Sodan ja rauhan päiväkirjat: Kirjeenvaihtoa ja kirjoituksia 1939-1950

By Antti Laurinolli

Sodan ja rauhan päiväkirjat -teos sisältää Kemijokivarressa 1918 syntyneen Antti Laurinollin päiväkirjat talvi- ja jatkosodan ajalta. Valoisia sävyjä sota-aikaan tuovat rauhan ajan päiväkirjat, joissa Laurinolli kertoo elämyksiä tarjonneesta Norjan-matkastaan vuonna 1950.

Laaja kirjeenvaihto antaa päiväkirjoille uusia näkökulmia. Antti Laurinollin kirjeenvaihtokumppaneita olivat omat sisarukset, rintamakaverit ja ikätoverit Kemin, Tornion, Kemin maalaiskunnan ja Tervolan seuduilta. Laaja kirjeystävien verkosto syntyi Peräpohjolan kansanopiston lukuvuoden 1936-37 opiskelijoista, joista monet asuivat Kemi- ja Tornionjokivarren kylissä.

Sotahistoriat kertovat valtiomiehistä ja kenraaleista, joiden kauaskantoiset päätökset vievät voittoon tai ainakin torjuntavoittoon. Tämä kirja kertoo tavallisista miehistä ja naisista, jotka pitivät yllä elämää ja arkea vaikeana aikana ilman voitonhuumaa ja sankaruustoiveita.

Päiväkirjat ja kirjeet antavat kuvan siitä, mitä nuoret Pohjois-Suomessa kokivat, näkivät ja tunsivat sodan ja puutteen keskellä. Sota varjosti näiden ihmisen nuoruutta, mutta elämä ei silti ollut pelkkää synkkyyttä.

Kirja kertoo nuorten ihmisten elämänhalusta ja vaikeuksien voittamisesta. Laurinollin perhe hajosi sodan aikana, kun kaksi veljeä kuoli ja osa sisaruksista muutti omilleen pois kotoa. Kirja antaa kuvan siitä, millaiselta pohjalta sodanjälkeisen Suomen elpyminen lähti liikkeelle.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 16, 2024
• ISBN: 9789515685902

Antti Laurinolli

Antti Laurinolli (1918-1988) oli Kemin maalaiskunnassa (Vuodesta 1979 Keminmaa) asunut maanviljelijä ja talousneuvos, joka tunnettiin kotiseudullaan pitkäaikaisena kunnanhallituksen puheenjohtajana ja paikallisena vaikuttajana. Laurinolli osallistui talvisotaan Karjan kannaksella ja jatkosotaan Maaselän kannaksella, jossa hän haavoittui vuonna 1944. Poliittisen uransa Laurinolli aloitti 1940-luvulla, jolloin hän oli mukana perustamassa maalaisliiton paikallisosastoa ja nuoriso-osastoa. Hänestä tuli Maaseudun nuorten liiton Kemin piirin ensimmäinen puheenjohtaja. Antti Laurinolli oli maalaisliiton ja myöhemmin keskustapuolueen kunnanvaltuutettuna vuodesta 1946 lähes keskeytyksettä kuolemaansa saakka vuoteen 1988. Kunnanhallituksen puheenjohtajana hän toimi 1965-1984. Lisäksi hän toimi monissa muissa kunnallisissa luottamustoimissa. Kunnallispolitiikan ohella Antti Laurinolli osallistui laajasti yhdistystoimintaan. Kemin seudun metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtajaksi hän tuli 1953. Lapin metsänhoitoyhdistysten liiton hallituksessa hän toimi 1958-82. Hänet valittiin 1966 Lapin piirimetsälautakuntaan, jonka varapuheenjohtajana hän oli 1976-83. Kemin maaseurakunnan kirkkohallintokunnan jäsenenä hän oli 1964-76 ja kirkkoneuvoston jäsenenä 1979-82. Kemin seudun säästöpankin isännistössä hän aloitti 1954. Puheenjohtajaksi hänet valittiin 1956. Hän jatkoi siinä tehtävässä aluesäästöpankin syntymisen jälkeen vuoteen 1983 saakka. Osuusliike Kemin seudun johtokunnassa hän toimi vuodesta 1960 alkaen. Hän jatkoi Osuuskauppa Pohjanseudun johtokunnassa ja hallintoneuvostossa, jonka puheenjohtajana hän oli 1978-85. Lapin maakuntaliiton jäsenenä Antti Laurinolli toimi 1965-73 ja Lapin seutukaavaliiton jäsenenä 1977-1988. Sotainvalidien Veljesliiton Kemin osastossa hän toimi varapuheenjohtajana 1984-86. Veljesliiton Lapin piirin puheenjohtajaksi hänet valittiin 1987. Laurinolli avioitui vuonna 1952. Perheeseen kuului hänen lisäkseen vaimo ja kaksi lasta.

