Kukkivia hautoja

By Eino Hosia

Viisi nuorukaista jää aamuyöllä keskustelemaan luokkakokouksen jälkeen. Sisällissodan päättymisestä ei ole kulunut kuin tovi, ja ystävykset muistelevat sodan vaiheita. Heistä yhtä, Arkkienkeliksi kutsuttua Mikaelia, painaa kauhea muisto sodan taisteluista. Syvä huoli ystävän surusta valtaa koko porukan, kun he jatkavat yön selkään. Miten jatkaa elämää sodan painolasti harteilla? "Kukkivia hautoja" on postuumisti julkaistu kokoelma Eino Hosian jälkeenjääneitä novelleja, jotka kuvaavat koskettavasti ja taidokkaasti kurjuutta, sodan aiheuttamaa tuskaa ja kaipuuta kotiin. Teos sisältää kertomukset "Veli Murhe ja minä", "Luokkakokouksen jälkeen", "Elämä ja leipä" sekä "Kirkastusvuorelle".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 22, 2020
• ISBN: 9788726307061

Book preview

www.egmont.com

Eino Hosia

Eino Hosian kaatuessa Joutsenossa heinäkuun 19 päivänä 1941 nuorin suomalainen kirjallisuus menetti yhden toivoistaan. Tappio tunnettiin sitä raskaammaksi, kun noita toivoja 1930-luvun kuluessa, nimenomaan romaanin alalla, oli esiintynyt suhteellisen vähän.

Vailla taisteluja ja ponnistuksia ei ollut Eino Hosian nousu huomattuun kirjailijanasemaan. V. 1905 syntyneenä hän vasta 30-luvun lopulla pääsi esiintymään vaativimmassa julkisuudessa; hänen esikoisensa, novelli Kypsynyttä viljaa, ilmestyi v. 1937. Täyden, tunnustetun valmiutensa hän saavutti talvisotaa kuvailevassa väkevässä teoksessaan Tuliholvin alla, joka syksyllä 1940 ilmestyneenä oli hänen viimeksi kirjoitettu kirjansa.

Eino Hosia oli kotoisin Punkalaitumelta, satakuntalaisen maan kasvatti. Hänen kotinsa oli vanha, monissa polvissa suvulle kuulunut Hosian talo, jossa perintöketju katkesi juuri kirjailijan kohdalla päätila kun oli myytävä isän suhteellisen aikaisen, odottamattoman kuoleman takia. Isä, valtiopäivämies, kynämies ja käytännön mies, oli aikanaan vauraan kotiseutunsa johtavia talonpoikia. Omaisten arvelun mukaan taiteelliset lahjat periytyivät lähinnä äidin puolelta.

Vanhasta kantatilasta lohkaistussa Korpi-Hosian talossa Eino Hosia äitineen ja veljineen vietti nuoruutensa, kovassa arkisessa työssä, mutta mieli jo uusiin henkisiin ilmansuuntiin kääntyneenä. Nuoruuden tavallisessa murrosvaiheessa, 16-17 vuoden iässä, hän tunsi suurinta taipumusta maalaukseen ja hankkiutui Nuoren Voiman liiton kuvataiteellisen harrastuspiirin jäseneksi. Ahkera lukija hän niin ikään poikaiästään asti oli ollut. Hänen piirustusharrasteluistaan on hänen kouluajoiltaan säilynyt joitakin kuvaavia tietoja. Niinpä hän kerran oli yllättänyt kansakoulun tarkastajan vihkoonsa piirretyillä oivallisilla hevosen kuvilla. Muuten tuo solakka, vielä varttuneenakin pitkänhuiskea ja hieman hentorakenteinen poika mielellään eleli omissa mietteissään, sisään pain kääntyneiden luonteiden tapaan.

Eino Hosian varhaiset kirjalliset opinnot näkyvät hänen myöhemmistä käsialoistaan. Hän tunsi, ymmärrettävästi kyllä, suurta ihastusta Dostojevskiin, Tolstoihin ja muihin venäläisiin mestareihin, suomalaisista, helposti tarjoutuvista edeltäjistään puhumatta. Silmään pistävä on muun muassa hänen Joel Lehtosen romanttiseen nuoruuteen kohdistunut kiintymyksensä; sen jälkiä voi seurailla varsinkin hänen levottomasti liekehtivässä, värikkäässä alkutuotannossaan. Perehtymys Raamatun maailmaan on myös ollut merkitsevä. Romaani Tulipunaiset ratsastajat (1938) on näyte hänen eläytymisestään alkeelliseen uskonnollisuuteen, jossa raamatulliset, vanhatestamentilliset metaforat esittävät suurta osaa. Mutta Eino Hosia ammensi Raamatusta myös syvempää henkistä sisällystä.

