Lieksan Anni: Aikakautensa vahva nainen

By Irma Puumalainen

Lieksan Anni – aikakautensa vahva nainen on elämäkerta/historiikki 1890–1980 eläneestä Juukalaisesta ja Lieksassa vaikuttaneesta kansanparantajasta, työväenyhdistys- ja työväenteatterinaisesta Anna (Anni) Maria Puumalaisesta. Sisukkaasta pohjoiskarjalaisesta naisesta, joka taisteli yhdessä naistoveriensa kanssa parantaakseen maamme vähäosaisten elinolosuhteita, oikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia. Erityisesti naisten aseman parantaminen oli Anni Puumalaisen sydämen asia. Tämä pieni suuri nainen koki sortokaudet, työväen ja naisten poliittisen heräämisen, Suomen itsenäistymisen ja useat ankarat sotajaksot kansalaissodasta lähtien.
Historiassa on paljon vaiettua ja salattua. Perheissämme on paljon vaiettua. Kaiken yllä on ollut vaikenemisen muuri. Kirja raottaa tuota muuria tuoden päivänvaloon pienten ihmisten tarinoita ja auttaa siten ymmärtämään ihmisiä, jotka ovat joutuneet sattumien armoille. Lieksan Anni liikkuu Annin sisäisen ja ulkoisen elämänkaaren vuoropuhelussa. Se on eräänlainen kulttuurin, historian ja eri aikakausien kuvaus pienen ihmisen näkökulmasta. Lieksan Anni – aikakautensa vahva nainen ei ole vain mustavalkoista totuutta vaan vivahteikas värifilmi, joka sisältää myös roppakaupalla komiikkaa.
IRMA PUUMALAINEN ·

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 26, 2016
• ISBN: 9789523309968

Irma Puumalainen

Irma Puumalainen (s.1959) on espoolainen kirjailija, sairaanhoitaja ja voimauttavaa valokuvausta työssään käyttävä draamakasvattaja. Puumalaisen esikoisromaani Riisuttu puu saavutti Päätalo-instituutin Möllärimestari-kilpailun romaanisarjassa II palkinnon vuonna 2007. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyivät Idyllinen häkki sekä runokokoelma Edes palanen ihmistä. ”En etsi totuutta, haen vastauksia hämmästellen ja katsellen maailmaa avoimin silmin."

Book preview

poika

1 Muistikuvia Ahmovaarasta

Elettiin 1890-lukua Suomen suuriruhtinaskunnassa, Venäjän tsaarin alamaisina. Suomessa ja Venäjällä koettiin vuosikymmenen vaihteessa useita perättäisiä katovuosia. Ruoka loppui ja joillakin alueilla kehittyi suoranainen nälänhätä. Nälänhädän perässä tulivat myös kulkutaudit. Venäjältä levisi vielä kolera nälän heikentämän väestön keskuuteen. Halla oli monesti vienyt sadot itäsuomalaisilta, ja vähitellen oltiin pientiloillakin siirtymässä viljan viljelyn sijasta maidontuotantoon. Omavaraisuus nousi tärkeään asemaan ja karjasta tuli elinehto. Näin myös ahmovaaralaisessa Turusen perheessä.

Pakkanen paukkui nurkissa ja tuuli juoksutti lunta tuvan seinustalle tammikuisena päivänä. Jo neljättä yötä oli joelta päin kuulunut käheää kovaäänistä ulvontaa. Peto oli käynyt pimeällä raatelemassa naapurista lampaan ja vasikan sekä puraissut porsaalta kurkun auki. Verta oli ympäri navettaa ja vain osaksi järsityt raadot makasivat lattialla, kun aamulypsylle tulleet naapurit saapuivat kauhistuttavaa näkyä ihmettelemään. Olisiko heidän navettansa ovi jäänyt vahingossa sulkematta?

Hengiltä se piru on saatava, kuului jokaisen huulilta. Huhuttiin, että se olisi tullut Venäjän puolelta ja siitä järven selkää Pielisen yli Kolin vaaralle. Kolin tykkylumisen metsän halki se oli juosta jolkutellut kohti Höytiäisen järveä. Tullessaan se oli raadellut jo lampaan ja erään torpparin koiran, ennen kuin ehätti jään yli Ahmovaaraan. Häiriintynyt susi oli varmuudella raivotautinen, sillä jäljistä päätellen sen havaittiin liikkuvan yksin asutusten lähellä ja raatelevan kotieläimiä syömättä niitä kuitenkaan.

Juho Turunen oli kyläläisten kanssa yrittänyt pyytää sitä siimoilla ja koirien avulla, mutta niihin ansoihin ei hukka ollut langennut. Miehet olivat viimein kaivaneet suuren kuopan, levittäneet sen päälle risuja ja lunta sekä asettaneet syötiksi raadellun vasikan puolikkaan, kuin herkkuaterian odottamaan nauttijaansa. Kuopan pohjalle oli vielä laitettu teräväkärkisiä keppejä varmistamaan, ettei susi vain pääsisi pakenemaan. Siellä vesikauhuinen susi nyt makasi kuopan pohjalla veripäissään. Kaksi seipäistä oli lävistänyt sisäelimet, ja keppien kärjet olivat tunkeutuneet läpi tummanharmaasta turkista. Peto oli viimein kellistetty.

