Verinen Tampere

By Lauri Lepola

Punaiset antautuivat Tampereella kansalaissodan aikana 6.4.1918. Piti tulla rauha, mutta siitä vasta tappaminen alkoi. Valkoiset toimittivat vankileireille Tampereelle n. 11000 punaista.

Useat vankeina olleet ovat kertoneet, että Kalevankankaalla punaisten joukkohaudoissa on yli 4000 vainajaa, ammuttuja, kuolleeksi kidutettuja, raiskattuja, nälkään ja tauteihin kuolleita, miehiä, naisia ja lapsia.

Kirja kertoo mitä Tampereella silloin todella tapahtui, ja mitä tapahtui punaleskille ja orvoille tämän jälkeen. Miten punaväri poistettiin VR:n henkilökunnasta, poliisilaitokselta, palokunnista jne. mukana olleiden kertomuksien mukaan ja heidän kokemanaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 3, 2020
• ISBN: 9789528020981

Lauri Lepola

Lauri kirjoitti 2010 ensimmäisen kirjansa synnyinseudustaan. 'Kylä nimeltä Korvola' -kirjaa kirjoittaessa ja haastatteluja tehdessä hänelle alkoi avautumaan seudun karmeat tapahtumat kansalaissodan aikana. Ensimmäisen kirjan valmistumisen jälkeen Lauri jatkoi aiheen tutkintaa ja on sen jälkeen julkaissut 5 kirjaa kansalaissodan ja jatkosodan aikaisista tapahtumista.

Book preview

Verinen Tampere

Kun Jumalakin Tampereen jätti

Lukijalle

Johdatus kirjan tapahtumiin

Kohti keskitysleiriä Martta Keltamäki os. Koivunen muistelee

Tammelan kaupunginosan puhdistus

Toralinna

Johanneksen kirkko (nyk. Tuomiokirkko)

Ortodoksinen kirkko

Peltimakasiinit

Kaupungintalo

Puhdistaminen jatkuu

Vangit Keskustorilla

Lindellin koulu (Tamperelaisittain Linteeni)

Vankien pikatuomiot

Punaisten sairaala Tampereen reaalilyseolla

Tampereen sotavankilat

Tampereen kasarmialue 1904-1918

Vankiparakit

Venäläisten kasarmien jatkokäyttö

Valkoiset punaisten vankina

Aaltosen kenkätehdas, sotavankila n:ro II

Tampereen keskitysleirissä

Kansanedustaja Emil Saarinen Tampereen keskitysleirillä

Kalevankankaan haudat

Naisvangit siirretään Hämeenlinnaan

Kenttätuomioistuimet

Valtionrikosoikeus

Vangit Saksaan pakkotyöhön

Sakeus Koivunen ja Arthur Hermelin

Tampereen vankileirin apulaispäällikkö Johannes Tamminen

VR: n johto tappaa työntekijöitään

Punaiset naiset vankilaan

Valkoisten valheet

Tampereen keskitysleirin papit

Työväenjärjestöt ja niiden omaisuus

Tampereen VPK

Tampereen vakinainen palokunta

Punakaartin pohjoisen rintaman komentajan Hugo Salmelan kuolema

Työväen urheiluseurat

Tampereen poliisilaitos

Suomen kuningaskunta

Kuningaskysymys Tampereella

Suomen kuningaskunnan loppu

Sotasankarien orpolapset ja kapinallisten kakarat

Lapuanliike

Tampereen pormestarin Väinö Hakkilan muilutus

Erik Mätön, Onni Happosen ja Yrjö Holmin murhat

Presidentti K.J. Ståhlbergin muilutus

Mäntsälän kapina

Suur-Suomi hankkeet

Punaisten vainajien muistomerkit ja muistotilaisuudet

Lähdeluettelo

Valmistusmerkinnät

Kun Jumalakin Tampereen jätti

Jumala lähti Tampereelta syksyllä 1917, huitaisi oman merkkinsä, ristin, alas Aleksanterin kirkon tornista, eikä antanut nostaa ristiä takaisin ennen kuin ihmisten tappaminen oli lopetettu Tampereella. Koko vuosi 1918 oli yhtä helvettiä Tampereella ja papitkin yksiä saatanoita. Sitä Jumalakaan ei pystynyt katselemaan vaan lähti pois, puhuivat pispalalaiset myöhemmin.

