Koulutytön talvisota: Pirkko Koskisen päiväkirjat kesästä 1939 kesään 1941

By Sinikka Sajama (toim.)

Talvisota kosketti jokaista suomalaista tavalla tai toisella. Koulutytön talvisota kuvaa sodan ja välirauhan aikaa sellaisena kuin ne koki hämäläinen koulutyttö Pirkko Koskinen. Pirkko kuului niihin onnekkaisiin, jotka eivät menettäneet sodassa omaisiaan tai kotiaan. Pelko ja huoli läheisten ja koko maan kohtalosta painoi silti jokaista, vaikka etenkin nuoret yrittivät elää hetkessä: tavata ystäviä, harrastaa ja haaveilla tulevaisuudesta. Sodan varjossakin suurperhe ja maatalo elivät arkeaan, kouluakin yritettiin käydä; vaikka sitten muutama tunti päivässä tai kirjekurssina.

Koulutytön talvisota ei ala ensimmäisestä laukauksesta, eikä lopu aseiden vaikenemiseen. Siihen mahtuvat sotaa edeltävän kesän helle, huhut ja hermostuneisuus, kotirintaman toimeliaisuus ja evakkojen tulo. Se kirjaa sodan voitot ja tappiot, suree surkeaa rauhaa ja kuvaa hidasta sopeutumista arkeen, joka ei ole enää entisensä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 4, 2019
• ISBN: 9789528055150

Sinikka Sajama (toim.)

Sinikka Sajama on toimittaja ja kääntäjä. Sajama on toimittanut Koulutytön päiväkirjat tätinsä Pirkko Koskisen nuoruuden päiväkirjoista. Päiväkirjamerkintöjen taustaksi Sajama on kirjoittanut aiheeseen ja ajankohtaan liittyvää taustoittavaa tietoa, joka luo aikalaistekstiin nykylukijan kannalta kiinnostavaa ristivalotusta.

Book preview

Sisältö

Kokemuksia kassin täydeltä

Täältä tulee Pirkko!

Kalkkisten Koskiset talvisodan alla syksyllä 1939

OSA I : HELLETTÄ JA HERMOSO

TAA sotaa edeltävä kesä ja syksy 3.8.1939 – 29.11.1939

Totta vai propagandaa?

Taustavaloa: Suurten vesien saartama kylä

Taustavaloa: Koko kylä kasvattaa

Taustavaloa: Oppikoulussa Lahdessa

Taustavaloa: Vahvojen persoonien opissa

Taustavaloa: Sotaleipiä neliömuotilla

Taustavaloa: Pirstaleista koulunkäyntiä

OSA II: PAKKASTA JA POMMITUKSIA

talvisodan aika 30.11.1939 – 12.3.1940

Totta vai propagandaa?

Taustavaloa: Sireenit soivat ja pommit putoavat

Taustavaloa: Tornilottien vaarallinen pesti

Taustavaloa: Vakoilija, desantti, Tuulikki

Taustavaloa: Hevosetkin vietiin sotaan

Taustavaloa: Kaasuase herättää pelkoa

OSA III: SYNTIPUKKEJA JA SOPEUTUJIA

Moskovan rauhan ensimmäiset kuukaudet 13.3.1940 – 31.7.1940

Totta vai propagandaa?

Taustavaloa: Sormuskeräys

Taustavaloa: Kansainvälisyyttä kirjoista ja kirjeistä

Taustavaloa: Koululaisvaihdossa Englannissa

Taustavaloa: Kirjeitä Kolmannesta valtakunnasta

OSA IV: SODAN UHKAA, SAIRAUTTA JA SURUA

jatkosotaan johtaneet kuukaudet 1.8.1940 – 18.6.1941

Totta vai propagandaa?

Taustavaloa: Lahjataloja Ruotsista

Taustavaloa: Urheilu – isänmaallinen harrastus

Taustavaloa: Lahjakkaiden tyttöjen luokka

Taustavaloa: Maaottelumarssi innostaa

Lapsuuden loppu

Pirkon elämä ja perintö

Kiitokset

Tausta-aineistojen keskeisiä kirjallisia lähteitä

KOKEMUKSIA KASSIN TÄYDELTÄ

Äitini, Tuovin, vanhin sisar Pirkko Koskinen (1922-2015) antoi minulle muutama vuosi ennen kuolemaansa vanhan kankaisen matkakassin. Siinä oli liki kolmekymmentä käsinkirjoitettua vihkoa ja kirjasta: Pirkon nuoruuden päiväkirjat vuosilta 1935-1947.

Äärettömän tylsää luettavaa. Pitkästyttäviä selostuksia kirjoista, elokuvista ja urheilukilpailuista. Näin niitä arvioi Pirkko itse yli 90-vuotiaana, reilut 70 vuotta päiväkirjojen kirjoittamisen jälkeen.

Totta tavallaan, mutta nuokin kirjallisuuspohdinnat ja urheiluhulluus kertovat paljon paitsi kirjoittajastaan myös omasta ajastaan. Kuvaa täydentävät selostukset ja piirrokset suurperheen arjesta, maatilan töistä ja tekijöistä, kyläyhteisön elämästä ja koulunkäynnistä Lahden tyttölyseossa.