Juho hiihteli huojentuneena iltahämärissä kotiin ja heitti kastuneet ja osittain jäätyneet päällysvaatteet uuninpankolle. Tuvassa oli lämmintä, ja pöydällä höyrysi juuri uunista nostettu hauki. Lapsista vanhempi Antti ja sisarensa Anni kiirehtivät isäänsä vastaan ja utelivat sudesta.

– Saittako työ isä sen suden kuavettua ja missee se peto nyt mahttaa olla? aloitti Antti.

– Suattiinhan myö se viimennii ja tuolla se reessä kellottaa takaset oikosennaa, vastasi Juho uteliaalle pojalleen.

Anni halusi puolestaan tietää, tekkeekö äiti siitä susipaistin.

– Tekkööpä tietennii ja pannoo karvasen piänni uunniin, pelotteli Antti.

– Elähän hupata, ei veikkosella tie, vastasi isä.

– Kyllä sie isä oot taitava mehtämies, kun semmosen pedon onnistuit nappoomuaan, virkkoi Antti ylpeänä.

Juho tunsi mielihyvää pojan sanoista, mutta jatkoi, ettei se vielä mittää oo. – Vuan vuosia sitten eli kova karhumies, Kitusen Martti. Martti Kitunen kuluki karhun kuavossa Pohjanmualla, Keski-Suomessa ja Pirkanmualla. Ukko tappoi milttei 200 karhua elämänsä aikana. Karhumies uhras verta ja hamppaita kuusen juurelle, jotta onni suosis seurraavalla metätyskerralla. Aina kun tarvittiin apua metätyksseen, niin Kitunen ol valammiina, kun melperi sottaan. Kerran ol Kitunen kavottanna kaulassaan riippuvan karhun hamppaan ja seurraavalla kuatomatkalla ol hiän huavottunna. Het kun hammas ol löytynnä, ol onni suosinna jäälleen.

– Oisit isähi ottanna hamppaan, jatkoi Anni vielä innokkaana.

Anni olisi tahtonut nähdä suden, mutta siihen isä ei suostunut. Ei raivotautinen, verinen peto ollut enää vaaraksi kellekään, muttei sen katsominen sopinut lasten silmille.

Susiin suhtauduttiin tuohon aikaan kauhulla ja vihamielisesti. Sudet olivat aiheuttaneet paljon vahinkoa riistalle, kotieläimille ja joskus jopa ihmisille. Runsas vuosikymmen takaperin 1880-luvun alussa oli sattunut eräs synkkä tapahtumajakso. Tuolloin Turun seudulla liikkui petoeläin, joka surmasi 22 lasta. Siitä, mikä eläin tuolloin oli kyseessä, ei ollut varmuudella selvyyttä, mutta uskottiin, että kyseessä oli susi. Lähellä Uuttakaupunkia oli käynnistynyt oikea susisurmien vyyhti.

8-vuotias Kalle Hörnberg oli lähtenyt talvella viemään perunoiden pesuvettä ulos, jolloin hän kohtasi matkallaan kaksi sutta. Kun Kallea ei kuulunut sisälle, lähti äiti etsimään poikaa. Pihalta löytyi vain tyhjä kiulu. Naapurit tiesivät kertoa, että läheisellä pellolla oli nähty susia. Illansuussa Kallen etsijät löysivät raadellun ruumiin osia laajalta alueelta. Saman vuoden huhtikuussa vei susi Laitilassa 2-vuotiaan torpparin tyttären Johanna Wiikin. Susi oli napannut tytön läheltä taloa tämän leikkiessä siskonsa kanssa. Etsijät löysivät tytön jäänteitä muutaman virstan päästä talosta. Apuun petoa jahtaamaan saatiin Venäjältä yhdeksän ammattimaista sudenmetsästäjää. Eräs näistä metsästäjistä surmasi Nousiaisissa vanhan susinaaraan ja lastensurmat loppuivat siihen.

Juhon nuoruudessa oli eri puolella Suomea sattunut useita suden ja ihmisen kohtaamisia, joissa ihminen jäi auttamatta toiseksi. Syynä noihin ikäviin tapauksiin, joissa susi oli ihmisen päälle hyökännyt, oli pienriistan metsästys. Pedoille ei jäänyt tarpeeksi syötävää. Raivotautinen susi oli erittäin ongelmallinen, sillä se saattoi kulkea parissa päivässä jopa 150 kilometriä. Suden puraisemat eläimet huolehtivat vaarallisen tehokkaasti raivotaudin levittämisestä, joten oli hyvä, että Juho naapureineen sai vaarallisen pedon surmattua.