Aleksanterin kirkon risti putosi tosiaankin kovassa myrskyssä syyskuun 27. päivänä 1917, kello oli silloin 14. Koulupoika Gunnar Andersson oli menossa Aleksanterin kansakoululle, mutta unohtui katselemaan tapahtunutta ja myöhästyi, muut oppilaat olivat jo menneet sisälle, myöhästymisensä syyksi hän kertoi että kun kirkon torni putosi. Opettaja Kuntonen laittoi pojan nurkkaan ja puhisi, noin hyvää satua et ole ennen keksinytkään.

Risti vietiin korjattavaksi Ahlqvistin konepajan pihalle. Risti on varsin kookas, sen täysi korkeus on 5,37 m, josta jalustan osuus 1,30 m. Pallon läpimitta on 1,27 m ja se painaa 600 kg. Risti oli pudotessaan pahoin vaurioitunut joten sen korjaaminen vei aikansa. Risti saatiin paikoilleen vasta kesällä 1920.

Aleksanterin kirkon risti korjattavana, Ahlqvistin konepajalla

Ristiä nostetaan takaisin paikoilleen.

Lukijalle

Kansalaissodan aikoihin Pispala, Lielahti niin kuin Epiläkin kuuluivat vielä Pirkkalaan. Pirkkalan keskusta oli nykyinen Nokia ja sen länsiraja oli Siuron sillalla. Pelkästään Tampereen kansalaissodan aikaista historiaa ei voi kirjoittaa liittämättä siihen Pirkkalaa.

Haluaisin kirjoittaa puolueettomasti vuoden 1918 kansalaissodan jälkeisestä Tampereesta, mutta se on mahdotonta koska puolueettomuutta ei ollut. Punaiset murhasivat kolme henkilöä sodan ulkopuolella, valkoiset monta tuhatta.

Kirjoittaessani edellistä kirjaani Verinen Siuro, haastattelin yli neljääkymmentä Siurossa kansalaissodan jälkeen ammuttujen jälkeläistä. Lähes kaikkia Siurossa tapettujen kohtaloita voi silloin seurata yksilöllisesti. Tampereella se ei ollut mahdollista, uhreja oli tuhansia, joista suuri osa jäi tunnistamattakin.

Valkoiset valloittivat Tampereen 6.4.1918, piti tulla rauha, mutta siitä vasta mieletön tappaminen alkoi. Tämä kirja kertoo Tampereen tapahtumista punaisten antautumisen jälkeen.

Ne historialliset asiakirjat, jotka tältä ajalta on säilytetty, ovat suurimmalta osaltaan, voittajien historiaa ja sitä totuutta. Sellaiset asiakirjat joissa on ollut muunlaista tietoa, on joko järjestelmällisesti hävitetty tai niitä edelleen salataan. On huomioitava että kansalaissota oli niin työväen ja valtaeliitin, kun koulutettujen ja tavallisten ihmisten välinen sota. Näkemykset ovat edelleen jakautuneet samassa suhteessa näistä asioista kirjoittelevienkin näkemyksissä. 

Tässä kirjassa kerrotaan monien ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista 1918 sisällissodan jälkeen, juuri niin miten he ovat tilanteen kokeneet ja nähneet.

Katkerista vankikokemuksistaan kertoo paljon tässä kirjassa pispalalainen Martta Keltamäki os. Koivunen. Hänet pidätettiin kotoaan yhdessä äitinsä Hilma Koivusen ja kaksoissisarensa Astan kanssa ja joutui Tampereen keskitysleirille. Perheen pää oli pispalalainen punapäällikkö Aatto Koivunen. Martta oli sanonut haastattelijalleen että kertoo tapahtuneesta tarkkaan siinä toivossa että niistä vielä joskus kirjoitetaan. Ja nyt se tapahtuu.