Nuoruutensa kehityskriisistä kirjailija itse on kertonut seuraavaan, paljon sanovaan tapaan: — — — minut oli vallannut kauhea itseni menettämisen pelko, joka ilmeni monella tavoin. Kaipasin jonnekin pois. Kaikki tuntui kuin loppuunimetyltä, ympäristö, lapsuudesta asti tutut maisemanäyt, kaikki. Mieleni isosi ja janosi jotakin uutta, uutta ympäristöä, uusia maisemia, vieläpä ikäänkuin uutta taivasta, uutta aurinkoa, uutta ilmaa. Mutta mahdollisuudet puuttuivat. Elin yhtämittaista henkistä kriisiä. Tukahdutti. Syvien uumenien ilma tuntui tulvehtivan joka hetki kasvojani vastaan. Mieleeni virtasi haihtumatonta raskasmielisyyttä, josta ammensin loputtomasti eriskummallisia ja villejä näkyjä, ne olivat niinkuin kylmien, läikkyvien virtojen mutaa … Ja kuolema oli asia, joka tänä aikana vain harvoin väistyi ajatuksistani.»

Ne, jotka avoimin aistein ja herkin hermoin ovat omaksuneet Eino Hosian romaanien maailman, tuntevat helposti tämän tunnustuksen luonteenomaisuuden. Noissa kirjoissakin taistellaan, kärsitään, eläydytään pohjamutiin, jos taivaihinkin. Mutta mitä niistä taideteoksina sanottaneenkin, sovinnaisia ja tavallisen romaanikaavan mukaan kirjoitettuja ne ainakaan eivät ole.

Sisäisen paineen voiman aavistaa lainauksemme tapaisista tunnustuksista. Oli luonnollista, että nuorukainen kipeintä 20-lukuaan eläessään kiihkeästi pyrki toteuttamaan niitä sisäisiä aivoituksia, joiden hän tunsi itsessään kumpuavan. Tarpeellisia teoreettisia opintoja hän pääsi, kodin varattomuuden takia, varsin myöhään harjoittamaan. Kun tilaisuus lopulta niihin tarjoutui, oli tyydyttävä ensin Oriveden kansanopistoon ja sitten Yhteiskunnalliseen korkeakouluun. Molemmat opin ahjot väkevästi auttoivat hänen sisäistä selkenemistään ja tietoisuuttaan taiteilijakutsumuksestaan. Hän tapasi nuoria ihmisiä, joista saattoi löytää ymmärtämystä ja kaikupohjaa, ja myös kehittyneempiä, opettajiin kuuluvia henkilöitä, jotka orastavaa hengenlaihoa hellävaroin kasvattivat. Helsingissä hän löysi muiden muassa Oiva Paloheimon ja Tatu Vaaskiven, molemmat opintotovereina, sittemmin läheisinä ystävinä, ja lukuisat kirjalliset ja taiteelliset henkilöt joutuivat hänen tuttavuuteensa. Professori Tarkiaisen korkeakoulussa pitämät luennot yhä lujittivat hänen ennestään voimakasta esteettistä harrastustaan, kasvoipa kunnioitus teoreettista kirjallisuudentutkimusta kohtaan hänessä niin suureksi, että hän, lähimpiensä kertoman mukaan, haaveili pienestä pojastaan, ainokaisestaan, kirjallisuudentutkijaa!

Kaupungista ei kuitenkaan tullut Eino Hosian oikeata, kotoista ympäristöä. Mitä tuottavampi hän kulloinkin oli, sen enemmän maalaismaisemat vetivät häntä puoleensa, mitä kiireellisempi työ häneltä syntyi, sen varmemmin hän siirtyi sitä maaseudulle tekemään. Eräs kirjailijanuran alkuvaiheisiin liittyvä itsetunnustus luo siihenkin valaisua:

»(Kaupungin) kadut ja liikenteen häly saattoivat aivan kuin pois tolaltaan. Silloin pakenin maalle, takaisin peltojen ja metsien liepeille. — — — Elin siinä vaiheessa, jolloin kaikki kuohuu ja muuttaa muotoaan, saa ikäänkuin uuden värin, syvyyden ja hohteen. Ihminen on silloin niinkuin väkevästi kasvava ja elävä puu, jonka yli kaikki tuulet ja myrskyt ryntäävät. — — — Kävin jälleen käsiksi mielessäni ajelehtiviin kirjallisiin aiheisiin. Kehittyneenä hitaasti ja aina vaikeitten prosessien kautta sai työni ensi aluksi tuskallisen kamppailun luonteen. Tahdoin kirjoittaa mahdollisimman synkästi ja rajusti, käyttää mahdollisimman tummia, räikeitä ja levottomasti hehkuvia värejä. Tässä vaiheessa herätti mielenkiintoani kaikki mennyt, rappeutunut, jollakin tavoin eriskummalliset ihmiset, jotka olivat suistuneet raiteiltaan kuka milläkin tapaa, jääneet elämän pelistä pois, niin sanoakseni. Rakastin lisäksi kaikkea kuihtuvaa, ikäänkuin kuoleman lähellä olevaa, lakastuvaa, samoin kuin ihminen saattaa ihmeellisesti kiintyä villiin, hoitamattomaan puutarhaan, jossa tuulien kylvämät kukat tuoksuvat ja levittävät loistoaan, himmeää kauneuttaan. Tämä oli urani alku.»

