elämäkertaan tarttuminen on ollut sekä kiinnostavaa että innostavaa, muttei suinkaan ongelmatonta. Innostavaa se on ollut muun muassa siksi, että Airon nimi on ollut minulle tuttu niin pienestä lapsesta kuin suinkin alan asioita muistaa eli 1940–50-lukujen vaihteesta lähtien. Miksi? Aksel Fredrik Airo oli isäni Erkki Turtolan ja hänen monien veljiensä eli minun setieni tuttava ja ystävä. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin lähemmin kirjani tekstiosuudessa. Mainittakoon kuitenkin, että ystävyys nuoren Aksel Fredrikin ja Turtolan veljessarjan välillä syntyi vuodesta 1909 alkaen Tarvasjoella Turun läheisyydessä, jossa Kaarlo Kustaa Turtola toimi kirkkoherrana ja jonne Airon sukulaissuhteet myös johtivat. Airon kumppaniksi, lapsuudenystäväksi, nuoruudentoveriksi ja sittemmin aseveljeksi tuli Turtolan veljessarjan esikoinen, parisen kuukautta Akselia vanhempi Usko Johannes eli Jussi Turtola, joka kaatui Kiestingissä everstinä 29.8.1941.

Itse en koskaan henkilökohtaisesti tavannut kenraali Airoa. Siitä huolimatta voin ylpeydellä kertoa, että hän teki kanssani sinunkaupat – puhelimessa! Tämä liittyy väitöskirjani Tornionjoelta Rajajoelle tutkimusvaiheeseen vuonna 1979. Otin Airoon yhteyttä ensin kirjeitse, sillä halusin häneltä lähempiä tietoja suomalais-ruotsalaisista salaisista sotilasneuvotteluista 1930-luvulta. Lupasin soittaa hänelle Ristintaipaleelle ja niin teinkin. Esittelin itseni ja vastaus oli hyvin airomainen: »Tuttu nimi! Mitä sukua olette eversti Jussi Turtolalle?» Kerrottuani olevani hänen nuorimman veljensä poika, Airo jatkoi: »Erittäin lahjakas upseeri, erittäin lahjakas upseeri. Olimme ystäviä. Valitettavaa, että hän kaatui 1941 Kiestingissä.» Näin jää oli murrettu ja sain Airolta etsimiäni tietoja. Soitin hänelle toisenkin kerran ja olimme kirjeenvaihdossa. Puhelimessa Airo sitten esitti sinunkauppoja nuorelle lisensiaatille. Korkeasta iästään huolimatta Airo oli aivan terävä ja muisti hyvin 30-luvun tapaukset. Puhelut syöpyivät nuoren tutkijan mieleen.

Tuntuu siltä, että kiinnostusta kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airon elämäntyötä kohtaan on edelleenkin, eikä yksin veteraanipolven, vaan myös nuoremman polven keskuudessa. Hän on persoonana arvoituksellinen, sarkastista huumoria viljellyt, kansanomainen, mutta toisaalta huippuälykäs. Hämmästyttävintä kuitenkin asiassa on, että melkeinpä mikään taho ei ollut valmis tai edes kiinnostunut rahoittamaan Airon kokonaiselämäkerran kirjoittamista! Ainoastaan Sotavahinkoyhdistyksen Säätiöltä ja Otavan kirjasäätiöltä liikeni jonkin verran rahoitusta projektin toteuttamista varten.

Monien vaikeuksien jälkeen tutkija kysyi jo itseltään, miksi sitten pitäisi näistä rakennuspuista tehdä kenraali Airon elämäkerta? Vastaus on: siksi, ettei Airosta ole olemassa kokonaiselämäkertaa. En halua tässä vähätellä eversti Tauno Kuosan »Legenda jo eläessään»-sarjaan kirjoittamaa ja vuonna 1979 julkaistua kirjaa A. F. Airo – legenda jo eläessään. Päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti A. F. Airo operaatioiden johtajana 1939–1945. (WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1979). Kuosan kirja on ensinnäkin ollut loppuunmyyty jo aikoja sitten eikä se ole – kuten tittelistäkin näkyy – kokonaiselämäkerta, vaan yleisesikuntaupseerin arvio sodanajan päämajoitusmestarin toiminnasta. Sitä paitsi 1970-luvun lopun jälkeen on tapahtunut valtavasti asioita, jotka ovat muuttaneet kuvaa toisesta maailmansodasta. Vähiten tähän ei ole vaikuttanut Neuvostoliiton hajoaminen ja jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin »Kekkosen ajan» siirtyminen historiaan. Lähdetilanne arkistoissa sekä julkaistujen tutkimusten ja muistelmien osalta on aivan eri luokkaa nyt kuin lähes kaksikymmentä vuotta sitten.

