Koko kansan kasvatuslaitos: Sattumuksia ja ilmiöitä Suomen puolustuslaitoksen perustamiskaudelta 1918-1924

By Mirko Harjula

Suomen sisällissodan jälkeen perustettiin maan vakituinen puolustuslaitos. Teoksessa esitellään sen perustamisvaiheen kasvukipuja, ongelmia ja sattumuksia sekä itsenäisyyden alkuajan tapahtumia, joissa puolustuslaitoksella oli tärkeä osa. Ensimmäisessä osassa paneudutaan itse armeijaan puutteineen ja vikoineen sekä niiden kehittämiseen ja korjaamiseen. Toisessa osassa tarkastellaan valkoisen Suomen ja uutta vallankumousta hautovien kommunistien konfliktia, ja kolmannessa osassa luodaan katsaus rajasotaan Suomen ja Venäjän välillä. Oman osansa teoksessa saavat myös Saksan ja maailmansodan voittajavaltojen vaikutus puolustuslaitokseen, valkoisten venäläisten toiminta Suomessa omien tarkoitusperiensä puolesta sekä Neuvosto-Venäjän vakoilu Suomessa. Lopuksi perehdytään "ryssänupseerien" puhdistukseen asevoimista jääkäriupseeriston tieltä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 25, 2020
• ISBN: 9789528091646

Mirko Harjula

Mirko Harjula (s. 1975) on helsinkiläinen maisteri ja väitöskirjatutkija. Hän pyrkii tutkimuksessaan etsimään uutta ja jäsentämään vanhaa tietoa Suomesta, Venäjältä ja muualta luodakseen kattavaa kokonaiskuvaa erityisesti Suomen ja Venäjän historiasta yhdessä ja erikseen. Koko kansan kasvatuslaitos on Harjulan seitsemäs monografia sekä jatkoa ja täydennystä aiemmille tutkimuksille suomalaisista Venäjän sisällissodassa, sisällissotakauden tapahtumista Suomen lähialueilla ja "ryssänupseereista".

Book preview

Sotaseikkailu-kirja? Kaikkia niitä armeijan arw. sotureita, suojeluskuntalaisia, wapaaehtoisia, jääkäreitä, sekä upseereita että maalaismiehiä ja nuorukaisia, jotka eiwät itse halua esiintyä kirjailijoina, kehoitetaan lähettämään sotamuistelmansa ja henkilökohtaiset kokemuksensa allekirjoittaneen järjestettäwiksi suurta sotaseikkailujen kirjaa warten, joka julkaistaan wasta sitten kun on runsaasti aineksia kertynyt. Kirjalliset muistiinpanot, wähäpätöisimmätkin, otetaan kiitollisuudella wastaan. Kysymys on repäisewän hauskasta, kirjawasta kirjasta, eikä mistään kuiwasta kouluhistoriasta. Ilmari Kianto. Osoite: Laihia (Waasan rata). Heinäkuun 1 p:stä: Suomussalmi.¹

---

1 HS 23.5.1918.

SISÄLLYS

Lukijalle

OSA 1: TUNTEMATON ARMEIJA – MITÄ ARMEIJASTA EI TIEDETÄ

Rekrytointi

Upseerikoulutus

Olot armeijassa

Taudit

Puute

Sorto

Itsemurhat

Karkuruus

Poliittiset karkurit

Karkurien itsemurhat

Kielikysymys

Jääkärit ja ryssänupseerit

Järjestykseen totuttaminen

Sotilaat ja viina

Suojeluskuntalaiset päissään

Armeija ja kieltolaki

Sotilaiden mielivalta ja vahingonteko

Rikollisuus

Huijarit

Varkaat

Sotasaaliin keräilijät

Kavaltajat

Ryöstöt, murhat ja ryöstömurhat

Raiskaajat

Salmin rikosrypäs

Sotilaita uhreina

Onnettomuudet

Veden vaarat

Käsiaseonnettomuudet

Räjähdykset

Maaliikenneonnettomuudet

Haverit

Lento-onnettomuudet

Saksalaiskauden ilmiöitä

Suomen ja Ison-Britannian haalea sota

Saksalaisten mielivalta

Saksalaiskausi päättyy

Saksalaiskauden jälkipesua

Ympärysvaltakauden ilmiöitä

Asetuonti Saksasta

Upseerikoulutusta ulkomailla

OSA 2 : TERRORIA JA TERRORISMIA – PUOLUSTUSLAITOS SISÄISISSÄ KONFLIKTEISSA

Järjestysvalta ja sisällissodan punaiset sodan jälkeen

Puolustuslaitoksen ja kommunistien sota

Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii

Vasikkasaaren pamaus

Vastavakoilu iskee takaisin

Punaista terroria

Valkoista terroria

Kommunistit ja armeija Ståhlbergin Suomessa

Kommunistien maanalainen toiminta jatkuu

Kommunistien toiminta Tarton rauhan jälkeen

OSA 3: RAJASOTA – VENÄJÄN SISÄLLISSODAN SUOMEN-RINTAMA

Kiusallinen rauha

Rajasota alkaa

Rajasotaa Laatokalta Lappiin

Suomen armeija ja Aunuksen retki

Sota puhkeaa Karjalankannaksella

Presidentinvaalit, suojeluskuntien taistelukoulu, inkeriläiset ja kaappausuhka

Salakuljetusta, vakoilua ja murhia

Kuolemanpartiot

Rajasota vuoden 1919 loppupuoliskolla

Viimeinen hyökkäys Pietaria kohti

Taistelu Soutajärvestä

Taistelu Petsamosta

Tie rauhaan

Rajan rikollisuus rauhanteon varjossa

Itäraja Tarton rauhan jälkeen

Venäläisten valkoisten toiminta Suomessa

Suomen valkoiset maailmansodan aselevon aikaan

Brittien ja Suomen tiedustelu ja valkoiset venäläiset

Suomen venäläiset tapahtumien ulkokehällä

Valkoiset venäläiset ja Ståhlbergin Suomi

Suomi kääntää selän

Suomen valkoiset sisällissodan päätyttyä

Neuvosto-Venäjän vakoilu Suomessa

Vakoilijoita Venäjältä sisällissodan aikana

Tarton rauha ei keskeytä vakoilua

Murumägin loikkaus

Vakoilujuttu Teräs

Bobrištšev saapuu Suomeen

Drockilan juttu

LOPUKSI: VALTATAISTELU PUOLUSTUSLAITOKSESSA JA VENÄJÄN-UPSEERIEN PUHDISTUS

Upseerien tausta

Koulutus

Ryssänupseerien puhdistus alkaa

Suojeluskuntaselkkaukset

Pohjanheimo ei saa pitää univormua

Gajewskin häätö

Upseerikapina

Lähteet

Liitteet

Liite I: Kenraalimajuri Kivekkään tarkastuskertomus laivastosta kesän 1919 alkajaisiksi

Liite II: Rannikkopuolustuksen ja sotaväen päällikön huomioita laivaston toiminnasta kesällä 1921

Liite III: Sotaväen päällikkö Wilkaman havaitsemat puutteet armeijan toiminnassa syksyllä 1920

Liite IV: Sotaväen päällikkö Wilkaman arvio sotaharjoituksista talvella 1924

Liite V: Urheilusaavutuksia

Liite VI: Puolustuslaitokseen liittyneitä kuolemantapauksia 1918–1924

Henkilöhakemisto

LUKIJALLE

Tässä kirjassa esitellään kolmea Suomen sotahistorian vähemmälle huomiolle jäänyttä tapahtumakokonaisuutta: vakituisten asevoimien perustamisvaihetta sisällissodan päättymisestä niiden ensimmäisen päällikön kenraali Wilkaman poistumiseen näyttämöltä, puolustuslaitoksen tapahtumia sisällissotaa seuranneena poliittisesti epävarmana aikana sekä Suomen ja Venäjän rajasotaa ja konflikteja Venäjän sisällissota-aikana sekä poliittisen vakiintumisen kautena.

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei rauhan ajan armeijan tutkimisessa ole mitään mieltä. Joukko-osastoista, puolustusvoimien laitoksista ja suunnitelmista on jo olemassa hyllymetrikaupalla kirjallisuutta. Viimeksi puolustusvoimien ja -ministeriön satavuotisjuhlallisuuksien yhteydessä on julkaistu ryöpsähdys komeasti taitettuja, kiintoisasti kuvitettuja ja kaikin puolin suuritöisiä historiikkeja. Mihin tarvitaan vielä yhtä?

Asevoimien historiaan liittyvässä kirjallisuudessa on yksi ongelma. Se ei kerro kaikkea. Värikkäissä, juhlallisissa ja arvokkaissa suurteoksissa kerrotaan mielellään eri laitosten ja joukko-osastojen rakenteista ja niiden muutoksista, marsseista, paraateista ja urheilusaavutuksista. Suunnitelmia ja niiden mukaan edennyttä kehitystä seurataan. Kunnia, perinteet ja ansiot mainitaan. Univormut, kunniamerkit ja liput esitellään sanoin ja kuvin. Missään ei kuitenkaan muisteta sanallakaan sitä vuoden 1921 saapumiserän alokasta, joka simputettiin lopulta järjiltään ja veti itsensä hirteen. Sadat influenssan kourissa verta yskineet sotilaat on kannettu sotilassairaaloista hautoihinsa, joita tuntuu olevan paitsi turhaa myös epäsuotavaa tonkia. Myös kuusi sotilasta surmannut merimiina ja koko aselajin käteiskassa mukanaan kadonnut toimistoupseeri loistavat historiikeista poissaolollaan. Kukaan ei enää uhraa ajatustakaan kahteen virkaansa toimittaneeseen poliisiin, jotka rauhallisesti käyttäytynyt mutta viinasta seonnut luutnantti ampui pidätyksensä päätteeksi Vaasan poliisikamarilla. Entä kuka oli Reino Drockila, ja miten tai miksi hän kantoi puolustusministeriön toimistosta asiakirjoja Neuvosto-Venäjän lähetystöön valokuvattaviksi?

Varsinkin viime vuosikymmeninä on ilmestynyt laadukkaita tutkimuksia Suomen sisällissodan jälkimainingeista. Jonkinlainen käsitys on muotoutunut siitä, millainen laillisuudeltaan häilyvä poliisivaltio Suomi tuolloin oli. Yhteiskuntajärjestystä uhattiin sekä oikealta että vasemmalta, joten rivakat otteet ja tarkka valvonta olivat vallanpitäjien edun mukaisia toimenpiteitä. Kommunistien ja oikeistokiihkoilijoiden hankkeet tehtiin tyhjiksi, ja parlamentaarinen kehitys eteni latujaan eheyttämään kansaa suurta koettelemusta, toista maailmansotaa, varten. Tässäkin historiantutkimus kuitenkin jää hieman lyhyeksi. Tutkijat ovat keskittyneet yksittäisiin ilmiöihin: Tikka kirjoittaa suojeluskuntien virka-avuista ja ylilyönneistä, Ahti oikeistoradikalismista, Lackman läskikapinasta ja Tornionjokilaakson kommunisteista, joku punaupseereista, joku toinen heimosodista, muuan Suomen ainoasta ministerimurhasta, ja niin edelleen. Kaikki nämä ovat aivan tarpeellisia tutkimuksia. Mutta missä on kokonaiskuva? Entä mitä puolustusvoimat oikeastaan teki? Ja kuka räjäytti Vasikkasaaren talvilauantain iltana helmikuussa 1919?

Suomi ja Venäjä olivat sodassa viimeistään keväästä 1919 syksyyn 1920. Sodan nimi oli Venäjän sisällissota, ja sekin oli vain yksi toisiinsa limittyneistä kymmenistä Euraasian vuosien 1911–1922 sotakauden konflikteista. Suomi kävi sotaa enimmäkseen heimoaatteen, ryssäinhon, kommunistivihan ja vallankumouspelon motivoimilla vapaaehtoisjoukoilla, ja sisällissodan jakamasta väestöstä rekrytoitu asevelvollisarmeija lähinnä valvoi rajoja. Maan virallinen mielipiteenmuokkaus oli kaksijakoista. Ulospäin haluttiin luoda kuva Suomen ja Venäjän olemisesta sodassa, jotta oikeutettaisiin heimosodat, ehkä sotaretki Pietariinkin, ja saataisiin pitää venäläisten Suomeen jättämä tavara ja kiinteistöt sotasaaliina. Toisaalta kotimarkkinoille pyrittiin muodostamaan käsitys, että muun entisen Venäjän kaaos oli jotakin Suomeen liittymätöntä, elämä jatkui entiseen malliin eikä mitään varsinaista uhkaa oikeasti ollut. Samaan aikaan Suomen puolustuslaitoksen varustamat ja Suomen poliittisen johdon tukemat ja ohjaamat heimosoturit taistelivat ja kaatuivat Virossa ja Aunuksessa, puna-armeija vahvistui ja Venäjälle paenneet punaiset sekä Neuvosto-Venäjän sodanjohtaja Trotski messusivat karmivissa julistuksissaan lähestyvää tuhoa Suomen porvaristolle. Mikä oli Suomen ja sen puolustuslaitoksen rooli tässä kaikessa? Taisteltiinko Suomen rajoilla, miten ja miksi? Oliko Suomi menossa valtaamaan Pietaria, olisiko se kyennyt sen valtaamaan, ja miten olisi ollut pitämisen laita?

Paljon muitakin Suomen asevoimien ja kansainvälisen tilanteen kysymyksiä on toistaiseksi vailla tyhjentäviä vastauksia. Olivatko Suomi ja Englanti joskus sodassa? Mikä rooli suomalaisilla entisillä Venäjän upseereilla oli Suomen asevoimien perustamisessa? Eivätkö Mannerheim ja jääkärit perustaneet ne yhdessä? Ei kai niitä ryssänupseereita ollut paljoakaan, ja eivät kai he sentään kuvitelleet olevansa jääkäriupseerien veroisia? Paljonko heitä edes oli, joitain kymmeniä? Missä upseereita koulutettiin kun sotakorkeakoulua ei vielä ollut? Heimoaktivistien toiminnasta sukulaiskansojen vapauttamisen parissa on kosolti painettu sanaa, mutta mikä rooli Suomella oli samaan aikaan sisällissotaansa käyvien valkoisten venäläisten parissa, on jäänyt pitkälti arvailujen varaan. Ei kai Suomi nyt tsaarinvallan kannattajia voinut tukea?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin pyrkii tämä teos antamaan vastauksia ja muuten tietoa mielipiteen muodostamiseksi ja jatkotutkimusten pohjaksi. Tutkimus sijoittuu tekijän muiden samaa aikakautta esittelevien nidosten jatkoksi käsitellen tapahtumien eri puolia, käyttäen ja jäsentäen arkistoista ja lehdistä löytyneitä uusia lähteitä sekä aihepiiriä valaisevaa vanhempaa ja uusinta tutkimusta.

