Ruotusotilaan jäljillä -torppaa unohtamatta: Pohjois-Pohjanmaan ruotusotilaita ja sotilastorppia v. 1733 - 1867

By Jouko Narkilahti

Sukututkijat törmäävät usein omissa selvityksissään entisiin ruotusotilaisiin, joista tietoa on saatavilla kovin hajanaisesti. Ne avaavat kuitenkin tutkimukseen aivan uudenlaisen näkökulman. Harvemmin löytyy niin yksityiskohtaista tietoa entisajan ihmisistä ja heidän elinympäristöstään. Keitä ruotusotilaat olivat, miten he elivät ja mitä heille tapahtui linnoitustöissä tai sotakomennuksilla? Tässä kirjassa näitä kysymyksiä pyritään valottamaan yksityiskohtaisten asiakirjadokumenttien valossa. Alueellisesti tarkastelu koskee Pohjanmaan jalkaväkirykmentin Pyhäjoen komppanian ja Kajaanin pataljoonan Kuusamon komppanian ruotusotilaita ja sotilastorppia vuodesta 1733 lähtien. Paikallisesti tarkastelu koskee Saloisten, Kemijärven, Kuolajärven ja Kuusamon alueita sivuten välillä myös naapuripitäjiä. Kaiken tarkastelun lähtökohtana on kirjoittajan oma sotilastorppa, jonka asukkaat ja historia tulee samalla esiteltyä osana laajempaa kyläyhteisöä. Kirjassa sivutaan myös rakennushistoriaa ja yhä suositummaksi tullutta metallinetsintää, joten monipuolisia teemoja on tarjolla kytkettynä kuitenkin entisiin ruotusotilaisiin ja sotilastorppiin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 23, 2016
• ISBN: 9789523397484

Jouko Narkilahti

Jouko Narkilahti KTM on syntynyt Kemijärvellä ja on tutkinut harrastuksena kotiseutuhistoriaa 20 vuoden ajan Vihannista ja Kemijärveltä. Erityisaiheisiin ovat kuuluneet mm. ruotusotilaat, sotilastorpat, talojen asukkaat, asumisolot, siirtolaisuus, vesi- ja tuulimyllyt.

Book preview

Lähdeviitteet

ALKUSANAT

Edessänne on kahdenkymmenen vuoden vähittäisen selvitystyön tulos. Alettuani tutkimaan aikanaan oman sotilastorpan asukkaita tarkoituksenani oli saada vain yleiskuva siitä, ketä siellä on aikojen kuluessa asunut. Tietojen karttuessa kysymyksiä alkoi herätä yhä useammin ja vähitellen tuli tarve saada enemmän lisätietoa. Samoja asiakirjoja piti selata uudelleen ja uudelleen, koska alussa ei tullut mieleenkään, että niitä olisi pitänyt tarkastella perusteellisemmin ja laittaa lähteet huolella ylös. Myös aineiston runsaus yllätti täysin. Arkiston kätköistä on mahdollista tehdä merkittäviäkin löytöjä, kunhan vaan osaa ja jaksaa kaivaa ne sieltä esiin.

Aluksi työvälineinä oli pelkkä kynä ja vihko. Myöhemmin tuli mahdolliseksi käyttää nykyaikaisempia välineitä, jotka tekivät työstä tehokkaampaa. Tietoa alkoi kertyä moneen paikkaan ja vähitellen kypsyi ajatus niiden siirtämisestä yhtenäiseen pakettiin. Vasta vuosi sitten syksyllä kokonaisuus valkeni ja tämä kirjaprojekti sai alkunsa. Varsinaista kirjan julkaisua en koskaan vakavissani harkinnut, koska ruotusotilasasiat ovat monimutkaisia, sotilaskäytännöt ovat olleet vaihtelevia eri alueilla ja eri aikakausina ja yksinkertaisesti asiantuntemus ei riitä yksityiskohtien hallitsemiseen. Pitkään pohdin myös sitä, kannattaako edes vaivautua kirjoittamaan jatkuvan lisäämisen ja viilaamisen alaista asiaa kirjan muotoon vai pitäisikö käyttää modernimpia ja yhteistyöhön perustuvia verkostoratkaisuja. Tällöin olisi helppo oikaista asiavirheitä ja tehdä muita lisäyksiä aina, kun uutta tietoa löytyy. Asia ei ole kuitenkaan edennyt mihinkään.

