Esi-isien maassa

By Matti Taina

Historiallinen sukuromaani Esi-isien maassa -kirja kertoo Inkeristä tulleen Tainan perheen jäsenten elämästä Suomessa, heidän kotoutumisesta uuteen isänmaahan ja Helsinkiin ja heidän tekemistään matkoista tarunhohtoiseen Inkerinmaahan. Kirjassa tuodaan esiin myös Stalinin Suomesta palanneisiin inkeriläisiin kohdistama julma kosto ja Inkerinmaan suunnitelmallinen tyhjentäminen suomalaisista ja sen asuttaminen venäläisillä.
Kirja kertoo myös Suomen sodan jälkeisestä henkisestä ja taloudellisesta noususta ja kylmän sodan aikaisesta poliittisesta kamppailusta Neuvostoliiton kanssa ja Suomen yhdestä ihmeestä, kuinka Suomesta tehtiin raskaiden sotavuosien jälkeen ennätysajassa pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Esi-isien maassa -kirja on jatkoa Hyvästi Inkeri -kirjalle (2015), mutta samalla se on myös itsenäinen teos.
Kirja on kunnianosoitus sitkeälle Inkerin kansalle, joka hajotettiin taivaan tuuliin, inkeriläisille, jotka rakensivat elämänsä uudessa maassa tai karkotuspaikassa sekä viisaalle äijälleni Matille, mummolleni Eevalle, isälleni Reinolle ja sedilleni Väinölle ja Vihtorille, jotka ahkeralla työllä ja opiskelulla menestyivät hyvin uudessa kotimaassaan, esi-isiensä maassa. Teos kunnioittaa noin 1 600 inkeriläisen vapaaehtoisen sotilaan taistelua Suomen vapauden puolesta ja sotaveteraanien isoserkkuni Juho Myllärisen ja Arvo Mullon muistoa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 25, 2017
• ISBN: 9789515686718

Matti Taina

Esi-isien maassa -kirja on turvallisuuspäällikkö ja historian harrastaja Matti Tainan toinen teos historialliseen sukukronikkaan, jonka ensimmäinen osa Hyvästi Inkeri ilmestyi vuonna 2015. 60-vuotias kirjailija on tutkinut ja lukenut historiaa koko aikuisen ikänsä. Sukunsa vaiheitä hän on tutkinut noin 15 vuoden ajan. Historian ja kirjoittamisen lisäksi Taina harrastaa lintujen tarkkailua, valokuvausta, sienestystä ja siirtolapuutarhamökkeilyä.

Book preview

Isälleni Reinolle, pojalleni Joelille ja vaimolleni Helenalle

Inkeristä tulleiden Tainojen elämää Suomessa ja kertomuksia matkoista Neuvostoliiton ja Venäjän hallitsemaan tarunhohtoiseen Inkerinmaahan

Sisällysluettelo

KIITOKSET

JOHDANTO

SUOMEN SUURIRUHTINASKUNNASTA VENÄJÄLLE JA TAKAISIN

MUISTOJEN KULTAAMA INKERINMAA

TAINOJEN TIE

STALININ JULMA KOSTO

ESI-ISIEN MAASSA

SUOMI NOUSEE

ONNEA JA SURUA

VIHTORIN VAIHEET

NUORUKAISESTA MIEHEKSI

VAURASTUMISEN JA HYVINVOINNIN AIKA

REINO ETENEE ELÄMÄSSÄ

INKERILÄINEN MUMMONI

IDÄNKAUPAN LÄHETTILÄS

RAUTAESIRIPPU AVAA OVENSA

VUOROIN VIERAISILLA

EEVA ENSIMMÄISTEN JOUKOSSA

ETURINTAMASSA

MATKOJA INKERIIN

KRONIKKA SAKLINASTA

SAMA RAKAS KOTKYLÄ

KUPLALLA KYLÄÄN

RUKI VVERH!

ENTISILLÄ KOTIKONNUILLA

INKERILÄINEN HAUKIKEITTO

KOLME POLVEA INKERISSÄ

INKERILÄISET KATOSIVAT – HAIKARAT TULIVAT

LOPPUSANAT

LÄHDEVIITTEET JA LÄHTEET

KIRJALLISUUS

KIRJAN HENKILÖITÄ

Me suomalaiset olemme ja suomalaisiks’ jäämme, me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme.

Inkerinsuomalainen kansanrunoilija Jaakko Räikkönen (1830–1882)

KIITOKSET

Kiitän kaikkia niitä lukuisia ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua kirjan teossa, sillä ilman saamiani tietoja, päiväkirjoja, kirjeitä, valokuvia, muistoja, keskusteluja, lähdeaineistoja, neuvoja, kommentteja ja korjauksia sekä murretulkintoja ja käännöksiä ei kirjan kirjoittaminen olisi ollut mahdollista. Tai siitä ei olisi tullut tällaista. Myös läheisteni ja ystävieni kannustus, rohkaisu ja kärsivällisyys ovat olleet minulle suurena apuna ja tukena.

Suuret kiitokset isälleni Reino Tainalle, äidilleni Anja Tainalle, tädilleni Anelma Tainalle, serkuilleni Juha ja Kari Tainalle sekä Päivi Nybäckille ja Hertta Sirkiälle ja Kirsti Mylläriselle.

Haluan kiittää myös veljeäni Jukka Tainaa, Mirja Kemppistä, Svetlana Lehmusta, Jörg Stelteriä, Viktor Hyyröstä, Riitta Soikkaa, Alina-Sinikka Salosta, Juhani Ijästä ja Jari Pihlaista.

Aivan erityisesti haluan suuresti kiittää vaimoani Helenaa, joka jaksoi kerta toisensa jälkeen kuunnella ja lukea käsikirjoitusta. Hänen viisaat kommenttinsa, ideansa ja rakentavat arvostelunsa, kärsivällisyytensä sekä täysi tuki kirjoitustyölleni ovat suuresti auttaneet kirjan synnyssä.

Helsingin Vuosaaressa

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna,

ensimmäisenä päivänä heinäkuuta 2017

Matti Taina

Inkeriä yhä itken,

kaihoon kaunista kotia,

mitä mie en nähnytkähän.