Sitä paitsi olen itse vakuuttunut siitä, että kenraali Aksel Fredrik Airo ansaitsee kokonaiselämäkerran. Niin suuria palveluksia tämä henkilökohtaisesti vaatimaton upseeri ja sotilas teki isänmaalleen niin sodan kuin rauhankin päivinä.

Omistan tämän kirjan suomalaisille veteraaneille, joita ilman maamme ei olisi säilynyt vapaana ja itsenäisenä.

Jokelan Pankkitalossa 3. tammikuuta 1997

Martti Turtola

Johdanto

Aksel Fredrik Airo ei ollut jääkäri, vaikka vuonna 1898 syntyneenä hän ikänsä puolesta olisi juuri ja juuri ehtinyt liikkeeseen osallistuakin. Hän ei myöskään ollut kadettiupseeri, vaikka sekin olisi ollut mahdollista. Itsenäisen Suomen ensimmäinen kadettikurssi alkoi nimittäin tammikuussa 1919. Mutta Airo oli nuori, sodan aikana 20 vuotta täyttänyt vapaussoturi. Vuoden 1918 vapaussota muutti edellisenä keväänä valkolakin saaneen nuorukaisen elämänurahaaveet. Hänestä ei tullutkaan insinööriä, vaan sotilas.

Tykistökoulutuksen alkeet Airo sai opiskella helmikuussa 1918 Pietarsaaressa. Karjalan kannaksen ja Viipurin taistelujen jälkeen Airo jatkoi armeijassa, ja hän suoritti vuosina 1918 ja 1919 Lappeenrannan tykistökoulun kurssit. Näin hän kohosi upseerinarvoon. Airon uralle merkitsi todellista onnenpotkua pääsy opiskelemaan Ranskaan vain hieman yli 20-vuotiaana. Nyt hän opiskeli myös »kadettikoulussa», Ecole militairessa St. Cyr’issä. Seuraavana vuonna 1921 alkoi kaksivuotinen sotakorkeakoulun kurssi Ecole superieure de guerre’ssa. Näin Airosta leivottiin »ranskalainen upseeri». Hänellä ei ollut esimerkiksi toisen maailmansodan aikana päämajan lähes kaikki korkeimmat tehtävät täyttäneiden jääkärien saamaa saksalaista (preussilaista) sotilaallista peruskoulutusta. Toki eräät jääkäritkin suorittivat Ranskan ylimmän sotilasoppilaitoksen (mm. Martola, Erik Heinrichs ja Oesch).

Airo (alkuaan Johansson) kuului ikäluokaltaan »90-lukulaisiin», siihen ikäpolveen, joka jo kouluaikanaan imi itseensä vahvan venäläisvastaisen hengen. Oppikoulun hän aloitti syksyllä 1909 toisen sortokauden kiristyessä täyteen voimaansa. Varttuvien koulupoikien, reaalilyseolaisten mieleen ei mahtunut ajatustakaan sovittelusta Venäjän-vallan kanssa. Turku oli melkoisen suuri venäläinen varuskuntakaupunki, joten päivittäin koululaiset joutuivat törmäämään venäläiseen sotaväkeen.