OSA 1:

TUNTEMATON ARMEIJA

– MITÄ ARMEIJASTA EI TIEDETÄ

Harvoin sattuu, että voittoisan armeijan päämaja eroaa miehissä ylipäällikköä myöten heti sodan päätyttyä. Näin kuitenkin kävi Suomessa keväällä 1918. Ylipäällikkö Mannerheim, kahdeksan muuta kenraalia, saman verran everstejä sekä parikymmentä everstiluutnanttia ja majuria jättivät sisällissodan voittaneen armeijan juhannukseen mennessä.

Tieto Mannerheimin erosta ylipäällikön paikalta levisi suurena yllätyksenä toukokuun 21. päivänä 1918. Itse hän esitti asian vaatimattomasti: kunniakas työ oli päättynyt, ja nyt hän saattoi jäädä syrjään. Lehdet pohdiskelivat: lähteekö ylipäällikkö nyt ehkä siksi, että korkeinta, Venäjän armeijassa koulutettua päällystöä oli arvosteltu epäkansalliseksi, venäläismieliseksi, kansan enemmistölle vieraaksi ja liian vaikutusvaltaiseksi?²

Mannerheim ja suurin osa hänen sisällissodan-päämajaansa erosi todellisuudessa valtionjohdon omaksuman saksalaissuuntauksen tieltä, Mannerheim kun oli sitoutunut ympärysvaltoihin ja heidän tukemiinsa valkoisiin venäläisiin. Uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin 29. toukokuuta virkaiältään vanhin palvelukseen jäänyt kotimainen yleisesikuntaupseeri – kenraalimajuri Karl Wilkman.³

Wilkman oli syntynyt suomenkieliseen rakennusmestarin perheeseen Helsingissä 42 vuotta aiemmin. Kevääseen 1918 mennessä kenraalimajuri oli käynyt Suomen kadettikoulun, valmistunut kornetiksi Venäjän Henkikaartin rakuunarykmenttiin ja suorittanut Nikolain yleisesikunnan akatemian. Ensimmäisessä maailmansodassa Wilkman oli ylennyt everstiksi ratsuväessä, ja sisällissodan sytyttyä hän oli liittynyt heti senaatin joukkoihin. Tampereen valtausoperaatiossa hän oli johtanut kaupungin etelästä saartanutta ryhmää, ja Viipurin valtauksessa hän oli komentanut koko Itäarmeijaa. Suomalaisena miehenä ja rehellisenä soturina nauttii kenraali Wilkman suurta suosiota alaistensa keskuudessa, tiesi Helsingin Sanomat kertoa. Mies oli täysin raitis, jopa saanut keisarilta aikanaan luvan juoda viralliset votkamaljat vetenä, ja oli vanhempiensa peruja vanhalestadiolainen, vakaumuksen miehiä⁴.

Wilkman perusti esikuntansa aluksi Kleinehin hotelliin Helsingin Kauppatorin reunalle. Aamulla kesäkuun neljäntenä 1918 hän selitti siellä näkemyksiään armeijan kehittämisestä lehtimiehille. Armeijan oli oltava luja, kurinalainen ja hengeltään kansallinen, kaukana yksityisistä puoluetemmellyksistä hallituksen käytettävänä sekä itsenäisyyden että sisäisen rauhan turvaamiseksi. Vanhat upseerit erosivat, koska heillä oli parempi yhteiskunnallinen asema muilla aloilla, ja uusia aiottiin kouluttaa Haminaan perustettavassa koulussa, jossa opettajat tulisivat olemaan ammattimiehiä niin kotimaasta kuin Saksastakin. Esikuntaupseerien koulutus tuli tapahtumaan Saksan sota-akatemioissa, mutta omakin akatemia oli perustettava. Myös ensimmäiset meriupseerit tulivat saamaan puhtaasti saksalaisen sotilaskasvatuksen jääkärien tapaan. Armeija oli luotava alusta alkaen. Missä järjestyksessä tämä tuli tapahtumaan, riippui eduskunnasta, jonka tehtävä oli päättää armeijan koosta ja myöntää varoja.⁵

Maxim Pohjois Esplanaadinkatu 39.

Mustalaisruhtinatar Pääosassa Erna Morena.

Härkätaistelu Hassunkurisia taiteilija Wolfram Klesslichin laatimia pilapiirroksia.

Kenraali Wilkman tarkastaa uusia suomalaisia joukkoja Filmissä näkyy m. m. tuttuja Helsinkiläis-naamoja

Näytäntöjä: Sunnuntaisin klo 2–11 ip. Arkipäivinä klo 4–11 ip⁶

Yksi ensimmäisistä huolista oli armeijan nimi. Sisällissodan jäljiltä niitä oli monta: valkokaarti, valkoiset joukot, hallituksen joukot... aivan kohta Wilkman antoi tästä päiväkäskyn: maavoimat olivat tästä lähtien Suomen Armeija.⁷

Tämä päätös oli tahollaan osittainen helpotus jääkärieverstiluutnantti Jernströmille. Hän komensi Helsingissä Suomen Valkoisen Kaartin Rykmenttiä. Sisällissodan peruja yleisö samaisti joukko-osaston nimen koko valkoarmeijaan, ja toisaalta korkeammat esikunnat nimittivät rykmenttiä mikä miksikin. Viimeksi senaatin sota-asiaintoimituskunnan käskylehdessä rykmenttiä kutsuttiin Suomen Valkoiseksi Kaartiksi. Elokuun 2. päivänä 1918 Jernström tarttui kirjoituskoneeseen ja kirjoitti divisioonaan. Mitäpä jos rykmentti nimitettäisiin Kaartin Valkoiseksi Rykmentiksi – Vita Garde Regemente? Tällä lailla oltaisiin samoilla linjoilla muiden kaartinjoukkojen kanssa, ne kun olivat Kaartin Karjalan Rykmentti ja Kaartin Jääkäripataljoona. Vanha nimi oli niin pitkäkin.⁸ Ehdotus tapasikin lopulta maalinsa, mutta ei Jernströmin toivomalla tuloksella. Joukko-osasto nimitettiin Suomen Valkoiseksi Kaartiksi, ja sellainen se oli toiseen maailmansotaan asti.

Heti sisällissodan päätyttyä erilaisia sodanajan yksiköitä, vasta perustettuja joukko-osastoja ja puolustuslaitoksen instansseja putkahteli esiin kuin sieniä sateella. Ottaakseen kaikista selvää esimerkiksi Apollon-hotellissa Etelä-Esplanadilla asusteleva Helsingin kaupungin komendanttihallitus julkaisi lehdissä kehoituksia sotilaallisille laitoksille ja kanslioille ilmoittamaan osoitteensa ja puhelinnumeronsa komendanttihallitukseen.⁹ Senaatin sotaasiain toimituskuntakin oli kiinnostunut siitä, millaisia joukko-osastoja sen käskyvallassa oli ja mihin niitä saattoi käyttää. Juhannuksen 1918 alla sotaministeri kenraalimajuri Thesleff lähestyi armeijan ylijohtoa saatuaan vihiä, että jossakin oli aiemmin tuntematon Savon-Ratsuväkirykmentti. Oliko sellainen, ja jos oli, voisiko siitä muodostaa ratsukantajoukon Vuoristojääkäriprikaatin yhteyteen?¹⁰ Etsiskelyistä huolimatta tällaista rykmenttiä ei myöhemmin enää löytynyt, ja Vuoristoprikaati jäi ilman ratsukantajoukkoaan.

Pitkälle kesään oli joukko-osastoissakin hämmennystä siitä, mihin ne oikeastaan kuuluivat vai kuuluivatko mihinkään. Vänrikki Viljanen oli päätynyt Pohjoishämeen rykmentin täydennyspataljoonan virkaatekeväksi komentajaksi Jyväskylässä, ja heinäkuussa 1918 häntä alkoi kiinnostaa, kenelle hän oli pataljoonasta vastuussa. Kuuluuko pataljoonamme vuoristoprikaatiin vai mihin, lähti ytimekäs sähke yleisesikunnan järjestelyosastoon.¹¹ Samoihin aikoihin kapteeni Aspelinilla oli huolta komentamassaan Tornion rajavartiopataljoonassa. Sisällissodan aikana värvätyt miehet oli päästettävä koteihinsa, mutta kesäkuun palkat olisi pitänyt suorittaa ensin ja pataljoonan kassa oli tyhjä. Aspelin pyysi 4. heinäkuuta Päämajan Yleisesikunnasta sataatuhatta markkaa. Kahta päivää myöhemmin Päämajan Rahastokonttori vastasi Aspelinille kielteisesti: mainittu pataljoona ei syystä tai toisesta ollut armeijan kirjoissa, joten rahaa ei voitu myöntää.¹²

Tornion rajavartiopataljoona ei yleisesikunnan kanssa käydyn kirjeenvaihdon perusteella vaikuttanut kuuluvan mihinkään, ja sen olemassaolokin oli välillä kyseenalaista.

Tornion Rajavartiopataljoona

Lokakuun 8 p:nä 1918.

No. 813.

Pääintendenttuuri, Helsinki.

Koska Tornion rajavartiopataljoonan miehistölle, jonka itse on huolehdittava muonituksestaan, on käynyt miltei mahdottomaksi hankkia itselleen elintarpeita, käännyn kunnioittaen Pääintendenttuuriin puoleen kysymällä josko pataljoona voisi saada ainakin osan muonastaan Pääintendenttuurilta. Pataljoonan miesluku on tällä haavaa noin 380 miestä ja ovat vartiostot sijoitettu pitkin Torniojokivartta noin 120 km. pohjoiseen Torniosta. Yksityisiä vartiostoja on vielä eri seuduilla Lapissa. Koska maakunta on hyvin köyhää ja paikallinen väestö vielä suhtautuu vihamielisesti rajavartioihin on heidän mahdoton saada mitään elintarpeita täältä. Koko rajan vartioiminen voi käydä talven kuluessa jos ei mahdottomaksi niin ainakin äärettömän vaikeaksi. Pyydän sentähden kunnioittaen että Pääintendenttuuri mikäli mahdollista suostuisi myymään pataljoonalle elintarpeita. Jään odottamaan ilmoitustanne ensi tilassa.

Päällikön apulainen Grönlund.¹³

Paikallistasolla ei muutenkaan aina pysytty asioista päättävien tahojen kanssa sopusoinnussa. Syyskuun 1918 toisen viikon aluksi Suomen yleisesikunnan saksalainen päällikkö von Redern oli matkoilla, ja toimea hoitava majuri Hahl tarkasteli joukko-osastojen vahvuusilmoituksia. Jaha, 2. jääkäripataljoonasta oli nyt tullut Kajaanin Sissipataljoona, ja 3. jääkäripataljoonasta Pohjolan Jääkäripataljoona... mitä kummaa, vastahan ne nimitettiin juuri päinvastoin, kakkosesta Pohjolan jääkäripataljoona ja kolmosesta Kajaanin sissipataljoona. Armeijakäsky n:o 47:ssä tämä on aivan selvästi ilmoitettu! Vuoristoprikaatin esikuntaan Vaasaan lähti nyt selvityspyyntö.¹⁴

Maan valtiomuodosta oli toistaiseksi epäselvyyttä. Suunnitelmat oli laadittava sen mukaan, että kaikki virallinen oli pian kirjoitettava uusin nimityksin. Syksyllä 1918 elettiin kuningashankkeen ratkaisevia hetkiä. Jos Suomeen saataisiin kuningas, tulisi kaikista joukko-osastoista Suomen kuninkaallisia. Tämän varalta senaatin sota-asiain toimituskunnan keskusosasto lähestyi 21. syyskuuta 1918 yleisesikunnan järjestelyosastoa luettelolla eri sotalaitoselimistä. Tehkäähän näistä lyhenteet, jotta saadaan leimat tilaukseen, ja ottakaa lyhenteissä tämä kuninkaallisuus huomioon! Näin saataisiin yhtenäiset leimat ja sinetit tilattua heti kun Fredrik Kaarle istahtaisi maan valtaistuimelle.¹⁵

---

2 Armeijamme ylipäällikön eronpyyntö. HS 22.5.1918.

3 Mannerheimin erosta esim. Hentilät 2016: 211–215.

4 Wilkmanin (Wilkaman) upseerikortti, ansioluettelo ja henkilötietolomakkeet, KA; Suomen armeijan uusi ylipäällikkö. HS 30.5.1918. Wilkman muutti nimensä Wilkamaksi heinäkuussa 1919.

5 Armeijamme luominen. HS 5.6.1918.

6 HS 20.10.1918.

7 Ylipäällikkö Wilkmanin kiertokirje. Ye I b. J.N:o 220 Salainen. Ye I b R-91/1, KA.

8 Jernström I:lle Divisionalle 2 p:nä elokuuta 1918. Ye I b R-91/1, KA.

9 Kehoitus. HS 25.5.1918.

10 Sotaministeri Thesleff Armeijan Ylijohdolle (kapteeni Carpille) 21.6.1918. Ye R-91/6, KA.

11 Viljanen Puumalalle 19.7.1918. Yleisesikunnan järjestelyosasto 867. Ye R-91/6, KA.

12 Aspelin Pöyhöselle, Päämajan Yleisesikunta no. 177 4.7.1918 ja Päämajan Rahastokonttori Aspelinille, I b J. N:o 174 6.7.1918. Ye I b R-91/1, KA.

13 Ye R-91/6, KA.

14 Hahl Vuoristoprikaatille 12.9.1918. Ye I b. J. N:o 1319. Ye I b R-91/1, KA.

15 Laiti/Sotaasiain toimituskunta Suomen Yleisesikunnan Järjestelyosastolle 21.9.1918. No 153.18.R.I Ye I b, R-91/1, KA.

1. REKRYTOINTI

Asevoimat kärsivät alusta asti päällystöpulasta. Venäjän asevoimissa koulutettuja upseereita oli vähän, muutama sata, eikä saksalaisen miehistö- tai aliupseerikoulutuksen saaneista jääkäreistä ollut ammattitaidon puolesta heidän korvikkeekseen. Henkilökuntaa haettiin lehti-ilmoituksilla. Helsingin Sanomissa kuulutettiin jo 14. toukokuuta 1918 keisarinajan Suomen sotaväen vääpeleitä ja aliupseereita toimittamaan upseerin virkaa uudessa armeijassa.¹⁶ Myös yksittäiset joukko-osastot hakivat päällystöä lehdissä. Niinpä Viipurin linnoitustykistön päällikkö majuri Pohjanheimo peräänkuulutti tarmokkaita upseereita 25. toukokuuta,¹⁷ ja ilmeisesti tarve ei kerralla tullut tyydytettyä, sillä kesän lopulla hänen oli kirjoitettava uusi ilmoitus. Upseerien puutteessa pätevien insinöörien y. m. haettavaksi tarjottiin kerralla yksitoista virkaa, joista kahdeksaan liittyi suoraan upseeriarvo. Jopa esiupseeriksi, kapteeniksi tai majuuriksi saattoi nyt päästä ilman mitään sotilaallista pohjakoulutusta.¹⁸ Vielä loppuvuodesta sotaministeriön taisteluvälineosaston korjauspajoilta tarjottiin päällikön paikkaa Teknillisesti sivistyneelle henkilölle.¹⁹

Tilanteesta löydettiin jotakin hauskaakin. Lokakuussa 1918 Helsingin Sanomien pilapiirroksessa esiintyi muodikas parivaljakko, pitkänhuiskea saksalainen upseeri ja virkaveljensä, lyhyt ja tanakka suomalainen.