Book preview

Sisällys

Nuoruus sodan keskellä

Sotavuodet pimensivät nuoren sukupolven näkymät. Sota-ajan kirjeet ja päiväkirjat kertovat suruista, iloista ja murheista.

Sodan näyttämöt

Antti Laurinolli taisteli talvisodassa Karjalan kannaksella. Jatkosodassa hän liikkui Sallasta Maaselän kannakselle ja sieltä sotasairaalan kautta kotiin.

Kantakortin henkilötiedot

Erikoistuntomerkit: Puvun nro 52, lakin nro 58, kaasunaamarin numero 2, saappaan numero 43.

Opistosta armeijaan

Peräpohjolan kansanopisto kokosi lukuvuonna 1936–37 yhteen nuoria, jotka parin vuoden kuluttua joutuisivat kantamaan vastuun sodan arjesta. Pojat lähtisivät rintamalle, tytöt raskaisiin siviilitöihin.

Rovaniemi veti puoleensa

Laurinollin sisarukset Elma ja Aune muuttivat 1930-luvulla Rovaniemelle, joka tarjosi Kemijokivarren nuorille työtä ja toimeentuloa. Elma ajoi taksia, Aune pestautui ravintola Pohjanhoviin.

Huoleton alokasaika

Antti Laurinolli lähti tammikuussa 1939 varusmieheksi Riihimäelle. Asevelvollisuusmuistojen vihkonen kertoo huolettomasta elämänilosta, jonka jälkiä näkyy myös niukasta kirjeenvaihdosta.

Maailmasodan lähtölaukaus

Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuun alussa 1939 ja sytytti maailmansodan. Neuvostoliitto valtasi Itä-Puolan ja sopi Saksan kanssa Suomen ja Baltian maiden kohtalosta. Suomi oli matkalla kohti sotaa.

Talvisodan päiväkirjat

Huoleton varusmiesaika vakavoitui talvisodan puhjettua marraskuussa 1939. Äsken 21 vuotta täyttänyt päiväkirjan pitäjä pohtii omaa ja kansamme kohtaloa.

Rauhanehdot järkyttävät

Talvisodan rauhanehdot kauhistuttavat kansaa. Alueluovutuksia pidetään kohtuuttomina, kun Suomi sentään taisteli urhoollisesti.

Jatkosotaan kohti pohjoista

Sotaan pitää lähteä, kun tulee määräys. Matka kohti pohjoista alkaa. Kotona elämä jatkuu. Kaatuneita haudataan ja haavoja hoidetaan. Saksalaisten sotilaiden tulo hämmentää.

Matkalla kohti tuntematonta

Tuntematon tulevaisuus askarruttaa päiväkirjan pitäjää. Vuosi 1942 alkaa 400 kilometrin hiihtomarssilla Sallan rintamalta kohti Rukajärveä.

Erkki-veljen kaatuminen

Vuonna 1923 syntynyt Erkki Laurinolli lähti vapaaehtoisena jatkosotaan ja kaatui huhtikuussa 1942. Nuorimman veljen kohtalo järkytti perhettä ja synkisti ilmapiiriä.

Sodan arki masentaa

Surujen kevät painaa mieltä. Päiväkirjan pitäjä vakuuttaa, että kaikki tuleva täytyy käydä läpi ja entinen elämä häipyy kuin jalanjälki hietikolla.