Turku oli myös suomenkielinen kaupunki aivan toiseen malliin kuin pääkaupunki Helsinki. Entinen pääkaupunki on aina sijainnut puhtaasti suomenkielisellä alueella ja sen ympäristö oli perinteisesti suomalaista. Vuosisadan vaihteen suomenkielisissäkin kaupungeissa oli kyllä ruotsinkielistä säätyläistöä ja ylipäätään kaupunkikulttuuri oli pitkälti ruotsalaista. Näin Aksel kyllä joutui törmäämään ruotsinkielisiin ja varmasti myös käyttämään toista kotimaista kieltä. Koti oli kuitenkin suomenkielinen ja voimakkaasti suomenmielinen, mitä kuvastaa isän Otto Fredrik Johanssonin päätös suomentaa nimensä Airoksi ensimmäisen suuren nimenmuuttoliikkeen mukana vuonna 1906.

Aktiivinen isänmaallinen henki ja siihen liittynyt venäläisvastaisuus sekä voimakas suomenmielisyys, joka kehittyi aitosuomalaisuudeksi, ovat Aksel Fredrik Airon lapsuudenkodin ja nuoruuden aikaisia lähtökohtia, jotka vaikuttivat häneen läpi elämän. Mitään erityisen vahvaa uskonnollista taustaa hän ei omannut.

Airon luonteeseen liittyi annos rämäpäisyyttä sekä huumorintajua, joka kehittyi iän myötä sarkastiseksi huumoriksi. Hän oli myös lähtökohdilleen uskollisena kansanomainen, jolle kaikenlainen hienostelu oli täysin vierasta. Luonteeseen kuului myös pienelle miehelle ominaista sähäkkyyttä, nopealiikkeisyyttä, johon varsinkin nuoremmalla iällä liittyi myös urheilullisuus. Sotilasuralla, varsinaisissa vastuunalaisissa teh-tävissä Airolle oli ominaista rauhallisuus. »Ei hätä ole tämän näköinen», oli hänen mielilauseitaan. Mikään askeetti Airo ei ollut: hänelle maittoi sekä alkoholi että tupakka, eikä hän vieroksunut myöskään kaunista naisseuraa.

Mikä oli sitten kenraaliluutnantiksi, Mannerheim-ristin ritariksi ja yleisesikunnan päälliköksi ylenneen Airon menestyksen salaisuus? Airon ura on häikäisevä ja yleneminen alusta alkaen uskomattoman nopeaa. Hän osoitti olevansa erityinen lahjakkuus heti sotilasuransa alusta lähtien. Tämä on jossain määrin ihmeellistä, koska hän ei kouluvuosinaan erottunut mitenkään muista luokkatovereistaan. Juuri minkäänlaisia viitteitä huimaan urakehitykseen ei ole nähtävissä nuoren Aksel Fredrikin kouluvuosista.

Airon urakehitys oli kuitenkin huiman poikkeuksellinen jääkäriupseerien yleensä yletessä muita nopeammin. Airo nimitettiin reservivänrikiksi elokuussa 1918 ja korotettiin vänrikiksi joulukuussa samana vuonna Tykistökoulun suorittamisen jälkeen. Luutnantti hänestä tuli vapaussodan päättymisen 1-vuotispäivänä 16.5.1919. Ensimmäisten Ranskan opintojen jälkeen Airosta tuli kapteeni joulukuussa 1921 ja kaksi vuotta myöhemmin yleisesikuntamajuri. Suomen itsenäisyyden 10-vuotispäivänä 6.12.1927 Airo ylennettiin yleisesikuntaeverstiluutnantiksi ollessaan vasta 29-vuotias. Eversti hänestä tuli itsenäisyyspäivänä 1933. Talvisota toi mukanaan 26.2.1940 kenraalimajurin leijonan kauluslaattoihin ja runsas kaksi vuotta myöhemmin 3.6. Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Hän eteni siis 24 vuoden sisällä reservinvänrikistä kenraaliluutnantiksi.