Asun raukan raunioilla.

Tuli kokko kohotellen,

harmaa haukka haikotellen,

siipilintu sirotellen.

Yhet kantoi Karjalahan,

rahtityötä raatamahan.

Toiset vei Venäjän maalle,

ventovierasten sekahan.

Kolmannet kotihin heitti,

pahansuovan pilkkaella.

Vielä vei vähän Virohon,

rippeitä rajoille Ruotsin,

Suomehenkin sirpaleita.

Aasiaankin asutteli,

varaan hautain hietaisien.

Arvo Survo ¹

JOHDANTO

Äijäni, kuten isoisää Inkerissä kutsutaan, Matti Pietarinpoika Taina ja isäni Reino Matinpoika Taina ovat syntyneet Inkerinmaalla Venjoen pitäjän Saklinan kylässä. Keski-Inkerissä lähellä Hatsinan kaupunkia Inkereenjoen varrella sijaitseva Saklinan kylä (venäjäksi Shaglino) on noin 40 kilometrin päässä Pietarista etelään. Äijäni isoisä Malakias Heikinpoika Taina muutti Inkeriin Suomen suuriruhtinaskunnan Luumäen Tainan kylän Tainan talosta vuonna 1838. Isäni puolelta olen siten puoliksi inkerinsuomalainen. Äidiltäni Anja Tainalta, joka on isänsä puolelta Mielosia ja äitinsä puolelta Lepistöjä, olen saanut myös karjalaista ja hämäläistä perimää.

Jo pienestä lapsesta alkaen sain lähtemättömän vahvoja vaikutteita ja kokemuksia inkerinsuomalaisuudesta, inkeriläisistä ruoista ja tarunhohtoisesta Inkerinmaasta isältäni, mummoltani Eeva Tainalta, joka oli Juhana-isän puolelta Savolaisia ja Anna-äidin puolelta Ritareita, ja sedältäni Väinö Tainalta. Nämä lapsena ja nuorena kuullut tarinat ja kertomukset vaiherikkaasta elämästä heille niin rakkaassa Inkerissä tallentuivat pysyvästi muistiini. Isäni suvun synnyinmaa ja isotätieni asuinmaa tuli minulle myöhemmin kouriintuntuvasti ja vahvasti omaksi lukuisten Inkerinmaalle tehtyjen matkojen ansiosta. Inkeriläiset juuret ja saamani henkinen perintö ovat innoittaneet minua kirjoittamaan tämän kirjan.

Kirjassani Hyvästi Inkeri (2015) kerroin äijäni Matti Tainan suvun ja perheen monivaiheiset ja jännittävät elämän vaiheet Venäjän keisarikunnassa, Neuvostoliitossa ja Suomessa aina Matin syntymästä vuodesta 1888 hänen Helsingissä vuonna 1948 tapahtuneeseen kuolemaansa asti, sekä Inkerin kansan hirvittävästä kohtalosta bolševikkien johtamassa työläisten paratiisissa – säälimättömän julmassa Neuvostoliitossa.

Esi-isien maassa -kirja on jatkoa Hyvästi Inkeri -kirjalle, mutta samalla se on myös itsenäinen teos. Kirjan keskeisinä aiheina ovat Tainojen kotoutuminen Suomeen ja Helsinkiin ja heidän värikkäät elämänvaiheensa vanhassa esi-isien maassa ja Suomen raskaiden sotavuosien jälkeen tapahtunut uskomattoman hieno nousu lyhyessä ajassa Länsi-Eurooppalaiseksi hyvinvointivaltioksi ja elintasoltaan kärkipään maiden joukkoon. Tuon esiin myös kylmän sodan aikaisen ulkopoliittisen kädenväännön Suomen asemasta erittäin vaikean ja vaativan naapurin Neuvostoliiton kanssa – ja Suomen siinäkin saavuttaman torjuntavoiton.

Kerron myös Helsingin Tainojen ja isoserkkuni Juho Myllärisen sekä muiden inkerinsuomalaisten tekemistä matkoista Neuvostoliiton ja Venäjän aikaiseen Inkeriin. Matkojen aikana koetuista hauskoista, yllätyksellistä ja jännittävistä, jopa vaarallisista tapahtumista, sekä inkerinsuomalaisten iloisuudesta, rakastettavasta ystävällisyydestä ja heidän luonaan koetusta hellyttävästä sydämellisyydestä ja yltäkylläisestä vieraanvaraisuudesta.

Kylmän sodan kahtia jakaneen maailman vapaasta lännestä sukulaisinaan ja ystäviään rautaesiripun eristämään Neuvostoliittoon tapaamaan matkustaneet Suomen, Ruotsin ja Kanadan inkerinsuomalaiset kokivat usein järkytyksen sekaista surua. Käydessään entisissä kotikylissään he omin silmin näkivät suomalaisten asukkaiden vähenemisen ja heidän vankkojen ja kauniiden inkeriläisten talojensa surkean tilan sekä ennen niin väkirikkaan Inkerinmaan kuihtumisen. Se nosti pintaan myös katkeria voimattomuuden ja vihan tunteita.

Syyt sotien jälkeisen Inkerinmaan suomalaiskatoon – joista ei Urho Kekkosen ja YYA:n aikaisessa Suomessa saanut ääneen puhua – selvisivät Suomessa asuville inkerinsuomalaisille Neuvostoliitosta tulleista kirjeistä ja vuodesta 1956 alkaneiden Inkerin matkojen aikana. Neuvostoliitto pakkovenäläisti häikäilemättömän järjestelmällisesti inkerinsuomalaisia kyliä ja hukutti suomalaiset venäläisten valtaisaan ihmismereen. Neuvostoliitto oli toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen määrätietoisen häikäilemättömästi hajottanut inkerinsuomalaisen kansan pakkosiirtämällä sen Leningradin ympärillä olevalta Inkerinmaalta ja venäläisti inkeriläiskylät asuttamalla ne venäläisellä ja valkovenäläisellä väestöllä.², ³, ⁴