Pedolla oli kokoa ja näköä. Juho arveli sen painavan lähes 60kg. Seuraavana päivänä se tiedettäisiin, kun peto vietäisiin nimismiehelle tarkistettavaksi ja punnittavaksi. Sudesta oli luvassa 100 mk tapporaha. Aamun tunteina ehti Anni nähdä vilauksen viltin alta retkottavasta sudesta, ennen kuin isä lähti tapporahoja hakemaan. Raivotautisesta sudesta, jonka kita oli ammottavan suuri, riitti lapsilla leikkiä pitkään. Anni esitti sutta ja Antti metsästäjää.

Kauan ei suden tapporahoista ehditty nauttia, vaan pientilalla oli tehtävä työtä ahkerasti aamusta iltaan, jotta kaikki saivat särvintä pöytään. Annin äiti Matilda Turunen oli taitava käsistään. Tuohon aikaan perheenäidit valmistivat kaikki käyttövaatteet itse. Kirkkoa on pidetty aina miesten työkenttänä, mutta kirkko tarvitsi myös naisten työpanosta; öylätit, kynttilät ja kirkolliset tekstiilit valmistuivat naisten tekeminä. Noista kirkolle tehdyistä puhdetöistä sai Annin perhe leivän jatketta.

Kotityöt oli usein jaettu naisten ja miesten kesken. Matilda huolehti karjanhoidosta, ruoanlaitosta, pyykinpesusta, kehruusta ja kutoi Juhon valmistamilla kangaspuilla matot ja ryijyt. Ympäri vuoden jatkuivat askareet samanlaisina. Äiti paistoi patakukkoa, läskillä vahvistettua uunipuuroa ja karjalanpaistia, jos sattui olemaan lihaa. Aina ei ollut. Uunissa kypsyivät kala-, lanttu- ja perunakukot. Kukon lisäksi ei Anni tiennyt parempaa herkkua kuin vastaleivottu ruisleipä. Ruispalan päälle kun sipaisi vielä kirnuttua voita ja otti hörpyn piimälasista, ei muuta tarvittu. Askareetkin tuntuivat jälleen kevyemmiltä.

Piimä oli kokkelia. Matilda viilsi lämpimässä paikassa piimitetyn kuoritun maidon veitsellä niin, että hera erottui piimämassasta. Sen jälkeen hän laittoi kokkelin mietoon uuninlämpöön, jossa se koveni ja loppukin hera erottui. Kokkelista riitti säilöttävää myös talveksi.

Aterioita oli kolme: uamunen, jolloin syötiin puuroa tai leipää, päivällinen, jolloin pisteltiin usein kalaa tai riistaa, ja iltasella mahdutettiin mahaan vielä leipää taikka päivälliseltä jäätyä tähderuokaa. Mitään ei tohdittu heittää pois. Jokaisella perheenjäsenellä oli oma puulusikka, joka ruoan jälkeen nuoltiin puhtaaksi ja laitettiin hyllyyn odottamaan seuraavaa ateriaa. Kahvia juotiin uamusella, uamusen ja päivällisen välillä ja vielä johonkin aikaan iltapäivällä. Kahvi juotiin useimmiten ilman vehnästä, sillä vehnäleipää nautittiin juhlapyhinä ja vieraiden tullessa kylään. Toisinaan sai Anni pyörittää kampea ja jauhaa kahviprännärissä paahdetut pavut kahvimyllyllä. Paahdetuista ja jauhetuista pavuista leijaili pirttiin jumalainen tuoksu.

Annin isä metsästi ja kalasti. Hän oli myös taitava käsistään ja valmisti tarvekalut ja verkot itse. Juholla oli katiskat pyytämässä läheisessä Tuopan joessa ja Höytiäisen järvestä hän kalasti sukulaismiesten kanssa verkoilla ja nuotalla haukea, muikkua ja siikaa. Toisinaan laskettiin pitkäsiima, jossa oli syöttinä milloin matoja, milloin täkykaloja. Antti oli jo pienestä pitäen mukana kalareissuilla. Kalastuksen rinnalla oli metsästys tärkeä ruoanhankintamuoto. Juho käsitteli itse pyyntieläimistä saamansa nahat ja turkikset sekä kävi myös ahkerasti savotassa ja uitoilla.

Savottaan lähdettiin jo nuorena. Pojat olivat propseja tekemässä savotoilla ja uitoissa. Joinakin päivinä miehet saattoivat paiskia töitä aamun koitosta iltahämäriin. Aluksi puut myytiin enimmäkseen pystyyn huutokaupassa eniten tarjoavalle, joka huolehti puiden hakkuusta ja niiden kuljetuksesta. Savotat aloitettiin parhaiden uittoväylien varsilta ja ulotettiin yhä etäämmälle yläjuoksulle ja syrjäisemmille seuduille. Metsätyön eteneminen noudatti tarkoin vuodenaikojen vaihtelua, ja eri vaiheiden onnistuminen oli ratkaisevasti luonnonolosuhteista riippuvaa. Puut kaadettiin ja siirrettiin tienvarteen talveksi odottamaan kevättä ja jään sulamista.