Erityisesti ensimmäisen vuosikymmenen yleneminen oli sangen nopeaa. Sen tosin osittain selittää aikakausi. Itsenäisyyden alkuvaiheissa tapahtui suuria mullistuksia ja uusi tasavalta tarvitsi palvelukseensa lahjakkaita ihmisiä iästä riippumatta. Näissä oloissa ylennyksiä harkittaessa ei tuijotettu virkaikää vaan kykyjä, ja niitä Airolla oli. Eläkkeellä ollessaan antamassaan lausunnossa hän ei pitänyt kovin nopeaa etenemistä erityisen hyvänä sen enempää yksilön kuin puolustusvoimienkaan kannalta. Rauhanaikana olisi arveluttavaa ylentää edes huippukykyjä liian nopeasti, koska ei voida tietää kuka kestää sodassa ja kuka ei. ¹

Airo dekoroitiin myös useilla kunniamerkeillä, joista arvokkain oli vasta jatkosodan päättymisen jälkeen 18.11.1944 myönnetty Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti. Talvisodan ansioista hänelle myönnettiin I luokan vapaudenristi kesällä 1940 ja hyökkäysvaiheen aikana lokakuussa 1941 I luokan vapaudenristi rintatähden kera. 2- ja 1-luokan Saksan rautaristit tulivat vuosina 1941 ja 1942. Vielä tammikuussa 1945 Mannerheimin luopuessa aktiivisesta ylipäällikkyydestä Airolle myönnettiin tammenlehvä vapaudenristin I luokkaan rintatähden kera. Vapaussodan ansioista hänelle oli myönnetty (vahvistettu myöhemmin) II luokan vapaudenmitali. Varmaankin yksi Airon eniten arvostamista kunniamerkeistä oli vuonna 1936 hänelle myönnetty Ranskan kunnialegioonan upseerinristi.

Airosta ei tullut täyttä kenraalia, vaikka ylennystä tykistönkenraaliksi yritettiin monin voimin sekä presidentti Kekkosen että Koiviston aikana. Sitä vastoin presidentti Mauno Koivisto myönsi kenraaliluutnantti A. F. Airolle itsenäisyyspäivänä 1982 Suomen Valkoisen Ruusun suurristin miekkojen kera. Se on Suomen korkeimpia kunniamerkkejä ja erityisen harvinainen miekkojen kera myönnettynä.

Kenraali Airon aktiivinen sotilasura päättyi harvinaisen varhain. Hän oli vasta 47 vuotta täyttänyt, kun kommunistien hallinnassa ollut valtiollinen poliisi pidätti hänet asekätkentäjutun yhteydessä. Hän oli laittomasti pidätettynä 29.6.1945–9.4.1948. Tasavallan presidentti vapautti hänet 11.3.1949 yleisen edun vuoksi puolustusvoimain pääesikunnan yleisesikunnan päällikön virasta ja siirsi hänet reserviin oikeudella käyttää sotilasvirkapukua. Airolle myönnettiin 1.4.1949 lähtien eläke palveluksestaan.

Airon urakehityksen kannalta aivan ratkaisevaa oli, että hän pääsi opiskelemaan Ranskaan vain 22-vuotiaana luutnanttina. St. Cyr’in sotakoulua seurasi välittömästi sotakorkeakoulu eli Ecole supérieure de guerre vuosina 1921–23. Hän siis valmistui yleisesikuntaupseeriksi vain 25-vuotiaana. Otetaanpa asian havainnollistamiseksi esimerkki toisesta upseerista, joka hänkään ei ollut jääkäri. Sakari Simelius oli syntynyt loppuvuodesta 1900 eli hän oli kaksi vuosiluokkaa nuorempi vuonna 1898 syntynyttä upseerikollegaansa Airoa. Simelius pääsi Suomen sotakorkeakouluun syksyllä 1937 eli hän valmistui ye-upseeriksi lokakuussa 1939, 16 vuotta myöhemmin! Kysymys ei voinut olla yksinomaan lahjakkuuserosta, koska Simeliuksen sotilasura vei hänet loppujen lopuksi puolustusvoimien komentajan paikalle.

