Mauno Mannisen monet kasvot: Ihminen julkisuuskuvansa takana

By Hellevi Arjava

Runoilija Otto Mannisen ja nuorisokirjailija Anni Swanin nuorimman pojan Mauno Mannisen jälkimaine perustuu paljolti hänen toimintaansa Intimiteatterin perustajana ja johtajana. Varsinkin muistetaan hänen viimeisiä, skandaalin piirteitä sisältäviä vuosiaan. Usein myös suunnataan valokeila hänen lyhyeen avioliittoonsa natsijohtaja Reinhard Heydrichin lesken Linan kanssa.
Ennen teatterikautta hän oli kuitenkin ehtinyt kokeilla jo monia uravaihtoehtoja: opiskellut yliopistossa matematiikkaa, käynyt Ateneumia, julkaissut runokokoelman ja saavuttanut menestystä muotokuvamaalarina.
Lukemattomat hänen vuosikymmenien ajan kotiin kirjoittamansa kirjeet kertovat aivan toisenlaisista persoonallisuuden piirteistä kuin julkisuuskuva: herkkyydestä ja syvällisestä pohdinnasta; rakkaudesta perheeseen, sukuun ja kotiseutuun sekä horjumisesta valintojen välillä, kun lahjat viittasivat niin monelle taholle.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 7, 2016
• ISBN: 9789523308091

Hellevi Arjava

FM Hellevi Arjava on Mauno Mannisen veljentytär. Hän on eläkevuosinaan julkaissut kymmenkunta kirjemateriaaliin perustuvaa muistelma- ja elämäkertateosta.

Book preview

Onnellinen lapsuus

Kotavuori

On kesä. Kahvia juodaan sireenimajassa. Mannisen perhe on kesähuvilalla Kangasniemellä.

– Ylettyyhän toki leukani pöydänreunaan, lienen siis noin kuusiseitsenvuotias, mietiskelee teatterinjohtaja Mauno Manninen kuvaa katsellessaan.

Hänelle tulevat mieleen vaiheikkaat lapsuuden kesät, jotka vietettiin Kangasniemellä ja jolloin hän veljiensä Anteron ja Sulevin kanssa eli poikien huoletonta, seikkailurikasta elämää.

Näin kerrotaan Mauno Mannisesta Hopeapeilin haastattelussa 1965, ja eräässä toisessa yhteydessä hän todistaa: Minulla oli mitä suurimmassa määrässä onnellinen lapsuus.

Mannisen perhe Kotavuoren sireenimajassa kesällä 1918. Annin ja Oton välissä Mauno, seisomassa Sulevi ja vaaleassa takissa Antero.

Mauno Manninen syntyi runoilija-suomentaja Otto Mannisen ja satukirjailija Anni Swanin kolmantena poikana juhannuksena 1915 ensimmäisen maailmansodan riehuessa. Tyttöä oli toivottu, mutta olihan poika pulska ja sinisilmäinen, kun kahdella vanhemmalla oli äitinsä tummat silmät. Äiti oli jo 40-vuotias, isä 43 ja vanhemmat veljet täyttivät sinä syksynä Antero 8, Sulevi 6 vuotta. Asema perheen nuorimpana ei varmaan ole ollut osaltaan vaikuttamatta Mauno Mannisen elämän perusteisiin.

Vaikka Mauno syntyi helsinkiläisperheeseen, hän tuli viettäneeksi kaksi ensimmäistä elinvuottaan maalla, isän synnyinpitäjässä Kangasniemessä. Isä oli hankkinut satakunta hehtaaria Rämiäisen saaresta ja rakennuttanut sinne talviasuttavan huvilan, Kotavuoren. Läpi kirjeenvaihdon näkyy, miten tärkeätä Maunolle oli päästä sinne lomillaan. Hänelle ei elämän loppuvaiheessakaan tuottanut ongelmia elämä talvipimeällä ilman vesijohtoja ja sähköä.

Pari vuotta ennen Maunon syntymää saareen oli muuttanut ympärivuotisiksi asukkaiksi Otto Mannisen isä Topias ja äiti Matilda sekä veli Rikhard. Näillä oli hoidettavanaan muutaman lehmän ja muutaman peltohehtaarin maatalous. Tämä teki mahdolliseksi sen, että Otto perheineen saattoi asettua myös kahdeksi talveksi Kotavuoreen. Anni-äidin heikot keuhkot edellyttivät terveellistä ilmanalaa, ja Otto-isä anoi virkavapautta suomentaakseen Homeroksen Iliasta apurahan turvin. Mukaan otettiin kaksi pitkäaikaista kotiapulaista, Ida Hellström ja Liisa Vigren, joka oli ensisijaisesti lastenhoitaja.

Ida Hellström oli tullut Mannisen perheeseen kotiapulaiseksi aivan avioliiton alusta asti. Jo sitä ennen hän oli ollut Swaneilla. Hän oli uskottu apulainen, josta voi hyvin käyttää sanontaa ’kaikki kaikessa’. Hän hoiti perheen muutot kesäksi huvilalle ja takaisin sekä isommat muutot kaupungissa. Hänen huostaansa saattoi huoletta jättää pojat ulkomaanmatkojen ajaksi, joskin Anni Swanin sisaret toimivat ylivalvojina.

Anni Swan muisteli näitä ensimmäisen maailmansodan vuosia idyllinä, vaikka maailmalla riehui sota. Sinä aikana hän aloitti toimintansa nuorisokirjailijana – satukokoelmia oli syntynyt jo aikaisemmin.