Maaselän kannaksella

Monet toivovat sodan jo loppuvan. Päiväkirjan pitäjä ei usko ennustuksiin eikä arveluihin. Sairastelu ja haavoittuminen vievät hänet sotasairaalaan.

Kuolleeksi luultu heräsi eloon

Antin sota loppui haavoittumiseen maaliskuussa 1944. Hänen luultiin ensin kuolleen ja sitten odotettiin kuolevan, mutta vuoden sairastamisen jälkeen hän palasi elävänä kotiin.

Hautajaiset sodan jälkeen

Päiväkirjan pitäjä palaa sotasairaalasta kotiin, jossa odottavat isä, äiti ja tuberkuloosia sairastanut Viljo-veli. Antti ostaa ensin veljelleen lääkkeitä ja seuraavaksi arkun. Siviiliarki on alkanut.

Elämyksiä Norjassa

Kesällä 1950 Antti Laurinolli pääsee Norjan-matkalle, joka on sodan kokeneelle miehelle suuri elämys. Vain kielitaidon puute harmittaa. Hän vannoo ottavansa ruotsin kielen taidon vaikka kiven alta.

Rintamalta rauhan aikaan

Antti Laurinolli suuntasi sodan jälkeen tarmonsa kotiseutunsa kunnalliselämään. Tunnusomaista hänelle oli yhteistyö myös aatteellisen vastustajan kanssa.

Nuoruus sodan keskellä

Kemin maalaiskunnan Länsikoskella vuonna 1918 syntynyt Antti Laurinolli kuului niihin nuoriin aikuisiin, jotka joutuivat kantamaan poikkeuksellisen raskaan vastuun toisen maailmansodan vuosina 1939–1945.

Tähän julkaisuun on koottu Antin sotavuosien päiväkirjat ja osa hänen laajasta kirjeenvaihdostaan. Päiväkirjoissa on ajallisia katkoja siten, että talvisodasta ne kattavat alkuvaiheen ja jatkosodasta alkuvuodet tammikuuhun 1943 saakka. Niiden lisäksi mukana on lyhyitä merkintöjä vuosilta 1945–46. Julkaisun päättää Muisteluksia Norjan matkalta 28.6.1950, joka valoisuudessaan luo kontrastia sotapäiväkirjojen synkkyydelle.

Laaja kirjeenvaihto antaa päiväkirjoille uusia näkökulmia. Antti Laurinollin ensisijaisia kirjeenvaihtokumppaneita olivat omat sisarukset, lähiseudun ikätoverit ja rintamakaverit, joista monet olivat kotoisin Kemijokivarren kylistä. Tärkeä kirjeystävien verkosto syntyi Peräpohjolan kansanopiston lukuvuoden 1936–37 opiskelijoista, joista monet asuivat Kemijoen ja Tornionjoen varsilla.

Antti Laurinolli sai ylennyksen kersantiksi 1940.

Antti Laurinolli sai ylennyksen kersantiksi 1940.

Sota-ajan kirjoitukset on jäljennetty tähän julkaisuun mahdollisimman tarkasti niiden alkuperäisessä muodossaan, vaikka ne voivat nykylukijan silmin vaikuttaa kömpelöiltä. Välimerkit ja isot alkukirjaimet unohtuivat osasta kirjeistä. On kuitenkin kunnioitettavaa, että poikkeusoloissa kirjeitä kirjoittivat nekin, joiden kouluopetus ja kirjoitustaidot olivat jääneet niukoiksi. Kirjeet ovat arvokkaita dokumentteja oman aikansa elämäntavasta, ajatuksista, kielestä ja puhetavoista.

Kirjeet muistuttavat nykyajan sosiaalisen median päivityksiä, joiden ainoa sisältö voi olla omasta olemassaolosta ilmoittaminen. Kotiväelle oli välttämätöntä tietää, onko oma poika elossa ja onko hänellä kaikki hyvin. Samalla kirjeet kertoivat oman aikansa arjesta, maatilan töiden edistymisestä ja sosiaalisista verkostoista.