Kustaa II Aadolf oli aikoinaan pohtinut sotaeverstin velvollisuuksia ja tullut siihen tulokseen, että häneltä vaadittiin perusteellista harkintaa, nopeata suoritusta, miehuullisuutta vaaran hetkenä sekä varovaisuutta ja onnea. Talvisodan jälkeisissä pohdinnoissaan Mannerheim korosti upseerin ja johtavassa asemassa olevan päällikön tärkeimpinä ominaisuuksina rohkeutta, arvostelukykyä ja niin ruumiillista kuin henkistäkin sitkeyttä, joka yhdistyy erityiseksi sielunvoimaksi. Olennaisinta, totesi Mannerheim, on sielunvoima. ²

Jos ajatellaan Airon uraa, on hänellä ollut sotapäälliköltä vaadittavaa onnea mukanaan erityisesti uransa alkuvaiheessa, kuten edellä todettiin. Oleellista ei kuitenkaan ollut pelkkä onnellinen sattuma, vaan sen hyväksikäyttö. Airolle ominaista oli erittäin suuri työkyky, henkinen kapasiteetti. Ensinnäkin hän kesti rasitusta paljon ja selvisi sangen vähällä unella. Hän osasi keskittyä asioihin kerralla suurella voimalla ja viedä nopeasti läpi suoritettavana olevat tehtävät. Hän oli lukenut koulussa ranskaa, mutta hän oli vain kuutosen-seiskan oppilas. Silti hän kykeni nopeasti oppimaan kielen saatuaan komennuksen Ranskaan ja selvittämään vaativan sotakorkeakoulun, jonka eräät muut suomalaisupseerit jopa jättivät kesken.

Juuri suuri työkyky ja tehokkuus ja myös selkeys ja lyhytsanaisuus ovat tehneet aikoinaan marsalkka Mannerheimiin vaikutuksen hänen pyytäessään Airoa puolustusneuvoston sihteeriksi. Airon ja tulevan ylipäällikön yhteistyö ei siis suinkaan alkanut talvisodan myötä, vaan jo kuutisen vuotta aikaisemmin Mannerheimin puolustusneuvostossa. Luonnollisesti Airon toimiminen operatiivisen suunnittelun johdossa lähes koko 30-luvun vaikutti myös hänen tulevaan asemaansa. Hän oli paremmin kuin yksikään muu upseeri perillä puolustusvoimien operatiivisesta suunnittelusta.

Pohtikaamme vielä hetki Airon ominaisuuksia. Perusteellista harkintaa sodanajan päämajoitusmestarilla toki oli. Airon rauhallisuus oli päämajassa melkein käsite. Nopeaa suoritustakin hänellä oli, sähäkkyyttä tarpeen tullen. Varovaisuutta – kyllä, ja onneakin, kuten edellä todettiin. Yhtenä vaatimuksena oli miehuullisuus vaaran hetkenä. Airon kokemukset rintamaolosuhteista supistuivat vapaussodan aikaan. Sen on täytynyt olla jonkinlainen rasite hänelle myöhemmin. Toki hän osoitti miehuullisuutta vaaran hetkellä, esimerkiksi talvisodan alun uhkaavassa tilanteessa. Airo suoritti »rintamapalveluksensa» Valpon selleissä 1945–48, jolloin hän osoitti todellista miehuullisuutta ja rohkeutta ollessaan tunnustamatta. Näin hän suojeli ylipäällikköään, Mannerheimia. Se oli Airon henkilökohtainen uroteko.

Toisaalta Aksel Fredrik Airon ura on uniikki, ainutkertainen, mutta toisaalta se on tyypillinenkin. Miten se on tyypillinen? Airo edustaa esimerkillisellä tavalla Suomen itsenäistymisen kynnyksellä aikuiseksi varttunutta suomenkielistä ja ensimmäistä sivistyneistösukupolvea. Kuten edellä totesin, tämän polven edustajista nousivat aitosuomalaiset ylioppilaat. Itsenäistymisen aiheuttama yhteiskunnallinen murros antoi mahdollisuuden ja väylän päättäväisille ja lahjakkaille nuorille sosiaaliseen nousuun. Aikakauteen kuului niin menestymisen paatos kuin isänmaallisuuden eetoskin. Tämän sukupolven edustajilla oli kovin vähän menetettävää, mutta koko maailma voitettavanaan.