Olen joka tapauksessa tullut siihen johtopäätökseen, että suurta vaivannäköä ei pidä jättää omiin tietokantoihin lojumaan toisten selvitettäväksi. Oma pappani, kotiseutuneuvos Matti Junttila, keräsi koko ikänsä tietoa niin, että sitä on nykyisin monessa paikassa: Vihannin kotiseutuyhdistyksen arkistossa, Oulun maakuntaarkistossa, Vihannin kirjastossa, Suomen kirjallisuusseuran arkistossa, itselläni ja muualla oman perheen huostassa. Hän ei kuitenkaan itse kyennyt niitä sen aikaisilla välineillä järjestelemään suuremmiksi kokonaisuuksiksi, vaan ne jäivät suurimmaksi osaksi ilman yhtenäistä järjestystä. Onneksi hän kuitenkin oivalsi varhain, että asiat pitää laittaa hyvissä ajoin muistiin ennen kuin kukaan ei tiedä niistä enää mitään. Näiden pohjalta syntyivät sitten myöhemmin lukuisat tarinat eri kirjoihin ja sanomalehtiin.

Kirjaan olen koonnut oman sotilastorpan lisäksi tiedot Sälöisten pitäjän ruotusotilaista ja sotilastorpista. Lähtölaukaus tähän tuli Ilpo Kojolan vastaavanlaisesta selvityksestä Kala- ja Pyhäjoen pitäjien alueelta. Nyt on sitten kasassa kaikki tiedot Pohjanmaan jalkaväkirykmentin Pyhäjoen komppanian ruotusotilaista ja sotilastorpista. Jotta mukaan tulee alueellista vertailtavuutta, otin mukaan myös varsinaisen kotiseutuni Kemijärven ruotusotilaat Pohjanmaan jalkaväkirykmentin Kemin komppaniasta. Se toi tullessaan myös harvemmin käsitellyn aiheen Itä-Lapin knihtikontrahdista ja siihen liittyvästä Kuusamon komppaniasta. Tällä tavalla tuli lisäys myös Hannu Romppaisen kirjaan Kuninkaallinen Kajaanin pataljoona. Ajallista vaihtelua edustaa myös katsaus Krimin sotaan ja sen jälkeen käyttöönotetun ruotujakojärjestelmän kirjaviin vaiheisiin. Sotilasyksiköiden päällystöä ja heidän virkataloja kirjassa ei juurikaan esitetä, vaan pääpaino kohdistuu tavallisiin ruotusotilaisiin.

Itse en harrasta sukututkimusta, vaan kiinnostus on kohdistunut erityisesti paikalliselle tasolle: ketä missäkin talossa on asunut, mistä he tulivat, mihin he ovat menneet ja minkä takia, miten he ovat elelleet ja mitä tarinoita heihin liittyy. Tästä syystä olen linkittänyt tarkastelun lähtökohdan, oman sotilastorpan, osaksi paikallista kyläyhteisöä. Kirjassa olen tuonut esiin pääteemojen ohella myös niihin liittyviä sivuteemoja. Tavoitteena on ollut tehdä kirjasta mahdollisimman monipuolinen, joka tarjoaa eri lukijakunnille laajempia ulottuvuuksia. Sisällöltään se vastaa tämän hetkistä näkemystä, joka saattaa jatkossa hieman muuttua, mikäli uutta aineistoa löytyy. Kirja on toteutettu puhtaasti omista lähtökohdista ilman minkään organisaation tukea.