Työ oli rankkaa, eikä siinä joutanut kuin yösydämessä ummistaa silmänsä ennen kuin työt jatkuivat. Työparina oli mies sahoineen ja kirveineen sekä suomenhevonen. Huonojen kulkuyhteyksien ja pitkien välimatkojen vuoksi työläisten majoittamiseksi rakennettiin metsätyökämppien verkosto tiettömään erämaahan.

Purouitto suoritettiin toukokuussa ja järviuitto kesällä. Syksyllä leimattiin puut ja harvennettiin metsää. Metsätyö oli Juholle ja monelle juukalaiselle miehelle pääammatti. Maanviljelyyn oli aikaa keväällä, maalis- ja huhtikuussa. Yhdessä perheen voimin poltettiin kaskea, tehtiin heinää ja korjattiin syksyisin satoa.

Anni sai opetella sisarustensa kanssa jo varhain työnteon. Tytöt oppivat naisten ja pojat miesten töihin. Kesäisin Anni kävi paimenessa, taitteli leppäkerppuja lampaille, auttoi risusavotassa, perunan panossa, huiski kärpäsiä lehmästä ja opetteli äidin kanssa lypsämään. Sanottiin, että huono lypsäjä on kuin reikäinen rahakukkaro. Jokainen pisara otettiin utareista talteen. Lasten tehtävänä oli myös laitella palikoita heinäseipäisiin ja päästellä kaloja aitan seinään levitetyistä verkoista.

Ei Annin elämä aivan pelkkää työtä ollut, vaan lapset ennättivät myös leikkiä askareitten lomassa. Kävyistä ja oksista tehtiin lehmät ja lampaat. Risuista Anni teki navetat ja tallit eläimille ja tuuditti välillä äidin vanhasta hameenrääsystä tekaistua Miina-nukkeaan. Leikkikaverina olivat kissa, koira ja karitsat, jos naapurin ja sukulaisten lapset eivät milloin ennättäneet kavereiksi. Kuolleille linnuille järjestettiin juhlalliset leikkihautajaiset. Siinä lapset sitten pitivät puheita ja veisasivat virsiä metsään kaivetun kuopan laidalla. Perheen pojat nikkaroivat ja tekivät ns. tussareita. Tulitikkuaskeista saatiin raaka-ainetta tussareiden räjähdysääniin.

Kesät olivat aina aurinkoisia, ja talvella riitti lunta hiihtoon ja mäenlaskuun. Annin paras ystävä oli naapurin tyttö. Yhdessä he jakoivat surut ja ilot, kertoivat toisilleen salaisimmat toiveensa. Ei ollut mitään, mitä toinen ei olisi tietänyt. Muistojen kirjaan kerättiin kiiltokuvia ja värssyjä.

"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko

jolla on taskussa avain ja lukko

Sillä se sitoo ystävät yhteen

niin kuin maamies pellolla lyhteen"

"Jos oisi pieni virta

ja virran yli silta

niin kävisin sua katsomassa

vaikka joka ilta"

"Kun sä kerran ukon otat

niin ota oikein reilu

ettei se myötä- ja vastamäessä

sinne tänne heilu"

Pimeänä syksynä sateineen tai pakkaspäivänä leikkivät Matildan ja Juhon lapset sisällä. Silloin kerrottiin tarinoita ja kummitusjuttuja. Anni oli taitava kertomaan omia sepitettyjä tarinoita. Usein ne olivat osittain aikuisilta kuultuja. Ahmovaaralaisten lasten leikkeihin kuului myös erilaisia rallatuksia. Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, ruskialla ruunalla, valakialla varsalla, kirjavalla kissalla, aittain alite, peltojen peritse, etteivät kyntömiehet häiriintyisi. Mualari mualasi taloa, sinistä ja punaista. Illan tullen sanoi hän: Nyt mie lähen tästä pelistä pois! – tätä käytettiin, kun haluttiin jakaa ryhmiä. Myös seuraavaa rallatteli Anni sisarustensa kanssa: Muananttaina makkarat tehttiin. Tiisttaina tikut vuolttiin. Keskiviikkona keitto keitettiin. Torsttaina tupahan tuottiin. Perjanttaina perhheelle annettiin. Lauanttaina liemi latkittiin. Sunnunttaina suu pyyhittiin.