Viisaan presidentti Mauno Koiviston myötävaikutuksella 1990-luvun alussa mahdollistettu inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomeen – esiisien maahan – oli kiitos ja kädenojennus muun muassa vapaaehtoisina Suomen armeijassa hänen rinnallaan taistelleille noin 1 600 inkeriläismiehelle ja heidän Suomelle antamalle kunniakkaalle uhrille. Suomeen on paluumuuttanut Inkerinmaalta, Karjalan tasavallasta ja Virosta sekä muilta entisen Neuvostoliiton alueilta eri arvioiden mukaan noin 33 000–38 000 inkerinsuomalaista.⁵ Suomalainen väestö on käytännössä hävinnyt Pietarin alueelta, sillä vuoden 2010 tilaston mukaan Inkerin historiallisella alueella asui enää noin 4 500 inkerinsuomalaista.⁶

Suomi on myös aikaisemmin Inkeristä ja Virosta toisen maailmansodan aikana Suomeen vapaaehtoisesti vuosina 1943–1944 siirrettyjen noin neljäntuhannen pakonomaiselta palautukselta Neuvostoliittoon selvinneiden ja tänne jääneen Inkerin siirtolaisen kotimaa Äiti-Suomi, kuten Inkerissä menneinä aikoina Suomea hellästi kutsuttiin.

Äiti-Suomi onkin tällä hetkellä inkerinsuomalaisen kulttuurin, perinne- ja historiatiedon keräämisen ja tallentamisen tärkein ja keskeisin paikka. Suomen Inkeri-liitto ja Inkeriläisten sivistyssäätiö tekevät arvokasta työtä inkeriläisyyden vaalimisessa. Myös Ruotsissa, Virossa ja Venäjällä toimii aktiivisia inkeriläisten yhdistyksiä.

Viimeisten Inkerissä asuvien suomalaisten – inkeriläiset kutsuivat itseään aina suomalaisiksi, myös Neuvostoliiton asiapapereihin ja passeihin oli kansallisuudeksi merkitty финka (finka, suomalainen) – kadotessa vaimenee myös Inkerin murre ja inkerinsuomalainen kansankulttuuri häviää synnyinsijoiltaan lopullisesti.

Kerron myös jo Hyvästi Inkeri -kirjasta tuttujen päähenkilöiden Eeva, Väinö, Vihtori ja Reino Tainan sekä Matin Anna-siskon pojan Juho Myllärisen ja Arvo Mullon lyhyet elämäntarinat. Kuinka elämä kutakin kuljetti? Mitä heille tapahtui? Miten he Suomessa, Ruotsissa ja Kanadassa pärjäsivät? Mitä heistä tuli?

Toivon, että lukija saa kirjani kautta lisää tietoja ja kokemuksia Inkerinmaan toisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä ja ympäri maailmaa hajotetun Inkerin kansan kohtalosta aina uuden Venäjän federaation alkuvuosikymmeniin asti sekä Suomen noususta pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

1.

SUOMEN SUURIRUHTINASKUNNASTA VENÄJÄLLE JA TAKAISIN

MUISTOJEN KULTAAMA INKERINMAA

Mikä on tämä suomalaisille tuiki tuntematon pian historian havinaan hiipuva Inkerinmaa, joka isäni suvun ja muiden inkerinsuomalaisten tarinoissa ja kaihoisissa muistoissa on kultaisena kimmeltävä tarunhohtoinen maa? Maa, jossa monien Inkerin suomalaisten jälkeläisten äidit ja isät, isovanhemmat ja menneet sukupolvet syntyivät, elivät ja kuolivat?

Inkerinmaa oli muinoin itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien inkerikkojen ja vatjalaisten asuttama alue. Pinta-alaltaan noin 15 000 neliökilometrin suuruinen historiallinen Inkeri ulottui pohjoisessa Rajajokeen – joka perinteisesti jakoi Karjalan ja Inkerin alueet ja toimi Suomen ja Neuvostoliiton välisenä rajajokena vuosina 1917–1939 – Ruotsin ja Venäjän vuonna 1671 solmiman Stolbovan rauhan rajaan etelässä ja Narvajokeen lännessä sekä Laatokkaan ja Lavajokeen asti idässä.⁷-¹⁰ (Inkerin kartta¹⁶k s. →)

Vuonna 1617 Ruotsi valloitti viljavan Inkerinmaan Venäjältä. Tämän jälkeen Inkeri oli noin sadan vuoden ajan osa Ruotsin kuningaskuntaa, Stolbovan rauhasta aina suureen Pohjan sotaan saakka. Ruotsin vallan aikana alueelle muutti paljon suomalaisia, varsinkin Karjalasta ja Savosta. Ruotsin itäisistä maakunnista eli Itämaasta (myöhemmin Suomi) muuttaneiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä.¹¹

Inkeriin muuttaneiden suomalaisten mukana tuli myös evankelis-luterilainen lännen kirkko, joka syrjäytti alueelta ortodoksisen idän kirkon lähes kokonaan. Karjalan murteisiin kuuluvaa Inkerin murretta puhuvat Inkerin suomalaiset olivat vahvasti luterilaisia ja pitivät tavoistaan ja perinteistään tiukasti kiinni. He tiesivät olevansa suomalaisia ja Suomea pidettiin raamatullisena luvattuna maana, josta oli vuosisatojen saatossa muutettu Inkerinmaalle.¹² Ennen vanhaan on Inkerissä ajateltu ja lausuttu:

Myö suomalaiset uomme ja suomalaisiks jiämme, myö omat tavat piämme ja suomalaisen piänme.¹²

Suomen suuriruhtinaskunnan aikana Inkeriin muutti työn ja paremman elintason houkuttelemina paljon lisää suomalaisväestöä. Ennen Venäjän vallankumousta laadittujen vuoden 1917 tilastojen mukaan Inkerin suomalaisväestön lukumäärä oli yhteensä peräti 140 370 henkeä. Tämä oli enemmän kuin pinta-alaltaan paljon suuremmassa Lapin läänissä. Keski-Inkerin ylätasangolla sijaitseva Venjoen pitäjä oli alueen suurin ja väkirikkain, siellä asui lähes 13 000 inkerinsuomalaista.¹³, ¹⁴, ¹⁵

Inkeriläisistä on sanottu, että heidän vanhaan perisuomalaiseen jäyhyyteensä liittyy välitöntä sydämellisyyttä, joka on laadultaan suoraa ja vilpitöntä. He ovat seuraa rakastavia, hyvin avuliaita ja hyvin vieraanvaraisia. Inkeriläiset ovat myös hyvin heimorakkaita.