Päiwän kuwa.

Upseerikuntamme muodostuminen näyttää olewan hywällä alulla, minkä saattaakin nyt jo helposti huomata pääkaupunkimme pääkaduilla. Ylläolewa kuwa esittää kahta pääkaupunkilaisille tunnettua tyyppiä, joista toinen on kotimainen ja toinen ulkomainen. Kotimainen on myös tunnettu aikaisemmilta ajoilta, jolloin sotilaspuwun kantaminen meillä oli yksistään ulkomaalaisten keikarien etuoikeutena. Silloin muistutti tuollaisen painawan sankarin näkeminen lähinnä maalitaulua. Nyt herättää samanlainen ilmiö pikemminkin respektiä ja wakiinnuttaa uskoa että ainakin Suomen hallitus kykenee asianomaisella tawalla ruokkimaan armeijaansa kaikista puheista huolimatta.

Joka tapauksessa owat molemmat sankarit rekordeja alallaan.²⁰

Jääkäriupseereilla ja -aliupseereilla oli saksalaissuuntauksen aikana hyvät uranäkymät, mutta Saksan hävittyä maailmansodan ne synkkenivät. Jääkärit olivat sisällissotatalvena allekirjoittaneet vuoden palvelussopimuksen, ja sen päättymisen lähetessä helmikuussa 1919 lehdissä alkoi ilmestyä armeijasta pois pyrkivien jääkärien paikanhakuilmoituksia. Jääkärisana oli toki hyvää mainosta, mutta paras oli kertoa, ettei siinä ollut kaikki: Jääkärivääpeli teknillisen sivistyksen ja monipuolisen kokemuksen sähköalalla omaava, joka pääsee vapaaksi sotaväestä helmikuun 11 p:nä, haluaa sopivaa tointa, kirjoitti Teknikko 4628.²¹

Rauhaton kansainvälinen tilanne kuitenkin pakotti asevoimien rivien tiivistämiseen, ja koulutettujen upseerien hakuilmoitusten sävy tiukkeni samaan aikaan. Sotaministeri eversti Waldén antoi lehdissä 3. helmikuuta 1919 ukaasin: kaikkien armeijan ulkopuolella olevien alle 60-vuotiaiden vakinaisten ja reserviupseerien oli kuun puoliväliin mennessä ilmoittauduttava kutsuntapiirin kutsuntatoimistossa henkilötietojen antamista varten.²² Myös keisarinajan suomalaisten joukkojen, ns. Suomen sotaväen, alipäällystöä muistutettiin mahdollisuudesta palata armeijaan samoihin aikoihin.²³ Keväällä 1919, kun tilanne Venäjän-rajalla alkoi muistuttaa sotaa, sotaministeriö uhkasi jo syytteellä kaikkia vapaalla olevia upseereita, jotka eivät olleet ilmoittaneet tietojaan.²⁴

Henkilöstöpula saattoi osaltaan johtua myös miehistökirjanpidossa vallitsevasta kaaoksesta. Vielä pitkälle vuoteen 1919 armeijan päällikön eteen tuli ilmeisen usein tilanteita, joissa mies tiedettiin mutta hänen sijoituspaikkaansa ei. Jos muu ei auttanut, Wilkmanin oli haettava miestä kaikille armeijan laitoksille suunnatuissa päiväkäskyissään. Esimerkiksi 22. tammikuuta 1919 Wilkman haeskeli päiväkäskyssään E. Lehtistä, kotoisin Kärkölästä, työmies Emil, Erik Koskea, synt. 1896 14/5 Halikossa, itsellisenpoika Kaarlo, Wäinö Saarista Tohojärveltä ja ent. lämmittäjää Juho Wänskää. Kuukautta myöhemmin Niiden joukkoosastojen, joissa reservivänrikit Oinonen ja Hovinen palvelevat, on heti ilmoitettava siitä Armeijan Päällikön esikunnalle.²⁵

Koska säännöstöä ei aluksi ollut, henkilökuntaa oli myös haastava saada pidettyä siellä, minne se kuului. Joukko-osastojen kesken oli kilpailua upseereista ja värvätystä miehistöstä, ja heitä houkuteltiin paremmilla palkkausehdoilla muuttamaan toisiin joukko-osastoihin. Alemmat joukko-osastojen komentajat saattoivat siirrellä miehiä harkintansa mukaan ylempää mielipidettä kysymättä. Wilkman ei tällaista suvainnut ensinkään, Venäjällä siirrot oli hoidettu virkatietä ja upseerien siirrot oli merkitty itsensä keisarin päiväkäskyihin. Heinäkuun 16. päivänä 1918 Wilkman kielsi houkuttelun ja omapäisen värväyksen rangaistuksen uhalla, ja vastedes joukko-osastosta toiseen siirtymiseen tarvittiin virallinen menettely.²⁶

Ylipäällikön ja muiden joukko-osastojen lisäksi myös kotiväkeä saattoi kiinnostaa, missä sotilas mahtoi olla ja koska tulla sieltä pois. Kaarti Karjalan rykmenttin Herra päällikkö sai Iistä 26. elokuuta 1918 lähetetyn napakan ilmoituksen:

Tietoksi ilmoitetaan koska tämäsotilas Wäinö Fransan poika Paaso on poistunut kotoaan Alaikäisenä Ilman Isänsä ja äitinsälupaa Helmi kuun 10 päivänä ja on ollut poissa heinäkuun 10 päiväänasti ja on pitetty tätä sotilasta Wäinö Fransan poika Paasoa Waltiollisesa palveluksesa alaikäisenä Ja kotona on kärsitty tyo voimainpuutetta ja Ettekä olelaskenee poijes hännen pyynnöstään Niintämä sotilas Wäinö Fransan poika Paaso on poistunut Isänsä käskystä ja tullut kotia Heinän tekoon ja elonkorjuuseen. Ja ette ole oikeutettu pitättään häntä Ilman Isänsä luvatta sillä koska hän on alaikänen vielä.

Iissä 26 päivä Elokuuta 1918. Frans Paaso.

Tämän oikiaksi totistavat. Kalle Puitti Aukusti Puitti.²⁷

Sisällissodan melskeissä armeijaan oli päätynyt alaikäisten lisäksi muutakin kyseenalaista ainesta. Toukokuun 1918 lopussa Turussa otettiin kiinni muuan Kaarlo Ståhlberg, joka tunnettiin yhdeksi kaikkein pahemmista kapinoitsijoista, joka kaiken lisäksi on ollut osallisena paitse ryöstöihin vielä todistettavasti ase kädessä toisten huligaanien kanssa hyökännyt suojeluskuntalaisten kimppuun, heidän yrittäessään estää erään liikkeen ryöstöä. Tilanteesta teki mutkallisen se, että Ståhlberg oli välillä ehtinyt pestautua valkoiseen Pohjois-Savon rykmenttiin autonkuljettajaksi, ja hän oli Haminasta tullut Turkuun rykmentin myöntämälle kymmenen päivän lomalle. Turun piiriesikunnan vakoiluosaston Ensio Sievo joutuikin pahoittelemaan Pohjois-Savon rykmenttiin, ettei autonkuljettaja aivan lähiaikoina ollut palaamassa palvelukseen, mutta Jos kuitenkin hänen tilalleen haluatte kunnollisen autonkuljettajan, on meillä kyllä sellainen Teille antaa.²⁸

Tällaiset äskettäiset punakaartilaiset saattoivat palvella valkoarmeijaa aivan mallikkaastikin. Samainen adjutantti Ruuth, joka oli Ståhlbergille myöntänyt loman, tiedusteli nyt jo Helsingistä kesemmällä Viipurin vankien tutkintolautakunnalta, millä mallilla rykmentin ratsumiehen Oskari Lehtovaaran asiat olivat nykyään. Lehtovaara oli liittynyt rykmenttiin Viipurin valloituksen jälkeen ja esiintynyt ja hoitanut tehtävänsä hyvin. Paljastuttuaan punakaartilaiseksi hänet oli sitten vangittu, mutta ilmeisesti Ruuth ei pitänyt aiempaa palvelushistoriaa kovin vakavana juttuna ja kaipasi Lehtovaaraa jo takaisin rykmenttiin.²⁹ Hän joutui ikävä kyllä pettymään, sillä Lehtovaara sai kahdeksan vuotta kuritushuonetta.³⁰

Kertausharjoituksissa vuonna 1939. Ev Swensson näkee ryhdikkään reserviläisen ja sanoo: Jaha, onpas siinä vanha mies vielä reippaassa kunnossa. Missä sitä on tullut ennen palveltua? Kaartissa, herra eversti. (Swensson oli Karjalan kaartin entinen komentaja). No niin, sen kyllä näkee jo ryhdistäkin. Mutta kummassako kaartissa, Karjalan vaiko Suomen Valkoisessa kaartissa? Kyllä se oli punakaarti, herra eversti. Kaarti on aina kaarti, Swensson vastasi ilmeensä säilyttäen ja teki kunniaa.³¹

Armeijan olojen vakiinnuttua osattiin jo katsoa tarkemmin, keitä sen rulliin otettiin ja keitä ei. Elokuussa 1919 ammoinen punakaartin yleisesikunnan päällikkö, sittemmin brittiarmeijassa luutnantinarvon saanut August Wesley ilmoittautui palvelukseen, englanniksi, totta kai:

Suomen armeijan yleisesikunnan päällikölle, Helsinki, Suomi.

Haluan tulla kirjoitetuksi upseerina Suomen armeijaan, jos hywäksytte suositukseni. Suositukseni owat saatawissa liittoutuneiden joukkojen yleisesikunnalta Arkangelissa. Olkaa hywä ja antakaa sähköteitse wastaus.

Aug. Wesley, luutnantti kuninkaallisessa armeijassa Arkangelissa.

Vaikka armeijalla oli pula koulutetusta henkilökunnasta, ei houkuttavaan työvoimatarjoukseen tällä kertaa tartuttu.³² Brittiarmeija oli kouluttanut Muurmannin legioonassaan toistatuhatta suomalaista aivan yhtä päteviksi sotilaiksi kuin Saksa jääkärit, mutta legioonalaisista kukaan ei kelvannut Suomen armeijaan myöhemminkään.

Sippola 17.2.20.

Herra Presitentti.

Te ehkä hämmästytte saadessanne oudon paperi lapun tältä taholta, mutta asian haarat pakoittavat minun turvautumaan tähän tapaan. Tahtoisin tietää että ettekö Te herra Presitentti voisi auttaa siinä asiassa. Nimittäin kun minä olen kutsunta ijässä oleva nuorukainen ja olen Valtio Rikos Oikeuden 89:nen osaston langettaman tuomion nojalla tuomittu 2 vuott. k.h. ja olemaan todist. Kelpaam. 3 v yli r.a. Ollen koe aika 5 vuotta. Nyt luonnollisesti en kelpaa sotavääkeen niin haluaisin että Te Herra Presitentti antaisitte minulle sellaisen suosituksen että kullä sitten kelpaisi. On hyvin ikävää tulla leimatuksi Isänmaan petturiksi sellaisessa tapauksessa kun on ymmärtämätön poikavekara.

Meillä on kutsunta 25 päivä tätä kuuta niin että jos herra Presitentti tahtoisi olla niin ystävällinen ja vähän puolustaa köyhää orpo poikaa. Mielummin haluaisin tulla ajetuksi maan pakolaisuuteen kun olla Isänmaan petturi. – Tarkoitukseni ei ole mitään pilan tekoa sen voin vakuuttaa aina. Olen kotoisin Vehkalahden pitäjän Kaarniemen kylästä ja syntynyt vuonna 1900.10.9.

Jään odottamaan arvoisaa vastaustanne. Piirrän kunnioittaen Martti Lundberg. (osoitteeni on) Utti. Hirvelä Metsäkulma.³³

Armeijan virkatie saattoi herättää kysymyksiä reserviin siirtyneillekin. Jääkäriluutnantti Georg Tallqvist oli sisällissodan jälkeen jättänyt Karjalan kaartinrykmentin ja värväytynyt ensin Mikkelin suojeluskunnan paikallispäälliköksi. Keväällä 1919 läänin kutsuntapiirin kutsuntatoimisto ilmoitti, että Tallqvistin oli liikekannallepanon sattuessa hakeuduttava 3. divisioonaan Mikkeliin. Tämän jälkeen Tallqvist siirtyi Seinäjoen suojeluskunnan paikallispäälliköksi, ja Vaasan läänin kutsuntatoimisto reagoi tähän määräämällä miehen sodan sattuessa Jääkäri-prikaattiin. Tallqvistin tilanne mutkistui marraskuussa 1919, jolloin hänen entinen esimiehensä Karjalan kaartinrykmentistä, jääkärimajuri Öhqvist, ilmoitti Tallqvistille, että mikäli mobilisoidaan, oli Tallqvistin ilmoittauduttava Kaakkoissuomen rykmentin esikunnassa Viipurissa. Viikkoa myöhemmin Tallqvistia lähestyi Mikkelin kutsuntatoimisto, joka kertoi, että liikekannallepanossa Tallqvistin oli suunnattava Mikkeliin Pohjois-Savon rykmenttiin. Häntä siis odoteltiin liikekannallepanon sattuessa kolmessa eri joukko-osastossa.³⁴ Tallqvistin onneksi liikekannallepanoon meni lopulta 20 vuotta. Silloin hänelle löytyi sijoitus kuormastokomppaniasta.³⁵

Asevoimien vähitellen kehittyessä asioihin tuli selkeyttä. Vuoden 1920 mittaan otettiin tavaksi, että asevelvollisten ja kantahenkilökunnan luotettavuudesta tiedusteltiin lausuntoja näiden kotipitäjien suojeluskunnista.³⁶ Kun ilmailuvoimien tilitysupseeri, entinen punakaartilainen, katosi koko aselajin käteiskassa mukanaan lokakuussa 1921, toimitettiin laajempi puhdistus, jossa sotaväestä poistettiin sinne värväytyneet entiset punakaartilaiset ja muitakin rikollisia. Esimerkiksi Rannikkopuolustuksesta erotettiin Rannikkolaivueen musiikkimestari, kaksi vääpeliä ja kymmenkunta alempaa kanta-aliupseeria.³⁷

Wiime wiikon lopulla huomattiin Helsingin meripataljoonassa, että eräs toisen pataljoonan toisen komppanian kersanteista oli – tyttö. Miehen puwussa on hän säilyttänyt salaisuutensa aina siihen, kun eräs tuttawa hänet tunsi. Tyttö, joka on kotoisin Lapualta ja koulusiwistystä saanut, oli wapaussodan alusta wäärällä nimellä ilmoittautunut wapaaehtoisena sotapalwelukseen. Tyttö on ollut mukana useissa taisteluissa, saaden tunnustuksen urhoollisuudestaan ja kohoten wähitellen kersantiksi. Lyhyt tukka, miehekäs esiintyminen ja miesmäinen ääni salasiwat hänen sukupuolensa niin hywin, ettei epäilyjä syntynyt. Miestoweriensa aawistamatta asianlaitaa oli hän asunut heidän kanssaan yhdessä ja ottanut osaa heidän kaikkiin puuhiinsa.³⁸

Lopulta sotaväen päällikkö Wilkaman tietoon tuli keväällä 1922 sellainenkin yksityiskohta, että esikuntiin oli ilman hänen suostumustaan ja tietämättään otettu naisia konekirjoittajiksi kapitulanttialiupseerien vakansseille. Tämä oli hänestä liikaa, ja päiväkäskyssään hän määräsi naiset erotettavaksi marraskuun alkuun mennessä. Ajatus naisten armeijapalveluksesta jäi odottelemaan tasa-arvoisempia aikoja.³⁹

---

16 Vääpelit ja aliupseerit. HS 14.5.1918.

17 Suomalaiset tykistöupseerit. HS 25.5.1918.

18 Insinööreille y.m:lle. HS 31.8.1918.

19 Teknillisesti sivistynyt henkilö saa Päällikön paikan. HS 24.11.1918.

20 Päiwän kuwa. HS 4.10.1918.

21 HS 31.1.1919. Vastaavia ilmoituksia esim. Jääkärivänrikki. HS 23.1.1919; Jääkärivääpeli. HS 29.1.1919; Jääkärivääpeli. HS 31.1.1919.