Talvella leikittiin paljon ulkona. Juho oli tehnyt lapsille omatekoiset luistimet upottamalla palan sahanterää rimaan. Terän kulmia hän oli pyöristänyt vielä viilalla ja sitonut terän kengänpohjaan. Sellaisilla lapset luistelivat joen suvantokohtaan tai järveen auratulla jäällä. Napakelkkailu oli myös mieleinen talviharrastus. Sitä varten oli ensin tehty jäähän reikä, johon oli asetettu ja juntattu jo sulan sään aikana paksu puu pystyyn. Pystypuuhun kiinnitettiin vuorostaan riuku, jonka toiseen päähän laitettiin kelkka. Sitten riu’usta pyöritettiin vauhtia kelkalle, jota myös hulluksi hevoseksi kutsuttiin. Kelkalla sai huikeat liu’ut.

Anni oli jo pienenä hyvin kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä ja erityisesti hieman yliluonnollisistakin, selittämättömistä asioista. Hän seuraili mielellään erilaisia luonnonmerkkejä, kuten oliko pihlajassa paljon vai vähän marjoja ja minkä eläimen pääsiäisaamuna näki, sen luontoinen oli koko vuoden. Nähdessään mustan kissan kävelevän tien yli piti puolestaan sylkäistä kolme kertaa vasemman olan yli, jottei tapahdu mitään pahaa.

Vanha kansa tutki tarkasti vuodenvaiheen merkkejä, kaikkea sitä, mikä poikkesi totutusta ja turvallisesta. Ihmisten ja eläinten käytöstä seurattiin ja tutkittiin erityisen tarkasti, koska tällä perusteella voitiin päätellä, miten tuleva vuosi tulisi kulumaan. Jos uuden vuoden aattona noustiin varhain, niin koko vuonna oltiin virkeitä. Lehmät tulisivat ajoissa metsälaitumilta, jos ne lypsettiin varhain. Jos uudenvuodenpäivänä oli iloinen, niin oli iloinen koko vuoden.

Ihmisten puheissa liikkui paljon uskomuksia, joita lapset vanhempien perässä tarkkailivat. Erityisen mukavia Annin mielestä olivat erilaiset kylä- ja sukujuhlat, joiden valmisteluun hän sai osallistua. Entisaikaan kekrinä juhlittiin sadonkorjuuta ja vuoden vaihtumista. Kekri oli suuri juhlapäivä. Aamulla noustiin jo varhain ylös, pantiin pirtti lämpiämään ja paistettiin karjalanpiiraat. Sen jälkeen siivottiin huusholli peränurkkaan asti ja laitettiin ruoka esille. Kaikki talossa kävijät syötettiin, olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia.

Joulu oli juhlista tärkein. Annin taloudellisesti niukkaan lapsuuden jouluihin ei kuulunut niinkään lahjojen anto, vaan harrassävytteinen hiljainen yhdessäolo, muutama kynttilä kuusenoksilla ja leikit sen ympärillä. Sydämen sivistys, rakkaus ja sen tuoma lämpö olivat maallisia asioita tärkeämpiä ja loivat perustan lasten turvallisuuden tunteelle ja elämälle.

Anni kuvailee lapsuuttaan kirjoittamassaan laulussa Pisaroita elämästä, miten lapsuus ei suinkaan ollut varakasta, vaan köyhää, johon mahtui paljon suuria puutteita. Pienen pirtin kurkihirret olivat mustuneet savusta ja pöydän reunalla lepäsi virsikirja, josta äiti lauloi virsiä illan tullen. Isä teki puhdetöitä nurkassaan ja lapset leikkivät uunin pankolla, joka oli Annin mielestä maailman paras paikka. Lapset siirtyivät myös uunin pankolle häpeämään saatuaan nuhteita vanhemmiltaan.

Eräänä joulukuisena pakkasiltana oli Matilda ottanut virsikirjan käteensä aloittaakseen laulun ja kävellyt ikkunan ääreen. Samassa hän huomasi, miten pienen ikkunaruudun pintaan oli muodostunut kukkasia. Hän kutsui lapset katsomaan näkyä. Huoneilmasta ja hengityksestä muodostunut kosteus oli tiivistynyt sisältäkin jäätyneelle ikkunaruudulle ja päässyt myös ikkunaruutujen väliin. Näin ikkunan pintaan oli muodostunut kauniita jääkiteitä. Ihailtuaan hetken näkymää kosketti Anni kuurankukkasta sormella ja samassa lämpö sulatti aukon kukkaseen.

Samanlaisia kukkasia oli ollut ikkunassa myös sinä joulukuisena pakkasyönä, kun Anna Maria Turunen, kutsumanimeltään Anni, syntyi perheen kolmantena lapsena pohjois-karjalaisen työmiehen perheeseen Juuan Ahmovaaraan ja Suomen suuriruhtinaskuntaan. Turusen perheen toinen lapsi Olga Maria oli kuollut kahden vuoden ikäisenä muutamaa kuukautta ennen Annin syntymää. Oli vuosi 1890.

Tuohon aikaan Pohjois-Karjala tuli kohtalaisesti toimeen kaupankäynnin ansiosta. Tavaraa myytiin Pietariin ja kauppa kävi. Sortovuodet toivat muutoksen. Tuolloin kauppatavara piti viedä myytäväksi Kotkaan, Mikkeliin ja Kuopioon, ja Karjalan rajaseutu köyhtyi.