Suomennostyönsä ohessa Otto Manninen työnteli perhettään potkukelkalla sileällä jääkentällä ja koristeli poikien huviksi pihamaata klassillisilla lumiukoilla, Homeroksen sankarien hahmoilla. Mauno ei tosin noina talvina osallistunut veljien iloihin. Hän sai vielä nauttia hoitajiensa jakamattomasta huomiosta. Liisan ja Idan välillä taisi vallita hienoinen valtataistelu hänen suhteensa. Anni Swan kirjoitti äidilleen marraskuussa 1915: Pikkuveli on niin lihava ja rehevä sekä erityisen iloinen ja pirteä. Liisa, joka Idan suureksi harmiksi aina on huolissaan hänen tähtensä, väitti jonkin aikaa että hänessä on idiootin taipumusta, kun hän on niin kiltti. Nyt Ida ja minä pidämme Liisaa pilkkanamme, kun poika on niin vilkas…

Liisan mustasukkaisuus pojusta näyttää ulottuneen Anni-äitiinkin, joka kuvaili sisarelleen 28.5.1916: Poju kasvaa ja kehittyy varsinkin mitä äänivaroihin tulee. Olen hoitanut häntä koko päivän tänään, kun Liisa on pyykillä, ja hän on mallikelpoinen Liisan hiljaiseksi katkeruudeksi, hän on aina mielissään, jos poika on levoton, kun hän on muissa töissä.

Kotavuoren talvina nuorinta poikaa nimitettiin vielä pelkästään pojuksi. Hänen kastamisellaan ei pidetty kiirettä, vaan hän sai virallisen nimen vasta sodan jälkeen: Erkki Mauno Kustavi. Aluksi yritettiin käyttää kutsumanimenä Erkkiä, mutta ennen pitkää se muuttui Maunoksi lempinimen Maua kautta. Se taas syntyi siten, että kun vanhemmat veljet leikkivät mayaintiaania, poju julisti: Minäkin olen Maua. Maua-nimi seurasi häntä suvun piirissä kuolemaan asti. Aikuisena hän itse vaihtoi Kustavin Gustafiksi.

Vanhempia veljiä kutsuttiin Ante Panteksi ja Sunte Punteksi. Äiti käytti näitä nimiä muutamissa saduissaan, joiden tapauksilla olikin jonkin verran todellisuuspohjaa veljesten elämässä.¹ Maunon ja äidin yhteinen satu puolestaan oli nimeltään Maua ja Mörrinkäinen.² Se tapahtui paikannimistä päätellen ilmiselvästi Kotavuoren maisemissa.

Kun Anteron oli aika pyrkiä oppikouluun, perheen täytyi muuttaa takaisin Helsinkiin syksyllä 1917, mutta kaikki kesälomat vietettiin edelleen huvilalla.

Elämä ei saaressa kesäaikaan päässyt ainakaan yksinäiseltä tuntumaan, sillä naapurissa oli toinenkin huvila, suomalais-ugrilaisten kielten professorin Yrjö Wichmannin Pauniala. Paitsi omaa joukkoa vieraineen ja työntekijöineen myös Paunialassa oli kesäisin paljon väkeä: kolme lasta, Väinö, Salme ja Ilmari, sekä suuri joukko täysihoitolaisia ja heidän hoitamisekseen tarvittavat palvelijat. Wichmanneilla oli sama idea kuin Anni Swanin isällä aikoinaan: ruotsinkieliset koululaiset tuodaan sisämaahan oppimaan suomea.

Kotoisten velvollisuuksien, puutarhanhoidon ja marjojen ja sienien keruun, ohessa lapsilla oli kesäisin paljon vapaata aikaa, jota käytettiin intiaanileikkeihin, lukemiseen ja urheiluun. Kaupunkiin ei kaivattu. Syntyi urheiluseura ja Rämiäisen urheilulehti, johon koottiin tuoreimmat tulokset. Maunolla tosin joukon nuorimpana oli edellytyksiä osallistua toimintaan aktiivisesti vasta siinä vaiheessa, kun vanhempien veljien into jo alkoi laimentua. Kaksi vuotta vanhempi Ilmari Wichmann eli Immu oli luonnollisesti hänen lähin ystävänsä. Toisaalta Ilmari oli myös Sulevin ahkera kalakaveri.

Anni Swan ja saaren lapsia kesällä 1916 Kotavuoren päärakennuksen pihalla. Vasemmalla Antero Manninen vieressään Väinö Wichmann. Kiven ympärillä Sulevi Manninen (edessä) sekä Ilmari (raidallisessa asussa) ja Salme Wichmann. Mauno istuu äitinsä sylissä.

Jo Maunon ensimmäinen säilynyt kirje vanhemmille ryppyisellä ruutupaperilla alkukesältä 1923 tai 1924, paljastaa, miten täysin sydämin hän nautti maalaiselämän kaikista muodoista:

Maunolta äidille ja isälle, Kotavuori

Rakas äiti täällä on niin kaunista. Sireenimaja kukkii oikein kauniisti, ja kielot ovat aivan kuin puutarha kielot. Kirsikkapuut ovat kukkineet loppuun. Sirkkaliisa on niin kaunis. eilen meni se ittse hevosen valjaisiin ja seisoi siinä kauan aikaa. Vuohet ja lampaat ovat Lampailla on kolme pientä vuona ja vuohetlypsävät niin paljon, että minä ja esteri eme jaksa syödä sitä kaikkea. Minä sain pitää kivaa kiini kun sitä uitettiin. minä olin tänään kylvyssä ja pistäydyin kylvyn jälkeen järvessä.