Päiväkirjojen kiinnostavin ja ehein kokonaisuus kuvaa kesien 1939 ja 1941 välistä jaksoa, talvisodan ja välirauhan aikaa kotirintamalla. Siihen mahtuvat sotakuukausien kiihkeä toimeliaisuus, pelko ja päättäväisyys, rauhansopimuksen aiheuttama tunnemyrsky ja hidas sopeutuminen arkeen, joka ei ollut enää entisensä.

Pirkko kirjoittaa kuvitteelliselle lukijalle, jälkipolvien naiselle. Hän kokee selvästi, että hänen kokemuksensa ovat muistiinmerkitsemisen ja lukemisen arvoisia. Sellaisena minäkin ne näen ja haluan lukijalle esitellä. Koen näin tehdessäni toteuttavani tätini toivetta.

Olen halunnut, että Pirkon ääni kuulu tämän kirjan sivuilla mahdollisimman aitona. Siksi päiväkirjan teksti ja piirrokset ovat lähes alkuperäisessä muodossa - joskin lyhennettynä. Suurin osa poistoista on tehty välirauhan ajalta. Päiväkirjan tyyliin ja oikeinkirjoitukseen en ole puuttunut. Sen sijaan olen jakanut pitkiä kappaleita, lyhentänyt virkkeitä ja laittanut välimerkkejä sinne, missä se on lisännyt tekstin luettavuutta.

Pirkon päiväkirjaa lukiessa kannattaa muistaa, ettei se tarjoa historiallisesti totuudenmukaista kuvaa sota-ajan tapahtumista. Sen sijaan se kertoo, miltä asiat aikalaisista näyttivät ja tuntuivat kotirintamalla – ainakin yhden lapsuuden ja aikuisuuden kynnyksellä tasapainottelevan koulutytön silmin. Samalla se paljastaa, miten niukkojen ja hatarien tietojen varassa kansalaiset joutuivat rakentamaan käsitystään tapahtumien kulusta.

Tammikuussa 1941 aloitetun päiväkirjan sisäkansi

Auttaakseni lukijaa arvioimaan Pirkon aikalaiskokemusta historiallisten tositapahtumien valossa, olen tuonut kokonaisuuteen jälkiviisauteen perustuvaa tietoa ja tulkintaa sota-ajasta. En ole kirjoittanut historiaa uusiksi, ainoastaan kerännyt muiden tutkimaa tietoa talvisodan ja välirauhan tapahtumista ja henkisestä ilmapiiristä.

Nämä päiväkirjaa taustoittavat tekstit on pyritty pitämään selvästi erillään varsinaisesta päiväkirjasta. Jos vierastaa kaikkitietävää kertojanääntä tai pelkää juonipaljastuksia, nuo tekstit voi jättää lukematta – ja heittäytyä aidon, hetkessä eletyn tarinan virtaan.

TOTTA VAI PROPAGANDAA? -leimalla merkityissä osioissa pyritään valottamaan, mitä politiikassa ja sodassa nykytiedon mukaan oikeasti tapahtui, ja mitä siitä tavallisille suomalaisille kerrottiin tai jätettiin kertomatta. Ja mitä siitä seurasi.

Taustavaloa -tekstikatkelmissa kerrotaan lisätietoja päiväkirjassa kuvatuista hyvinkin erilaisista asioista: sotaleipien leipomisesta Suomi-Ruotsi-maaottelumarssiin.

Moni Pirkon päiväkirjassa esiin noussut asia jäi tutkimatta ja taustoittamatta yleisellä, saati paikallisella tasolla. Toivottavasti tämä kirja innostaa historian harrastajia – ja miksei ammattilaisiakin – tarttumaan Pirkon tekstin herättämiin lukuisiin jatkokysymyksiin. Mitä paikallisemmin, sen parempi.

Helsingissä 6.12.2018

Sinikka Sajama

TÄÄLTÄ TULEE PIRKKO!

Pirkko 17-vuotiaana kesällä 1939

(Pirkko Koskisen albumi)

Päiväkirjaa pitävä Pirkko Koskinen on vauraan, 11-lapsisen viljelijäperheen tytär pienessä itähämäläisessä kylässä. Samassa kylässä ja kyläilymatkan päässä on muitakin Koskisen suvun maatiloja, setiä, tätiä ja serkkuja. Lapsen silmin elämä onkin varsin perhe- ja sukukeskeistä.

Päiväkirjassa Pirkon suhdetta omaan kotiin ja kotiseutuun leimaa vahva, ajoittain romantisoitu kiintymys, joka vain vahvistuu sodan epävarmuuden ja paikkakunnalle saapuvien evakoiden kokemusten myötä.

Pirkko on monin tavoin etuoikeutettu maalaistyttö. Hänellä on matkustanut paljon kotimaassa ja ollut koululaisvaihdossa Englannissakin. Ja ennen kaikkea: hän on oppikoululainen, jonka koulutiellä ei näy esteitä. Jopa sodan aikana hän tietää, että hänellä on tulevaisuus, josta unelmoida.