Sota-ajan kirjeenvaihtoa sensuroitiin niin, että tappioista kertovia rivejä on yliviivattu. Mitään sodanjohdon arvosteluun viittaavaa ei kirjeissä tai päiväkirjoissa näy. Vihollista sanotaan ryssäksi usein isolla kirjaimella ja kaatuneita sankarivainajiksi, mutta hurmahenkinen sodankäynnin ylistys jää parin muodollisen korulauseen varaan.

Sotahistoriat kertovat valtiomiehistä ja kenraaleista, joiden kauaskantoiset päätökset vievät voittoon tai ainakin torjuntavoittoon. Päiväkirjoista ja kirjeistä avautuu toisenlainen näkymä arjen selviytymiskamppailuun. Sota loi ikävän taustan näiden ihmisten nuoruudelle, jolloin solmitaan ihmissuhteita ja etsitään omaa paikkaa tulevaisuudesta, johon sodan ei pitäisi kuulua.

Meille jälkipolville toinen maailmansota on päättynyt tapahtumasarja, jota voimme arvioida kokonaisuutena. Tuon ajan ihmiset eivät kirjeitä ja päiväkirjoja kirjoittaessaan voineet tietää, mihin sota johtaisi. Eivät he edes puhuneet talvi- tai jatkosodasta. Tulevaisuus häämötti kaukana sodan varjossa.

Rintamaelämän ankea todellisuus näkyy päiväkirjoista, mutta kirjeissä on usein positiivinen ja utelias, jopa leikkimielinen sävy. Näyttää siltä, että nämä nuoret aikuiset katsoivat valoisina kohti tulevaisuutta yli vaikeiden aikojen. He suunnittelivat tapaavansa ensi kesänä Aavasaksan juhannusjuhlilla tietämättä, että sitä kesää he joutuisivat odottamaan aika monta vuotta.

Optimismi ja huolettomuus leimaavat vuoden 1939 alussa alkanutta Antin varusmiesaikaa. Siitä on jäänyt jäljelle vain muutama kirje ja Muistoja asevelvollisuuteni ajoilta -vihkonen, joka sisältää piirroksia ja käsin kopioituja sanoituksia aikakauden iskelmistä.

Päiväkirjat käynnistyvät vuoden 1939 syksystä, jolloin Antti siirtyi Riihimäen kasarmilta etulinjaan Kannaksen Raudun pitäjään.

Talvisodan syttyminen saa päiväkirjan pitäjän toistamaan ajalle tyypillisiä ajatuskulkuja, joissa näkyy nuorelle ihmiselle vierasta paatosta ja uhrimieltä.

Sota on syttynyt. Mikä on meidän kansamme kohtalo. Luoja tietää. Minä uskon sen omalta kohdaltani, että jään tänne iäksi. Mutta se on pieni uhri. Mutta se on suurin, mitä voin antaa.

Jatkosodan alusta vuoden 1941 joulukuulta päiväkirja kertoo jo vakavampia mietteitä Sallan rintamalta. Vuoden viimeinen päivä. Kova kiire. Pakataan tavaroita. Huomenna alkaa matka kohti tuntematonta tulevaisuutta. Saa nähdä, minne päin. Huhut siitä kiertää.

Erkki-veljen kaatuminen huhtikuussa 1942 vetää mielen mustaksi: Mutta kaikki tuleva kun täytyy läpi käydä. Entinen elämä saa jäädä, kuin häipyvä jalanjälki hietikolla. Tulevaisuus odottaa edessä. Sataa lunta, vettä ja räntää.

Haavoittunut mies palasi sodan jälkeen kotitilalle, jossa odottivat isä, äiti ja tuberkuloosia sairastanut Viljo-veli. Kesästä 1945 päiväkirja kertoo lyhyin, painavin lausein:

Ostin Viljolle arkun. Se maksoi 4700 mk ja autokyyti tänne 1200. Illalla veimme Viljon ruumishuoneelle. Lauantaina suursiivous. Kalkittiin seinät.