22 Upseerien rekisteröiminen. HS 3.2.1919.

23 Kehoitus. HS 6.2.1919.

24 Reserwissä olewien ja reserwiupseerien ilmoittautumiswelwollisuus. HS 29.5.1919.

25 Suomen armeijan päällikön päiväkäsky 6 22.1.1919 ja 14 23.2.1919, KA.

26 Armeijakäsky N:o 19. Suomen armeijan yleisesikunta 16.7.1918, KA.

27 Paaso Herra päällikölle 26.8.1918. 2. divisioona R-118/8, KA.

28 Sievo Pohjois-Savon rykmentin kansliaan (ajankohta sisällön mukaan päätelty) toukokuu 1918. Pohjois-Savon rykmentti 1, KA.

29 Ruuth Viipurin vankien tutkintolautakuntaan 13.6.1918. Pohjois-Savon rykmentti 1, KA.

30 Valtiorikosoikeus. Karjala 24.8.1918.

31 Tähti, ruusu ja leijona 1954: 239.

32 Upseeritarjokkaita Suomen armeijaan. SSd 22.8.1919.

33 Tasavallan Presidentin kanslia I, Hca 2, KA.

34 Tallqvist Öhqvistille. Vpk. N:o 352.19 8.12.1919. Karjalan Kaartin Rykmentti R-179/1, KA.

35 SJE 1975: 600.

36 Waltiollinen waino armeijassa yltyy. SSd 3.11.1921.

37 Rannikkopuolustuksen päiväkäskyt 116 26.11.1921 ja 118 1.12.1921, KA.

38 Lapualaistyttö meripataljoonan sotilaana. SVL 19.10.1918.

39 Sotavoimien päällikön päiväkäsky 35 3.6.1922, KA.

2. UPSEERIKOULUTUS

Wilkman esitti ylipäälliköksi ryhtyessään hurskaan toivomuksen Saksan avusta upseerikoulutuksessa, mutta todellisuus jäi toiveista jälkeen. Kuten sisällissodan aikana, myös saksalaiskaudella upseerikoulutusta harjoitettiin ainoastaan tilapäisillä kursseilla. Tällaisia olivat Fahnenjunkerschule, Lehrkommando Sandhamn, Haminan Kampfschule sekä Lappeenrannan tykistökurssit. Lentäjiä ja laivaston henkilökuntaa kävi kyllä opetuksessa myös Saksassa ja saksalaisilla laivoilla Itämerellä. Kuurinmaan Liepājaan matkasi kesän ja syksyn mittaan ohjaajakouluun 17 suomalaista, lentokonepuuseppäkurssille kuusi, mekaanikkooppiin sinne ja Kiel-Holtenauhun 20, Rügenin tähystäjäkouluun viisi ja Kuurinmaan Vecauceen kaksi suomalaista ilmailijaa. Vallankumouksen jälkeen vuoden 1918 lopulla nämä palasivat kotimaahansa.⁴⁰

Lappeenrannassa pidettiin kahdet tykistökurssit, joista jälkimmäiset päättyivät neljä kuukautta kestettyään maaliskuun 1919 alussa. Kursseja johti Venäjän armeijassa palvellut majuri af Forselles, ja tutkintovaliokunnassa oli toinen Venäjältä saapunut eversti Stjerncreutz sekä kaksi jääkäriupseeria, everstiluutnantti Malmberg ja kapteeni Valve. Kursseihin otti osaa 37 kokelasta ja yhdeksän reserviupseeria, ja päättökokeisiin osallistui heistä yli 30. Tykistön ylitarkastaja kenraalimajuri Kivekäs osallistui koetilaisuuteen.⁴¹ Vähän myöhemmin heräsi hämminkiä siitä, minkälaiseen asemaan näiden kurssien käyminen lopulta oikeutti. Kivekäs piti tykistökursseja reserviupseerikoulun tasoisina, ja siksi kursseilta valmistuneet eivät mitenkään voineet automaattisesti saada aktiiviupseerin asemaa. Sotakoulujen tarkastaja kenraalimajuri Ignatius oli samaa mieltä, ei aktiiviupseeriksi voinut päästä ilman kadettikoulua tai muuta pidempää oppimäärää. Joku näille tykistökurssilaisille kuitenkin oli mennyt lupaamaan aktiiviupseerin arvon, mutta Kivekäs kieltäytyi puoltamasta tällaisten reserviupseerien ylentämistä aktiiviupseereiksi.⁴²

Keisarillinen Suomen kadettikoulu perustettiin uudelleen ilman keisarillista vuonna 1918, ja se sai aluksi tilat entisestä venäläisestä kymnaasista Helsingin Arkadiankadulta. Kouluun otettiin tammikuussa 1919 yhteensä 60 oppilasta, joiden oli käytävä puolentoista vuoden kurssi, ja lokakuussa 60 lisää. Koulun suorittaneiden oli sitouduttava palvelemaan vähintään kolme vuotta upseereina. Kouluun tullessaan oppilailla oli oltava takanaan ylioppilastutkinto tai vastaava sivistysmäärä sekä vähintään puoli vuotta armeijapalvelusta siinä aselajissa, jossa halusivat jatkaa upseereina. Puolentoista vuoden kurssimaksu oli tuohon aikaan suuri raha, 4500 markkaa. Myös ilmaiseksi opiskelevia saatettiin ottaa mukaan muutama, mutta heidän oli oltava sisällissodan valkoisten sotaorpoja tai itse sen sodan veteraaneja.⁴³ Käytäntö muistutti keisarin ajan kadettikoulusta, jossa siinäkin oli ollut kruunun kustantamia ja omalla rahalla opiskelevia kadetteja.

Ensimmäiset 56 kadettia valmistuivat upseereiksi 31. maaliskuuta 1920.⁴⁴ Tilaisuus oli juhlava: kadetit marssivat presidentin linnaan, sotaministeri Jalander tervehti, ja Ateenalaisten laulu soi armeijan päällystön astellessa paikalle presidentti Ståhlberg kärjessään. Presidentti puhui ja kätteli jokaista upseerinvaltakirjan saajaa, kolminkertainen eläköön huudettiin, Maamme-laulu kajahti ja sotaväen päällikkö Wilkama korosti upseerien merkitystä kasvattajina. Uudet upseerit joukko-osastoineen esiteltiin lehdissä kuin keisarin aikaan.⁴⁵

Kadettikoulu joutui jättämään Arkadiankadun entisen venäläisen kymnaasin rakennuksen hieman nolosti. Sotalaitos ei ollut huomannut maksaa siitä vuokraa kiinteistöyhtiölle, ja tämä nosti oikeusjutun. Syksyllä 1922 kadettikoulu tuomittiin häädettäväksi. Se sijoittui seuraavaksi Munkkiniemeen ahtaisiin tiloihin entiseen parantolaan. Arkadiankadun talossa on nykyisin Luonnontieteellinen museo.⁴⁶

---

40 Upseerikoulutuksen alkuvaiheista esim. Leimu 1985: 115–117; Kemppi 2006: 90–107; laivaston henkilökunnan koulutuksesta Leimu 1985: 143–144; ilmavoimien henkilökunnan koulutuksesta Uola 2018: 171–172.

41 Kurssit päättyneet. HS 4.3.1919.

42 Tykistön ylitarkastaja N:o 42 Sal. Ylipäällikön Esikunta II a:han 28.4.1919. 2. divisioona R-113/7, KA.

43 Kuulutus. HS 16.3.1919.

44 Tasavallan presidentin sotilaskäsky 19 31.3.1920, KA.

45 Suomen kadettikoulun ensimmäinen upseereiksi koroittamistilaisuus. HS 1.4.1920.

46 Kadettikoulu tuomittu muuttamaan. SSd 20.10.1922.

3. OLOT ARMEIJASSA

Armeijan elo ja olot olivat alkuvaiheessa verrattain alkeelliset.⁴⁷ Mitään ohjesääntöjä ei ollut. Eversti Birger Åkerman nimitettiin alkukesästä 1918 Helsinkiin ja ympäristöön sijoitetun 1. divisioonan komentajaksi. Heinäkuun 16. päivänä hän suuntasi Kallion kansakoululle tarkastamaan Karjalan kaartinrykmenttiä.

Luokissa, nyt siis tuvissa, oli miehistöille lavitsat – hieno juttu. Oljilla täytettyjä pusseja oli patjoina, vaan niitä oli huomattavasti vähemmän kuin miehiä. Suurin osa siis sai maata kovilla lavereilla. Onko jaettu vaatteita, onko alusvaatteita? – Yhdet on jaettu, herra eversti! Seuraavaksi mentiin keittiölle. Muonavarasto osoittautui ahtaaksi, hyllyt kapeiksi. Ruokaaineita oli levitelty pitkin kuraista lattiaa. Likavesikaivo oli tukossa ja täynnä. Sievedet valuivat pihalle, eikä roskalaatikoita ollut mailla eikä halmeilla. Koulun poikien vessakin tuli katsottua. Virtsarännin viemäri oli tukossa, lattioilla oli ureaa ja kiinteämpääkin tavaraa, eikä kalkkia oltu käytetty hajuhaitan poistamiseen. Pihalla oli suurempi käymälä, ja nenä huomasi sen jo kaukaa. Rännejä ei ollut minkäänlaisia ja huusien seinä vuosi, joten se ja lattia olivat virtsasta märkiä. Lavuaarit lainehtivat sekä nestettä että konkreettisempaa ainesta. Minkäänlaisia kuivikkeita tai kalkkia ei näkynyt. Vessan ja viereisen tallin välisessä kujassa likavesi juoksi purona katuviemäriin. Kansakoulun pihalle oli rakennettu talli. Kaupungin terveystarkastaja olisi pyörtynyt: pihalla oli siellä täällä hevosentorttuja, ja tallin alta vuosi pihan poikki kadulle hevosenkusta.⁴⁸

Aseveljien toiminta tahollaan ei aina edistänyt viihtyvyyttä. Åkermanin kauhistellessa Kallion kansakoulua 2. jääkärirykmentin II pataljoonan 6. komppania oli muuttamassa Karjalankannaksen Vammelsuuhun, josta jokin toinen jääkäripataljoona oli juuri siirretty pois. Komppania sijoittui venäläisen Kartavtsovin omistamaan Marivki-nimiseen huvilaan, jonka omistaja oli ties missä. Komppaniaa johtava jääkäriluutnantti Kaila löysi huvilasta epäkohtia. Kaikissa huoneissa oli kaikenlaista paperiroskaa, ruuanjätteitä ja likaisia astioita, ja huonekalut oli järjestään tuhottu ja sotkettu. Viemäriputket olivat tukossa, mutta se ei ollut edellisiä joukkoja estänyt käyttämästä vessoja, ja vessat tulvivat lattialle. Kylpyammetta oli käytetty pissoirina. Koko huvila haisi pahalle, ja Kaila arvelikin kuluvan ainakin kaksi päivää, että rakennus saataisiin asuttavaan kuntoon.⁴⁹

Ylipäällikkö Wilkmankin kiersi tarkastamassa joukkoja, ja varsinkin alkuvaiheessa hän sai kokea vaihtelevia yllätyksiä. Aamuvarhaisella kesäkuun 17. päivänä 1918 hän iski Haminasta Helsinkiin saapuneeseen Pohjois-Savon rykmenttiin. Huoneet nyt olivat huonossa siivossa ja kiväärit, joita kenraali tarkasti, puhdistamatta, mutta sellaista sattui. Kiusallisempi havainto olivat kolme ilmeistä prostituoitua, jotka löytyivät 3. komppanian tuvista. Naiset jättivät kasarmin vauhdilla, ja rykmentin komentaja sai läksykseen ilmoituksen toimenpiteistä, joilla aikoi joukko-osaston tasoa nostaa.⁵⁰

Majoitusolot kehittyivät monessa paikassa varsin lupaavaan suuntaan. Marraskuussa 1918 Vuoristoprikaatin lääkäri Wellman kiersi prikaatin majoitusalueet Vaasassa, Tampereella, Hämeenlinnassa ja Oulussa. Näissä joukot asuivat yleensä vanhoissa keisarinajan suomalaisten joukkojen kasarmeissa jotka oli rakennettu valoisiksi ja tilaviksi. Asumusolot hän merkitsi jokaisessa kohtuullisiksi joskin totesi, ettei miehistöllä ei ollut tarpeeksi vaatteita, puvustus oli talviolosuhteisiin liian kevyttä eikä vaatekappaleiden pesuun ollut varsinaisia pesutupia. Ne pestiin saunoissa. Tämän vuoksi sotilaat joka paikassa valittelivatkin lääkärille täitä ja luteita. Vessat herättivät eri paikoissa huolta, varsinkin Oulussa, jossa ne olivat aivan sietämättömässä kunnossa. Reikien alle oli vedetty kiskot, joita pitkin tyhjennettäviksi vedettävien vaunujen tynnyreihin ulosteet putosivat mikäli osuivat. Paljon levisi myös käymälän alle maahan, joka oli aivan saastutettu.⁵¹

Valtion varat eivät kuitenkaan riittäneet kaikkien sen haltuun päätyneiden kiinteistöjen ylläpitoon. Vielä vuonna 1921 joukko-osaston oli muuttaessaan pahimmassa tapauksessa rakennettava uusi kasarmi itse ympärilleen. Tuolloin ratsuväkirykmentit koottiin Lappeenrantaan Ratsuväkiprikaatiksi. Kasarmialue oli siinä tilassa, mihin Venäjän armeija ja punakaarti sen olivat kolme vuotta aiemmin jättäneet. Hämeen ratsurykmentin kapitulanttialiupseerit ilmoittivat jo joukolla eroavansa, jos paikkoja ei saada kuntoon, kun ikkunat olivat rikki ja lunta tuiskusi sisään.⁵²

Syksyllä 1924 sosialidemokraatit alkoivat kerätä tietoja asevoimien epäkohdista ja tehostetusti tuoda niitä esiin esimerkiksi eduskunnassa. Muuankin kansanvalittu tiesi siellä sitten kertoa:

Keittokursseilla samassa osastossa mainitaan tammikuun ajalla 1 p:stä 23 päiwään mainittuna wuonna olleen yleensä niin kylmät huoneet, että wesi jäätyi niissä huoneissa, joissa sotilaiden piti nukkua. Samoin huomautettiin Wiipurin raskaan tykistörykmentin 9 patterista, että asuinhuoneet oliwat niin kylmät, että sotilaat joutuiwat hampaat helisten palelemaan siellä. Kun harjoituksissa jalkineet ja waatteet kastuiwat, ei niitä saatu yön aikana kuiwiksi. Aamulla oli kylmän jäykistämien sotilaiden pakko pukea päälleen märät waatteet. Pioneeripataljoonassa n:o 1 Koriassa ilmoitetaan useina aamuina huoneissa 2 astetta kylmää. Myöhemmälläkin ajalla owat samat huoneet olleet niin kylmiä, että sotilaat owat sen johdosta sairastuneet. Samanlaisia esimerkkejä esitetään eri puolilta maata ja ilmoitetaan, että jos niistä tekee walituksia, eiwät ne ole mitään auttaneet.⁵³

---

47 Olosuhteista asevoimissa esim. Kemppi 2006: 82–85; asevoimien alkuajoista peruskirjallisuutta Terä – Tervasmäki 1973: 32–142.