Tunnettu inkerinsuomalainen kansanrunoilija Juhana Ström, joka sai surmansa Stalinin vainoissa, kirjoitti Inkerin vahvasta suomalaisuudesta seuraavasti:

"Minne päivyt iltasella Länsi-Pohjaan laskeutuu,

missä nurmet kukkasilla peittyy ja on kesäkuu,

siell’ on suuri Suomenniemi, kansa kuulu mainekas,

siell’ on sulla suku suuri, veikko vankka, voimakas.

Ei he meille rikkautta tuoneet tänne tullessaan,

mutta kyllä rohkeutta, rakkautta rinnassaan.

Suomen kielen, Suomen mielen, tahdon lujan, tarmokkaan –

siinä esi-isiemme saamiset on Suomenmaan.

Vielä elää Inkerissä henki heimon pohjolan,

sykkii miesten sydämissä veri veljen rakkahan.

Vielä meillä Väinön laulut tunteitamme tulkitsee,

niissä ilot, itkut, naurut suomenkieltä kertoilee.

Kunnes sulla sydänveri lämpimänä sykkäilee,

toista kieltä älä peri, suomea vain sanele.

Suomen kieli, Suomen mieli – siin’ on mahti meidän maan,

sitä sinä, heimo pieni, ole valmis puoltamaan."¹⁶

Nykyinen Inkeri – pääosin historialliseksi reliikiksi muuttunut – on Luoteis-Venäjällä Suomenlahden kainalossa sijaitseva alue, joka kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin oblastiin, eli alueeseen.

Viljavamultainen ja Suomea keskilämpötilaltaan lämpimämpi Inkerinmaa on Pohjanmaan lailla alavaa maata, jota halkovat monet joet. Niistä suurin on Laatokan vedet Suomenlahteen laskeva 74 kilometriä pitkä Neva. Nevan suurin sivujoki Inkereenjoki on saanut nimensä halkomansa tarunhohtoisen Inkerinmaan mukaan. Tasaisen Inkerinmaan korkein kohta on Tuutarissa 176 metriin nouseva Äijänmäki. Huomattavimmat mäkimaat ovat Lempaalassa, Toksovassa ja Keltossa. Toksovan kauniita maisemia on aikoinaan nimitetty Inkerinmaan Sveitsiksi.

***

MUISTAT SIE

Siel, Inkeris, lämmin kesätuuli kuljettaa Juhalsimon savusaunan harmaita savuja kulleroiden kultaamalle vihreälle rantaniitylle ja verkkaisesti virtaavan Inkereenjoen kimmeltävään uomaan, jossa vesiheinä aaltoilee kuin Inkerin neidon pitkät hiukset.

Siel, Inkerin käki kukkuu auringon punaaman riippakoivun latvassa. Kaunisääniset kottaraiset, nuo Inkerin kansallislinnut, kasvattavat uutta pesuetta äijän nikkaroimassa pihakoivun pöntössä. Vehreässä rantaviidassa soivat kilpaa satakieli ja punavarpunen, jopa viitakerttunen, tuo upea etelän laulumestari.

Siel, kotona, rakas äiti leipoo vehnäpullasia ja rusinaista rahkapiirakkaa haarapääskyjen lennellessä kodikkaasti oman vankan talon ympärillä. Viisas Matti-isä teroittaa sahaa ja kirvestä tuvan pöydän ääressä. Huomenna mennään Suurmetsään suurten petäjien kaatoon, sillä lanko, Anna-siskon mies Myllärisen kaima, tarvitsee hirsiä talonsa korjaukseen.

Siel, Saklinas, heinäkuisen auringon paistaessa valkoisten poutapilvien kirjomalta taivaalta veljekset Vihtori ja Reino kirmaavat paljasjaloin kylänraittia ja kujasta pitkin omenatarhaan – löytyisikö jo kypsiä maistiaisia? Äitikulta saa niityltä kimpun kesää, isä korrellisen maistuvia ahomansikoita.

Siel, Inkerin kaartuvan sinitaivaan alla – tervapääskyjen ilmameren alla – kauran, rukiin ja vehnän tähkät, kaalit ja perunat kypsyvät muhevilla pelloilla. Kiurut rupattelevat iloisesti vainioiden yllä kuin inkeriläismuorit samovaarinsa ympärillä. Suurmetsä tuo tuttu turvapaikka ja tattimetsä siintää etelässä leikaten tummana eteläistä horisonttia.

Siel, herttainen Hertta, pellavapäinen tytön tylleröinen, syö hymyssä suin silkkistä hapankiisseliä ämmänsä sylissä. Pihamaalla Helen-tättiin kanat kotkottavat Jaakko-kukon komennossa jyviensä perässä. Rakas Kirjo-lehmä lampaiden kanssa laitumella tutun paimenen turvassa vatsat täynnä Inkerin vahvaa ruohoa. Tsaijuvesi kiehuu nuotiolla.

Siel, kauan sitten, Matti ja Humu-hevonen uivat polskutellen Inkereenjoen vilvoittavassa vedessä. Hersyvä nauru ja hevon hirnahtelu kiirivät heinäkuun helteiden hautomaan kylään. Saklinan ämmät nauraa räkättävät ja aina iloinen naapurin Katri hyrskähtelee kuulemaansa. Kirjo-lehmän lämpimänkostea turpa ja karhea kieli pikku-Reinon sileällä poskella.

Siel, Inkeris, muistat sie? Muistat sie?

Matti Taina 2017

TAINOJEN TIE

Malakiaksen Tainojen tie kulki suuren kierroksen Suomen suuriruhtinaskunnan Luumäen pitäjästä Venäjän keisarikunnan Inkerinmaalle ja sieltä takaisin Suomen tasavallan pääkaupunkiin Helsinkiin.