Hilma ja Väinö Koskinen matkaavat Aina-moottorilla kesäretkelle

Heinolaan kesällä 1938. (Pirkko Koskisen albumi)

Pirkko on ikäisekseen tytöksi yhteiskunnallisesti tietoinen ja aikaansa seuraava. Pirkon isä, Väinö Koskinen, on Asikkalan johtavia kuntapoliitikkoja, kansallisen eheytymisen ja köyhän kansanosan elinolojen parantamista ajavan Edistyspuolueen miehiä. Hänen vaikutuksestaan perheessä luetaan useita lehtiä, kuunnellaan radiota ja keskustellaan politiikasta avoimesti. Pirkolla on vanhimpana tyttärenä läheinen suhde ihailemaansa isään.

Hilma ja Väinö Koskisen 11 lasta nuorimmasta vanhimpaan keväällä 1939: Liisa, Jaakko,

Timo, Ulla, Saara, Jussi, Heikki, Helmi, Tuovi, Pirkko ja Eero. (Pirkko Koskisen albumi)

Pirkon äiti, Hilma Koskinen, on syntyjään Virolahden Dufvia, vilkas ja seurallinen karjalainen, joka tuo iloa ja kipinää perheen elämään. Jos isä on perheen auktoriteetti, Hilma-äiti melskaa lastensa joukossa ajalle poikkeuksellisen tasa-arvoisessa hengessä.

Mutta äidillä on vakavampikin puolensa. Hän on lähtöisin hyvin köyhistä oloista, eikä ison talon emännyys ole saanut häntä unohtamaan taustaansa. Päinvastoin: Hilma-äidillä on herkkä sosiaalinen omatunto, ja hänen humanistiset tunteenpurkauksensa nostattavat Pirkon mukaan kyyneleet silmään yksin Eerollekin, lapsista vanhimmalle.

Ja todella, päiväkirjat ovat myös kurkistus maatalon ja 11-lapsisen suurperheen elämään – riemuineen ja riitoineen.

KALKKISTEN KOSKISET

talvisodan alla syksyllä 1939

Iisakkila

Iisakkila on Pirkon isän, Väinö Koskisen, kotitalo, jota isännöi hänen nuorin veljensä Oiva Koskinen yhdessä äitinsä Aleksandra Koskisen kanssa. Isoäiti Aleksandra on jäänyt leskeksi vuonna 1935 vanhaisäntä Sipi Koskisen kuoltua. Aleksandra on suvun matriarkka ja sukua yhdistävä voima. (Sipin ja Aleksandran lapsista kolme on kuollut ennen päiväkirjan kuvaamaa aikaa.)

Isoäiti Aleksandra Koskinen os. Honkanen, 71 vuotta, vanhaemäntä

Oiva Koskinen, 26 vuotta, Väinö-isän nuorin veli, nuori-isäntä (Oiva riiaa Iisakkilassa Marttojen kudontakoulua pitävää Helvi Päärnilää, 28 vuotta. He menevät naimisiin talvisodan aikana ja saavat esikoisensa Kalevin lokakuussa 1940. Perheeseen syntyy myöhemmin vielä kaksi tytärtä.)

Kymentausta

Pirkon koti Kymentausta on erotettu Iisakkilasta itsenäiseksi tilaksi Sipi ja Aleksandra Koskisen vanhimmalle pojalle, Väinö Koskiselle, vuonna 1915. Tila käsittää suurimman osan Iisakkilaan kuuluneista Kymijoen eteläpuolisista maista. Elossa olevia veljiään huomattavasti vanhempana Väinöllä on monissa asioissa suvun päämiehen asema. Väinö ja Hilma Koskisella on 11 lasta. (Väinön toivoma tusina on jäänyt vajaaksi, koska Jussia vuoden nuorempi Kerttu on kuollut puolivuotiaana aivokalvontulehdukseen.)

Isä Väinö Koskinen, 49 vuotta, isäntä

Äiti Hilma Koskinen os. Dufva, 46 vuotta, emäntä

Lapset

Eero, 18-vuotias varusmies laivastossa

Pirkko, 17-vuotias koululainen

Tuovi, 16-vuotias koululainen

Heikki ja Helmi, 15-vuotiaita koululaisia --- kaksoset

Jussi, 13-vuotias koululainen

Saara, 11-vuotias koululainen

Ulla, 9-vuotias koululainen

Timo, 7-vuotias koululainen

Jaakko ja Liisa, 6-vuotiaat kuopukset --- kaksoset

Uusikartano

Uusikartano on Iisakkilan vanhanemännän, Aleksandran, kotitila. Vuonna 1916 Uudenkartanon isännyyden saa Sipi ja Aleksandra Koskisen toiseksi vanhin poika, Ilmari Koskinen. Ilmari kuolee 46-vuotiaana vuonna 1938, ja taloa jää pitämään hänen leskensä emäntä Aino Koskinen seitsemän lapsensa kanssa.

Aino-täti, Aino Koskinen os. Salmiranta, 47 vuotta, emäntä

Lapset

Kirsti, 22-vuotias, kansanopistolainen, hoitaa emännyyttä äidin kanssa

Olavi, 21-vuotias, linnoitustöissä Kannaksella

Anna-Liisa, 19-vuotias koululainen

Kaarina, 17-vuotias koululainen

Osmo, kuolee 15-vuotiaana syyskuussa 1939

Inari ja Inkeri, 12-vuotiaita koululaisia --- kaksoset

Seija, 4-vuotias kuopus

Kurkijärvi

Sipi ja Aleksandra Koskisen toiseksi nuorin poika, Lauri Koskinen, on ostanut vuonna 1936 Kurkijärven tilan Lammilta. Hän asuu Kurkijärvellä nuorikkonsa Annin sekä kahden vanhimman lapsensa kanssa. (Perheen lapsiluku kasvaa myöhemmin seitsemään.)