Lopuksi esitän kiitokset Ilpo Kojolalle ja Hannu Romppaiselle, jotka ovat jakaneet kiitettävästi tietoa ruotusotilaista. Ystävällistä tulkinta-apua olen saanut myös Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen professori Hanna Lehti-Eklundilta vanhojen ruotsinkielisten sanojen tulkinnassa. Lisäksi on muistettava myös Oulun maakunta-arkiston avuliasta henkilöstöä, joka on jaksanut juoksennella aineistojen perässä. Itseäni sen sijaan voisin syyttää nuoruuteni tärvelemisestä, mutta on tämä sen arvoista ollutkin!

Tämä kirja on tarkoitettu kunnioitukseksi papan elämäntyötä kohtaan ja samalla vastaus hänen pohdintoihinsa ruotusotilaista ja heidän elämästään.

Omassa sotilastorpassani 16.8.2016

Jouko Narkilahti

JOHDANTO

Saatuani sotilastorpan omistukseeni vihantilaiselta papaltani kotiseutuneuvos Matti Junttilalta eli Museo-Matilta vuonna 1993 aloin kiinnostua enemmän tähän paikkaan liittyvästä asutushistoriasta. Toki olin kuullut niitä jo aikaisemmin papan kertomana mm. tarinan torpassa asuneesta sotilas Widjebomista, joka oli ollut niin pitkään sotaretkellään, että hänen uskottiin jääneen sille tielleen. Yllättäen hän kuitenkin palasi takaisin täysin terveenä ja asettui asumaan poikansa perustamaan Haapakankaan uudistaloon, josta tuli myöhemmin mummoni kotitalo.

Kyseltyäni Museo-Matilta sotilastorpan entisiä asukkaita hän ei tiennyt niistä enempää, kuin mitä muisti tai oli kuullut. 1800-luvun asioista hänellä ei ollut mitään tietoa puhumattakaan 1700-luvusta em. perimätietoa lukuun ottamatta. Yllätyin siitä, että hänellä ei ollut tietoa tuon enempää, vaikka hän oli koko ikänsä kuunnellut ja tallentanut satoja tarinoita vanhoilta ihmisiltä. Pappa kyllä toisinaan pohdiskeli, keitä ne sotilaat mahtoivat ollakkaan, mutta varsinaisia arkistotutkimuksia hänellä ei ollut juurikaan mahdollisuutta tehdä. Tästä alkoikin omalla kohdallani yksityiskohtainen selvitystyö, joka venyi ja laajeni tiedon karttuessa yhä laajempiin mittasuhteisiin. Koukkuun jää nykyään näköjään muullakin tavalla kuin katselemalla törkysarjoja. Itse asiassa tämän kirjan ilmestymisestä voi kiittää nimenomaan huonoa televisiotarjontaa!

Kaiken lähtökohtana oli siis oman torpan historian selvitystyö 1730-luvulta lähtien. Aika kului Oulun Maakunta-arkistossa selaten henki- ja rippikirjoja, sotilasrullia, erilaisia katselmuspöytäkirjoja, kauppakirjoja, perunkirjoja, maakirjoja ja oikeastaan kaikkea, mikä vähänkin saattoi tuoda lisätietoa torpan historiasta. Yksittäisen talon tai mökin tarkasteleminen jää usein kovin suppeaksi ja vähitellen tulikin tarve tarkastella asioita laajemmasta näkökulmasta. Näin sai alkunsa torpan lähitalon, Myllylän, ja samalla koko Myllyperä-Perukan talojen vaiheiden selvittäminen. Tällä tavalla torpan saattoi asemoida osaksi suurempaa kyläyhteisöä, mikä on tuonut mukanaan paljon mielenkiintoista lisätietoa. Siinä samalla alkoi joitakin vanhoja perimätietoja loksahdella kohdilleen tosiasioiden kanssa. Näyttää siltä, että ne ovat usein ajatukseltaan oikeaan osuvia, vaikka niissä saattaa epätarkkuuksia tai ajan tuomia vääristymiä esiintyäkin.