Hyvästi Inkeri -kirjan päähenkilön isoisäni Matti Pietarinpoika Tainan isoisä Malakias Heikinpoika Taina lähti Viipurin läänin Luumäen Tainan talosta reppu selässä ja puukko vyöllä jalkapatikassa kohti Pietaria ja Inkerinmaata toukokuun alussa 1838. Kierreltyään Inkerinmaata eri työpesteissä parikymmentä vuotta Malakias lopulta asettui ja meni naimisiin karjalaissukuisen iloisen Katriina Juhanintytär Temosen kanssa ja perusti kodin inkeriläiseen Saamostin kylään. Malakias ja Katriina saivat ainokaisen lapsensa Pietari Malakiaksenpoika Tainan synnyttyä kesäkuussa 1859.

Suvussamme kerrottiin tarinaa, jossa Tainan leskivaimo lähti vaikeiden aikojen pakottamana 1800-luvun puolivälin paikkeilla Luumäeltä pienen Juhana poikansa kanssa Inkeriin päätyen lopulta Hatsinan kaupungin itäpuolella olevaan Saamostin kylään.

Inkerissä syntynyt ja sukututkimusta tehnyt Viktor Hyyrönen on viime vuosina selvittänyt alkuperäisistä saksankielisistä kirkonkirjoista muun muassa Malakias Tainan vaiheita. Hatsinan kirkonkirjojen mukaan Malakias on tosiaan asunut Saamostin kylässä Pietarin syntymän aikaan, ja on heti sen jälkeen muuttanut perheineen Ruussovan kylään lähelle Saklinaa. Uusien tietojen myötä suvun vaiheet tarkentuivat tältä osin, kiitos Viktorin.

Pietari Malakiaksenpoika Taina rakastui naapurikylän iloiseen leskeen Saara Matintytär Närjään, meni tämän kanssa naimisiin ja muutti isännäksi Saklinan kylän Närjän taloon. Siellä syntyivät Matti Pietarinpoika Taina (1888–1948) ja hänen siskonsa Anna Pietarintytär Taina (1892–1948).

Matin ja Annan synnyinkylä Saklina sijaitsee Keski-Inkerissä Inkereenjoen varrella noin 40 kilometriä Pietarista etelään. Saklinasta on matkaa Keski-Inkerin keskukseen Hatsinan kaupunkiin linnuntietä länteen seitsemisen kilometriä. 1800-luvun lopulla kasvoivat Suuri-Saklinan ja Pieni-Saklinan – jota kutsuttiin myös Aholaksi – kylät vähitellen kiinni toisiinsa. 1900-luvun alusta lähtien on yhdistyneiden kylien nimenä käytetty Saklinaa. Ehkäpä kylä on saanut nimensä karjalaisesta sanasta sakis – joukossa. Saklinan kylässä oli 1930-luvun lopulla 65 taloa, jotka kolmea venäläisten asuttamaa savua lukuun ottamatta olivat kaikki suomalaisia. Ennen toista maailmansotaa asui suurehkossa Saklinassa noin 400 inkerinsuomalaista.

Mieheksi vartuttuaan Matti Pietarinpoika muutti keisarilliseen Pietariin Marat-kadulle kerrostalokaksioon. Erilaisten lyhyiden työrupeamien jälkeen hän ryhtyi hedelmä- ja vihanneskauppiaaksi. Venäjän keisarikunnan hajoamisen ja bolševikkien vallankaappauksen jälkeen kauppiaana vaurastunut mies joutui lopettamaan liiketoimet ja muuttamaan takaisin Saklinaan Simo ja Helena Mullon isännöimään Juhalsimon taloon. Hänet otettiin taloon rengiksi eli kotivävyksi, kuten Inkerissä sanottiin.

Matti sai Eeva Juhanantytär Savolaisesta nuoren vaimon ostamaansa Juhalsimon taloon toukokuussa 1925. Eikä aikaakaan, kun perhe alkoi kasvaa. He saivat neljä lasta. Maaliskuussa 1926 syntynyt esikoinen, Eevan isän mukaan nimensä saanut Juhana, kuoli jäykkäkouristukseen alle vuoden ikäisenä. Juhana sai vanhempien iloksi kolme pikkuveljeä.

Venjoen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja Hatsinan piiriin kuuluneessa inkeriläisessä Saklinan kylän Juhalsimon talossa asuneeseen Tainan perheeseen kuuluivat vuonna 1935: perheenpään – entisen hedelmä- ja vihanneskauppiaan ja rautatieläisen ja suntiona ja kolhoosin varastonhoitajana toimivan – Matin lisäksi hänen vaimonsa Eeva (s. 1904), pojat Väinö (s. 1927), Vihtori (s. 1930) ja Reino (s. 1934) sekä talon entinen omistaja vanhapiika Helena Mullo (1877–1948), josta tuli Tainoille hyvin rakas perhetäti, Helen-tätt.

Perheen kuopus Reino oli saada Helena Mullon ehdotuksesta etunimekseen luumäkeläisen isoisoisänsä mukaan raamatullisen Malakiaksen. Mutta Matti-isä tahtoi reippaasta kiharapäisestä pojastaan Reinon. Reinon kuultua asiasta oli hän huojentunut ja isälleen hyvin kiitollinen. Anna siskon miehen Matti Myllärisen kuoleman jälkeen vuonna 1936 Matti otti siskonsa ja hänen 4. heinäkuuta 1924 syntyneen 12-vuotiaan poikansa Juhon huolenpitonsa alle ja tiiviimmin perheensä piiriin. Matti ja Eeva olivat Juhon kummivanhemmat.

Muiden inkeriläisten tavoin Tainan perhe joutui kokemaan bolševikkien Venäjällä tekemän vallankaappauksen jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen hirmuhallinnon Inkerissä 1930-luvulla toteuttaman maatilojen kollektivisoimisen, eli pakko-ottamisen valtion omistukseen. Kaikki karja, lukuun ottamatta yhtä lehmää, ja omat pellot piti luovuttaa valtion perustamalle kolhoosille. Sen jälkeen ihmiset pakotettiin tekemään kolhoosissa töitä – heistä tuli kolhoosin orjia, työläisten paratiisin onnellisia neuvostokansalaisia.