Johdatus kirjan tapahtumiin

Suomessa alkoi sisällissota 28.1.1918. Samanaikaisesti kun punaiset (vasemmisto) kohottivat punaisen lipun Helsingin työväentalon katolle ja alkoivat yhteiskunnallisten laitosten miehittämisen Etelä-Suomessa, alkoi Mannerheim valkoisten (oikeiston) pohjoisen Suomen komentajana vallata Tsaarinajan Venäjän kasarmeja Pohjois-Suomessa.

Mannerheim sopi entisten aseveljiensä, venäläisten upseerien kanssa Pohjois-Suomen varuskuntien antautumisesta. Varuskuntien aseet luovutettiin valkoisille ja miehistö luvattiin kuljettaa kotimaahansa Venäjälle. Tässä toimessa Mannerheimiä avusti venäläinen upseeristo joka pelkäsi palaamista kotimaahansa, koska olisivat siellä todennäköisesti tulleet ammutuksi vallankumouksen pyörteissä. Kuuluisin Mannerheimin avustaja oli Pohjanlahden meripuolustuksen päällikkö Nikolai Podgurski. Suojeluskuntalaiset menivät valtaamaan kasarmeja niin että vaan ensimmäisellä miehellä oli kivääri.

Vastapalvelukseksi Mannerheim järjesteli venäläisupseereille asunnot, muonituksen ja palkanmaksun, ne saivat kulkea vapaasti ja kantaa henkilökohtaisia aseitaan koko sodan ajan. Mannerheim avusti myös heidän matkustamistaan Saksaan ja Ranskaan.

Noin 5000 venäläistä miehistön jäsentä luovutti aseistuksensa noin 8000 kivääriä, 34 konekivääriä, 37 tykkiä, joukon kranaatinheittimiä ja melkoisen määrän varusteita ja ampumatarvikkeita valkoisten haltuun. Mannerheim kyllä lupasi antaa ne rajalla takaisin kotiutettavalle miehistölle, niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan niillä aseistettiin valkoisten joukkoja. Lisää aseita valkoiset saivat Saksasta ja Ruotsista.

Venäläisiä upseereita oli valkoisten joukoissa noin 140, näiden mukana Mannerheim. Ruotsalaiset ja venäläiset upseerit muodostivat valkoisen armeijan korkeimman johdon. Sodan ratkaisi valkoisten hyväksi, maahan tulleet saksalaiset sotajoukot.

Kun punainen lippu nousi Helsingin työväentalon torniin, vasemmisto otti vallan Etelä-Suomessa. Muodostettiin hallitukseksi Kansanvaltuuskunta jonka johtajaksi tuli eduskunnan puhemies Kullervo Manner. Punakaarti miehitti kaikki Helsingin keskeiset kohteet, rautatieaseman, poliisiasemat sekä senaatin linnan eli Smolnan josta tuli punakaartin yleisesikunta. Punakaartin johtajaksi tuli aluksi Eero Haapalainen ja myöhemmin kolmikko Eino Rahja, Ali Aalto ja Tuomas Hyrskymurto.

Lenin antoi punakaartille Neuvosto Venäjältä aseita aluksi noin 10000 kivääriä, 10 tykkiä, pari panssariautoa ja ammuksia sekä muita sotatarvikkeita. Leninillä oli vähän omakin lehmä ojassa, hän pelkäsi että jos valkoiset voittavat Suomessa, saattaa Mannerheim tulla Venäjän oikeiston avuksi. Olihan Mannerheim ainoa Tsaarinajan venäläinen kenraali jolla oli armeija ja hyvät aseet. Myös venäläiset sotilaat jättivät aseensa punakaartille maasta poistuessaan.