Tsaari Aleksanteri III oli vallassa isänsä Aleksanteri II:n murhan jälkeen. Aleksanteri II oli ollut vapaamielinen ja uudistushaluinen tsaari, joka kevensi Nikolai I:n luomaa virkavaltaista hallintoa. Aleksanteri II:n kaudella maaorjuus poistettiin ja sensuuria lievennettiin. Uudistusmielisellä toiminnallaan Aleksanteri II saavutti suuren suosion sekä Suomessa että Venäjällä, mutta Venäjän vallankumoukselliset piirit halusivat vielä suurempia uudistuksia. Lopulta he onnistuivat murhaamaan Aleksanteri II:n 1881. Tsaari Aleksanteri III lisäsi valtakunnassa jälleen valvontaa ja sensuuria. Aleksanteri III:n aikana kiihkovenäläiset mielipiteet Suomen erityisaseman lakkauttamisesta alkoivat myös voimisua. Tehtiin yhtenäistäviä hallinnollisia uudistuksia, kuten ns. postimanifesti. Se alisti Suomen postin Venäjän viranomaisille ja muutti postin virkakielen Venäjäksi.

Kansallismielisyys nosti voimakkaasti päätään suuriruhtinaskuntalaisissa. Kun sortovuosina tarvittiin suomalaisen identiteetin vahvistusta, lähtivät taiteilijat ja tutkijat etsimään alkuperäistä suomalaisuutta Karjalasta. Eri alojen taiteilijoiden lisäksi kansanrunouden tutkijat ja luonnontieteilijät suunnistivat Karjalaan. Matkojen määränpää oli Venäjän Karjala, suuri onnela. Sinne kulkevien reitinvalinta alkoi usein Karjalan portilta Kolilta.

Kansan sivistyneistö teki matkoja Pohjois-Karjalaan ja erityisesti Kolin vaaran huikeisiin maisemiin. Juhani Aho kiipesi häämatkallaan 1892 nuorikkonsa Venny Soldan-Brofeltin kanssa vaaran huipulle ja kirjoitti mahtavista näköaloista ylistävän artikkelin Päivälehteen. Taidemaalari Pekka Halonen vaikuttui Kolin maisemista, ja Järnefelt teki puolestaan Kolin maisemista 50 maalausta. Jean Sibelius teki 1892 Ainonsa kanssa häämatkan Pielisjärvelle. Taiteilijoiden jalanjäljissä suuntasivat yhä useammat matkailijat kulkunsa Kolin huipulle ihailemaan satasaarisen Pielisen välkehtivää pintaa. Ahon ja Järnefeltin sanoin:

Toiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt kuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki poltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa pihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa pikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat—se on jo itsestäänkin ihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä taka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma ja viehättävä.

Ukko-Koli 2013

Ukko-Kolin käkkärämäntyyn oli Juho nostanut kerran Anninkin. Samaisen männyn kiikkerälle oksalle tuli Annin nuorimmainen poika Esko myös nostamaan viisikymmentä vuotta myöhemmin vastavihityn Kaarina-vaimonsa häämatkalla kotiseudullaan. Katsoessani valokuvaa, jossa Kaarina-äitini seisoo kallion reunalla katselemassa välkehtivää vesistöä, voin hyvin kuvitella äidin reaktion. Maisema todellakin pysäyttää kauneudellaan ja rauhallisuudellaan. Näkymä voi kuitenkin pettää katsojansa, sillä toisinaan saattaa Pielinen liplatella rauhallisesti rantakivikkoja vasten ja hetken päästä muuttuu veden pinta harmaaksi, lähes mustaksi. Pian alkavat korkeat vaahtopäät huuhtoa veneen keulaa. Silloin on kalastajien syytä palata rannalle.

Tarinoiden mukaan kerrotaan Kolilla olleen käräjä-, uhri- ja palvontapaikkoja. Kolilla on useita luolia, joista yksi tunnetaan Pirunkirkkona. Kansanperinteen mukaan luola on varsinaisen kirkkosalin eteinen. Tarinan mukaan se, joka pystyy kiipeämään pirunkirkon peräseinällä sijaitsevan syvennyksen luo, näkee siellä pienen pirun kirkkosalin penkkeineen. Luolaa ovat käyttäneet useat noidat, joista tunnetuin on Ukko Kinolainen.

Tarina kertoo: Kinolaisen mennessä lähteen reunalle alkoi vesi kiehumaan. Kerran Kinolainen säikytteli kirkkoväen kysymällä, tahtoivatko he nähdä vainajia. Väki tahtoi ja Kinolainen teki taikansa. Kirkonmaalta kuului kolinaa ja vainajien haamut kasvoivat maasta katsellen kummastuneena kirkkoväkeä. Ihmisten katsellessa kauhistuneena tuli suurnoidalle hätä, kun hän ei saanut sananvoimalla vainajia takaisin hautaan. Viimein työntämällä pohjamutaa vainajien silmille sai Kinolainen kuolleet takaisin maanpoveen. Virkkoi velho siihen: ’Piäsivät kasvammaan liijjan suuriksi.’ Uhrihalkeamalla käydessä tulee haltijalle antaa aina jotain lahjaksi.