Verenpunaisen diktaattorin Josif Stalinin toimeenpanemat inkerinsuomalaisiin 1930- ja 1940-luvuilla kohdistuneet vainot ja niihin liittyneet pakkosiirrot, kuulustelut ja pakkotyöleirituomiot, murhat ja teloitukset sekä Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon hajottaminen murskasi ja pilkkoi Inkerin kansan lopullisesti. Inkerissä asuneista suomalaisista noin puolet jauhautui kuoliaaksi Stalinin johtamien kommunistien pyörittämässä valtavassa kokonaisia kansanryhmiä ahmivassa lihamyllyssä.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. päivänä kesäkuuta 1941 Tainat jäivät syksyllä sodan jalkoihin. Suurmetsän evakkoretken jälkeen perhe eli miehitetyssä Saklinan kylässä majoittaen Juhalsimon taloonsa kaksi saksalaista sotilasta Erik Hofferechtin ja Hermann Ostwaldin. Saksan armeija Wehrmacht miehitti toisessa maailmansodassa Inkerinmaata syyskuusta 1941 maaliskuuhun 1944.

Talven ja kevään 1942 vaikean nälänhädän jälkeen seurasi vapaaehtoinen Suomeen siirto lokakuussa 1943. Suomen ja Saksan viranomaisten ja armeijoiden toimesta noin 63 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Inkeristä ja Virosta Suomeen sodan jaloista turvaan vuosina 1943 ja 1944.¹⁷, ¹⁸, ¹⁹

Muiden inkerinsuomalaisten mukana tulivat lokakuussa 1943 Paldiskista Hangon kautta Suomeen myös Saklinan kylän Tainat. Heidät kuljetettiin ensin Wehrmachtin kuorma-autolla Saklinasta Hatsinaan, sieltä heidät vietiin junalla Narvan ja Tallinnan kautta Põllkülan leirille. Leiriltä matka jatkui junalla lähellä olevaan Paldiskin satamaan, jossa odotti suomalainen höyrylaiva Virgo. Täyteen Inkerin siirtolaisia ahdettu Virgo höyrysi yön pimeyden turvin Hankoon. Aikaisin lauantaiaamuna 2. päivänä lokakuuta 1943 Tainat astuivat Suomen kamaralle.

Matin sisko Anna Myllärinen ja hänen poikansa Juho sekä Eevan äiti Anna Savolainen, joka oli omaa sukua Ritari, ja siskot Katri ja Liisa sekä Mari perheineen tulivat niin ikään Suomen järjestämällä laivakuljetuksella Hankoon loppuvuonna 1943.

Saksalaisten miehitysvalta Inkerissä vaihtui tammi-helmikuussa 1944 jälleen kommunistiseksi neuvostovallaksi puna-armeijan talvihyökkäyksen seurauksena. Venäläisten hyökkäys oli pakottanut saksalaiset vetäytymään Inkeristä Viron itärajalle, Narvajoen puolustuslinjalle, Pantherlinjalle.²⁰

Kun urhoollinen Suomen armeija oli viidellä loistavalla torjuntavoitolla pysäyttänyt Neuvostoliiton puna-armeijan neljännen strategisen suurhyökkäyksen kaikilla rintamilla kesällä 1944, oli luotu edellytykset rauhaan. Suomen armeija, jonka riveissä oli taistellut noin 1 600 vapaaehtoista inkeriläismiestä, mm. Erillinen Pataljoona 6:ssa ja Heimopataljoona 3:ssa, oli estänyt maan miehittämisen ja pakkomuuttamisen kommunistiseksi diktatuuriksi ja liittämisen Neuvostoliittoon.

Länsimainen demokraattinen Suomi ja vapaa Suomen kansa olivat pelastuneet tuholta – punaiselta kuolemansyleilyltä. Myös Suomeen vapaaehtoisesti tulleet noin 63 000 inkerinsuomalaista välttyivät Neuvostoliiton pahimmalta kostolta. Valloittaessaan itäisen Saksan ja Berliinin vuonna 1945 puna-armeijan sotilaat raiskasit noin kaksi miljoonaa naista, tyttöä ja isoäitiä. Puolet heistä moneen kertaan. Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta kuoli noin 10 000.²¹

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat Moskovassa välirauhansopimuksen 19. syyskuuta 1944. Helsinkiin saapui Liittoutuneiden valvontakomissio puheenjohtajanaan Stalinin luottomies kenraalieversti Andrei Ždanov. Neuvostoliitto ja valvontakomission venäläiset painostivat Suomeen vapaaehtoisesti tulleita inkerinsuomalaisia palamaan takaisin Neuvostoliittoon, jonka kansalaisia he edelleen olivat.

Halpamaisen valehtelun ja väärien lupausten, uhkailujen ja pelottelun tuloksena palasi Neuvostoliittoon vuodenvaihteessa 1944–1945 yhteensä noin 56 000 Suomessa asunutta inkeriläistä. Inkeriläisille oli katalasti luvattu pääsyä kotikyliin ja omiin taloihin ja uhattu Siperiaan karkotuksella, mikäli he eivät heti suostuisi lähtemään. Kaikki lupaukset olivat täyttä petosta, sillä inkerinsuomalaiset vietiin kylmissä lukituissa härkävaunuissa Inkerinmaan läpi kauas Sisä-Venäjälle, Pihkovan, Velikije Lukin, Tverin ja Jaroslavlin oblasteille.²², ²³

Suomessa Tainat ja muut Inkerin siirtolaiset saivat tuta liittoutuneiden valvontakomission Neuvostoliittolaisten ja Moskovan ohjeita orjallisesti noudattaneiden suomalaisten kommunistien ja heidän haltuunsa ottaman punaisen Valpon inkeriläisiin kohdistuneen painostuksen, uhkailun ja suoranaisen ajojahdin. Painostuksen ja pakkoluovutuksen pelossa noin 8 000 Suomeen jääneestä inkeriläisestä noin puolet siirtyi edelleen Ruotsiin turvaan ja töitä tekemään. Tuhansien inkeriläisten mukana Ruotsiin loikkasivat Anna ja Juho Myllärinen, Väinö Taina ja veljekset Väinö ja Arvo Mullo sekä Aleksanteri Lattu. Mullon veljekset muuttivat muutaman vuoden päästä aina Kanadaan asti.