Lauri Koskinen, 36 vuotta, Väinö-isän nuorempi veli, isäntä

Anni Koskinen os. Nykyri, 36 vuotta, emäntä

Lapset

Martti, 2 vuotta

Marjatta, 1 vuosi

Vanha-Olkkola

Vanha Sipi Koskinen, Väinö Koskisen isoisä, on ostanut 1800-luvun lopussa Vanha-Olkkolan tilan Sysmästä ja määrännyt poikansa Kallen sen isännäksi. Kallen vaimo on kalkkislainen Eeva-Mari Lindqvist. Kallen ja Eeva-Marin kuoltua tilaa hoitavat talon tyttäret, Anna ja Eeva Koskinen pehtoorinaan Lauri Hopeasalmi, joka on Eeva-Mari Lindqvistin serkku.

Anna Koskinen, 37 vuotta, emäntä

Eeva Koskinen, 35 vuotta, emäntä

Lauri Hopeasalmi, 36 vuotta, pehtoori

MUITA SUKULAISIA

Päiväkirjan sivuilla vierailee Kalkkisten Koskisten lisäksi muitakin sukulaisia. Useimmat heistä tulevat sodan uhkaa ja pommituksia pakoon kaupungista maaseudulle.

Peppi (Lempi) Honkanen, 41, sekä tyttäret Maija-Liisa, 10, ja Ulla, 7, ovat Väinö Koskisen serkun Yrjö Honkasen perhettä Turusta.

Sirkka, 18, Anna-Liisa, 16, ja sisariaan useita vuosia nuorempi Raili Kuokka ovat Hilma Koskisen edesmenneen sisaren, Alma Kuokan, tyttäriä Inkeroisista.

Amalia Sandvik on Hilma Koskisen kaukaisempi sukulainen Viipurista. Hän tuo mukanaan miniänsä Karin Sandvikin lapsineen, äiteineen (rva Kanerva) ja sisarineen (Eila Kanerva).

Arvo Järvenranta, 34, on Hilma Koskisen veli ja Mikko, 10, Arvon poika.

Viereinen sivu: Koskiset Kalkkisten kartalla 1930-1940 –luvuilla.

OSA I

Hellettä ja hermosotaa

sotaa edeltävä kesä ja syksy 3.8.1939 – 29.11.1939

Onko se

TOTTA VAI PROPAGANDAA?

- Kun Suomen valtiojohto soutaa ja huopaa

suurvaltapolitiikan sumuisilla merillä

Eletään helteistä elokuun alkua 1939. Vastikään 17 vuotta täyttänyt Pirkko on palannut parin kuukauden koululaisvaihdosta Englannin etelärannikolta St. Winifredin sisäoppilaitoksesta. Pirkko nauttii täysin siemauksin tutusta ja turvallisesta kotielämästä, sisarustensa seurasta ja aurinkoisesta kesästä. Vaikka Kymentaustan vanhimmat lapset osallistuvat talon töihin, kuluu suurin osa ajasta – ainakin päiväkirjan perusteella – veneillen ja uiden, sukulaistaloissa vieraillen ja kirjoja lukien.

Myöhemmin kesää 1939 muistellaan viimeisenä oikeana kesänä, tyynenä suvenhetkenä ennen myrskyä. Muistot herättävät kaipausta mutta myös hämmennystä: miten viattomia ja hyväuskoisia silloin oltiinkaan.

1930-luvun lopulla koko Eurooppa on sodan partaalla. Suurvaltojen välit ovat kiristyneet äärimmilleen Saksan häikäilemättömän laajentumispolitiikan seurauksena. Kansainväliset jännitteet ovat johtaneet myös Suomen ja Neuvostoliiton väliseen epäluottamukseen. Tärkein maiden suhteita vakauttava tekijä on vuonna 1932 solmittu hyökkäämättömyyssopimus, mutta usko sen pitävyyteen horjuu puolin ja toisin.

Tuntuu, että kaikki kyräilevät toisiaan. Neuvostoliitto pelkää Saksan suunnittelevan hyökkäystä Suomen alueen kautta, eikä luota Suomen taistelevan hyökkääjää vastaan. Suomikaan ei luota naapuriinsa, vaan vanhaa perua oleva venäjänpelko ja viholliskuva ovat voimissaan.

Suomen valtiojohto joutuu suunnistamaan jännitteisessä tilanteessa erittäin vajavaisen tiedon varassa. Kansalaisten käsitys tapahtumista on väistämättä vielä sumuisempi ja tulkintoihin houkutteleva.

Suomessa eletään kuin kahdessa todellisuudessa: sotaa pelätään ja siihen valmistaudutaan, mutta sen alkamiseen ei lopulta uskota. Sotavalmistelut ovat sen mukaiset: Kannaksella tehdään kyllä linnoitustöitä Akateemisen Karjala-Seuran kansalaistalkoilla, mutta maan armeijalle ei myönnetä rahaa sodan edellyttämään varustautumiseen.