Toinen tarina kertoo: Annikki ei suostunut Kolin vuorenhaltijaa lepyttelemään. Kostoksi haltija sai Annikin kompuroimaan, jolloin hän kadotti kallionkoloon sulhaselta saamansa sormuksen. Annikki hankki vaskisen sormuksen, jottei mies saisi tietää tapahtuneesta. Sormus sattui kuitenkin tummumaan, ja sulhanen ajatteli Annikin olleen uskoton ja jätti hänet. Murheen murtamana Annikki kantoi koko omaisuutensa haltijalle, mutta sekään ei riittänyt. Annikki vei haltijalle vielä kivet aholta ja mullat maalta, mutta lopulta kuitenkin menehtyi kallion kupeeseen.

Luolassa ovat käyneet useat taiteilijat. Eero Järnefelt kirjoitti luolan seinämään punaisella runon, joka erottuu enää huonosti.

Yksi salaisuus, yks henki

yks onni kumpaisenki

on kirkko tämä

sen pyhyyttä muistelemma aina

(Eero ja Fanny 1893)

1894 astui ahdasmielinen ja kiihkovenäläinen tsaari Nikolai II valtaistuimelle. Samaan aikaan elettiin pienessä pohjois-karjalaisessa Turusen torpassa suruaikaa, jolloin Annia kolme vuotta nuorempi Matti-veli kuoli. Parin vuoden perästä vietettiin Hilja siskon hautajaisia. Aivan kuin ikkunan alla oleva särkynyt sydänkin olisi itkenyt lapsosten kuolemaa ja riiputtanut murtuneita kukkasiaan kohti maata. Anni käpertyi äitinsä syliin silittäen samalla tämän kostunutta poskea. Köyhissä oloissa eläville oli suuri lapsikuolleisuus tavanomaista. Nälkä ja kulkutaudit tappoivat vastustuskyvyttömiä lapsia ja aikuisiakin.

Vuotta myöhemmin 1897 juhlittiin ilosanomaa. Perheeseen syntyi Otto-poika ja parin vuoden perästä Matti. Näin Annilla oli 3 veljeä seuranaan. Anni kasvoi ja oppi pärjäämään poikaporukassa.

Nikolai II:n aika oli ruhtinaskunnalle kovaa. Nikolai oli täysin ministeriensä ja neuvonantajiensa johdateltavissa. Hänen aikanaan toteutettiin tiukkaa yhtenäistämispolitiikkaa (1. ja 2. sortokausi). Venäläistämispolitiikasta huolimatta elettiin pohjoiskarjalaisessa Ahmovaaran kylässä varsin tavallista ja rauhallista elämää.

Anni aloitti seitsemän vanhana kiertokoulun, jota käytiin viikko tai pari syksyllä ja keväällä. Kiertokoulua käytiin vuorotellen eri perheitten luona. Tuohon aikaan ei ollut oppivelvollisuutta säädetty laissa, joten lapset saattoivat käydä koulua vain vuoden pari ennen kuin menivät työhön. Oppivelvollisuutta ja myöhempää kansakoulua myös vastustettiin, sillä kansakoulun pelättiin olevan yhteiskunnalle kallis ja uskottiin, että koulussa lapsista kasvaa huonoja työntekijöitä.

Opettajia, noita kansan kynttilöitä, kunnioitettiin ja he olivat arvostettuja kyläläisten keskuudessa. Oppilaat nousivat ylös opettajan tullessa huoneeseen ja myös joka kerran vastatessaan opettajan kysymyksiin. Opettajaa teititeltiin. Kuriton oppilas saattoi joutua nurkkaan häpeämään ja saattoipa saada myös karttakepistä sormilleen. Koulukuritus oli hyvin yleistä.

Kiertokoulussa Anni harjoitteli kirjoittamista rihvelitauluun. Rihvelitaulu oli pieni puukehyksinen kivitaulu, johon kirjoitettiin kivikynällä eli rihvelillä. Kirjoitus pyyhittiin taulusta pois käytön jälkeen. Rihvelitaulu oli vähän kuin pienoisliitutaulu. Mustekynän varsi oli puuta ja kynässä oli vaihdettava metalliterä. Terää kasteltiin mustepullossa ja yritettiin kirjoittaa sottaamatta. Mustekynällä kirjoitettaessa tarvittiin imupaperi, jolla kirjoitettu teksti painettiin kuivaksi. Musteella kirjoittaminen vaati paljon harjoitusta, jotta tulos olisi ollut siisti. Laskennon apuna olivat helmitaulut, joilla onnistui yhteen-, vähennys-, kertoja jakolaskut. Annin lapsuudessa opetuksen taso ei noussut korkeaksi. Lukutaito ja jonkinlainen laskutaito olivat ne avut, joita työläisperheen lasten arveltiin tarvitsevan.