Lapsuus ja nuoruus

Suku ja perche

Aksel Fredrikin isän Otto Fredrik Johanssonin suku oli Turun seudulta. Otto-isä oli syntynyt 1854 Paimiossa, viljavassa maalaispitäjässä vain noin 25 kilometriä Turusta itään Salon suuntaan. Kaikkiin myöhemmin ilmestyneisiin hakuteoksiin Aksel Fredrik Airo on ilmoittanut isänsä ammatiksi »talonomistaja». Airon taustoja tutkinut turkulainen toimittaja Eeva Haapakoski mainitsee toisena ammattina ajurin ammatin. Kuitenkin kaikissa Turun suomalaisen lyseon matrikkeli- ym. tiedoissa Airon isän »säädyksi» on yksinkertaisesti merkitty »työmies» – näin aina Akselin ylioppilaaksipääsyyn asti kevääseen 1917. Tuntuiko työmies-nimike liian vaatimattomalta myöhemmin? Ehkäpä. Kouluaikana se ei sitä ollut, koska jo tuohon aikaan suomalainen koululaitos oli yllättävän demokraattinen ja tasajakoinen sosiaalisesti. Airon luokkatovereihin kuului monia muita työmiesten ja käsityöläisten lapsia.

Akselin äiti oli Liedosta kotoisin oleva Amanda Vilhelmina Grönlund. Otto Johanssonin isä, siis Akselin isoisä oli syntynyt 1819 Paimiossa. Hän oli ratsutilallinen Johan Johansson Lovin kylän Vanhatalosta. Hänellä oli viisi lasta, joista Otto oli yksi. Amanda-äidin isä taas oli Paimiossa 1824 syntynyt Johan Grönlund, joka toimi myllärinä Liedon Nautelassa ja Kärpijoella. Perheeseen kuului Amandan lisäksi kahdeksan tytärtä ja kolme poikaa.

Yksi Airon tädeistä, isän sisko, emännöi Liedossa sijaitsevaa Matintaloa, 1700-luvun alusta peräisin olevaa sukutilaa. Hänen tyttärensä Lahja Matintalon mukaan Turun nuoret sukulaiset Aksel ja Artturi vierailivat maaseudulla Liedossa. Ilmeisesti molemmin puolin oltiin sukurakkaita, koska silloin aina paistettiin pannukakkuja! Lahja Matintalon muistin mukaan Otto oli seurallinen ja huumorintajuinen. Amanda-äiti puolestaan oli tomera ja taloudellinen. ³ Tähän arvioon voi yhtyä tarkasteltaessa nimenmuutoksen kunniaksi vuonna 12.5.1906 otettua perhekuvaa. Viiksekkäässä, lyhyenlännässä Otossa (Aksel oli kokonsa puolesta tullut isäänsä) on huumorin pilkettä ja leppoisuutta. Kuvassa istuvan puolison voi arvioida olevan sekä pitempi että rotevampi miestään. Akselin serkku Erkki Yrjänä muistelee myös Amandan olleen tarmokas ja kurinalainen. Airoilla oli »eri kuri» kuin vapaamielisemmässä Yrjänän sukulaisperheessä.

Akselin lisäksi mukana kuvassa on pikkuveli Artturi Engelbert (August), joka oli syntynyt 25.10.1900. Hän ei suinkaan kuollut nuorena, niin kuin Tauno Kuosa Airo-elämäkertansa kuvatekstissä väittää, vaan eli eläkeikään. Hän kuoli 12.5.1968. Artturi opiskeli ekonomiksi ja hän osallistui talvisotaan kersanttina. ⁴ Artturi Airo oli vanhempaa veljeään vielä rauhallisempi, hiljainen poika, varreltaan hän oli myös veljeään hoikempi, vaikkakaan ei juuri pitempi. Tässä pojat olivat tulleet isäänsä.

Lyseon matrikkelin »työmies»-ammatista huolimatta Otto Johansson ainakin jo tämän vuosisadan puolelle tultaessa harjoitti muita ammatteja. Hän kykeni hankkimaan oman talon Itäiseltä Pitkäkadulta. Otto omisti koko tontin Itäisen Pitkäkadun ja Itäisen Linjakadun välillä. Pihan perällä sijaitsivat ajurintoimissa tarvittavien hevosten tallit. Rikkaudesta siis ei ollut puhe, mutta kovalla työllä Airojen perhe saavutti suhteellisen varakkaan aseman. Sitä kuvastaa Airojen halu antaa molemmille pojilleen yliopistoon johtava koulutus. Tosin poikien lähettäminen opintielle oli helpompaa kuin monen muun perheen kohdalla, koska he saattoivat asua kotonaan. Näin vältyttiin koulukortteerin hankinnalta ja kalliilta koulun ja kodin välisiltä matkoilta. Airojen perheen suomenmielisyyttä kuvasi ulkonaisesti nimenmuuton lisäksi se, että kotona arvopaikalla riippui Johan Wilhelm Snellmanin kuva. ⁵