Rakas isä täällä on niin, minä olen maalannut laivani ja minulla on paljon hauskuutta siitä, ja minä olin kylvämässä pernoitaalatuvalla.

Vanhemmat

Otto Mannisella oli suomen kielen lehtorin virka Helsingin yliopistossa, mikä tiesi paljon yksitoikkoisia kotitöitä, opiskelijoiden kirjoittamien harjoitusaineiden kielentarkastusta. Sen ohessa hän suomensi jatkuvasti maailmankirjallisuutta, mitä varten hän sai ajoittain virkavapautta ja apurahoja. Itsenäisyyden alkuvuosina häneltä tilattiin paljon kansakunnan yhteishenkeä kohottavia juhlarunoja. Raamatunkäännöskomitean jäseneksi hän tuli Juhani Ahon kuoltua 1921. Lisäksi hän osallistui järjestötoimintaan PEN-klubissa, Kirjailijaliitossa, Kalevala-seurassa, Kansallisteatterin säätiössä jne.

Paljolti hän siis pysytteli työhuoneessaan kirjoitustöidensä ääressä sekaantumatta poikien toimiin. Kasvattajana hän viritti vaatimustasonsa korkealle. Jos pojat eivät vähästä oivaltaneet, isä harmistui ja hermostui ja se purkautui kiukustumisena. Eräässä muistelmassa Mauno antoi ymmärtää, että isä olisi aloittanut lukemisen opettamisen kreikan kielestä – mutta sitä tuskin sentään kannattaa uskoa sellaisenaan.

Äiti pyrki tasoittamaan tilanteita. Hänen tapansa kasvattaa oli laatia opettavaisia satuja. Mutta ei hänkään ehtinyt kovin aktiivisesti osallistua lasten arkielämään. Vaikka hän Maunon syntymän jälkeen terveydellisistä syistä oli jättäytynyt pois virastaan kansakoulunopettajana, hän jatkoi kirjailija-toimittajan uralla. Anni Swan katsoi velvollisuudekseen edistää kansankerrosten eheyttämistä lasten parissa. Hän toimitti Nuorten Toveri -nimistä lehteä, myöhemmin nimellä Sirkka, sekä perusti eräänlaisen opintokerhon kansakoulun päättäneille tytöille. Nuorisoromaaneja syntyi edelleen varsinkin jatkokertomuksiksi lehtiin. Molemmat vanhemmat pojat avustivat kirjoituksillaan, Mauno puolestaan kuvituksilla, ahkerasti Anni Swanin toimittamia lastenlehtiä ja osallistuivat lehtien yhteydessä järjestettävään yhteiskunnalliseen toimintaan esiintymällä lastenjuhlien näytelmissä. Tuotolla järjestettiin virkistystä sairaille lapsille ja kustannettiin koululaisia kesäksi maaseudulle vahvistumaan.

Perhekuva vuodelta 1924 Kruunuvuorenkadun kodissa. Vas. Anni, Antero, Sulevi, Otto ja Mauno Manninen sekä kotiapulaiset Ida Hellström (valkoisessa puserossa) ja Liisa Vigren. Heidän edessään istuu kotiopettaja Mina Deloff.

Ei ihme, että Mauno muisteli vielä vanhana haastattelussa, että heitä poikia kasvatti ennen kaikkea lastenhoitaja Vanha Liisa, joka oli syvästi uskonnollinen ihminen.

Toinen Maunon tärkeä tukihenkilö oli Ida Hellström. Idan luo keittiöön Mauno juoksi, jos häntä oli toruttu tai jos isot veljet olivat kiusanneet. Ida pysyi Mannisten palveluksessa joulun alle 1929, mutta silloinkin vain vaihtoi roolia: hänestä tuli Otto Mannisen Rikhard-veljen vaimo ja pientilan emäntä. Tämä teki mahdolliseksi sen, että pojat myöhemmin saattoivat usein opiskelun lomassa viettää talvellakin aikaa saaressa. Kirjeet vanhemmille ja veljille kertovat tällaisten käyntien riemuista.

Rikhard ja Ida Manninen sekä Liinu-hevonen Kotavuoressa 1940-luvulla. Kuva Toivo T. Kaila.

Ida ja Rikhard Mannisen elämä Kotavuoressa talvella 1930-luvulla oli hiljaisempaa kuin maailmansodan aikana. Vanhat Manniset olivat kuolleet. Sydäntalvella oli vain lyhyt hämärä kahden pimeän välissä, kuten Rikhard kerran runollisesti kirjoitti. Öljylamppu ja kynttilät olivat valon lähteenä, vesi haettiin avannosta ja halkopinot hupenivat talven kuluessa. Mutta tuohon aikaan se oli maaseudulla yleinen elämäntapa ja Mannisen pojat sopeutuivat siihen luonnollisena.

Kaikki kolme poikaa kasvoivat kiinni savolaiseen maaperään ja seurustelivat vaivattomasti murteella paikallisten kanssa, joista enimmät olivat heille jotakin kautta sukua. Erikoisen läheinen oli Rikhard-setä, jolla oli ehtymätön juttu- ja sutkausvarasto. Koska tällä ei ollut omia lapsia, Oton pojat olivat hänen hellä kohtansa.

¹Koottuina kokoelmassa Kaksi pikku miestä 1938.

²Ilmestynyt jatkokertomuksena 1926 sekä kokoelmassa Kotavuoren satuja ja tarinoita v. 1960.