Saksan sotainen laajentumishalu on herättänyt levottomuutta Suomessa, mutta toisaalta Saksa nähdään myös turvallisuutta lisäävänä vastavoimana Neuvostoliitolle. Siksi Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa solmima hyökkäämättömyyssopimus yllättää ja hämmentää. Sen salaisesta pöytäkirjasta, jossa maat jakavat Keski- ja Itä-Euroopan maat etupiireikseen, ei vielä tiedetä.

Kun Saksa 1.9.1939 ryhtyy toteuttamaan salaista sopimusta ja hyökkää Puolaan, Englanti ja Ranska julistavat uhkaustensa mukaisesti sille sodan. Näin toinen maailmansota on alkanut.

Pirkossa tapahtumat eivät vielä herätä suuria tunteita. Hän kommentoi tapahtumia 5.9.1939: Enpä haluaisi olla Hitlerin housuissa, säälin häntä. … Juuri nyt, kun hän on saanut valtakuntansa jonkinmoisen kuntoon, hän kuljettaa sitä häviötä kohti.

Pari viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto ryhtyy ulosmittaamaan omaa osuuttaan sopimuksesta, joka lupaa sille Puolan itäosat, Suomen ja Baltian maat. Neuvostoliitto valloittaa Puolan ja vaatii Baltian mailta sotilastukikohtia. Syys-lokakuun vaihteessa, vajaan kahden viikon sisällä, Viro, Latvia ja Liettua allekirjoittavat sopimukset, joiden nojalla neuvostoarmeija voi sijoittaa joukkojaan erillisiin maa-, meri- ja lentotukikohtiin.

Kaikkea tätä seurataan Suomessakin huolestuneina ja epätietoisina suurvaltojen seuraavista siirroista.

Saksan joukot hyökänneet Puolaan.

Englanti ja Ranska lupaavat Puolalle apua.

SUOMI JULISTAUTUNUT PUOLUEETTOMAKSI.

Uutisotsikoita Helsingin Sanomissa 2.9.1939

Venäjä miehittää Itä-Puolan

Neuvostoliitto ilmoittaa ottavansa suojelukseensa

Puolan ukrainalaiset ja valkovenäläiset vähemmistöt.

Uutisotsikko Helsingin Sanomissa 18.9.1939

Sokeria kilo kuukaudessa henkeä kohti.

Korttijärjestelmä voimaan maanantaista lähtien. – Sokeri

ja siirappi takavarikkoon.

Uutisotsikko Helsingin Sanomissa 5.10.1939

Onko se

TOTTA VAI PROPAGANDAA?

- Kun Molotov kertoo suomalaisille salaisten

neuvottelujen syistä ja sisällöstä

Vuoden 1939 lokakuun alussa sodanuhka ja suuret isänmaalliset tunteet tiivistyvät Suomessa. Tapahtumat seuraavat toistaan, ja kansalaiset yrittävät tulkita niitä varsin vajavaisen tiedon valossa.

7.10.1939 saavat kaikki reserviläiset kutsun puolustusvoimien ylimääräiseen harjoitukseen eli YH:hon. Käytännössä kyseessä on yleinen liikekannallepano, mutta asiasta ei kerrota avoimesti eikä käytetä sen oikeaa nimeä. …selitettiin, että se oli vain harjoitus, mutta sodan tuntua oli jo ilmassa, aistii Pirkko.

Samaan aikaan annetaan määräys Kannaksen evakuoimisesta. Noin 5-10 kilometrin etäisyydellä rajasta asuvat siviilit siirretään sisämaahan, noin 4 000 heistä odotetaan Asikkalaan. Isä on luvannut meiltä 5 huonetta ja meille tulee kuulemma 30 henkeä asumaan. On siinä melskettä.

Suomi on saanut 5.10.1939 Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovilta kutsun Moskovaan neuvottelemaan konkreettisista poliittisista kysymyksistä. Neuvottelukutsusta kerrotaan sanomalehdissä 8.10.1939, vain päivää ennen valtuuskunnan lähtöä, mutta neuvottelujen syytä tai sisältöä ei valoteta.

Tästä huolimatta tuhannet ihmiset kerääntyvät Helsingin rautatieasemalle saattamaan Suomen neuvotteluvaltuuskuntaa. Vakavat ihmisjoukot laulavat hartaana isänmaallisia lauluja. Sama toistuu useimmilla asemilla Viipuriin saakka. Pirkko ei pääse Lahden asemalle, mutta laulaa koulussa samoja lauluja. Kotona jännittyneestä tilanteesta on keskusteltu viikonloppuna itkusilmässä ja sotahengen läpitunkemana.

Aivan kuten Pirkko päiväkirjassaan arvailee, neuvottelukutsun taustalla on jälleen aluevaatimuksia. Taatakseen Leningradin turvallisuuden Neuvostoliitto vaatii osaa Kannaksesta, Suomenlahden saaria sekä Hankoniemeä vuokralle. Vastineeksi Suomi saisi Repolan ja Porajärven Aunuksen Karjalasta.

Suomen valtiojohto valitsee toisen linjan kuin Baltian maat. Moskovaan lähtevää valtuuskuntaa johtava valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi saa ohjeen olla suostumatta alueluovutuksiin. Ainoastaan Suomenlahden ulkosaarten kohdalla voidaan pieniä myönnytyksiä harkita.