48 1. Divisionan käsky 32 18.7.1918. 1. divisioona R-111/1, KA.

49 Kailan raportti kapteeni Mellinille 27.7.1918. 2. divisioona R-118/8, KA.

50 Wilkman Pohjois-Savon rykmentin päällikölle N:o 144 17.6.1918. Pohjois-Savon rykmentti 1, KA.

51 Wellman/Vuoristoprikaatin Esikunta Suomen Armeijan Yleisesikuntaan 22.11.1918. Ivb.Pk.No 1851/2. Ye R-91/10, KA.

52 Bogislaus von Hohenthal Sotaväen päällikölle (ei päivämäärää) 1923. Tasavallan presidentin kanslia Hca 7, KA.

53 Eduskunnan eilinen istunto. SSd 10.12.1924.

4. TAUDIT

Puutteelliset hygieniaolot, nelivuotinen elintarvepula ja väestön kunnon heikentyminen johtivat alttiuteen tartunnoille, ja kaikenlaiset epidemiat jylläsivät. Alkeellisissa oloissa tiiviisti majailevat sotilaat olivat eri taudeille otollinen kasvualusta.

Helsingissä havaittiin ensimmäisenä isoarokkoa. Kaupungin komendantti katsoi aiheelliseksi jo toukokuussa 1918 panna toimeen ilmaiset rokotukset kaikille armeijaan kuuluville henkilöille joita ei oltu viimeisten viiden vuoden aikana rokotettu.⁵⁴ Isorokkorokotus ei kuitenkaan pelastanut maailmanlaajuiselta influenssaepidemialta, espanjantaudilta, joka havaittiin juhannuksen jälkeen ensi kertaa saksalaisten ja suomalaisten upseerien ja sotamiesten parissa. Heinäkuun alussa Helsingin Sanomat uutisoi sadoista tautitapauksista. Armeijan raporttien valossa lehtitieto vaikuttaa kuitenkin varsin jälkijättöiseltä, ja ehkä epidemiasta pyrittiinkin pitämään alussa mahdollisimman vähän ääntä paniikin välttämiseksi.

Espanjantauti aiheutti ongelmia muutenkin miehistöpulaa kärsivän armeijan parissa. Esimerkiksi Helsingissä yleisesikunta, senaatin sota-asiain toimituskunta ja sen pääintendentuuri tilasivat 1. divisioonan komentajalta eversti Åkermanilta jatkuvasti komennuskuntia vartioimaan sotasaalista ja mitä milloinkin, mutta heinäkuun 1918 puolivälissä Åkermanin oli valitettava ylipäällikkö Wilkmanille, ettei hänellä enää ollut miehiä. Miehistöstä 25–40 % makasi espanjantaudissa, ja palveluskykyiset miehet joutuivat seisomaan kaupungissa välttämättömillä vahtipaikoilla kolmekin päivää ilman vaihtoa. Mistään joukkojen harjoituksesta ei voinut olla puhettakaan, ja sisällissodan aikana liittyneet yli- ja alaikäiset oli vielä määrä vapauttaa palveluksesta.⁵⁵

Espanjantauti ei päättynyt vuonna 1918, vaan sitä ilmeni laajassa mitassa myöhemminkin. Esimerkiksi keväällä 1919 Oulussa tartunnan sai puolensataa Pohjanmaan jääkäripataljoonan sotilasta, ja heistä menehtyi ainakin neljä.⁵⁶ Samaan aikaan Rovaniemelle oli järjestetty tilat muutamalle sadalle uuden saapumiserän alokkaalle, mutta heitä saapuikin toista tuhatta. Puutteellisissa oloissa levisi espanjantauti, ja Rovaniemellä sadasta sairastuneesta kuoli ainakin kahdeksan miestä.⁵⁷ Kesällä 1919 Rautuun tuli paljon pakolaisia Venäjän puolelta Inkerinmaalta, ja heidän keskuudessaan puhkesi rautulaisiin leviävä punatautiepidemia. Elokuun viimeisen viikon aikana Raudussa menehtyi yli 20 henkeä, joista seitsemän oli sotilaita, ja syyskuun alussa puolensataa ihmistä poti punatautia lääkärinhoidossa.⁵⁸ Syksyllä 1919 Helsingissä puolestaan esiintyi lavantautia, ja lääkkeeksi tähän rannikkopuolustuksen päällikkö kenraalimajuri Kivekäs määräsi kaiken alaistensa nauttiman maidon keitettäväksi.⁵⁹

Nämä yksityiskohdat olivat kuitenkin keväiseen espanjantautiin verrattuna ehkä vähäpätöisiä, ja armeijan ylilääkäri von Bonsdorff totesikin lehtiin armeijan terveydentilan olleen koko syksyn 1919 erittäin hyvän. Hänen mukaansa ei mitään epidemiaa juuri tuolloin jyllännyt.⁶⁰ Seuraavana talvena tauti kuitenkin uusi erityisesti Etelä-Suomessa. Helsingissä Uudenmaan rakuunarykmentti asui vetoisissa puukasarmeissa, ja eräänäkin tammikuun 1920 aamuna 25 sotilasta ilmoittautui kerralla sairaiksi. Heistä kuusi pian kuoli. Yhteensä tauti vei rykmentistä ainakin kolmetoista miestä hautaan.⁶¹ Samana vuonna 1920 pelkästään Hämeenlinnan varuskunnan 2027 miehestä 238 poti kerralla espanjantautia.⁶² Sinä vuonna Viipurin rykmentistä kuoli siihen yksitoista miestä.⁶³ Vielä marraskuussa 1921 sotaväen päällikkö Wilkama huomasi aiheelliseksi kehoittaa nykyisen influenza-epidemian vallitessa noudattamaan terveydenhuollosta annettuja ohjeita, pukemaan sotilaat kunnolla, miettimään ulkoharjoituksien laatua ja eristämään terveet sairaista.⁶⁴ Tappavaa flunssaa potevien sotilaiden eristäminen terveistä ei siis vielä ollut itsestään selvää. Tuohon aikaan pelkästään Helsingissä poti espanjantautia 407 henkeä, joista 68 oli sotilaita.⁶⁵ Vielä vuonna 1923 Viipurin rykmentissä sairastui influenssaan kolmannes rykmentistä, ja Haminan varuskunnasta kuoli tautiin 15 miestä.⁶⁶

Tautien leviämiseen vaikutti sekin, että armeijaan saapuessaan monet alokkaat olivat jo valmiiksi huonokuntoisia. Lääkärikomissio tutki Kuopion jalkaväkirykmentti N:o 4:n II pataljoonan miehistön syyskuussa 1918. Komppaniat olivat jo ennen tutkimusta lähettäneet pois huonokuntoisimmat, mutta silti 18 sotilasta oli hylättävä sotapalveluksesta kokonaan, kahdeksan määrättiin aseettomaan palvelukseen ja seitsemän sai passituksen suoraan Viipuriin sairaalaan. Rykmentinlääkäri tohtori Jalo ei pitänyt tutkimustaan tyhjentävänä, vaan hänestä enemmänkin miehiä olisi ollut hylättävä, mutta pataljoonanlääkäri sai hoitaa asiaa eteenpäin seuraamalla miesten terveydentilan kehittymistä.⁶⁷

Terveydentila parani pikku hiljaa, mutta taudeista ei päästy eroon kokonaan. Maaliskuussa 1919 Suomen Sosialidemokraatti tiesi kertoa, että Helsinkiin ja Viipuriin oli pystytetty väliaikaiset sotilassairaalat sukupuolitauteja poteville taistelijoille.⁶⁸ Ehkäisyvälineet olivat sotamiehille pitkälti tuntemattomia tai niiden hankkiminen oli hankalaa, noloa ja kallista. Niinpä sotaväen ylilääkäri lääkintäkenraalimajuri von Bonsdorff joutui lokakuussa 1920 toteamaan joukkosairasraporttien perusteella, etteivät sukupuolitaudit vähene ja uuden saapumiserän tullessa tautitapauksia tulisi varmaankin lisää. Samalla jaettiin ohjeistus, jolla näitä tauteja tuli ehkäistä:

Siittimet, varsinkin terska ja jänne, häpyluun seutu sekä reisien sisäpuolet pestään huolellisesti lämpimällä vedellä ja saippualla. Tämän jälkeen tulee sotilaan heittää vettä. Virtsaputkeen ruiskutetaan 2–3 ccm. 2 % protargoli- tai albarginiliuosta ja pidetään liuos siellä 10 min. Sukupuolielimet, varsinkin terska, terskantakainen vako ja jänne voidellaan tarkasti Neisser-Siebertin salvalla tahi 33%-ella Kalomel-glycerini salvalla.⁶⁹

Samoihin aikoihin Vankeinhoitolaitos ilmoitti saaneensa kontolleen Ilmajoen varavankilaan kuppatautisia sotilaita, eikä sotilaiden saattopapereissa muutenkaan koskaan lukenut, oliko vangituilla sukupuoli- tai muita tartuntatauteja vaiko ei. Tästä johtuen sotaministeriö antoi joulukuussa 1920 käskylehdellään määräyksen jokaisen vangitun sotilaan terveystarkastuksesta ja sen todistuksen liittämisestä vankipasseihin.⁷⁰

Tautikuolleisuus armeijassa oli tarkoin varjeltu salaisuus, jollainen se varmaankin on nykyäänkin. Sotalaitoksen alkuaikoina tauteihin menehtyneiden sotilaiden määrän selvittäminen edellyttäisi paneutuvaa jokaisen joukko-osaston tai vähintään sotalaitoksen lääkintähuollon keskusvirastojen arkistojen tutkimista. Tätä hankaloittaa osaltaan se, että sotienvälisen ajan armeijan arkistoja ollaan parhaillaan tehostetusti siirtämässä Mikkeliin. Kuitenkin jo pelkkä kuolinilmoitusten hakeminen digitoitujen sanomalehtien arkistosta antaa vihiä, että kuolleisuus on saavuttanut karmaisevat mittasuhteet: tauteihin vuosina 1918–1924 kuolleita sotilaita on ollut pelkästään kuolinilmoitusten mukaan yli 150, eikä esimerkiksi yllämainittuja Viipurin rykmentin tai Uudenmaan rakuunarykmentin epidemioiden uhreja ole heidän joukossaan yhtäkään. Todennäköisesti tauteihin kuoli joka vuosi kolminumeroinen määrä asevelvollisia.

---

54 Kuulutus. HS 16.5.1918.

55 Åkerman Suomen armeijan Herra Ylipäällikölle 17.7.1918. Ye I b R-91/1, KA.

56 Espanjantauti. SSd 13.5.1919.

57 Rovaniemellä espanjatauti raivoaa hyvin ankarana. Perä-Pohjola 13.5.1919.

58 Punatauti Raudussa. HS 1.9.1919.

59 Rannikkopuolustuksen päällikön päiväkäsky 27 18.10.1919, KA.

60 Terweydentila armeijassa hyvä. HS 7.11.1919.

61 Espanjantauti. HS 22.1.1920.

62 Everstil. W. G. von Hohenthal Suomen Tasavallan Herra Presidentille (1920, sisällön perusteella arvioitu), Tasavallan Presidentin kanslia I Hca 2, KA.

63 Turunen teoksessa Turunen – Partanen 2000: 69.

64 Sotaväen päällikön päiväkäsky 84 26.11.1921, KA.

65 Espanjantauti Helsingissä. SSd 26.11.1921.

66 Turunen teoksessa Turunen – Partanen 2000: 92.

67 Lääkäri Jalo Rykmentinpäällikkö, Everstiluutnantti Berghille 13.9.1918. Ye R-91/6, KA.

68 Sukupuolitaudit armeijassa. SSd 10.3.1919.

69 Sotaministeriö. Kiertokirje N:o 63/L.1. 6.10.1920. Salainen. 1. divisioona R-111/5, KA.

70 Sotaministeriön käskylehti 40 3.12.1920, KA.

5. PUUTE

Neljän sotatalven jälkeen Suomen valtion kassa kumisi tyhjyyttään. Yhtä tyhjiin imetystä Keski-Euroopasta tai vallankumoukseensa seonneesta Venäjästä ei ollut apua, ja vaikka venäläiset olivat poistuessaan jättäneet Suomeen paljon armeijan rakentamisessa tarpeellista tavaraa, oli kulutushyödykkeistä kova pula.