Kouluvuosia

Vanhemmat veljet ja Mauno

Vanhin veli Antero oli lukumiehiä. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana maalla hän kirjoitti Hatsibööbömaan tietosanakirjaa ja piti tarkkaa lukua eri maiden sotapäälliköistä, amiraaleista ja tärkeimmistä sotatapahtumista. Historia oli hänen lempiaineensa, ja sitä hän ylioppilaaksi tultuaan ryhtyikin opiskelemaan. Toinen suosikki oli luonnontieteelliset aineet, erityisesti kasvit. Kouluikäisenä hän laati täydellisen luettelon kaikista Kotavuoren kasveista. Latinan kautta hän oppi loogista ajattelua – matematiikasta hän ei kuitenkaan innostunut. Hänellä oli vahva näkömuisti ja ilmiömäinen kyky palauttaa mieleensä oppimiaan asioita. Luonteeltaan hän oli varautunut, joskin vapautui parhaiden ystävien seurassa.

Veljekset Mauno (vas.), Antero ja Sulevi Manninen Lapinlahden sairaalan puistossa vappuna 1931.

Kun Antero kokosi tietosanakirjaansa, Sulevi sepitteli satuja ja saneli niitä vanhemmalle veljelleen, joka naputteli ne kirjoituskoneella. Vielä kouluikäisenä Sulevi oli pienikasvuinen ja hintelä, mutta hän koetti urheilemalla sitkeästi kasvattaa voimiaan. Hän esiintyi näyttelijänä kouluja nuorisojuhlissa esittäen melkein aina koomikon osaa. Seurassa häntä pidettiin sukkelana ja sanavalmiina. Mutta tämän julkisen kuvan takana piili vetäytyvä persoona, joka pohdiskeli filosofisia ja uskonnollisia kysymyksiä ja kirjoitti päiväkirjaa ja runoja. Niitä rupesi näkymään lukioaikana koulun lehdessä Veikossa nimimerkillä KOSM. Ne olivat milloin vallattoman hilpeitä, milloin ironisia tai pateettisen ihanteellisia. Niistä paljastui jo varhain vankka riimi- ja rytmitaju.

Veljet olivat jo lukioikäisiä Maunon aloittaessa oppikoulun 1924. Maunon valmistavista opinnoista ei ole muuta tietoa, kuin että hänellä oli ainakin edellisenä talvena ollut kotiopettaja, sveitsiläissyntyinen neiti Mina Deloff, joka Liisan ja Idan lisäksi täydentää sinä vuonna otettua perhevalokuvaa. Minasta Anni Swan sai esikuvan Sara ja Sarri -kirjansa sitraa soittavalle Oljalle.

Anteron ja Sulevin koulunkäynti Suomalaisessa normaalilyseossa eli Norssissa sisälsi kaikki sen ajan poikakoulun elementit lisättynä opetusharjoittelun tuottamilla lisämausteilla. Opettajat olivat ainakin muodollisesti pedagogisesti erittäin eteviä, monet yliopettajat myös väitelleitä tohtoreita. Heidän joukossaan oli monta originellia persoonaa, joita irvailtiin koulun lehden Veikon pilaosastossa Pillereissä, jota Anterokin eräänä vuonna toimitti.

Maunolle vanhemmat sen sijaan valitsivat Suomalaisen yhteiskoulun, johon oppilaat otettiin vuotta nuorempina kuin muihin kouluihin. Ratkaisuun saattoi vaikuttaa sekin, että perhe oli edellisenä vuonna muuttanut Pietarinkadulta Katajanokalle, Kruunuvuorenkatu 9:ään, ja matka silloin Yrjönkadun ja Kalevankadun kulmassa sijaitsevaan kouluun oli helpompi kuin Ratakadulle Norssiin. Välin saattoi jopa kulkea raitiovaunulla. Sitä paitsi monet serkut ja Wichmannin lapset kävivät yhteiskoulua.

Siinä suhteessa ratkaisu ei ollut onnistunut, että Maunolta jäivät puuttumaan yhteiset koulumuistot veljien kanssa. Siitä aiheutui myös vanhempien veljien puolelta ylemmyydentuntoista kiusoittelua, joka saattoi karvastella pikkuveljen mielessä. Norssithan kutsuivat yleisesti yhteiskoulua Navetaksi tyttöjen takia. Johtajattaren, Matilda von Troilin mukaan koulua nimitettiin myös Trollen kouluksi.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä paremmin kävi ilmi, että Mauno oli luonteeltaan, harrastuksiltaan ja kyvyiltään hyvin erilainen kuin veljensä.

Yksi hänen varhaisista harrastuksistaan oli kemia. Äidin satusarjassa Maua ja Mörrinkäinen Maua joutuu mm. vuoren onkalossa asuvan kemistin luo. Siitä voi päätellä, että Mauno on ollut innostunut kemiasta jo viimeistään kymmenvuotiaana.

Kun vanhemmat kesällä 1926 olivat ulkomailla, Sulevi kirjoitti heille poikien elämästä: "Mauno pärmänttää Erkille³ kemiaa ja jos Antero tai minä rohkenemme tehdä vastaväitteitä, tulee: ’Kas, kun kemian kirjassa seisoo!’ Hänellä on niitä kokonainen leegio. Ei ole uistimellaan saanut mitään."