Elokuussa 1898 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin tiukkaotteinen Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö kenraali Nikolai Bobrikov. Venäläistämispolitiikan keskeisin tavoite oli liittää suuriruhtinaskunnan armeija Venäjän armeijaan ja lisätä suomalaisten osuutta armeijan kustannusten hoidossa. Tästä alkoi ensimmäinen sortokausi, joka kesti aina vuoteen 1905. Tämän lisäksi Bobrikov pyrki sitomaan suuriruhtinaskunnan hallinnon tiukemmin emämaan hallintoon: Suomea koskevat asiat pyrittiin saattamaan lakeihin ja säädöksiin perustuviksi. Venäjän kielen asemaa piti vahvistaa hallinnossa ja siviilivirat avata venäläisille sekä käynnistää lehdistösensuuri. Lisäksi suunniteltiin suuriruhtinaskunnan tulli- ja rahajärjestelmien liittämistä emämaan vastaaviin järjestelmiin.

Työläiset kaipasivat opetusta ja sivistystä. Suomalainen työväen- ja kansalaisopistotoiminta alkoi jo vuonna 1899, kun Tampereelle perustettiin Suomen ensimmäinen työväenopisto. Vuosisadan vaihteessa työväen sivistystaso oli alhainen – vain harvat olivat käyneet edes kansakoulun. Kirjasto oli kiertävä Ahmovaaran eri kinkerikunnissa. Vuonna 1900 kirjasto toimi koululla ja sitä hoiti opettaja K.W. Tanskanen. Kirjaston jäsenmaksu oli 50 penniä vuodelta, jolla jäsen sai lainata yhden niteen kerrallaan ilman eri maksua. Muilta lainoilta perittiin 5 penniä niteeltä viikossa. Laina-aika kesti neljä viikkoa.

Anni oli tiedonhaluinen ja ahkera lukija ja lainasi kirjoja aina, kun siihen vain oli mahdollisuus. Kirjasto toimi kansakoululla, Antti Sutisella Kopravaarassa, Mikko Tanskasella Halolanpäässä, talollinen Pekka Pekanpoika Saarelaisella Alavan kinkerikunnassa, talollinen Matti Kuosmasella Keskuskinkerikunnassa ja Antti Turusella Koivikkolassa. Jäsenmaksujen lisäksi varoja kerättiin kirjastolle muun muassa iltamilla. Ne olivat lasten mieleen.

Kiertokoulu ei ollut ainoa paikka, missä osaamista kuulusteltiin. Papit kiersivät vuosittain kylästä kylään kuulustelemassa väestön lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta. Samalla tutkittiin myös asukkaiden siveellistä tilaa, ja kaukaisemmissa kylissä kastettiin samalla lapset ja jaettiin vanhuksille ja sairaille ehtoollista. Pohjois-Karjalassa kylänluku alkoi yleensä helmikuussa. Tilaisuus aloitettiin aamulla klo. 08.00 ja lopetettiin iltapäivällä noin klo. 17.00. Alkurukouksen jälkeen tarkistettiin läsnäolijat kirkonkirjoista.

Lukukinkerit pidettiin vuorotellen eri taloissa, jolloin niihin osattiin varautua hyvissä ajoin. Kinkerien jälkeen tarjottiin kahvit ja silloin sai Annikin vehnästä. Kirkkoherra Johan Fredrik Hellman itse tai kappalainen Emanuel Kolkki kuulustelivat aikuisia, ja suntio tai lukkari tutki lasten osaamista. Kirkonmiehet pitivät puheita ja selittivät raamattua sekä katekismusta. Kinkerikuulustelut olivat monelle huonolukuiselle ja nolaamista pelkäävälle ahdistava kokemus. Sanottiin, että on kaksi kovaa päivää vuodessa, sian tappo ja kinkeripäivä. Lukkari kysyi: Kerropa sinä Anni Juhon tytär Turunen, mitkä olivat ne kymmenen käskyä, jotka Jumala antoi Moosekselle kivitaulussa? Anni luetteli minkä taitoi.

Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.

Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.

Pyhitä lepopäivä.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Älä tapa.

Älä tee aviorikosta.

Älä varasta

Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.

Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.

Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.

Turusen perheen lapset osasivat katekismuksensa ulkoa nurin päin ja vaikka unissaan, aivan kuten kertotaulunkin. Siitä piti perheen Matilda-äiti huolen. Lapset kasvatettiin herran nuhteessa ja kurissa. Kinkerit oli uskonnollisuuden lisäksi sosiaalinen tapahtuma, joka toi monelle syrjäkylien asukkaalle vaihtelua arkeen.