Pienistä vaikeuksista, pelosta ja uhkista huolimatta Tainojen kotoutuminen ja sopeutuminen esi-isien maahan sujui hyvin. Matin neuvokkuuden, päättäväisyyden ja rohkeuden ansiosta Tainat jäivät Helsinkiin asumaan ja ahkerasti töitä tekemään. Matti toimi varastomiehenä Weilin & Göösin kirjavarastossa ja Hernesaarenkatu 11-13 talojen talonmiehenä. Vahva Eeva teki urakalla siivous- ja pyykinpesutöitä. Pojat kävivät koulua ja opiskelivat tulevaisuuttaan varten uudessa kotimaassaan.

Kantasuomalaiset, Suomen viranomaiset ja työnantajat suhtautuivat Suomeen jääneisiin iloisiin, vilkkaisiin ja työteliäisiin inkerinsuomalaisiin pääosin hyvin ja myötätuntoisesti. Neuvostoliitolle sotakorvauksia tavaratoimituksina maksava ja Karjalan siirtolaisille asuntoja rakentava Suomi sai Inkeristä tulleista suomalaisista ahkeria ja yritteliäitä asukkaita ja myöhemmin uusia Suomen kansalaisia.

Onnellisen iloinen Katrin-tät, eli Katri Korpelainen, Helsingin Kumpulan siirtolapuutarhan mökillään elokuussa 1958 tai 1959. Eeva Tainan vanhempi sisko oli jäänyt Suomeen Neuvostoliittoon palaamisen sijaan. Se oli ollut hyvin viisas päätös, kun nyt tiedämme sinne tammikuussa 1945 palanneiden Katrin Annaäidin, Liisa-siskon ja Mari-siskon ja hänen perheensä hirveästä kohtelusta – Stalinin julmasta kostosta.

STALININ JULMA KOSTO

Neuvostoliiton johto rankaisi kovalla kädellä poliittisesti epäluotettavina Suomen kätyreinä pitämiään inkeriläisiä heidän suomalaisuutensa takia kerta toisensa jälkeen. Vainojen sarja alkoi Pohjois-Inkerissä 1920–1930 lukujen taitteessa jatkuen aina Josif Stalinin kuolemaan vuoteen 1953 asti. Vuonna 1945 vainoharhainen viiksiniekka sivalsi koston sapelinsa sodan pahasti runtelemiin inkerinsuomalaisiin. Stalinin silmissä Inkerinmaan suomalaisten epäluotettavuus oli suuresti lisääntynyt heidän jäätyään Sisä-Venäjälle evakuoinnin sijaan Saksan miehittämään Inkeriin. Inkeriläisten vapaaehtoinen siirtyminen Saksan rinnalla sotaa käyvään Suomeen vuosina 1943–1944 sai vihaisen Stalinin leimaamaan kaikki suomalaiset neuvostoisänmaan pettureiksi. Julma lihaleima tappoi tuhansia inkerinsuomalaisia.

Suomessa venäläisten ja kommunistien valtaaman punaisen Valpon pelottelemat ja valheellisilla lupauksilla petetyt koti-ikävää ja Neuvostoliittoon jääneitä omaisiaan kaipaavat 56 000 inkerinsuomalaista palautettiin junakuljetuksin Neuvostoliittoon vuodenvaihteessa 1944–1945. Stalinin luottomiehen Helsingissä Hotelli Tornissa päämajaansa pitäneen Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin valvomassa operaatiossa inkerinsuomalaiset siirrettiin julmasti teljetyissä härkävaunuissa Inkerinmaan ohitse hajalleen pitkin Neuvostoliittoa. Tämän jälkeen Inkerinmaa suljettiin suomalaisilta syksyllä 1945. Omin luvin takaisin Inkeriin tulleet suomalaiset pikakarkotettiin säälittä. Heillä ei ollut enää lupa palata koteihinsa – heistä oli tehty toisen luokan kansalaisia, pakolaisia omassa maassaan.

Viipurista ympäri Neuvostoliittoa kalterivaunuissa kyydittyjen inkeriläisten oli vierailla seuduilla ja karuissa olosuhteissa yritettävä kaikin keinoin yrittää pysyä terveenä tai ylipäätään hengissä. Mutta sisukkaista suomalaisista sadat sortuivat kovassa raadannassa huonon ravinnon ja tautien heikentäminä siunaamattomaan maahan. Se oli Stalinin mielestä valtion vihollisille, noille katalille inkerinsuomalaisille, ihan oikein.²⁴

Stalinille inkerinsuomalaisten pakkosiirto ei vielä riittänyt, vaan lisärangaistuksia seurasi. Leningradin alueneuvoston puheenjohtajan N. Solovjovin kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajalle Aleksei Kosyginille tekemän esityksen seurauksena Neuvostoliiton johto määräsi suomalaisten Inkerissä olevan omaisuuden takavarikoinnin. Tontit, talot ja niissä oleva irtaimisto siirtyi yhdellä allekirjoituksella neuvostovaltion omaisuudeksi. Sen jälkeen inkeriläisiltä laittomasti ryöstettyihin taloihin asutettiin Venäjältä ja Valko-Venäjältä värvättyjä uusia asukkaita.²⁵

Jouko Sihvo toteaa kirjassaan Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta (2000): Stalin ja eräät muut Neuvostoliiton ylimmän johdon edustajat näyttävät kerta kaikkiaan päättäneen hajottaa suomenheimoiset pysyvästi venäläisten sekaan tarkoituksena sulauttaa heidät kuten muutkin kansallisuudet yhdeksi ja samaksi homo sovieticus -kansaksi.²⁶