Isäni Antero kertoi joskus meille lapsille, että Mauno olisi väittänyt: Bensiinin liekki ei polta! ja yrittänyt todistaa sen sellaisin seurauksin, että hiukset syttyivät palamaan. Isäni taisi esittää, että Maunon varhain alkanut kaljuuntuminen olisi ollut perua juuri siitä, mutta kyllä Mannisen suvun geeneillä oli merkittävä osuus asiaan.

Otto-isä toi hänelle valokuvauskoneen Berliinistä 1928. Siitä lähtien Mauno dokumentoi parikymmentä vuotta ahkerasti saaren elämää.

Maunon koulunkäynti ei näytä aluksi sujuneen erikoisen hyvin. Pari säilynyttä todistusta keskikouluajalta on heikohkoa tasoa. Kielissä oli viitoset, matemaattisissa aineissa on parempia numeroita. Keväällä 1928 Mauno jäi IV luokalle, minkä vuoksi Mina Deloff palkattiin kesäksi huolehtimaan saksan kielestä ja lisäksi apulaiseksi otettiin ruotsinkielinen koulutyttö puhumaan ruotsia.

Koulumenestys tuskin oli kyvyistä kiinni, pikemminkin ahkeruuden puutteesta. Kirjeiden rivien välistä voi lukea, että ainakin veljien mielestä Mauno oli laiska ja että äiti antoi hänelle liian helposti myöten. Antero toteaa eräältä talvilomalta:

Olemme kaikki terveitä, paitsi Mauno, jonka hammasta särkee armottomasti heti kun puunkanto tai postiinmeno tulee kysymykseen. Sitä vastoin se tulee aina terveemmäksi kun menee tuuleen luistinradalle. Kai siinä jotakin vikaa on koska hän aivan vapaaehtoisesti pitää päällään lukuisia huiveja ja liinoja.

Äiti oli jatkuvasti huolissaan poikiensa terveydestä. Sulevin kohdalla se osoittautui hyvin aiheelliseksi, mutta Mauno taisi käyttää hyväkseen pieniäkin vaivoja. Lääkäriin turvauduttiin usein, mutta se oli helppoa, sillä naapuritalossa asui tohtori Mandi Karnakoski-Richter, joka oli Kangasniemen entinen kunnanlääkäri. Mieheensä, taidearvostelija Edvard Richteriin hän oli tutustunut juuri Mannisten luona. Tästä ystäväpariskunnasta tulee myöhemmin useinkin puhetta.

Mauno piti yllä hyviä suhteita palvelusväkeen, kuten näkyy äidin kirjeistä Idalle Kotavuoreen:

– – Kyllä täällä Helsingissä säät ovat olleet pahat. Maua on ollut koulusta poissa jo kolmatta viikkoa ja vuoteessa melkein viikon. Ei hänellä ole kova yskä eikä kuumettakaan paljon, mutta tohtori Karnakoski piti viisaimpana pysyttää häntä vuoteessa. Hän makaa nyt minun sängyssäni, hoilaa ja passauttaa itseään kovasti niin kuin aina, syö hyvin ja komentaa Hannaa keittämään ja paistamaan parhaita herkkujaan.

Luokan pääministeri

Maunosta näyttää tulleen luokassaan aktiivinen toimija, jonka arvovalta saattoi nojata estottomaan supliikkiin ja siihen, että hän oli luokalle jäämisen vuoksi muita vanhempi. Lukion alkuvaiheessa hänet valittiin luokan hallituksen johtoon. Toukokuussa 1931 luokka teki retken luokanvalvojansa Thyra Winckelmanin luo Kirkkonummelle. Retkestä hän kirjoitti Suleville pitkän kirjeen, jonka rivien välistä voi lukea yhtä ja toista hänen asennoitumisestaan luokkatovereihin ja itseensä.

– – Itse junamatka sujui upeasti. Pojat kuitenkin kyllästyivät nopeasti vaunussa meluamiseen ja menivät istumaan vaunun rappusille, niin että vaunumme muistutti alamäkeä ajavaa kuorma-autoa. Minun vaaniva kotkankatseeni äkkäsi kuitenkin heidät pian sieltä, ja ajoin heidät häpeällisesti sisään selittäen, että minä en voi vastata Winkkelille heidän hengestään, jos he tippuvat pitkin rataojia. Kun rauha sitten jälleen oli saavutettu menin itse nauttimaan täysin siemauksin junarappusilla istumisesta. – Tapaus herätti muuten ääretöntä riemua. – Emme olleet oikein varmoja, mikä asema oli Kirkkonummi niin että aina kun juna pysähtyi, niin joku huusi: se on tuola!

Asemalta lähdettiin sitten kolmessa joukossa. Laiskimmat lähtivät autolla, polkupyörien omistajat pyörineen ja kävelijät lähtivät jalan. – Ihmisella on kaksi jalkaa, niillä kävellään.

Minä toimin, paitsi koko retken johtajana, myös jalankulkijoiden johtajana. Ainoa miespuolinen jalankulkia minua lukuun ottamatta oli Väiski – voit arvata, että se oli koko matkan synkällä tuulella sill’aikaa, kun me muut pidettiin hauskaa.

– – Erikoista iloriemua herätti muuten minun haavini, jonka olin hinannut mukanani. – Kun pojat sitten saapuivat, yritimme harrastaa kaikenlaisia seuraleikkejä, m.m. vinkkiä, josta minulle oli kohtalokkaat seuraukset. Olin nimittäin löytänyt mielestäni upean piilon ja istuin siinä juuri tyytyväisenä, kun hakija alkoi lähestyä. Samassa huomasin, että olin istuutunut muurahaispesään, oli siinä pidättämistä ja vähän jumalattomasti olikin, etteivät ärränäänet pääsisi minua ilmiantamaan.