Suomi oli jakaantunut kahtia, valkoiseen pohjoiseen ja punaiseen etelään linjana oli suurin piirtein Pori, Tampere ja Lahti. Jako kulki myös siten että valkoisiin kuului kaikkien säätyjen edustajat, jotka olivat pitäneet alempaa sosiaaliluokkaa lähes orjinaan koko Suomessa tunnetun historian ajan. Punaisia olivat työläiset ja torpparit. Jako oli kyllä vähäisissä määrin myös tästä poikkeava.

Valkoisten suurimmat voitot tulivat Kyröskoskella ja Vilppulassa ja etenivät niin että Tampere oli piiritettynä toukokuun puolivälissä. Rahja yritti tulla Tampereen avuksi etelästä, mutta ei onnistunut. Saksalaiset valloittivat Etelä-Suomea, noustuaan maihin Hangossa 3.4.1918. Tampere antautui, kovien taistelujen jälkeen 6.4.1918.

Siitä tämä kirja alkaa.

Kohti keskitysleiriä Martta Keltamäki os. Koivunen muistelee

Kerron Tampereen kohtalosta. Siellä jatkui ankara tulitus niin Pispalan kuin Tampereenkin puolella. Tampereen puolella se alkoi hiljalleen vaieta koska joukot antautuivat ja näin metri metriltä valkoiset val­loittivat Tamperetta ja tulivat Rajaportille. Pispalassa Lielahden har­julla jatkui ankara tulitus monta päivää. Taistelu oli niin ankara, että varmasti siinä kaatui myös valkoisia, koska tulitus jatkui ja miehet olivat päättäneet taistella niin kauan kunnes heillä ei enää olisi ammuksia. 6. päivän aamuna se päättyi yhtäkkiä, kuului vain hajalaukauk­sia sieltä täältä.

Kuvassa Aatto ja Hilma Koivunen lastensa Martan, Astan, Martin ja Reinon kanssa.

Olimme menneet rannasta sidontapaikalle, mutta olimme niin uupuneita, ettemme oikein muista tapahtumista siellä. Koukkarin Ella ja muut ty­töt olivat yrittäneet saada niitä haavoittuneita, jotka pystyivät liik­kumaan, menemään yksityisasuntoihin, mikäli heitä otettaisiin vastaan, etteivät he jäisi sairaalaan. 6. päivän aamuna menimme nukkumaan Kouk­karille ja nukuimmekin luultavasti kaikessa rauhassa.

Olimme siellä 7. päivän, ja 8. päivän aamuna olivat äitimme, Koukkarin mummu ja Vallin mummu päättäneet, että kyllä siellä olevat vainajat täytyy saada hautaan. 15- vuotias veljeni oli kaatunut Epilän taistelussa ja Koukkarin pappa oli muuten kuollut. Täytyy tilata hautapaikka Nokialta, koska kuuluimme Nokiaan.

Lähdimme sitten Astan kanssa menemään Nokialle, sinne oli 10 km, tie oli hyhmäinen, aurinko paistoi, vain kerran meiltä kysyttiin mihin olemme menossa. Selitimme, että menimme tilaamaan hautaa vanhalle miehelle ja nuorelle pojalle, jotka kuolivat, emmekä selittäneet sen enempää. En muista kysyttiinkö meiltä useammin, mutta olimme lähteneet sillä mielellä, että jos joku tuntee, niin jäämme sitten, ei se ollut sen ihmeellisempää. Tilasimme haudan. Pappi kysyi kuka on kuollut, mutta ei huomannut kysyä mihin. Vanhus oli luonnollista ja hän ei huomannut kysyä, mihin nuori poika oli kuollut. Tulimme takaisin ja pää­simme Hyhkyn tiehaaraan. Siinä tuli vastaan pispalalaisia, jotka katsoi­vat meitä hyvin pitkään, me menimme kaikessa rauhassa ja käännyimme Vallin ja Nikkilän välistä tietä, joka kulki ylös meille. Talostamme oli ikkunat pois, mutta sinne oli majoittunut joitakin lottia, valkoisia naisia joka tapauksessa.