Karjalais-Suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta kärsi sodan jälkeen suuresta väestökadosta ja työvoimapulasta. Tasavallan pääsihteeri Gennadi Kuprijanov tiesi suomalaiset ahkeraksi ja taitavaksi väeksi. Niinpä hän lähetti Stalinille kirjelmän, jossa hän esitti inkeriläisten siirtämistä karkotuspaikoistaan Karjalaan metsätöihin. Stalin ymmärsi metsäteollisuuden rattaiden pyörimisen tärkeyden ja antoi pitkin hampain Inkeristä karkotetuille suomalaisille luvan muuttaa Neuvosto-Karjalaan. Siperian Altailta, Tjumenista, Pohjois-Kazakstanista, Uzbekistanista, Omskista ja Novosibirskista sekä Pihkovasta ja Virosta muutti vuonna 1949 Karjalaan noin 22 000 suomalaista.²⁷, ²⁸

Stalin tuli kuitenkin pian katumapäälle ja määräsi uuden Karjalan pääsihteerin Juri Andropovin lopettamaan suomalaisten muuton Karjalaan. Diktaattori vangitutti Kuprijanovin maaliskuussa 1950. Miestä syytettiin tuholaistoiminnasta, koska hän oli tahallaan johdattanut Stalinin harhaan ja tuonut Suomen rajan läheisyyteen poliittisesti vihamielistä ja täysin epäluotettavaa ainesta – inkerinsuomalaisia. Kuprijanov tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä teloitettavaksi. Mutta Stalinin puuttua asiaan hänet passitettiin 25 vuodeksi gulag-leirille pakkotyöhön. Gennadi Kuprijanov rehabilitoitiin (kunnian ja arvon palautus) Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1957. Joka tapauksessa Karjalasta tuli tuhansien inkeriläisten pysyvä asuinpaikka.²⁹, ³⁰

Stalinin kuoltua halvauskohtaukseen maaliskuussa 1953 alkoi suojasääksi kutsuttu hieman vapaampi aikakausi. Nikita Hruštšov, joka valittiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi, kahmi pikkuhiljaa ylimmän vallan itselleen. Hruštšovin suojasäällä oli myönteisiä vaikutuksia myös inkerinsuomalaisten elämään ja asemaan Neuvostoliitossa.

Yli kymmenen vuotta inkerinsuomalaisiin kohdistuneet sorto- ja rankaisutoimenpiteet, poliittiset ja oikeudelliset rajoitukset sekä liikkumisja muuttorajoitukset poistettiin Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston puhemiehistön 13. joulukuuta 1955 tekemällä päätöksellä. Mutta päätöksellä ei ollut käytännön vaikutusta viranomaisten ja venäläisten inkerinsuomalaisiin kohdistuneeseen ennakkoluuloisuuteen ja kielteisyyteen. Yleisessä mielipiteessä, kirjallisuudessa ja lehtikirjoituksissa inkerinsuomalaiset leimattiin Neuvostoliiton fasistiseksi vihollismaaksi luokitteleman Suomen ja Saksan kanssa tapahtuneen sodan aikaisen yhteistyön vuoksi edelleen epäluotettaviksi vieraan vallan kätyreiksi.³¹

Eri puolille Neuvostoliittoa pakkosiirretyt inkerinsuomalaiset saivat vuodesta 1955 alkaen mahdollisuuden muuttaa karkotuspaikoistaan takaisin kotiseudulleen. Mutta jo vuonna 1958 inkeriläisten kotipaikkaoikeutta rajoitettiin jälleen, ja vuonna 1959 heidän ei enää annettu asettua Leningradin alueelle.³²

Karkotetuista inkerinsuomalaisista vain alle puolet halusi tai yleensäkin pystyi käyttämään mahdollisuutta palata takaisin Inkeriin. Ne jotka palasivat Inkeriin, olivat yleensä sinne vahvasti juurtunutta varttuneempaa väkeä, sillä nuoremmille ei ollut ehtinyt syntyä vahvaa sidettä vanhempiensa maahan. Heidän hatarat muistonsa olivat varhaislapsuudesta, tai he olivat syntyneet karkotuspaikoillaan. Tieto oikeudesta palata Inkerinmaalle ei tavoittanut läheskään kaikkia. Monien aikaisemmat epäonnistuneet paluuyritykset ja pikakarkotukset lannistivat ja veivät halun muuttaa takaisin. Myös avioituminen toista kansallisuutta olevan kanssa kaukana Inkeristä on sitonut nämä ihmiset vahvoin köysin karkotusseudulle.

Paluun teki erittäin vaikeaksi myös se, ettei Neuvostoliiton valtio luovuttanut inkerinsuomalaisilta laittomasti ryöstämiään taloja ja tontteja takaisin oikeille omistajilleen. Monet palaajat joutuivat pettyneinä toteamaan, että kotitalossa asui vieraita ihmisiä, tavallisesti venäläisiä tai valko-venäläisiä. Jotkut harvat saivat talonsa takaisin pitkien oikeudenkäyntien jälkeen, toiset taas ostivat sen vapaaksi maksamalla pimeästi vieraat isännät ulos.

Stalin ja hänen seuraajansa ovat saavuttaneet tavoitteensa, sillä Inkerinmaa on lähes kokonaan tyhjentynyt suomalaisista ja täysin venäläistynyt. Paluumuutto Inkeriin on ehtynyt aikoja sitten. Inkerissä vielä asuvat harvat suomalaiset tekevät enää viimeisen matkansa hautausmaalle. Inkerinmaasta on tullut muualla asuville inkerinsuomalaisille ja heidän jälkeläisilleen pyhiinvaelluspaikka, aivan kuten Karjalan evakoille luovutetusta Karjalasta.³⁴

Verenpunaisen hirmuvaltiaan Stalinin komennossa toteutettiin 1930–1950-luvuilla Inkerinmaalla asuviin suomalaisiin kohdistunut kansanmurha. Joukkotuhonnan seurauksena Inkerissä 1920-luvun lopulla asuneesta noin 150 000 inkerinsuomalaisesta noin puolet menetti henkensä karkotusten, pakkotyöleirituomioiden ja teloitusten seurauksena. Noin 70 000 suomalaista, lapsia, nuorukaisia, vanhuksia, naisia ja miehiä, kokonaisia perheitä, katosi ikiajoiksi bolševikkien lihamyllyyn.³⁵

Max Jakobson on kirjassaan Väkivallan vuodet, 20. vuosisadan tilinpäätös I (1999) kirjoittanut terävän analyyttisesti: "Mutta