Kansan mielialoja tarkkaileva Valtiollinen poliisi (Valpo) on odottanut Neuvostoliiton neuvottelukutsun aiheuttavan pelkoa ja paniikkia kansalaisten keskuudessa. Tunnelmat ovat päinvastaiset: kansan mieliala on suorastaan uhmakas. Vaikka Neuvostoliiton ylivoimasta ei ole harhaluuloja, pelätään enemmän neuvottelijoiden liian pitkälle meneviä myönnytyksiä kuin neuvotteluiden kariutumista.

Kansan kuuluisa ei tuumakaan -viesti neuvottelijoille muuntuu Pirkon päiväkirjassa muotoon ei kynnen mustuaisen vertaa. Pirkko katsoo Tsekkoslovakian ja Puolan kohtalon todistaneen, että pikkusormesta luopuva menettää koko käden.

Sotavalmistelut kotirintamalla jatkuvat. Armeijalla on pula lähes kaikesta, aseista ajoneuvoihin, polkupyöristä piikkilankaan ja rukkasista ruisleipään. Sodan kynnyksellä apuun kutsutaankin koko siviiliyhteiskunta, ja kutsuun vastataan yli puolue- ja järjestörajojen.

Loka-marraskuun vaihteessa tunnelma sähköistyy, kun Molotov pitää puheen, jossa hän julkaisee Neuvostoliiton aluevaatimukset. Tämä tapahtuu juuri ennen uuden neuvottelumatkan alkua ja muuttaa luottamukselliset neuvottelut julkiseksi arvovaltapeliksi.

Pirkko selostaa 2.11.1939 Neuvostoliiton vaatimuksia hyvin yksityiskohtaisesti kartan kera. Suomen neuvottelijoiden kanta sen sijaan on Pirkolle vielä epäselvä. En tiedä, mitä hallitus oli päättänyt, mutta lehdet tiedoittivat, että se oli aivan yksimielinen.

Suomen valtiojohdon tiedotus on koko syksyn niukkaa ellei suorastaan salailevaa. Se ymmärretään, että kansalaisille ei paljasteta Neuvostoliiton kanssa käytävien neuvottelujen yksityiskohtaista sisältöä. Kansalaisia harmittaa pikemmin se, ettei heille selitetä ja perustella edes heidän arjessaan näkyviä sotavalmisteluja: liikekannallepanoa, kaupunkien evakuointeja tai sirpalesuojien rakentamista puistoihin.

Luotettavan tiedon puutteessa tapahtumia tulkitaan olettamusten ja kylillä kiertävien huhujen varassa. Marraskuun alussa Molotovin puheen jälkeen Pirkon päiväkirjaan ilmestyvät ensimmäiset selkeästi huhuihin perustuvat sepitteet ja uhmakas liioittelu. Tyypillinen esimerkki on rouva Sandvikin pojan varma tieto vakavasta rajaselkkauksesta jo viikkoja ennen Mainilan laukauksia. … yksi lentokone on ammuttu rajalla alas, joku venäläinen, mutta siitä ei ole puhuttu mitään julkisesti.

Hallituksen ja kansan mielialat ovat edelleen kaksijakoiset: sodanuhka hermostuttaa ja sotaa pelätään, mutta sen alkamiseen ei sittenkään uskota. Julkitulleita aluevaatimuksia kauhistellaan, mutta ne eivät saa ihmisiä pois tolaltaan. Ne vain vahvistavat yhteistä puolustustahtoa.

Onko se

TOTTA VAI PROPAGANDAA?

- Kun neuvottelujen kulusta annetaan loppuun asti

valheellisen myönteinen kuva

Neuvotteluja käydään kolmessa vaiheessa loka-marraskuun aikana. Sanomalehdet raportoivat matkalle lähdöistä ja paluista, mutta eivät neuvottelujen sisällöistä. Tapahtumia tulkitaan kuitenkin rauhoittavaan sävyyn. Vielä 14.11.1939 siteeraavat lehdet ulkoministeri Eljas Erkkoa, joka vakuuttaa viimeisiksi jääneiden neuvottelujen päättyneen vain tilapäisesti: Hyvällä tahdolla luulisi voitavan löytää molempia puolia tyydyttävä ratkaisu.

Suomen tiedotuksen vaikeatulkintaisuutta kuvaa Pirkon päiväys 16.11.1939: Tanner ja Paasikivi kertoivat, että Stalin on hyvin huumorintajuinen mies, kertoileepa heille kaskuja ja kuulu toivovan Suomelle kaikkea hyvää. Pirkkoa kuvailu ei vakuuta, sillä: Ikävä kyllä sen ryssäparan luonne on niin monipuolinen ja -käänteinen.

Näyttää siis siltä, että valtiojohto uskoo edelleen, että sota on vältettävissä. Ulkoministeri Erkko ehdottaa marraskuun puolivälin jälkeen, että osa joukoista voitaisiin kotiuttaa. Vapaaehtoisesti evakuoidut saavat viikkoa myöhemmin luvan palata kotiseudulleen ja koulut luvan aloittaa taas toimintansa.