Maassa ei ollut bensiiniä ja öljyä nimeksikään. Heti toimeen tartuttuaan ylipäällikkö Wilkman joutui toukokuun 29. päivänä 1918 rajoittamaan armeijan autoilua kuulutuksella lehdessä. Koko armeija sai tulla toimeen yhteensä 20 henkilöautolla, ja kaikkien sotilashenkilöiden, esikuntien ja joukko-osastojen, joilla oli yli kymmenen litraa bensiiniä, oli ilmoitettava siitä armeijan etappipäällikölle.⁷¹

Sisällissotatalvena siemen- ja leipävilja oli laajalti syöty, ja kesällä 1918 Suomessa puhkesi nälänhätä. Lämmin vuodenaika pilasi paljon makasiineihin koottua syömäkelpoista ruokaa. Ylipäällikkö Wilkman myönsi päiväkäskyssään ja lehtien kautta julkisuuteenkin, että miehistön valitukset muonan vähyydestä olivat perustellut. Muonaa oli saapunut joukoille valmiiksi pilalla eikä sitä ollut heti korvata millään.⁷² Syksymmällä kymmenesosa koko asevoimien miehistöstä oli muonapulan vuoksi päästettävä kolmen viikon kotilomille.⁷³

Vaatetuksesta oli pulaa, ja venäläisiltä jäänyttä puvustusta käytettiin väärin. Kenraalimajuri von Gerich nimitettiin kesällä 1918 2. divisioonan komentajaksi Viipuriin. Hän tarkkaili voimattomana miehiään, jotka vartioivat rajaa kesäpuvuissaan. Pian tulisivat syyssateet ja pakkaset, ja samoissa ohuissa vaatteissa he läpimärkinä ja väsyneinä heittäytyisivät palveluksen päälle paljaille oljille kylmissä tuvissa. Von Gerich pommitti pääintendentuuria heinäkuusta alkaen vaatien ja anellen talvipukuja. Divisioonan intendentti eversti Gyllenbögelkin kävi Helsingissä kuteita kärttämässä, mutta vastaukset olivat aina samaa: kankaita ja lankaa ei ollut koko maassa. Von Gerich puolestaan tiesi ja tiesi pääintendentuurin tietävän, että Viipurin sotasaaliskonttorin varastoissa oli venäläisiltä takavarikoituja kankaita 70 miljoonan markan arvosta ja lankaakin kahden miljoonan edestä. Niistä jaettiin takkeja vangeille ja kuljetettiin eriä pois, mutta von Gerichin sotilaat eivät saaneet mitään. Elokuun lopulla von Gerich jo vaativaan sävyyn ehdotti lupaa päästä kankaista osille, hänellä kun oli Viipurissa tuttuja räätäleitä ja sotilaidenkin parissa oli puvuntekoon kykeneviä miehiä. Ehdotustaan von Gerich tehosti uhkauksella: jos kankaita pukuihin ja huopiin ei tippunut, ei hän voinut enää vastata divisioonan sotakuntoisuudesta tai terveydentilasta saati siitä, ettei tyytymättömyydestä seuraa kapina. Lisäksi hän ilmoitti eroavansa, jos jäisi ilman kankaita.⁷⁴ Mahdollisesti von Gerich saikin kankaita, sillä kapinaa ei puhjennut ja kenraali itse komensi divisioonaa talven yli.

Lopulta sotilaiden ylläpidosta kirjoitettiin jo lehdissäkin. Helsingin Sanomissa moitittiin intendentuuria 25. lokakuuta 1918 ja syytettiin sitä esimerkiksi naisten vapaaehtoisen avustamisen hyväksikäytöstä. Armeijan eri instanssien vastaukset artikkeliin todistivat lähinnä johdossa vallinnutta hämminkiä. Pääintendentuuri selitti, että kaikkea oli riittävästi paitsi päällystakkeja ja peittoja, joita oli jaettu vasta kahdelle kolmasosalle miehistöstä. Ylipäällikkö-sotaministeri kenraalimajuri Thesleff taas myönsi terveysolosuhteiden heikentyneen, sillä Saksasta ei tullut viljaa, mutta muuten hän pyrki pesemään kätensä asiasta. Intendentuurilla ei ollut oikeutta itse hankkia elintarvikkeita tai varusteita, vaan sen oli tyydyttävä siihen mitä elintarveviranomaiset luovuttivat. Tilanne oli tukala.⁷⁵

Nälänhätä ja espanjantauti olivat Lapissa pahimmillaan, eikä vaeltavaan elämäntapaan tottunut kansallinen vähemmistö muutenkaan sopinut kasarmeihin. Kesäkuussa 1919 todettiin suurimman osan sotaväessä palvelevista lappalaisista sairastuneen ja tavattoman korkean prosentin sairastuneista kuolleen. Ylipäällikön esikuntapäällikkö Wilkman olikin pakotettu määräämään joukko-osastojen komentajat tutkituttamaan alaisena lappalaiset ja vapauttamaan palveluksesta sotilas- ja kasarmielämään liian heikot.⁷⁶

Armeijaan perustettiin yhteensä kolme ratsuväkirykmenttiä vuoden 1918 mittaan, mutta jotakin olennaista puuttui. Tammikuussa 1919 sotaministeriön taisteluvälineosaston päällikkö eversti Schwindt vetosi lehdessä kaikkiin siviilihenkilöihin, suojeluskuntalaisiin ja sotilashenkilöihin, joiden hallussa oli venäläismallisia miekkoja joko seinäkoristeina tahi muuten ullakoilla ja komeroissa muun vanhan tavaran joukossa, luovuttamaan ne armeijan käyttöön. Taisteluvälineosasto otti niitä vastaan Hallituskatu kahdeksan kolmannessa kerroksessa 50 markan käteismaksua vastaan. Miekanhaltijat ilmoittautuivatkin runsaslukuisesti, ja vielä samalla viikolla samassa lehdessä kerrottiin armeijan aseistuksen karttuneen jo yli sadalla sapelilla. Lisää oli luvassa Helsingin ulkopuolelta.⁷⁷

Suomeen oli sisällissodan seurauksena jäänyt tai päätynyt yli 200 000 sotilaskivääriä, mutta armeija oli kitsas jakamaan niitä suojeluskunnille. Ehkä tästä miekkakeräyksestä Uudenmaan suojeluskuntapiirin päällikkö everstiluutnantti Appelgren keksi, että yleisöllä oli varmasti aseita suojeluskunnillekin. Maaliskuussa 1919 ilmestyi pääkaupungin lehdissä ensin hänen ja sitten jo koko suojeluskuntajärjestön ylipäällikön eversti von Essenin vetoomus yksityisille henkilöille luovuttaa patruunat, teräaseet ja erityisesti sotilasmalliset kiväärit suojeluskunnille. Ratakatu 14:ssä odotettiin, että kaikki welvollisuutensa tuntewat henkilöt kantaisivat sinne ne aseet ja tarpeet, joita ilman tulewat toimeen.⁷⁸

Joukko-osastoja kehoitetaan tarkoin ottamaan sekä keitetyt että keittämättömät luut talteen ja myymään ne, ellei muulla taholla makseta enempää, A.B.Metall O.Y:lle, Helsinki Hietalahdenkatu 10, puh. 2695, joka toiminimi maksaa niistä 30 p. kilolta.⁷⁹

Kun yhdet tahot pyrkivät jatkamaan peittoa, toiset yrittivät rahastaa purkamalla sitä toisesta päästä. Venäjältä jäänyttä omaisuutta hallinnoiva Sotasaaliskeskusosasto ryhtyi talvella 1918–1919 myymään rannikkotykistöä ja linnoituksia, jotka venäläiset olivat suurin kustannuksin rakentaneet Suomen rantojen ja Pietarin turvaksi ensimmäisen maailmansodan aikana ja ennen sitä. Ensin Inon ja Makelon linnoitusten ja Helsingin ja Viipurin rannikkopattereiden tarpeettomia tykkejä ja panssarilevyjä yritettiin kaupata kotimaisille yrityksille, mutta niillä ei ollut tarpeeksi rahaa. Saksalaiset olivat kiinnostuneita, mutta marraskuussa 1918 Saksassa puhjennut vallankumous ja maailmansodan aselepo keskeyttivät neuvottelut. Sitten hudiksvallilainen Andersson & C:o ilmoitti ostavansa 3 000 tonnia terästä ja tarjoavansa 95 kruunua tonnilta, ja kauppa syntyi.⁸⁰

Tykistön tarkastaja kenraalimajuri Kivekäs aivan järkyttyi. Satojen miljoonien arvoiset rannikkolinnoitukset, koko etelärannikon suoja, aiottiin myydä romuksi. Hän puuttui asiaan ja hääti ruotsalaiset linnoitusalueilta. Linnoitukset ja tykit pelastuivat, ne kunnostettiin, ja ne muodostivat rannikkopuolustuksen perustan vuosikymmeniksi.⁸¹

Muonapulan lieventämiseksi vuoden 1919 alussa keksittiin, että joukko-osastot alkaisivat pitää omia sikaloita. Sotilaista tehtiin sikafarmareita, intendentuurin oli valvottava että joka varuskunnassa oli oma ometta, ja sotaministeri teetti majuri Fogelholmilla sianhoidosta kirjasen, jonka tuli löytyä jokaisesta komppaniasta ja vastaavasta joukosta.⁸² Lokakuussa 1919 armeijan palvelukseen otettiin sikatalouskonsulentiksi agronomi Havola. Eri puolustushaarojen komentajat tähdensivät päiväkäskyissään komentajille, että ruuanjätteitä ei saanut heittää hukkaan, vaan niillä oli syötettävä sikoja.⁸³ Sikataloudessa armeijan henkilökunta huomasi mahdollisuuden välistävetoon ja sijoitti valtion muonille ja hoitoon omiakin sikojaan. Kesällä 1921 sotaväen päällikkö Wilkaman oli puututtava tähän. Kun sikaloita tarkastettaessa joukko-osastojen sikojen seasta oli löytynyt upseerien, kanta-aliupseerien ja jopa upseerikasinoiden sikoja, Wilkama määräsi tällaiset siat viipymättä poistettavaksi. Valtiolle aiheutuneet kulungit tuli tutkia ja korvata.⁸⁴

Kenraali Wilkama ymmärsi hyvin miehiä. Ollessaan suorittamassa erään joukkoosaston tarkastusta hän tuli joukko-osaston sikalaan ja rauhoittaakseen häkeltynyttä sikalanhoitaja-sotamiestä hän sanoi: Onpas teillä tuossa lihava ja pyöreä sika. Ei tämä vielä mitään, herra kenraali, sotamies ihastui, se viimevuotinen oli paljon suurempi. Oliko niin suuri kuin minä? kenraali kysyi ja taputti pulleata vatsaansa. Ei nyt sentään, sotamies myhäili, ei niin suurta sikaa olekaan kuin herra kenraali. Wilkamaa huvitti vastaus vallan tavattomasti.⁸⁵

Alkuvuosina oli tapana, että yksityishenkilöt ja erilaiset hyvää tarkoittavat järjestöt, kuten sotilaskotiyhdistykset, keräsivät lahjoja jouluksi puolustuslaitoksessa palveleville, varsinkin kaukaisille saarille eristetyille ja rajoilla palveleville sotilaille sekä laivaston väelle. Joulun lähestyessä vuonna 1919 matruusit itsekin kiertelivät Helsinkiä päällystön kauhuksi.

Tietooni on tullut että matruusin pukuun puettuja henkilöitä kulkee kaupungilla listojen kanssa kooten lahjoja matruusien joulua varten. Sellainen kerjääminen ei ole ainoastaan sotilaalliselta vaan yleiseltäkin katsantokannalta katsottuna hylättävä. Ikävä kylläkin on myöskin sanomalehdissä ollut kehotus, jossa kehotetaan kaupungin naisia ottamaan osaa matruusien joulujuhlan valmisteluun, joka tätä tietä ei ole tarpeellista, koska kaupungin naiset jo ovat asettaneet komitean sotilaiden joulun valmistamista varten, josta työstä meidän tulee olla heille hyvin kiitollisia.⁸⁶

Lopulta vuonna 1921 sotaväen päällikkö katsoi tällaisen kerjuun menneen soveliaisuuden yli ja kielsi lahjojen keruun siviileiltäkin. Mikäli lahjoja ei ollut riittävästi, ne voitiin arpoa tai jakaa palkkiotyyliin hyville sotilaille.⁸⁷ Ilmiö ei silti kadonnut kokonaan, vaan vielä kautensa lopussa Wilkaman oli ojennettava alaisiaan aiheesta.

Vuosina 1918 ja 1919 sattui tapauksia, jolloin asevelvolliset ollessaan lomalla y.m. kerjäsivät siviiliväestöltä ruokaa ja rahoja. Tämä armeijan arvolle häpeällinen esiintyminen saatiin kuitenkin loppumaan. Mutta nyt on jälleen sattunut tapauksia, jolloin asevelvolliset ei ainoastaan kasarmeissa vaan myöskin julkisilla paikoilla ovat kerjäilleet tovereiltaan ja siviiliväestöltä. Tämän johdosta kiellän jyrkästi kaiken kerjäämisen ja kehoitan joukko-osastojen komentajia toimimaan tarmokkaasti tämän armeijan arvoa alentavan ja hyvää kuria höllyttävän epäkohdan poistamiseksi. Upseeriston tulee kasvattaa alipäällystöä ja miehistöä siten, että miehistö tulee ymmärtämään, että tuollainen kerjäileminen ei ole ainoastaan sotilaalle vaan myöskin kunkin ihmis- ja kansalaisarvolle alentavaa.

Armeija ei voi rauhan aikana olla kansan tarkoituksenmukaisena kasvatuslaitoksena ellei se aineellisen tasonsa ohella omista korkeata moraalista arvoa. Jokaisen isänmaallisena velvollisuutena täytyy sentähden olla moraalisen arvon kehittäminen yhä korkeammalle. Etenkin nuoressa armeijassamme on kaikin käytettävissä olevin keinoin taisteltava nykyisen yhteiskuntamoraalin arveluttavaa alenemista vastaan. Upseeristolla ja alipäällystöllä, joiden käsiin asevelvollisuuttaan suorittavan nuorisomme kasvatus pääasiallisesti on uskottu, on tämän kasvatuksen oikeaan johtamisessa suuri isänmaallinen tehtävä, jonka tähden heiltä täytyy vaatia, että he tämän tehtävänsä myös kunnialla suorittavat.⁸⁸

Tämän tutkimuksen käsittelemän ajanjakson loppupuolella 1920-luvun puolivälissä mitään akuuttia ruokapulaa ei enää ilmennyt. Silti vasemmisto kykeni vielä vuoden 1924 lopussa käyttämään armeijan muonitustilannetta oman agendansa ajoon:

Rannikkotykistörykmentin ensimmäisestä patterista on annettu tietoja wuosilta 1920–24. Walituskirjelmissä lausutaan m.m., että perunat ja liha, josta sotamiehille ruoka walmistetaan, owat usein niin mätiä, että niitä woi syödä ainoastaan äärimmäiseen nälkäänsä. Suomen walkoisen kaartin Waasan pataljoonan toisesta komppaniasta ilmoitetaan samoin, että sotilaille syötetään osittain pilaantunutta, haisewaa ja mätää ruokaa. Wiipurin raskaan tykistörykmentin 9 patterista ilmoitetaan samalla tawalla. Samoin kenttätykistörykmentti n:o 1:stä Tuusulassa. Sen walituskirjelmässä mainitaan m.m., että on syötetty pilaantunutta amerikkalaista silawaa, jonka syönnistä useat sotilaat owat sairastuneet. Porin rykmentin 3 pataljoonasta ja Turun Wähän-Heikkilän 3 konekiwäärikomppaniasta ilmoitetaan niin ikään, että siellä on samanlaisia epäkohtia olemassa. Sotilaat sanowat, että liha on toisinaan sellaista, että sitä täytyy pakostakin kieltäytyä syömästä. Wasta kun nälkä tulee kowin suureksi, niin on sitäkin syötäwä, jos ei tahdo kokonaan menehtyä. Samalla tawalla ilmoitetaan Kaartin jääkäripataljoonan 3 komppaniasta. Laiwaston komennuskomppaniasta annetaan w. 1923 samanlaisia tietoja ja yleensä on niitä saatu melkein kaikista joukko-osastoista maan eri puolilta.⁸⁹

Tässä kohtaa kuitenkin todettiin, että pula johtui pitkälti päällystön kavalluksista:

Suurimmalta osalta on siihen syynä kelwoton järjestys, wäärinkäytökset, jopa suoranaiset kawalluksetkin. Useimmista joukko-osastoista on ilmoitettu, että ruokaannokset, esim. maito owat pienempiä kuin niiden ohjesäännön mukaan pitäisi olla, ja että ruoka on mätää ja pilaantunutta toisinaan siitä syystä, että waltion waroja besorkataan, hankitaan kelwottomia raaka-aineita, kun niitä saadaan halwemmalla, jotta ylijääneillä waroilla woitaisiin huwitella.⁹⁰

---

71 Kuulutus. HS 29.5.1918.

72 Muonitus. HS 14.7.1918.

73 1. divisioonan päiväkäsky 126 19.10.1918. 1. divisioona R-111/1, KA.