Selvitystyöni ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään asutushistorian tarkastelemiseen. Sotilastorppa muistutti koko ajan mielenkiintoisesta ja erikoisesta ammattikunnasta, nimittäin ruotusotilaista ja niiden elämästä. Ja juuri sopivasti heistä löytyy kattavia sotilasluetteloita eli -rullia, joihin on koottu vuosikymmenien aikana yksityiskohtaisia tietoja, joihin ei yleensä tavanomaisessa sukututkimuksessa törmää. Valitettavasti ne eivät olleet mitenkään yhtenäisessä järjestyksessä, vaan tiedot olivat pieninä palasina siellä täällä. Kattavan kuvan saamiseksi kaikki rullat oli käytävä läpi ja järjesteltävä tiedonmuruset aikajärjestykseen. Nykyisin se onnistuu kätevämmin hyvien verkostomateriaalien ansiosta. Tarkastelemani sotilaat kuuluivat aikanaan Pohjanmaan jalkaväkirykmenttiin, joka aloitti toimintansa ruotujakoisena vuonna 1733. Sälöisten sotilaat kuuluivat ko. yksikön Pyhäjoen komppaniaan.

Vihannin kokemukset innostivat myös tarkastelemaan oman kotiseutuni talojen historiaa Kemijärveltä. Onhan sekin vanhaa asutusaluetta, jossa monet sukupolvet ovat eläneet maatalousyhteiskunnassa jo vuosisatojen ajan. Samalla heräsi kiinnostus myös sikäläisiä ruotusotilaita ja sotilastorppia kohtaan. Aluksi nekin kuuluivat Pohjanmaan jalkaväkirykmenttiin, mutta liittyivät myöhemmin knihtikontrahdin myötä Kuusamon komppaniaan, joka taas kuului Kajaanin pataljoonaan. Selvitystyö osoittautui kuitenkin paljon haasteellisemmaksi kuin Sälöisten pitäjän kohdalla. Tietolähteet olivat huomattavasti rajoittuneemmat ja erikoiset sotilasorganisaatiojärjestelyt vain pahensivat asiaa. Toisaalta se osoittautui mielenkiintoiseksi salapoliisityöksi ja avasi uuden näkökulman ruotusotilaiden historiassa tuoden mukavaa vertailtavuutta muualla maassa vallinneeseen käytäntöön nähden.

Tässä kirjassa pyrin tuomaan asiat esiin kolmena pääkohtana: Sälöisten, Kemijärven ja Kuusamon pitäjien ruotusotilaat ja sotilastorpat sekä oman sotilastorpan historia. Perusasioista muodostan vain yleiskuvan ja varsinaisessa asiassa mahdollisimman paljon yksityiskohtaisia tietoja. Pyrin myös välttämään liian laajan kirjallisuuden hyväksi käyttämistä turvautumalla vain paikallisiin selvityksiin. Lisätiedon haaliminen laajasta kirjavalikoimasta johtaa helposti virheelliseen yleistämiseen, jossa monet yksityiskohdat eivät sovi yhteen paikallisten tosiasioiden kanssa. Käytännöissä kun näyttää olevan vaihtelua riippuen siitä, miten pitäjän johtavat viranhaltijat sattuivat sääntöjä toteuttamaan.

Kirjallisuuslähteissä tärkeimmät teokset ovat Raahen tienoon, Siikajoen, Kuusamon, Sallan ja Kemijärven historiat. Hyviä sotilaskirjoja ovat Roudasmaan Pohjan prikaatin historia, Partasen Suomalainen sotilas, Kojolan Kala- ja Pyhäjokilaaksojen ruotusotilaat ja Romppaisen Kuninkaallinen Kajaanin pataljoona. Näistä löytyy tarkempia yksityiskohtia mm. keskeisistä sotilaskomennuksista ja sodista. Arkistolähteitä ovat erilaiset sotilasrullat, katselmukset, kirkonkirjat, henkikirjat, perunkirjat ym. vähäpätöisetkin luettelot, jotka saattavat tuoda jonkin pienen lisävinkin selvitystyön eteenpäin viemiseksi. Pöytäkirjakäännöksiä ja muita pikkutietoja on kirjassa mukana runsaasti, koska juuri nämä tiedot edustavat sen aikaista valokuvaa. Kirjassa olen pyrkinyt tuomaan rohkeasti esiin myös omia havaintoja ja päätelmiä juuri näiden pikkuasioiden pohjalta.