Kansalaiset elävät radiosta ja lehdistä saamansa hyvin epätäsmällisen mutta perussanomaltaan optimistisen tiedon varassa. He eivät enää usko sotilaalliseen konfliktiin vaan pitävät paikallaan junnaavia neuvotteluja vain Neuvostoliiton painostuskeinona. Näissä tunnelmissa lupa palata arkeen otetaan helpottuneena vastaan.

Lahden tyttölyseon ylimmät luokat aloittavat koulutyön marraskuun 17. päivä väliaikaisissa tiloissa, ja Pirkkokin voi keskittyä kuvailemaan päiväkirjassaan kouluelämää, lukemiaan kirjoja ja Tipalan tyttöjen hius- ja turkkimuotia. Monilla muilla paikkakunnilla koulut käynnistyvät useita päiviä myöhemmin, evakuoiduissa kaupungeissa ja lähellä rajaa aivan marraskuun viimeisinä päivinä.

Kansan mielialojen tarkkailijat raportoivat luottamuksen hallitukseen kasvaneen. Niinpä 26.11.1939 päivänä ammutut Mainilan laukaukset ja niiden laukaisema noottien vaihto eivät aiheuta paniikkia. Vielä pari päivää ennen sodan syttymistä mielialatarkkailijat raportoivat kansalaisten valittavan sotavalmistelujen menneen hukkaan.

Pirkon tilannearvio kuulostaa realistisemmalta. (Valitettavasti hän on leikannut sivun päiväkirjastaan ja hukannut historiallista hetkeä edeltävät tarkemmat kirjaukset.) Hänen viimeisiksi rauhan ajan riveikseen jää katkelma, jossa viitataan 26.11.1939 ammuttuihin Mainilan laukauksiin ja hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomiseen 28.11.1939. Johtopäätös on selvä.

Näin Molotov nyt on järjestelyissään päässyt niin pitkälle, että voi aloittaa Suomen kurittamisen koska hyvänsä.

Yleiseen kertausharjoitukseen osallistuvalla pikakivääriryhmällä on vielä aikaa rakentaa

havukatos aseilleen. Kuva on otettu Kannaksella syksyllä 1939. (SA-kuva)

Torstaina 3. VIII 39

Minulla on ollut niin kivaa täällä kotona taas. Ei mitään erikoista, mutta sellaista hiljaista kotielämää vain. Kudon puseroa, olen lukenut pari romaani uutuutta, Sigrid Boon Mutta muuten meillä oli hauskaa ja Valtosen Sanaton Santeri. Valtonen ei ollut mitään Boon jälkeen. Hän on mainio!

Olen uinut kolme kertaa. En kylläkään paljon uinut, mutta sukeltanut enimmäkseen. Tiedäthän hullun tapani sukeltaa jalat koukussa, yritän parantaa sitä.

Piirsin itseni kovin solakaksi, mutta olen laihtunut neljä kiloa. Kamalaa!

Tuovi kehui vieneensä leivän minulta, sillä hän on ruvennut maalaamaan ilmoituksia ja saanut suuremman menestyksen niillä kuin minä konsanaan, ja isäkin on sanonut, että Tuovi piirtää paremmin kuin Pirkko. Meillähän on kaikilla 10 piirustuksessa, mikäs ihme se sitten on. Tuovi on aina ollut niin kekseliäs mallien keksimisessä. Ja minä huomaan, että en ollenkaan edisty piirustustaidossani. Viivani ovat niin epämääräisiä, niissä ei ole varmuutta, ja piirustukseni ovat vain paikkailtuja rötöksiä.

Sitäpaitsi en minä niin erikoisesti rakasta piirustusta, vaikka mielelläni teen sitä aikani kuluksi. Sitä paitsi en monissakaan taideteoksissa näe mitään kaunista, vaikka ne olisivat kuinka kuuluisia. National Galleryssä sen huomasin. Muutamia jäi sentään mieleeni sieltä, Rembrantin vanha opettaja oli hyvä, samoin hänen oma kuvansa. Ne olivat mainioita, suorastaan mestariteoksia. Galsworthyn kirjoissa sain lukea niin paljon Goyasta ja Gainsboroughista ja olin tietysti hirveän utelias näkemään heidän taulujaan. No, ne eivät lyöneet millään erikoisuudella minua.

Siitä olen ajatellut, ettei minussa mitään taiteilijan sielua ole, kun en kuuluisienkaan taiteilijoiden tauluissa usein näe yhtään mitään mainitsemisen arvoista.

Maanantaina 7. VIII 39

Lauantaina Koskisen Sirkka tuli meille. Sunnuntai-aamuna lähdimme Kasiniemenrantaan veneellä. Päivä oli ihana, suorastaan loistava kesäpäivä. Koko ajan hypimme tai loikoilimme uimapuku alas laskettuna hiekalla. Tästä oli seurauksena, että Tuovi ja minä paloimme kuin poltetut. Siellä emme vielä tunteneet mitään, mutta kun olimme päässeet sisään, poltti koko ruumista ja minua kaiken lisäksi vielä palelikin. Olin saanut liikaa aurinkoa.

Sirkka ei ihme kyllä palanut yhtään, ei edes tullut punaiseksi. Saara, Ulla, Inari ja Inkeri, jotka myös olivat mukana, olivat jo ennestään niin mustanpuhuvia, ettei aurinko enää voinut vaikuttaa suuriakaan heihin.