Äidin kotiseudun Paimion – Piikkiön-alueen lisäksi maaseutuvierailuja tehtiin usein Turun lähelle Tarvasjoelle, jossa sijaitsi Airojen sukulaistalo Yrjäntilän tila eli Herrasmanni. Vanhan Fingerroosien Euran kylän Tie-Knaapilla 1845 syntynyt Johan F. Fingerroos eli Juho päätti kotitalostaan saaduilla rahoilla ja osin velkapääomalla ostaa rappeutuneen tilan Tarvasjoelta. Toimeliaisuudellaan ja sitkeydellään Juho Fingerroos nosti tilansa ensimmäisten joukkoon koko pitäjässä. »Rakentaja – raivaaja – uskonmies» Juho Fingerroos kuoli vuonna 1912. Hänen poikansa on vuonna 1898 syntynyt Erkki Yrjänä, joka on edelleenkin mitä parhaimmissa henkisissä ja ruumiillisissa voimissa.

Airot olivat sukua Fingerrooseille eli myöhemmin Yrjänöille siten, että Aksel Airon isä Otto ja Erkki Yrjänän äiti Emilia Wilhelmiina o.s. Nyström (1855–1945) Kättylän yksinäistilalta Paimiosta olivat serkuksia. Erkki Yrjänä ja Airon pojat olivat siten tarkasti ottaen pikkuserkuksia, vaikka kirjeenvaihdossa ja puheessa yleensä he käyttivätkin toisistaan serkku-nimitystä. (Emilian veli eli Otto Airon toinen serkku Oskar Kättylä jäi pitämään kotitilaa.)

Yrjäntilästä tuli Airon pojille Akselille ja Artturille oikea kesäparatiisi, luontoa, uimista, urheilua ja kavereita. Toisella puolella peltoaukeaa ja savisena kiemurtelevaa Tarvasjokea, vajaan kilometrin päässä Herrasmannista sijaitsi Tarvasjoen pappila, jota vuodesta 1909 alkaen kymmenen vuoden ajan isännöi kirkkoherra Kaarlo Kustaa Turtola. Tässä perheessä oli siinä vaiheessa kahdeksan lasta, joista kuusi poikaa. Näistä kolme vanhinta, Jussi (Usko Johannes, s. 1897), Urho (s. 1898) ja Viljo (s. 1900) olivat Erkki Yrjänän ja hänen serkkujensa Airon poikien ikäluokkaa.

Tässä oli kuuden pojan »veljessarja», ikäjärjestyksessä Jussi, Aksel, Erkki, Urho, Viljo ja Artturi. Kaikki olivat syntyneet vajaan kolmen vuoden sisällä vuosina 1897–1900. Turtolat muuttivat Tarvasjoelle 1909 Lehtimäen kappeliseurakunnasta Etelä-Pohjanmaalta, jossa K. K. Turtola oli toiminut lähes 15 vuotta. Tarvasjoestakin oli tullut vasta, vaikka seurakunta sinänsä olikin vanha, vuonna 1909 itsenäinen, joten seurakunta tarvitsi kirkkoherran. Turtolan sisaruksille kesä 1910 oli ensimmäinen Tarvasjoen kesä. On varmaa, että pojilla oli vielä puheessaan eteläpohjalaista korostusta, vaikka suku itsessään olikin pirkkahämäläistä perua. Jussi oli ehtinyt aloittaa Turussa jo Klassillisen lyseon vuonna 1908. Poikasakki oli kesällä 1910 iältään yhdeksän ja kahdentoista ikävuoden välillä. Oikeita rasavillejä siis.