Selvitystyössä on keskitytty aikakauteen ruotujakojärjestelmän käyttöönotosta Pohjanmaalla vuodesta 1733 lähtien. Mukana on myös jonkin verran tietoja naapuripitäjien sotilaista, koska sotilasorganisaatiot ja niiden alueelliset rajat ovat muuttuneet ajan mittaan. Täysin kattavaa sotilasluetteloa on mahdoton esittää, koska kaikista sotilaista ei ole ehtinyt jäädä merkintää luetteloihin ja joitakin yksittäisiä tuntemattomia sotilaita ei ole voinut kohdistaa mihinkään. Jopa kokonaisista sotilasyksiköistä ei ole seikkaperäisiä luetteloita olemassa. Toisaalta lukijat voivat itsekin täydentää luetteloa omien selvitystensä pohjalta ja jatkaa yksityiskohtien tutkimista itseään kiinnostavan henkilön kohdalla. Tällöin olisi aina hyvä varmistaa esitetyt tiedot alkuperäisistä lähteistä, koska tulkinnat ovat toisinaan epävarmoja kirjurien harakanvarpaita selviteltäessä.

Henkilö- ja asumistietojen lisäksi kirja tuo esiin paljon nimistöhistoriaa asiasta kiinnostuneille henkilöille. Nimet ovat usein sidoksissa paikkaansa, joten ne voivat antaa arvokasta tietoa paikallishistoriasta. Lisäksi niiden avulla on mahdollista löytää entisten sotilastorppien sekä niihin liittyvien peltojen ja niittyjen paikat. Koska kirjureiden suomen kielen kirjoitustaito on ollut puutteellinen, kaikkia nimiä ei aina ole yritettykään kääntää nykykieleksi, vaan ne on kirjoitettu tekstin sekaan virheineen. Vierastan myös henkilönimien suomentamista, koska sillä aiheutettaisiin haittaa silloin, kun joku sattuu tietämään ko. henkilön oikean kutsumanimen. 1800-luvun lopun ensimmäiset suomenkieliset kirkonkirjat osoittavat, miten runsas nimistö todellisuudessa on ollut käytössä. Ruotsinkieliset nimet olivat aikaisemmin vain pääluokkia, joihin suomenkieliset nimet pyrittiin sijoittamaan. Nimien vapaa suomennos on johtanut melkoiseen sekamelskaan, joka on nähdäkseni jo aiheuttanut vahinkoa monissa tapauksissa.

Tietokirjan kokoamistyö jää usein kesken, koska tiedon kerääminen on monesti tuuristakin kiinni. Erilaisia kommentteja tai kysymyksiä voi toki esittää tekijälle kokonimellä osoitteeseen @nic.fi. Myös muita käsiteltyyn aiheeseen liittyviä ja tallentamisen arvoisia tietoja otetaan kiitollisuudella ja luottamuksella vastaan. Omat muistiinpanoni päätynevät sitten aikanaan Matti Junttilan perhearkistoon Oulun maakunta-arkistoon.

Kirjassa käytettyjä ruotsinvallan aikaisia mittayksiköitä

Vetomittoja

kannu = 2,6 1

kappa = 4,58 1

tynnyri (terva) = 125 1

tynnyri (vilja) = 165 1

Painomittoja

naula = 425g

leiviskä = 8,5kg

kippunta = 170kg

Pituusmittoja

tuuma = 2,47cm

kortteli = ½ jalkaa = 6 tuumaa = 14,8cm

jalka = 12 tuumaa = 29,7cm

kyynärä = 2 jalkaa = 59,4cm

syli = 3 kyynärää = 178cm

peninkulma (pk) = 10 680m

Pinta-alamittoja

kapanala = 1,54 aaria

tynnyriala = 32 kapanalaa = 0,494 ha. Tynnyrillinen siemenviljaa siis riitti tämän suuruiselle kylvöalalle. Ohralla ja rukiilla oli hieman eri suuruinen pintaala, mutta olivat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan.