Yhtäkkiä ilmestyi Winkkeli kilistellen kauheaa lehmänkelloa ja kehoitti meitä tulemaan syömään. Noudatimme käskyä empimättä, sillä olimme verrattain nälkäisiä.

Aamiaisen jälkeen seurasi sitten retken virallinen ohjelma. Ensin vähän laulua ja sitten upea runomme ja lopuksi luokkamerkkien jako. Runo herätti muuten sanomatonta riemua. En päässyt rauhaan ennenkuin lujin sen toiseen kertaan läpi. Wiggelman sanoi olevansa kovin liikutettu siitä suuresta osasta mitä hän tässä runossa pelasi.

Luulen, että en viitsi tästä aiheesta enempää kirjoittaa.

Maunon mainitsema haavi liittyy hänen perhostenkeräilyynsä, jota hän harrasti yhdessä Ilmari Wichmannin kanssa. Tuohon aikaan koulujen ohjelmaan kuului pakollinen kasvien keruu, jonka saattoi vaihtaa hyönteisten tutkimiseen. Tallessa on musta vahakantinen vihko, johon Mauno on huolellisesti kirjoittanut 133 sivua perhosten tuntomerkkejä sijoitettuna luokittelujärjestelmään – luultavasti kopio oppikirjasta.

Keskenkasvuinen Mauno maalaa muotokuvaa veljestään Sulevista Kruunuvuorenkadulla n. 1930. Vieressä Sulevin muotokuva samalta aikakaudelta.

Keväällä 1931 oli ahkeruutta oli jo ilmaantunut runsaasti lisää, sillä mies pääsi luokkansa priimukseksi, kuten Antero tiedotti vanhemmille.

Seuraavana vuonna Anni Swan kertoo kirjeessään 30.11.1932 Suleville:

– – Maua elelee entiseen tapaansa, lukee runoutta ja kirjoittaa itsekin lyriikkaa. Nykyään hän iltaisin ahkerasti lukee raamattua, ääneen minulle. Winckeli täyttää vuosia huomenna ja Maua sai luokalta tehtäväkseen maalata hänelle maljakon ja kirjoittaa runon. Suuressa kiireessä hän eilen maalasi maljakon, mutta runo on vielä mustepullossa. Hän sai muutoin toisen palkinnon koulujen välisessä piirustuskilpailussa, muuan normaalilyseolainen sai ensimmäisen.

Taiteellista lahjakkuutta Mauno oli saanut perimäänsä molempien vanhempien suvusta. Anni Swanin isä C. G. Swan oli opiskeluaikanaan käynyt muiden opintojen ohessa yliopiston piirustussalilla ja voittanut jonkin kilpailunkin kalliomaisemallaan. Piirustussalilla opittiin kopioimaan taideteoksia – siihen aikaan se oli yksi tapa tehdä taidetta tunnetuksi. Swanin luonnoslehtiö näyttää, että hänen piirroksensa olivat tarkkoja ja yksityiskohtaisia. Suvussa on säilynyt hänen maalauksiaan, jotka monesti toistavat samaa aihetta: Snellmanin ja esi-isä Jakob Wegeliuksen muotokuvia on useita, kesähuvila rannasta katsottuna on monena versiona. – Otto Manninenkin oli tarkka piirtäjä, mutta öljymaalausta hän ei liene harjoittanut.

Nuoruudentöitä: Vasemmalla näkymä Kruunuvuorenkadun asunnon ikkunasta kohti Ryssänsaarta. Alla Kotavuoren riihilato.

Maunon kuvataiteellisten taipumusten puhkeamisen alkukohtaa ei pysty määrittelemään, mutta ainakin kymmenvuotislahjaksi hän sai jo maalaustarvikkeita oman valinnan mukaan. Sekin tiedetään, että hän sai kotiopettajaltaan Mina Deloffilta ohjausta porsliinimaalauksen taidossa.

Oliko Maunon piirustuksenopettajana SYK:ssa hänen tätinsä Nelma Sibelius, vai oliko koulussa joku toinenkin mahdollisuus, ei käy ilmi koulun matrikkelista. Keväällä 1929 piirustuksen arvosana oli varsin normaali kahdeksikko, mutta kolme vuotta myöhemmin se oli jo kohonnut kymppiin. Tältä ajalta on säilynyt muutama ajoitettu asetelma, jotka osoittavat harjaantunutta muototajua.

Rakkaat tädit

Anni Swanilla oli kahdeksan sisarta, joista viisi oli jäänyt naimattomiksi ja asui vaihtelevin kokoonpanoin kolhoosissa tätilässä Tehtaankadulla. Myös varhain leskeksi jäänyt sisar asettui heidän kanssaan asumaan. Nämä Swanin tädit kuuluivat lähes erottamattomana osana Mannisten ja myös kahden muun sisaren perheiden, Järnefeltien ja Sibeliusten, elämään. Joulutkin vietettiin mahdollisuuksien mukaan yhdessä. Varsinkin seuraava polvi laski tätien kustannuksella usein leikkiä, mutta heitä rakastettiin lämpimästi ja heihin pidettiin tiivistä yhteyttä, mikä näkyy myös Maunon kirjeistä.