Erkki Yrjänän muistaman mukaan Akseli oli Tarvasjoella »kesävieraana» eli itse asiassa koko kesän vuosina 1912, 1914, 1915 ja 1917. Muinakin kesinä hän kävi ja onkin todennäköistä, että pojat tutustuivat jo kesän 1910 leikeissä. Erityisesti Airon pojille Tarvasjoen on täytynyt olla mainittu »paratiisi». Päästä pois pölyisestä kaupungista vapaaseen luontoon. Ja päästä pois myös Amanda-äidin tarkan silmän alta, Yrjänöillä kun ei ollut »eri kuria». Harrastaa sai kaikkea mahdollista, tärkeimpänä asiana uiminen savisessa Tarvasjoessa. Toisinaan pojat vaelsivat paljain sierettynein jaloin seitsemän kilometrin matkan enon luokse Kättylään, koska siellä oli Paimionjoessa paljon parempi uimapaikka saunarannassa ja vähän kirkkaampi vesikin. Vain kymmenkunta metriä leveä, viljelyslakeuksien läpi virtaava Tarvasjoki savistui helposti kesäistenkin sateitten aikana. Yrjäntilän Juho-isäntä laitatti kuitenkin sillan yli joen päästäkseen helpommin pappilan puolelle. Hän oli hyvissä väleissä kirkkoherra Turtolan kanssa, ja he molemmat olivat palavasieluisia evankelisen liikkeen edustajia.

Evankelisuutta enemmän poikia kiinnosti se, että Juho-isä hiekoitutti joen töyräät molemmin puolin. Erkki rakensi lisäksi portaat, joten jyrkkä-äyräisestä joesta oli helppo nousta ylös sukeltamaan uudelleen sillalta. Monet kerrat pappilan kolme poikaa ja kolme poikaa vastapäätä Yrjäntilästä juoksi kilpaa kohti jokea, kuka ehtisi ensimmäisenä sukeltamaan veteen. Uimista ja poikien raisuja leikkejä seurasi koko nuorten maailman täyttävänä urheilu. Tarvasjoelle oli perustettu vuonna 1909 urheiluseura Lyly. Ja ennen muuta Tukholman olympialaiset: kesä 1912 oli Hanneksen ja muiden suomalaissankarien kesä! Mutta urheilusta myöhemmin enemmän.

Kouluvuodet

Otto ja Amanda Airon eteenpäin ja ylöspäin pyrkivää mielenlaatua kuvasti oivallisesti se, että he päättivät lähettää molemmat poikansa opin tielle. Miksi kouluksi valittiin juuri Turun suomalainen lyseo, ei ole tietoja. Opinahjo oli arvostettu ja se oli toiminut eri nimillä jo kolme vuosikymmentä. Pienen Aksel-pojan astuessa 1.9.1909 koulun I A -luokalle vietettiin jo runsaan viikon kuluttua lauantaina 11.9. koulun 30-vuotisjuhlia. On mahdollista, että »reaali»-koulu valittiin vastineeksi »klassikolle» eli Turun klassilliselle lyseolle siksi, että Airot olivat käytännöllisesti suuntautuneita ihmisiä. Yrjänöiden ja Turtoloitten tavoin Airojen perhe ei sitä vastoin ollut erityisen uskonnollinen, joten poikia ei ainakaan suunniteltu lähetettävän pappisuralle. Nuorempi Artturi hakeutui kaupalliselle alalle ja Aksel suunnitteli insinöörin uraa, kunnes historian käännekohdat johdattivat hänet sotilasuralle.

Kovin pitkä ei koulumatka Itäiseltä Pitkäkadulta lyseolle ollut. Jo seuraavan vuonna, syksyllä 1910 voitiin lukuvuosi aloittaa uudessa mahtavassa koulurakennuksessa Puolalanmäen rinteessä. Samana vuonna aloitti kymmenen vuotta kestäneen rehtorikautensa teologian tohtori Einar Fredrik Napoleon Candolin. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäville Euroopan vapaamielisille oloille on kuvaavaa, että Candolin oli opiskellut vuosina 1899–1900 Saksassa Hallen ja Leipzigin yliopistoissa ja että hän teki opintomatkoja Ruotsiin