74 Von Gerich Ylipäällikölle 21.8.1918 Päiv. No Ia 108 Pers! 2. divisioona R-113/1, KA.

75 Sotilaittemme hoito. HS 27.10.1918.

76 Ylipäällikön esikuntapäällikön päiväkäsky 39 5.6.1919, KA.

77 Kuulutuksia. HS 21.1.1919; Ratsurykmenttiemme asestus. HS 27.1.1919.

78 Aseita omistawille. HS 13.3.1919; Yksityisten hallussa olewat kiwäärit. HS 23.3.1919.

79 Rannikkopuolustuksen päällikön päiväkäsky 38 3.12.1919, KA.

80 Tarpeetonta sotasaalista myydään Ruotsiin. HS 25.1.1919.

81 Harjula – Loikkanen 2017: 191–192.

82 Sikaloiden perustaminen sotajoukoissa. HS 27.5.1919.

83 Rannikkopuolustuksen päällikön päiväkäsky 27 18.10.1919 ja 29 24.10.1919, KA.

84 Sotaväen päällikön päiväkäsky 51 6.7.1921, KA.

85 Tähti, ruusu ja leijona 1954: 126.

86 Rannikkopuolustuksen päällikön päiväkäsky 38 3.12.1919, KA.

87 Sotaväen päällikön päiväkäsky 83 24.11.1921, KA.

88 Sotaväen päällikön päiväkäsky 30 28.6.1924, KA.

89 Eduskunnan eilinen istunto. SSd 10.12.1924.

90 Sama.

6. SORTO

Syksy oli jo pitkällä Hämeenlinnassa, kohta tulisi talvi. Marraskuun loppua mentiin, ja vuosi oli 1919. Jääkärikornetti Toivonen komensi Hämeen ratsurykmentin 1. eskadroonaa varsinaisen päällikön ollessa matkalla. Alokkaat eivät saaneet hevosiaan tottelemaan komentoa, oli siinäkin ratsumiehiä. Kolme onnettominta sai nyt tuta mitä oli preussilainen kuri, se kuri, jolla Toivonen itse oli sotilaaksi Lockstedtin leirillä ja Kuurinmaalla oppinut. Maahan! Lätäköissä oli nilkan yli vettä, sehän se vasta kasvattaisi. Ylös! Maahan! Ylös! Mukavaa hommaa. Sotilaat olivat jo läpimärkiä ja palelivat. Vaan kuri piti olla. Toivonen ei hellittänyt. Toista tuntia saivat ratsumiehet loiskia kurassa. Hämeenlinnalaiset kauhistelivat.⁹¹

Toukokuun 8. päivänä 1922 Haminassa harjoitettiin muuatta Viipurin rykmentin alokaskomppaniaa. Ruokolainen-niminen alikersantti syöksytti monneja ja erikseen vielä kiteeläistä Eino Holopaista, joka ei suostunut tarttumaan kivääriin. Hän sai siitä hyvästä noudattaa maahan – ylös -komentoja kyllikseen. Kun muu komppania pääsi vapaalle, Holopainen sai jatkaa harjoitusta. Lopulta hän teki topin kieltäytyen maastoutumasta kuralätäkköön. Komppanianpäällikkö jääkärikapteeni Frans Wahlbäck ei tällaista hyväksynyt. Hän määräsi Ruokolaisen avuksi sotilaan, ja nämä sijoittivat Holopaisen määrättyyn lammikkoon väkivalloin. Holopainen kieltäytyi osallistumasta harjoitukseen enää tai ottamasta kivääriä käteensä, meni kapiaisten huudosta jonkinlaiseen psykoosiin ja menetti tajuntansa. Hänet oli kannettava tupaan. Sotaoikeus käsitteli asiaa ja tuomitsi Holopaisen uppiniskaisuudesta kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tästä Holopainen masentui. Hän punoi jalkaräteistä köyden ja sitoi sen päistä yhden kaulaansa ja toisen kattoon. Vartiosotilaat puuttuivat tilanteeseen itsemurhan ollessa tekeillään ja saivat Holopaisen pelastettua itseltään. Holopainen ei enää osannut kuin tuijottaa seinää, joten hänet toimitettiin Kakolassa sairaalaan. Siellä hän latautui pari kuukautta ja pääsi lopulta kotiinsa jutun päädyttyä lehtiin.⁹²

Hjelt oli ilmeisen kovapäinen kadetiksi. Hän lähti Kadettikoulusta omille lomille ja jäi kiinni, lähtipä toistekin ja jäi kiinni uudelleen. Poistumiskieltoa paukkui, mutta se ei kadettia hidastanut. Vielä rangaistuksena saamansa arestin aikana hän rakensi sänkyynsä itsensä näköisen kohouman ja hiippaili yöksi matkoihinsa. Tupakaverit olivat kuin eivät olisi olleetkaan, mies menee mihin menee ja vastaa itse kulkemisistaan. Vaan näin ei ollutkaan. Tälläkin kerralla Hjelt jäi kiinni. Yksi mokaa, kaikkia rangaistaan, ajatteli kadettikomppanian päällikkö jääkärikapteeni Turunen. Hjelt sai viisi vuorokautta arestia. Tupa sai kaikki kuluvan viikon hevospuhdistus- ja tallipäivystysvuorot. Koko kadettikomppania sai viikon lomakiellon ja ylimääräisiä järjestäytymisiä.⁹³

Lomien palaminen ilman omaa syytä tietysti ärsytti muiden tupien kadetteja. Hjeltin tupa, numeroltaan yksi, oli vielä läpeensä ruotsinkielinen, ja he pitivät tietysti omiensa puolta. Toverikunta kokoontui neljänkymmenen kadetin voimin. Nyt mölleille remmiä, päätettiin. Kadetit Heimolainen, Lang ja Kesämaa arvottiin suorittamaan rangaistus. Jonakin vuoden 1920 toukokuun yönä nämä kolme hiippailivat tupaan numero yksi ja ryhtyivät remmeillä kurmottamaan Hjeltiä, ehkä muitakin. Yksityiskohdat ovat jääneet epäselviksi, mutta toinen tupalainen kadetti Carlberg tarttui aseeseen puolustautuakseen.⁹⁴

Tapaus päätyi lehtiin. Ruotsinkieliset näkivät tässä vainoa kansallisuuttaan kohtaan. Sotaministeri Jalander tutkitutti tapauksen, muttei löytänyt perusteita väitteille ruotsalaisvihasta. Sen sijaan osoittautui, että tämä sattumus oli vain jäävuoren huippu, ja vastaavaa keppikuria oli ilmennyt koko koulun lyhyen, edellissyksynä alkaneen historian ajan. Kadettikoulun johtaja eversti Lucander oli jättänyt vanhan keisarinajan kadettikoulun tapaan kurinpidon pitkälti toverikunnalle, eivätkä kadettikomppanian päällikkö Turunen saati päivystävä upseeri vänrikki Saarnio olleet välittäneet tuon taivaallista kadettien keskinäisestä nyrkkivallasta.

Syyllisiä oli rangaistava. Carlbergiä ei voinut syyttää itsepuolustuksesta, ja hän selvisi rangaistuksetta. Heimolainen, Lang ja Kesämaa olivat vain toteuttaneet toverikunnan päätöksen, joten he saivat kahdeksan vuorokautta arestia ja neljä viikkoa lomakieltoa. Muu toverikunta sai kolmen viikon lomakiellon. Hjelt puolestaan oli tällä välin ehtinyt jo luntata tentissä ja kärähtää neljännen kerran puntikselta, ja hänen armeijauransa päättyi tähän. Kapteeni Turunen ja vänrikki Saarnio toimitettiin niihin joukko-osastoihin, joista olivat tulleet. Koulun johtajalle eversti Lucanderille suositeltiin eroa, ja tämä noudatti suositusta.⁹⁵

***

Jääkärivääpeli Johan Sandholm sai marraskuussa 1919 kolmen vuoden ja kahden kuukauden kuritushuonetuomion. Hän oli

kahden poliisimiehen yrittäessä wiedä erään juopuneen miehen poliisikamariin wäkiwaltaisesti riistänyt miehen poliiseilta samalla uhaten poliisikomisarius Mansikkaa; kasarmissa oli hän nyrkillään lyönyt aliupseeri Blomia, niin että tämä oli saanut liewähkön wamman, ja sen jälkeen hän oli poistunut luwatta wahtipaikaltaan sekä kieltäytynyt takaisin palaamasta.⁹⁶

Suomen asevoimat eivät poikenneet muista siinä, että pennalismia ja muuten säälimätöntä suhtautumista esiintyi. Sotaväen päällikkö koetti lieventää ilmiötä aluksi puuttumalla yksittäisten upseerien edesottamuksiin.

Helmikuu 1920 oli ollut lopuillaan, ja Rannikkotykistörykmentti 2:n lomalaiset olivat lähdössä Valamosta mantereelle Sortavalaan siviilivaatteissaan, kuten tuohon aikaan oli tapana. Sotamies Taavi Wermouth oli kesällä tullut palvelukseen Sortavalan Vehtolahdelta ja hytisi lähtötarkastuksessa suvivaatteissaan. Tarkastusta pitävä patteristonpäällikkö kapteeni Armas Liljeberg huomasi, että Wermouthilla oli jaloissaan armeijan kengät. Ei tällainen käynyt. Valtion kengät oli jätettävä saarelle, ja mitä mieltä hänen oli noin kevyissä vaatteissa lähteäkään. Viedessään kenkiä pois Wermouth vielä jäi muiden lähtijöiden porukasta. Silti lomalle oli päästävä, kun sellainen oli kerran myönnetty, ja sotilas lähti iltakuudelta jäiselle lakeudelle yksin pimeässä marssimaan. Hän ei tullut perille. Aamulla Wermouthin pakastunut ruumis löytyi Sammatsaarten läheltä hangesta vain kymmenen metrin päästä lähimmästä talosta. Sydän oli pettänyt kylmässä viimassa.⁹⁷

Liljebergin esimies majuri Alkio antoi kapteenille jo huomautuksen, mutta sotaväen päällikkö Wilkamakin katsoi aiheelliseksi ojentaa Liljebergiä päiväkäskyssään esimerkkinä säälimättömästä ja tylystä kohtelusta. Mikäli Liljeberg vielä antaisi aihetta valituksiin, saisi hän eron. Samalla muistutettiin Helsingin Työkomppanian päällikköä jääkäriluutnantti Pärmiä, joka oli esiintynyt sopimattomasti esimiehiään ja alaisiaan kohtaan. Pärmi ojentui, Liljeberg ei. Lokakuussa 1921 hän hyökkäsi päävartion vankikoppiin, jossa istui tutkintavankeudessa kersantti Frans Raitanen. Raitasen laveri oli keskellä päivää makuuasennossa, vaikkei olisi saanut olla. Liljeberg iski kersanttia pari kertaa naamaan ja potki tämän pakin ja patjan käytävälle. Asian saaman julkisuuden vuoksi Liljeberg tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen, ja tämän jälkeen hän erosi armeijasta.⁹⁸

Sotilailla oli tietysti oikeus kannella epäasiallisesta kohtelusta, mutta ehkä sitäkään ei aina oikein ymmärretty. Tällaistakin kertomusta kerrottiin:

Kapteeni Torsti Kotilainen piti komppanianpäällikkönä oppituntia kantelunteko-oikeudesta. Valaistakseen opetustaan esimerkillä hän kysyi eräältä hyvin hennolta ja pieneltä sotamieheltä: Mitäs Miettinen tekisi, jos minä tarttuisin teitä niskaan ja takamuksiin ja paiskaisin teidät tuon mustan taulun luokse? Kysymys ei kuitenkaan tuonut tarkoitettua esimerkkiä valistettavan komppanian kuultaviin, sillä sotamies Miettinen hätkähti, pompahti ylös ja vakuutti: Herra katteini, mie oisin siellä. Tähän Kotilainen ei voinut olla vastaamatta: Niin sitä pitää oikean sotamiehen olla!⁹⁹

Armeijan parissa esiintyneestä sorrosta tutkimuksen tehnyt Leimu jakaa erilaiset sortokäytännöt initiaatioon eli tervetuloseremonioihin ja pennalismiin eli monnittamiseen. Initiaatioriitit olivat monesti harmittomia: kadettikoulun vanhempi kurssi esimerkiksi saattoi patistaa tulokkaat kesken yön yöpaidoissaan saliin kuulemaan vanhemman kadetin hirvittävää uhkaussaarnaa, pyövelin puhuttelua, ja juomaan potasta simppukastetta, virtsanväristä limonadia tai vastaavaa, jossa vielä uiskenteli mustia tai ruskeita marsipaanipötköjä. Jo ensimmäisessä kadettikurssissa vuonna 1919 esiintyi nokkimisjärjestys, kun kadetit, jotka olivat aiemmin käyneet jotakin saksalaisten järjestämää upseerikokelaskurssia, katsoivat asiakseen alistaa sotilasasioissa täysin noviisit kadetit passareikseen ja monnitettavikseen. Heitä ryhdyttiin kutsumaan simpuiksi, josta simputuskin sitten sai nimensä. Nämä sitten vuorostaan jatkoivat perinnettä seuraavaan kurssikertaan. Simputus vaikuttaa Kadettikoulussa kuitenkin olleen yleensä harmitonta ja jossakin mielessä jopa hauskaa. Isot miehet, monet sisällissodan veteraaneja ja ylioppilaita, saattoivat parantaa marssiharjoituksista pinnaavan kadetin voitelemalla tämän jalat kenkälankilla tai rankaista kouluun myöhästyneenä saapunutta kadettia raahaamalla tämän suihkuun ja lankkaamalla koko miehen. Koulun kantahenkilökunta antoi kadettien pitkälti touhuta mitä huvitti. Kun kaksi nuorempaa kadettia kanniskeli kaappia koulun eteisaulassa edes takaisin, upseeri kysyi, mitä nämä puuhasivat. Nämä ilmoittivat täsmällisesti tuulettavansa vanhemman kadetin kaappia. Upseeria nauratti, eikä hän välittänyt puuttua asiaan. Tällainen tietysti johti toverikurin vaikutusvallan kasvuun ja lopulta ylempänä esiteltyyn hyökkäykseen ruotsinkielisten tupaan.¹⁰⁰