Tien toisella puolella oli Koukkari, menimme sinne ja kun pääsimme pihaan, näimme että siinä istui haavoittunut mies punainen nauha käsivarressaan, hän oli haavoittunut päähän. Sanoimme hiljaa, että lähtekää, tämä ei ole turvallinen paikka, mutta käsitimme, että hän ei tajunnut, mitä sanoimme. Perässämme tuli kaksi valkoista soti­lasta, ja he ampuivat hänet siihen paikkaan portaille.

Menimme sisään, siellä oli kaksi valkoarmeijan miestä aseineen, äiti istui Koukkarin keittiössä laatikon päällä ja Reino nojasi häntä vas­ten, 9-vuotias poika. Miehet sanoivat, että nyt lähdetään, mutta Kouk­karska sanoi, että jotain täytyy saada juodakin ja haukkasimme kauna­leipää ja joimme kuumaa vettä, ja äiti puki sillä aikaa päällysvaat­teet päällensä ja liinan päähänsä ja talutti Reinon Koukkarskan vie­reen. Äiti pani hänet nojaamaan Koukkarin mummoon ja sanoi, että kyllä me pian palaamme, ole kiltti mummolle niin kauan kuin tulemme takaisin.

Menimme palokunnantalon ohi vievää tietä, ja tulimme mutkaan, josta kääntyi tie Rosenlewin huvilalle, paikkaa sanottiin Pölkkylän ylikäytäväksi, koska Rosenlew oli suuri tukkien välittäjä ja kun huvila oli sitten rakennettu siihen, alkoivat pispalalaiset sanoa paikkaa Pölkkylän ylikäytäväksi. Siitä meidät vietiin, 4 sotamiestä saattoi.

Kun me tulim­me, oli naapurimme seisonut tiellä ja viittonut, ja sanonut jotain ja hän oli Lönnqvistin mamma, joka kuului suojeluskuntaan. Hän oli pitä­nyt vahtia, koska me tulemme.

Menimme alas rantaan päin, he eivät kuljettaneet kovaa vauhtia, pysäh­dyimme hetkeksi Rosenlewin huvilan eteen, sinne oli majoittunut joku pohjalainen komppania. Siellä joku yhtyi saattojoukkoomme ja meidät marssitettiin Näsijärven rannalla olevan saunan vieressä olevalle kalliolle, jossa olimme leikkineet paljon lapsina. Ranta oli jo hiukan sula, nousimme kalliolle ja äitini oli keskellämme ja pusersi lujasti käsiäm­me. Se oli merkki, että emme puhu mitään, se on nyt sitten loppu.

Seisoim­me siinä, he kohottivat aseensa ja asettuivat ampuma-asentoon. Olimme hetken näin, kunnes heidän komentajansa sanoi äkkiä, että tätä ei tehdä, hän tuntee Aatto Koivusen, aseet alas. Olimme niin järkyttyneitä, että emme edes käsittäneet mitä sanottiin. Sanat tulivat korvaamme ikään kuin kaikuna. En tiedä, oliko tämä järjestetty näytelmä, yritettiinkö mei­tä näin pelottaa, että olisi voitu saada tietää jotain.

Joka tapauksessa sieltä meidät vietiin Rosenlewin huvilalle, nimemme otettiin muistiin, samoin syntymäaikamme. Mitään sen kummempia tutkimuksia ei tehty, eikä mitään kysytty. Heidän komentajansa, hän oli ilmeisesti joku suurempi päällikkö, koska hänellä oli erilaisia nauhoja, sanoi: viekää heidät peltimakasiinille. Se oli rautateiden varasto ja yleinen vankien kokoamispaikka, siellä tapahtui myös suuri määrä teloituksia, jotka suoritettiin ilman tutkimuksia ja kuulusteluja. Joku paikkakuntalainen vain tunsi ja tunnisti jonkun työväenliikkeen