Synkkien mietteiden keskeltä pilkottaa pari mainintaa, joiden mukaan päiväkirjan kirjoittaja on pitänyt tervehdys- tai juhlapuheen kesäjuhlilla. Vaikeuksien rinnalla kulkee toinen tarina, joka kertoo halusta osallistua laajemman yhteisön elämään.

Päiväkirja Norjan-matkalta vuodelta 1950 avaa näkymän uuteen maailmaan, jota sodan koettelema maalaispoika hämmästelee. Ilon ja riemun keskellä käy ilmi, että nuorimies olisi halunnut opiskella ja oppia uutta.

Matkalla hän häpeää kielitaidottomuuttaan ja vannoo korjaavansa asian: Olen päättänyt että ruotsin kielen taidon minäkin otan vaikka kiven alta.

Sotavuodet mullistivat Laurinollin sisarusten elämän, eikä sodanjälkeinen aika antanut sijaa ruotsin opiskelulle ja itsensä sivistämiselle. Tuntematon tulevaisuus oli johtanut toisenlaiseen ratkaisuun.

Käteen haavoittunut vanhin veli Eino oli jo ennen sotia perustanut perheen ja lähtenyt omilleen. Siskokset Elma ja Aune muuttivat vähän ennen sotaa pois kotoa Rovaniemelle. Kotiin jääneistä nuorin veli Erkki kaatui ja vanhempi veli Viljo kuoli tuberkuloosiin. Antti jäi hoitamaan kotitilaa, johon hän perusti perheen ja jossa hän loppuelämänsä eli.

Minä ja sisareni Liisa Kähkönen olemme ne 1950-luvulla tähän perheeseen syntyneet lapset, jotka nyt 2020-luvulla olemme koonneet tekstien sirpaleista kokonaiskuvaa siitä, mitä perhe on sodan oloissa kokenut.

Päiväkirjat olivat meidän luettavissamme jo varhain, mutta vasta viime vuosina heräsi ajatus niiden kokoamisesta julkaisuksi. Kiitettävän alkusysäyksen kirjeiden liittämisestä kokoelmaan antoi Eeva-Liisa Piippola, joka lahjoitti hänen kotivintiltään löytyneitä kirjeitä. Kirjekokoelma täydentyi löydöllä, jonka teimme oman kotitalomme vinttikamarin seinän välistä.

Tekstiä elävöittävät kotialbumin valokuvat sota-ajan ihmisistä, joiden nimiä emme isän ja äidin eläessä ymmärtäneet kysellä. Yhteistä näille kuville on se, että hymyileviä kasvoja sieltä ei löydy. Sota-ajasta piirtyy hieman totinen yleiskuva, mutta sodanjälkeinen aika oli sittenkin valoisa.

Heikki Laurinolli

Aapo ja Tilda Laurinollin perhe

Eino (1907–1985)

Eino (1907–1985)

Elma (1912–1998) [vuodesta 1938 Vaara]

Elma (1912–1998) [vuodesta 1938 Vaara]

Viljo (1913–1945)

Viljo (1913–1945)

Aune (1916–2012) [vuodesta 1942 Vesala]

Aune (1916–2012) [vuodesta 1942 Vesala]

Gretha Mathilda (Tilda) (1879–1960) ja Johan Abram (Aappa) (1873–1963) Laurinolli kotipihallaan Kemin maalaiskunnan Länsikoskella.

Gretha Mathilda (Tilda) (1879–1960) ja Johan Abram (Aappa) (1873–1963) Laurinolli kotipihallaan Kemin maalaiskunnan Länsikoskella.

Antti (1918–1988)

Antti (1918–1988)

Erkki (1923–1942)

Erkki (1923–1942)

Lisäksi: Hilda (1910–1910) ja Elsa (1921–1921)

Sodan ja rauhan retket

Antti Laurinollin matkat 1939–1950

Kotikylä tunnetaan nykyisin nimellä Länsikoski, mutta sotavuosina käytettiin nimeä Koskenkylä rautatiepysäkillä sijainneen postiaseman mukaisesti.

Kotikylä tunnetaan