Kesällä 1932 Mauno oli kutsuttu vierailulle luokkatoverinsa Jorma Puputin huvilalle Sortavalan Melloisiin ja samaan matkaan liittyi myös käynti tätejä tapaamassa Lappeella, missä nämä viettivät kesiä vanhempiensa 1890-luvulla rakennuttamalla huvilalla Hopeavuorella. Muutamassa seuraavassa kirjeessä näkyy, miten Mauno jo tällä matkalla osasi osuvasti luonnehtia tätien erilaisia reaktioita – tulevan teatterimiehen kyky tarkkailla ihmisiä. Toini Swan eli Tottu oli Maunon kummitäti.

Mauno kotiväelle, Hopeavuori 22.7.1932

– – Kun saavuimme rantaan seisoi koko Hopeavuoren väki laiturilla huiskuttaen nenäliinoja, huiveja y.m. Jokainen voi tietysti kuvitella, mitä seurasi astuessamme rantaan! Kuitenkin tädit hetkeksi unohtivat hyväilynsä kun annoin heille päivän lehden, missä mainittiin, että Berliini oli julistettu piiritystilaan⁴, kuitenkin hyvin eri syistä – Nannu [Aino Swan] ei ottanut asiaa ollenkaan ymmärtääkseen vaan koetti kysyä hyvin kummastuneen näköisenä mitä se merkitsi – Memme [Helmi] kulki ympäri huoneita voitonriemuisen näköisenä huutaen: sota, sota! ja Ella [Elli]tuli hyvin alakuloiseksi, mutta kuitenkin ylpeänä siitä, että Saksa kulkee Suomen jälkiä. – Heikki [Järnefelt] taas ilmoitti, että sen kyllä saattoi arvata. Vähitellen kaikki kuitenkin tointuivat uutisesta, mutta kukin eri aikana, hyökäten taas minun kimppuuni kysyen kukin ainakin yhden kerran – Nannu luullakseni noin kolme kertaa – samat asiat. – Tottu tuli juuri tänne ja pyysi minua lähettämään paljon terveisiä ja ilmoittamaan, että minä viihdyn hyvin.

Valitettavasti minun nyt täytyy lopettaa, sillä Poju⁵ maalaa juuri Nannu-tätiä ja minun täytyy kiiruhtaa mukaan.

Kummitäti Toini Swan houkutteli Maunon ja maalariserkun Christian Sibeliuksen seurakseen pienelle kotimaankierrokselle Viipuri – Sortavala – Valamo – Koli.

Mauno äidille, Koli 30.7.1932

– – Kolille saavuimme myöhään illalla ja verrattain väsyneinä, joten voi kuvitella, että etenkin Totun jaloille otti kapuaminen ylös vuorelle missä asuntomme sijaitsee verrattain tukalaa.

Totulla tuntuu olevan jonkin verran ikävää, koska hän yhtämittaa tekee viittauksia siihen, että meidän ei pidä olla niin kovin ahkeria ja tehdä työtä aamusta iltaan, vaan meidän tulee myös nauttia luonnosta. Te olette aivan liian tunnollisia. Tulkaa nyt tänä iltana kävelemään kanssani.

Eilen olimmekin hänen kanssaan kävelyllä ja hän kiipesi ketterästi vuoria ylös mukanaan kauhea ryhmysauva, jonka hän oli konkannut Hopeavuorelta saakka tänne.

Hänen erikoinen intohimonsa tuntuu olevan vuorille kiipeäminen, mutta välistä ovat vuoren seinämät niin jyrkät, etteivät hänen kenkänsä enää ole varmat ja silloin Poju tarttuu toiseen ja minä toiseen käteen ja viemme hänet ylös. Täten riensimme juoksujalkaa Pikku ja Pahan kolin huipulle, joille kiipeäminen on vaikeinta.

Poju ja minä olimme vallan kauhuissamme kun hän vallan tyytyväisenä istuutui Pahan kolin huipulle, joka laskeutuu aivan äkkijyrkkänä, ja alkoi kertoa meille juttuja siitä miten hän kiipeili Alpeilla.

Matka Kanariansaarille

Vielä 1930-luvulla ulkomaanmatkailu oli mahdollista vain harvoille, niille joilla oli rahaa ja aikaa. Sen ajan mittapuulla Manniset olivat hyvin toimeentulevia ja työtään he saattoivat tehdä riippumatta ajasta ja paikasta. Anterolle ja Suleville oli järjestetty tilaisuuksia harjoittaa kielitaitoa ulkomaalaistuttavien luona. Anni Swanin terveydelle eteläisemmät ilmastot olivat eduksi, ja niinpä takana oli jo kylpylämatka Unkariin ja silloiseen Tšekkoslovakiaan, jonka kokemuksia hän hyödynsi kirjassaan Sara ja Sarri matkustavat, sekä matka Nizzaan Sulevin kanssa. Tällöin matkustettiin junalla Euroopan halki. Nyt on edessä matka rahtilaivalla Kanariansaarille. Matkan järjestelyt hoiti Anni Swanin serkku runoilija Roine Bertel, jonka puoliso Gustaf Bertel oli Suomen höyrylaivayhtiön päällikkö. Oli Maunon vuoro päästä maailmalle. Hänelle oli anottu koulusta lupa olla poissa pari kuukautta. Kotiapulainen Aune kuvailee kirjeessään 27.2.1933 Idalle saareen aikakaudelle tyypillisiä matkalle lähdön seremonioita:

Parahin Iida Emäntä! Monet terveiset täältä (vanhasta) Kodostasi. kiitokset myös viimeisistä! – – Terveisiä myös matkalla olijoilta Professorilta, Rouvalta, Maunolta. tänään saimme kuulla, että eilen ovat päässeet Englantiin, siellä se meidän ihailtumme Mauno heiluttaa keppiään. Kokomatkan on heillä ollut suotuisa ilma. Ja muuten heillä on ollu hauskaa matkalla tähän asti. – – Lähtivät toissa lauantaina, asemalla meitä oli lukuisa joukko. Eläköön huudon kaikuessa juna alkoi surista liikkeelle. Ja matkalle lähtijät olivat erikoisesti täynnä innostusta, ja riemumieltä. Mauno löi minua junassa olkapäälle, sanoi Sinun ei tartte yhtään nyt surra, kun oli silmäni kyynelissä, sinulla on semmoset miehet syömässäkin, ettei ne ymmärrä ruvan päälle mitään, saat sekoittaa sahajauhoja kaikkiin ruokiin. Näin herttaisesti hän minua lohdutteli. Rouva sanoi Aune pitää nyt poikia hyvänä, Professori taasen pitäkää talosta hyvä huoli. – – Kaksi viikkoa kestää matka ennen kuin ovat perillä, palaavat huhtikuun loppupuolella. Muuten sielä Kanarian saarilla pitäisi olla oikein ihanaa ja niin lämmintä että 3–4 aikoina iltapäivästä voi olla ollenkaan ulkona. se kun on lähellä päiväntasaajaa Afrikkaa.

Matkasta kertovat myös muutamat Anni Swanin kirjeet sisarilleen: Olo laivalla oli viihtyisää ja kodikasta, ruoka hyvää ja hytit lämpimät. Täydellinen eristyneisyys ulkomaailmasta rauhoitti hermoja. Päivät kuluivat nukkuen, syöden, kävellen ja työtä tehden. Mauno vaelsi kannella naapukka korvilla, ukin lammasnahkaturkki yllään. Hän hoiti koulutehtävänsä äidin yllätykseksi tunnollisesti, seurusteli miehistön kanssa, piirusti heidän muotokuviaan, valokuvasi, maalasi ja puhui rohkeasti ruotsia perämiehen kanssa.

Antero avioituu

Vanhin veli Antero oli tullut ylioppilaaksi jo 1925 ja alkoi seuraavana syksynä opiskella yliopistossa historia-aineita sekä Rooman kirjallisuutta. Hän liittyi Savolaiseen osakuntaan ja Akateemiseen Karjala-Seuraan, joiden piirissä toimi aktiivisesti. Lättäjalkojen vuoksi hänet vapautettiin rauhan ajan asepalveluksesta, mutta se estänyt häntä olemasta innokas suojeluskuntalainen.

Antero valmistui maisteriksi 1930 ja hän vietti seuraavana talvena muutamia kuukausia Sveitsissä ja Ranskassa. Jo ennen lähtöään hän oli tutustunut ylioppilasmaailmassa Katri Haavioon, ja syksyllä 1931 he julkaisivat kihlauksensa. Katri valmistui suomenkielen maisteriksi, ja molemmat auskultoivat, mutta eivät kuitenkaan toimineet opettajina. Katrilla oli takanaan myös sairaanhoitajakoulutus, joka yksinäisissä saarioloissa Kotavuoressa joutui väliin käyttöönkin.

Antero Manninen, 1934.

Kesäkuussa 1933 vietettiin vihkiäiset Yläneellä, morsiamen kotipappilassa, vain lähimpien omaisten läsnä ollessa. Nuoripari onnistui vuokraamaan asunnon, kolme huonetta ja keittiön, kerrosta alempaa samasta Kruunuvuorenkadun talosta, jossa vanhemmat asuivat.

Elämäntavoiltaan Antero oli säästäväinen, säännöllinen ja ehdottoman raitis ja muutenkin piti tinkimättä kiinni siitä, mitä piti oikeana. Nämä luonteenpiirteet selittävät osaltaan sitä, että vuosien mittaan hänen ja Maunon välille syntyi yhä pahenevia ristiriitoja.

Maunon viimeiset kouluvuodet

Lukiovuosina Mauno sai viettää syksyin ja keväin viikkoja kaupungissa ilman vanhempia, kun nämä jatkoivat elämää maalla. Taustavoimina olivat Antero, joka vastasi raha-asioista, ja silloinen kotiapulainen Aune. Kirjeistä äidille näkyy, että veljesten käsitykset lukiolaiselle sopivasta rahankäytöstä poikkesivat toisistaan ja että Antero koki vastuunsa raskaana. Hänen mielestään hiiret aikoivat hyppiä pöydällä. Koska Maunolla oli käytettävissään iso huoneisto, luokkatoverit olivat todella päättäneet kokoontua hänen luonaan ja 16 hengen kekkereitä varten piti hankkia, paitsi tarjoiltavaa, jopa tupakoita – jotka olivatkin varsinkin tytöille tehneet kauppansa. Molemmat vetosivat äitiin ylituomarina.

Jorma Puputin ohella luokkatovereista läheiseksi ystäväksi muodostui Tuomas von Boehm. Näiden kanssa seurustelu jatkui vilkkaana kouluajan jälkeenkin. Tuomaksen sisar Carmen Tawaststjerna kertoo muistelmissaan ystävysten viimeisestä kouluvuodesta näin:

Kun aloitin koulunkäyntini Suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla, oli veljeni Tuomas jo abiturientti samassa koulussa. Ihailin häntä tavattomasti. Hänellä oli tyttöystäviä, joita sanottiin flammoiksi tai joissakin tapauksissa blondeiksi. – – Minun nähdäkseni Tuomas ei koskaan lukenut läksyjään, mitä nyt joskus