Heinämittoja

ruko = heinäkasa

heinähäkki = 10 rukoa

parmas = n. 400kg

kesäkuorma = ½ parmasta

talvikuorma = 4 parmasta

Rahoja

hopeataalari = 3 kuparitaalaria (kt), kt jaettiin 32 äyriin ja äyri 24 penninkiin.

hopeariksi eli riikintaalari (v. 1776) = 6 hopeataalaria, hopeariksi jaettiin 48 killinkiin ja killinki 12 runstyykkiin.

Talon koko

manttaali = Verotusyksikkö, joka määräytyi maatilan pinta-alan, viljavuuden ja muiden nautintaoikeuksien mukaan. Tavallisesti se oli 1/16 – ½ manttaalia.

Kirjassa käytettyjä lyhenteitä eri asiakirjoista

r: = sotilaan rippikirjamerkintä yleensä oman sotilastorpan kohdalla

s: = sotilaan lapsen syntymäkirjamerkintä

v: = sotilaan vihkikirjamerkintä

k: = sotilaan kuolinkirjamerkintä

h: = sotilaan vaimon tai muun perheenjäsenen henkikirjamerkintä

i: = sotilaaksi kelpaava irtolainen v. 1812

RUOTUJAKOJÄRJESTELMÄ

Taustaa

Suomalaisilla miehillä oli jo keskiajalla maalakeihin perustuva velvollisuus tarttua aseisiin, mikäli se oli maanpuolustuksen kannalta välttämätöntä. Kun Ruotsi aloitti tavoitella suurvalta-asemaa Euroopan sotanäyttämöillä, laajennettiin järjestelmällinen väenotto koskemaan koko valtakuntaa 1620-luvulla. Lappi ja Kainuu oli vapautettu siitä, mutta vanha asevelvollisuus oli siellä edelleen voimassa. Erityisen raskaat väenotot olivat kolmikymmenvuotisen sodan (1618 – 1648) aikana. Sama talo joutui tuolloin luovuttamaan sotilaan jopa 1 – 7 vuoden välein. Väenotto tapahtui siten, että aika ajoin kaikki täysi-ikäiset ja terveet miehet kutsuttiin katselmukseen, jossa valittiin asepalvelukseen tarpeellinen määrä henkilöitä. Yhteiskunnan kannalta oli tärkeää, että väenotto ei aiheuttanut kohtuuttomia rasituksia taloille ja niiden veronmaksukyvylle. Tämän takia sotilaiksi pyrittiin valitsemaan miehiä ensisijaisesti suurista taloista tai jo taloudellisesti ennestään heikoista sellaisista¹. Myös irtolainen väestö pyrittiin sijoittamaan yhteiskunnan kannalta hyödyllisempiin sotilastehtäviin. Väenotto perustui ruotuihin, jotka olivat alueesta riippuen kymmenen tai kahdenkymmenen miehen tai talon ryhmiä. Periaate oli se, että sotilaaksi otettiin yksi mies kustakin ruodusta. Aluksi se perustui mieskohtaiseen, mutta vuodesta 1642 lähtien talokohtaiseen ruodutukseen. Se poikkesi kuitenkin monissa käytännöissä huomattavasti myöhemmin käyttöön otetusta ja myös taloihin perustuvasta ruotujaosta, joten sekaannuksen välttämiseksi sitä kutsutaan joskus vanhaksi ruodutukseksi.²