Menin heti sänkyyn kotiin palattuamme ja Sirkka ja Tuovikin hiljentyivät lukemaan meidän huoneeseemme. Juttelimme kauan aikaa ennenkuin nukuimme. Sirkka kertoi puhelinlaitosjuttuja, jotka olivatkin hauskoja kuultavia.

Lauantaina Eero sai päähänsä lähteä Päijänteelle viikonloppua viettämään. Oiva R., Heikki ja Jussi saivat seurata mukana moottoriin. He palasivat sunnuntaina iltapäivällä, mutta Eeroa en nähnyt ennen kuin tänään, sillä hän painui suoraan Vääksyyn jonnekin iltamiin.

Eilen saimme Helmiltä kortin Pohjanhovista, jonne seurueen oli täytynyt mennä kumin puhkeamisen tähden. Anna-Liisa oli kirjoittanut, että vaikka kumit puhkeileekin, niin kaikki ovat erinomaisella tuulella. Enkä minä luulekaan, että sellaisessa sakissa, missä Olkkolan Lauri on, muulla tuulella ollaankaan.

Tiistaina 8. VIII 39

Äsken juuri Tuovi, Saara ja Salminen lähtivät Laurin kanssa Kurkijärvelle kirsikoita poimimaan. Salminen oli kuin pieni lapsi mielissään päästessään sinne yli kaiken rakastamaansa Laurin valtakuntaan.

Olen tänäänkin kääntänyt saksaa hikipäässä ja ihme ja kumma, kun oikein mietin jotakin vaikeata kohtaa joka näyttää minusta aivan heprealta alussa, niin vähitellen se alkaakin selvitä.

Tänään on myöskin ollut hirveän kaunis ilma. Kymi on sininen kuin taivas ja metsä rehoittaa kaikessa vehreydessään sen rannoilla. Kun katselen laivasillalta Heinolaan päin osuu silmiini juuri kirkkaanpunainen reimari, joka sopii niin hyvin veden sinisyyteen ja metsän vihreyteen antaen koko maisemalle jotakin piristävää tuntua.

Taas aurinko paistaa Takalan pohjaan niin kuin usein ennenkin, ja kotoisia ääniä kuuluu alakerrasta. Tulen aina muistamaan tällaiset hetket sitten, kun en enää taas ole kotona, vaikkeivät ne juuri tälläkertaa sen ihmeellisemmiltä tuntuisikaan.

Huomaan, että opin siitä Englanninmatkasta paljon m.m. tämän: ennen, kun olin kotona ja kaikki oli hyvin, olin kuitenkin kyllääntynyt kaikkeen ja toivoin jotakin tapahtuvan, mutta nyt olen onnellinen, kun vain saan olla kotona ja katsella tätä kotoista hyörinää. Kaikki pikkuasiat ovat nyt melkein tapauksia, kun isä ja äiti kiusoittelevat toisiaan tai isä toruu Jaakkoa ja Liisaa tappelemisesta tai kun Saara, Ulla ja Timo keskustelevat ratsastamisestaan.

Hiljaa minä iloitsen ja hymyilen sydämessäni, että tämä kaikki on vihdoin taas totta, vaikka minä ehkä kiusaankin parhaillani Timoa, kun ei tämä saanut Loro-Pekkaa juoksemaan. Ja taas tulee tapaus, kun Timo on niin hyvillään sellaisesta kiusaamisesta ja nauraa niin, että ainoa leveä, valkea hammas loistaa.

Torstaina 10. VIII 39

Aamusta alkaen Lempi ja minä olemme olleet rannassa pyykillä kirjavia pesemässä. Aamupäivän olimme uimapukusillamme, mutta iltapäivällä minä panin jo päälleni. Hyvä olikin, sillä nahkani kesii selästä täydellisesti parhaillaan. Se oli taas sen lorun loppu.

Tänään Kurkijärven vierailijatkin palasivat kotiin ja kertoivat kuulumisia sieltä. Äiti, Salminen ja minä paheksuimme kovasti, kun kuulimme, että Aune Nykyri kävelee siellä kaiket päivät pienet kirjavat pöksyt jalassaan. Tuovi sanoi hänen sentään leipomaan mennessään sitaisseen esiliinan eteensä. Mitään muuta ei sitten olekaan tapahtunut.

Voi, voi tätä minun piirtämistäni.

Sunnuntaina 13. VIII 1939

Tänä aamuna aamukahdeksalta johtui keskustelu taas vapaussotaan ja äiti kertoi itkien, kuinka arkkitehti Penttilä tapettiin. Äiti oli ollut siellä harjoittelemassa ja pitänyt kovasti hänestä. Siellä oli myös eräs työmies, joka aivan eli Penttilän armosta siellä.

Kun vapaussota tuli, hän meni ilmoittamaan punaisille, että Penttilä tietää aseista. Punaiset tulivat Penttilään ja kysyivät arkkitehdiltä, tietääkö tämä aseista. Penttilä oli uskovainen mies ja vastasi rehellisesti, että kyllä. Silloin punaiset sanoivat, että he laskevat sataan ja silloin on sanottava taikka ammutaan.

"Laskekaa