Kantahenkilökunta käytti simputusta koulutuksen tehokeinona koko tämän tutkimuksen esittelemän ajan. Sotilaita saatettiin taakse-poistutuksen lisäksi käskeä kiipeämään vaikkapa puuhun. Tampereen rykmentissä sattui vuonna 1921, että puuhun oli kiivettävä konekivääri mukana, ja Polkupyöräpataljoona 1:ssä Kellomäellä puuhunnousua vauhditettiin vuosina 1923–1924 tökkimällä kiipeäjää pistimellä takapuoleen. Samassa paikassa samaan aikaan puuhun nousua edellytettiin myös takapuoli edellä. Toinen simputuksen muoto oli huudatus. Kenttätykistörykmentti 3:ssa Lappeenrannassa upseeri saattoi vuosina 1918–1919 käskeä sotilaalle heinätupon suuhun ja huutamaan olevansa rykmentin suurin hoopo tai, kuten Kouvolassa 1921–1922, olevansa komppanian suurin paska. Kiivettämistä ja huudattamista saatettiin myös yhdistellä, ja tässä vain mielikuvitus muodosti rajat. Kun Rannikkotykistörykmentti 3:n sotilas sattui Konevitsassa kääntymään oikean sijasta vasempaan vuonna 1922 tai 1923, hän sai nousta tunniksi katolle julistamaan tämä käsi, jossa on luuta, on oikea, ja tämä käsi, jossa on hevosen kakkara, on vasen. Radiojoukoissa Helsingissä rikkeen tehnyt sotilas sai vuosina 1919–1920 kavuta puhelintolppaan kailottamaan ettei enää koskaan mene luvatta kaupungille eikä vastusta esimiestä. Pienempikin rike saattoi johtaa varsin tuntuvaan porukkarangaistukseen. Pohjois-Savon rykmentin aliupseerikoulun johtaja jääkäriluutnantti Tiirikkala löysi talvella 1919–1920 kasarmin lattialta tupakannatsan. Hän herätti koko tuvan kolmelta yöllä, marssitti sen viiden kilometrin päähän tumppi lakanan päällä miesten kannettavana ja hautautti tumpin hankeen. Tiirikkalan toimintaa ei kaiketi katsottu kovin tuomittavaksi, koska hänen uransa jatkui tasaisesti, ja 1920-luvun loppua kohti tällainen järjestyksenpitoon liittyvä pennalismi jopa yleistyi tulitikun hautajaisina tunnettuna rangaistusmuotona.¹⁰¹

Liika simputus saattoi silti johtaa upseerin uran alamäkeen. Uudenmaan rykmentissä palveli jääkärikapteeni Kustaa Aadolf Järvinen, joka vaikuttaa olleen kova rankaisemaan alaisiaan. Kommunistien propaganda pani hänet merkille esimerkkinä sotilaiden sortajasta jo vänrikkinä rajalla vuonna 1919. Laittomassa Punasotilas-julkaisussa Järvinen nostettiin tikun nokkaan taas vuonna 1923, jolloin hänen puuhun käskemänsä sotilas putosi maahan pää edellä ja ilmeisesti menetti järkensä. Järvinen siirrettiin lääkintäaliupseerikouluun ja sai odottaa seuraavaa ylennystään viisitoista vuotta.¹⁰²

Asevelvollisiin kohdistettu initiaatiokin saattoi olla toverillista. Ilmailuosastossa tulokkaille tarjottiin ämpäristä kauhalla pirtua. Toisaalta esimerkiksi tukan keriminen saattoi muodostua tuloriitin omaiseksi tapahtumaksi. Se suoritettiin alokkaan suostumuksesta riippumatta ja monesti tylsin keritsimin tai vastaavin astaloin, jolloin hiukset saattoivat pelmuta orvaskettä myöten. Tästä alokkaat saivatkin kutsumanimensä, veripäät. Myös ensiherätys eli alokkaiden herättäminen ensimmäiseen armeija-aamuun anivarhain metelöimällä ja sättimällä on saman ikäinen perinne kuin itse armeija. Uudenmaan rakuunarykmentissä Lappeenrannassa edellinen saapumiserä herätti vuoden 1923 alokkaat ulaaniterveisin eli hyökkäämällä keskellä yötä näiden tupaan hakkaamaan heitä tyynyillä.¹⁰³

Vanhempi saapumiserä saattoi tehdä alokkaiden olot varsin hankaliksi. Pian kotiutuvat sotilaat yrittivät rahastaa alokkaiden tietämättömyydellä myymällä näille vaikkapa muonaa, tupakkaa, varusesineitä, jopa sänkyjä ja kaappeja, kertomatta tietenkään, että kaikki oli joko armeijalta varastettua tai kruunun kiinteää omaisuutta. Käkisalmessa Rannikkotykistörykmentti 3:ssa sattui vuonna 1921, että ruokalistan saloihin perehtyneet vanhat keräsivät jokaiselta alokkaalta markan, jotta jälkiruoaksi saataisiin sekahedelmäkeittoa. Rahat he jakoivat tietysti keskenään, sillä valtio oli sekahedelmäkeiton jo maksanut ja keitättänyt sekä tarjosi sen aivan ilmaiseksi. Polkupyöräpataljoona 3:ssa Mikkelissä vanhat myivät vuonna 1922 alokkaille kaappeihin lukot mutta pitivät vara-avaimet itse ja veivät sitten kaapeista tavaraa alokkaiden ollessa muualla. Toinen keino hyötyä alokkaista oli silkka kiristys. Vanhat pakottivat uudet putsaamaan kenkänsä, petaamaan punkkansa ja ratsuväessä hoitamaan hevosensa, saattoivatpa kiristää suoraan rahaa tai hakemaan kanttiinista kahvit, pullat ja tupakat, ja mikäli monni yritti panna vastaan, häneltä rasvattiin kivekset kenkälankilla tai saapasrasvalla. Jekkuilevaisimmat vanhat saattoivat jopa lankkauttaa koko alokastuvan testikkelit kerralla. 1920-luvun puoliväliä lähestyttäessä yleistyi niinsanottu kusiherätys eli nuoremman saapumiserän herättäminen keskellä yötä nöyryytettäväksi. Iltalomalta palaavat pirtuhumalaiset vanhat hyökkäsivät alokkaiden tupaan, ryömittivät näitä sänkyjen alla ja tarjosivat kaikille leijonaa eli vyön solkipäätä.¹⁰⁴

Ei voi sanoa, etteikö korkein päällystö olisi ainakin pyrkinyt puuttumaan simputukseen. Karjalan kaartinrykmentissä suoritettiin talvella 1920–1921 rangaistukseksi lisäharjoituksia öiseen aikaan, ja useammassakin joukko-osastossa sotilaita haukuttiin ja heille kiroiltiin sekä tarjoiltiin häpeällistä ’remmi apellia’. Kesällä 1921 Wilkama antoi parikin päiväkäskyä kieltäen kaiken tällaisen,¹⁰⁵ mutta paria vuotta myöhemmin talvella 1924 yleisesikunnan päällikkö kenraalimajuri Oscar Enckell valitti Wilkamalle ilmiön jatkuvan. Enckelliä huoletti erityisesti Etsivän keskuspoliisin raportointi, joka perustui sotilaiden puheisiin. Tämä elin oli katsauksessaan todennut, että asevelvollisista joukko-osastoissa yleisesti sopimattoman ja järjettömän kohtelun kautta tehdään punikkeja. Enckellin mielestä väestön parissa ei puuttunut isänmaallisuutta tai ymmärrystä asevelvollisuuden tärkeyttä kohtaan, mutta suhtautuminen asevelvollisuuteen itseensä kärsi nuorten miesten kohtelusta. Heitä rangaistiin käskemällä huutamaan ikkunasta kadulle ohikulkijoille tyyliin minä olen komppanian suurin typerys tai vetämään maahan – ylös uupumukseen asti, ja monesti koko joukkoa siksi, että yksi mies oli tehnyt jotakin väärin.¹⁰⁶

Wilkama laati tästä kohta kiertokirjeen määräten kiinnittämään suurempaa huolta psykoloogiseen puoleen kasvatuksessa, jotta ei vastaisuudessa enään ilmaantuisi aihetta valitteluun asevelvollisten kohtelusta ja kasvatuksesta,¹⁰⁷ mutta saman vuoden 1924 päätteeksi aiheesta oli annettava taas uusi muistutus. Näihin aikoihin sosialidemokraatit keräsivät tietoja epäkohdista asevoimissa, heidän kansanedustajansa puhuivat niistä eduskunnassa, ja niistä käytiin lehdissä kiivasta polemiikkia.¹⁰⁸ Oli käynyt ilmi, että vanhemmat sotilaat olivat ottaneet tavakseen harjoittaa vallattomuutta ja arvotonta kujeilua alokkaita kohtaan jopa varsinaisilla pieksäjäisillä, joissa alokkaita on lyöty nyrkeillä, saappailla, aseilla, vöillä y.m. Erityisesti erityisryhmiä, esimerkiksi korkeamman sivistyksen omaavia kohtaan oli kohdistettu kyseisiä astaloita: renkipojat pääsivät pieksemään ylioppilaita. Myös asevelvollinen alipäällystö monnitti sotilaita sangen yleisesti. Sotilaat pakotettiin ryömimään sänkyjen alitse, seisomaan kaappien päällä pitkät ajat kyykyssä, huutamaan huussin ikkunasta kadulla kulkevalle yleisölle olevansa komppanian suurin hölmö, ja niin edelleen. Aliupseerien oli monelta taholta väitetty myös ottaneen sotilailta lahjuksia, kuten pirtua, erilaisista eduista tai rikkomusten katsomisesta läpi sormien. Nyt päällystöä määrättiin katsomaan tarkemmin aliupseerien perään, koska useilta tahoilta on tullut valituksia, että tämä alipäällystö ryhmä niin kauan kun upseerin silmä on valvomassa käyttäytyy kunnollisesti, mutta muuttaa menettelytapansa kokonaan heti, kun upseeri poistuu paikalta.¹⁰⁹

---

91 Rakuunain opetusta Suomen sotawäessä. SSd 2.12.1919.

92 Sotilaskurin julmuus oikeuden tutkittavana. Sosialisti 25.10.1922.

93 Kadettikomppanian Päiväkäsky No 15, 26/IV-20. Tasavallan presidentin kanslia I Hca 2, KA.

94 Sotaministerin päiväkäsky 1 20.5.1920, KA.

95 Sama. Tapahtumasta lehdissä: Selkkaukset kadettikoulussa. HS 11.5.1920; Selkkaukset kadettikoulussa. HS 15.5.1920; Tapahtumat kadettikoulussa. HS 18.5.1920; Kadettikoulun tapahtuma. HS 23.5.1920.

96 Raiwoawa wääpeli. HS 4.11.1919.

97 Sotilas paleltunut kuoliaaksi. HS 6.3.1920; Erään sotilaan paleltuminen Laatokan jäällä. SSd 10.3.1920.

98 Sotaväen päällikön päiväkäsky 35 21.7.1920, KA; Petomainen upseeri. SSd 22.11.1921; Sotilaita rääkännyt kapteeni tuomittu. SSd 25.2.1922.

99 Tähti, ruusu ja leijona 1954: 173.

100 Leimu 1985: 120–125.

101 Leimu 1985: 162–173.

102 Tervehdys Uudenmaan rykmentin tovereille. Punasotilas 10/1919; Jääkärin inhimillisyys. Punasotilas 1.6.1923; SJE 1975: 233.

103 Leimu 1985: 190, 195–196.

104 Leimu 1985: 193, 203–224.

105 Sotaväen päällikön päiväkäskyt 42 28.5.1921 ja 48 17.6.1921, KA.

106 Enckell Sotaväen Päällikölle. Yleisesikunta Toimisto VI. N:o 371/VI/24.sal. 30.1.1924. Viipurin rykmentti R-269/13, KA.

107 Sotaväen esikunta. Os.Ep.Ib. N:o 208/74.1.sal. Kiertokirje 18.2.1924. Viipurin rykmentti R-269/13, KA.

108 Esim. Eduskunnan eilinen istunto. SSd 10.12.1924.

109 Sotaväen esikunta. Osasto: Ep.Ib. N:o 746/1b.sal. Kiertokirje 29.12.1924. Keski-Suomen rykmentti R-191/6, KA.

7. ITSEMURHAT

Joillekin asevelvollisille armeija oli niin kestämätön paikka, että siitä pääsemiseksi oli päästävä pois kaikesta muustakin. Aamupäivällä 7. maaliskuuta 1919 muuan helsinkiläinen työmies kulki kasarmin ohi Kristiinankatu 14:n metsän puolelta. Kasarmin aidassa roikkui sotilas kaulastaan köydessä. Työmies toimi nopeasti, katkaisi nuoran ja haki kasarmista apua. Sotilas saatiin vielä virkoamaan.¹¹⁰

Korpilahtelaista Hämeen ratsurykmentin sotilasta Waldemar Tiaista oli turha yrittää elvyyttää. Hän oli yrittänyt päästä armeijasta virallista tietä, ja kun se ei onnistunut, hän kirjoitti itsemurhaviestin taskuunsa ja hyppäsi Hämeenlinnan ratapihalla tavarajunan alle aamupäivällä 20. heinäkuuta 1919. Juna ajoi 22-vuotiaan ratsumiehen rinnan ja käsivarsien yli.¹¹¹

Varusmies Armas Lindfors Halikon Vaskiosta oli saanut sairaslomaa ja käynyt lääkärissä Salossa. Loman viimeinen päivä koitti, mutta kunto ei tuntunut hyvältä. Lindforsilla oli uusi aika lääkäriin 21. tammikuuta 1920, mutta sen käyttämisen sijasta hän hirttäytyikin.¹¹²

Pohjois-Savon rykmentin sotilas Antti Siponen otti kiväärin puhdistusnarun mukaansa ilmeisesti 13. huhtikuuta 1920 ja suuntasi Kuopion Päivärinteeseen pappilan haan taakse. Siellä hän ripustautui puhdistusnarulla kaulastaan puuhun. Poikaset löysivät hirttäytyneen seuraavana päivänä ja kutsuivat sotilaat kasarmilta hakemaan kumppaninsa pois.¹¹³

Frans Johannes Juhola oli Nakkilasta, mutta armeijaan Helsinkiin hän lähti Porista. Torstaiaamuna 24. helmikuuta 1921