Todellisen esikoisensa, romaanin Orjantappuratie, Hosia lähetti Otavan romaanikilpailuun vv. 1935-1936. Käsikirjoitus, johon allekirjoittanutkin kilpailulautakunnassa olleena joutui tutustumaan, oli hyvin laaja, ja teos silloisessa asussaan varsin sekasortoinen, selkeentymätön kokonaisuus. Eräät poikkeuksellisen värikkäät ja voimakkaat kohdat todistivat tekijän epätavallista lahjakkuutta. Kirja ilmestyi sitten v. 1938 tuntuvasti karsittuna ja supistettuna herättäen tiettyä huomiota, niin kuin vähää aikaisemmin painosta valmistunut Kypsynyttä viljaa novellikin. Julkisuuteen tuloa edelsi kirjailijan elämässä jonkin vuoden aika, jolloin hänen ensimmäiset yritelmänsä palautettiin kustantajilta. Muodon löytäminen omalaatuisille sisäisille näyille näyttää tuottaneen Hosialle tavallista suurempia vaikeuksia.

Puoli vuotta ennen YH:n aikoja Eino Hosia perusti perheen. Hänellä oli ilo talvisodan ankaran kamppailun jälkeen pidellä pientä poikaansa sylissään. »Tämä aika», hän kerran kirjoitti, »pakottaa ihmisen uudesti arvioimaan kaiken: suhteensa elämään, isänmaahan, maailmaan, eri kansoihin ja rotuihin, vieläpä uskontoonkin. Toisaalta se pakottaa nöyrtymään, laskeutumaan tomuun, toisaalta se taas sallii ihmisen kokea sitä suunnatonta hengen jännitystä, sitä avaraa koko maailmaa syleilevää tunnetta, jonka ihmiselle valmistaa ainoastaan historiallisesti merkittävä aika.»

Ensimmäisen sodan jälkeen Hosia perheineen muutti Helsingistä takaisin Satakuntaan, Kokemäelle. Hän tunsi varhaisvaiheen kirjallisessa toiminnassaan päättyneen ja ryhtyi valmistelemaan suurta »maanläheistä romaania, jossa Kokemäen jokilaakso eläisi ja hengittäisi merelle asti», niin kuin hänen omat sanansa kuuluivat. Aihepiiri ei siten ollut uusi: kaikissa aikaisemmissakin kirjoissa tunnetaan tuo karakteristinen jokilaakso, Kokemäen joen viljavat rintamaat lakeine peltoineen ja keltaisena, leveänä nauhana luikertavine maanteineen. Eino Hosia oli nuoruudessaan samalla tuon vankan viljelyksen ja mustalaismaisen kulkuriromantiikan runoilija. Oli hyviä toiveita siitä, että hän jatkuvassa tuotannossaan olisi voinut entistä syvemmin eläytyä itse siihen talonpoikaismaailmaan ja -henkeen, jonka täysi rintaperillinen hän itse oli ja jonka arvon hän kirjailijana niin hyvin tunsi.

Kun kutsu toiseen sotaan tuli, Hosia oli juuri ennättänyt lukea lehdistön arvostelut romaanistaan Musta aurinko, kirjasta, jonka hän oli kirjoittanut jo vv. 1938-1939, mutta joka julkisuudessa tuli merkitsemään hänen viimeistä aikaansaannostaan. Nyt lukijalle tarjoutuva kokoelma Kukkivia hautoja on kirjailijan vaimon hänen peruistaan kokoama ja järjestämä. Musta aurinko oli tunnusomaisesti hosiamainen romaani, kenties kuitenkin ikään kuin viimeistellympi ja hallitumpi kuin hänen aikaisemmat varsinaiset romaaninsa. Sanonnan valmiuden ja täyteläisen kauneuden näytteenä kirja on hyvin korkeata luokkaa.

Omaiset ovat kertoneet Eino Hosian menneen kesän 1941 sotaan miltei oudostuttavan tietoisena lähestyvästä kuolemastaan; sellaiset ennakkoaavistuksethan eivät rintamamiestemme joukossa ole olleet aivan harvinaisia. Hän meni ja täytti velvollisuutensa kuin mies, varmaan hieman haikeasti ajatellen rakkaittensa lisäksi kesken jäänyttä työtään, joka alkoi luvata yhä runsaampia ja tyydyttävämpiä tuloksia ennen kaikkea runoilijalle itselleen. Kesäkuussa 1941 hän vielä kirjoitti tähän nidokseen sisältyvän komean hymninsä Satakunnalle, Jäähyväiset kotiseudulle, jossa hän loihtii esiin oikean kotimaansa kasvot:

»Peltoja, jotka jatkuvat kauas näköpiirin taakse. Viljamerta, jonka välkkyvä,