Käytännössä väenottojen todellisuus oli muuta, kuin mitä säännöt määräsivät. Sotaväkeen olisi pitänyt kirjata sopivin henkilö sotapalveluksen näkökulmasta, mutta koska valmistelutyössä paikallisten viranomaisten rooli oli keskeinen, heillä oli mahdollisuus suojella omia mielitiettyjään ja edesauttaa ei-toivotun aineksen joutumista sotapalvelukseen. Pahimpina sota-aikoina miehiä saatettiin valita myös kaavamaisesti henkikirjoista, esim. joka viides mies saatettiin merkitä sotilasrulliin. Karkaaminen oli yleistä ja kulkutaudit raivosivat epähygieenisissä oloissa niin rintamalla kuin varuskunnissa joten rivit harvenivat nopeasti. Myös lahjontaa tiedetään käytetyn eripuolilla Suomea. Ajan mittaan ajauduttiin ns. sijaisjärjestelmän käyttöön, missä lahjusrahat joutuivat sinne, minne niiden kuuluikin: sotapalvelukseen vapaaehtoisesti halukkaille miehille eikä paikallisille virkamiehille. Tämäkin johti vähitellen hankaluuksiin. Vapaaehtoisia oli vaikea löytää ja vähäisten sellaisten kohdalla hinnat saattoivat karata käsistä. Sotilaan vaatima palkkio saattoi nousta peräti maatilan hinnan tasolle. Pahimmillaan järjestelmä johti lasten hyväksikäyttöön eli kasvattilasten värväämiseen tulevaa sotapalvelua varten jopa hyvinkin kaukaa toiselta puolelta Suomea.³

Talvella pidetyn väenottotilaisuuden jälkeen keväällä pidettiin katselmus, jossa sotilaat kirjattiin Pohjanmaan jalkaväkirykmentin sotilasluetteloihin eli -rulliin. Sen jälkeen miehet kuljetettiin laivoilla varuskuntiin koulutettavaksi. Näitä oli pitkin Itämeren rannikkoa Inkerinmaalta Saksaan. Sotilaaksi ryhtyminen tiesi siis lähtöä pois omalta kotiseudultaan kaukaisiinkin kohteisiin eurooppalaisille sotanäyttämöille ja monien kohdalla lopullisesti. On arvioitu, että Ruotsin suurvaltakaudella vuosina 1617 – 1721 kuoli n. 110 000 suomalaista sotilasta eli n. 1 058 miestä vuosittain yli sadan vuoden ajan⁴. Jos oletetaan, että suomalaisten keskimääräinen lukumäärä oli tuolloin n. 400 000, niin väestötappiot olivat n. 0,3% vuosittain. Nyky-väkilukuun suhteutettuna se tietäisi 15 000 miehen tappioita vuosittain sadan vuoden ajan!

Kokonaisuudessaan vanha väenottotapa ei ollut ajan mittaan kovin käytännöllinen. Paikallinen väestö saattoi jopa muuttaa väliaikaisesti pois paikkakunnalta, kun väe-nottajat saapuivat paikalle. Muun muassa tämän epäkohdan poistamiseksi perinteinen värväys lopetettiin ja vastuu sotamiesten pestaamisesta siirrettiin taloryhmille eli ruoduille. Tämän ns. ruotujakojärjestelmän idea oli siinä, että talot jaettiin suunnilleen yhtä suuriin taloryhmiin ja niiden tehtävänä oli etsiä keskuudestaan tai muualta sopiva mies sotilastehtäviin. Menettelytavalla itse asiassa virallistettiin monia sijaisjärjestelmän piirteitä. Aikaisempaan verrattuna muutos teki järjestelmästä myös kiinteämmän. Sotilaiden määrä vakinaistui, ruodut tulivat pysyviksi ja sotilaat saivat sotilastorpan asuttavakseen.

Pohjanmaalla suhtauduttiin aluksi negatiivisesti ruotujakojärjestelmään, koska sen katsottiin olevan liian suuri rasite väestökadosta ja epätasaisesta verotuksesta kärsivälle maakunnalle. Lopulta järjestelmä otettiin pakolla käyttöön, mutta vasta v. 1733, kun muualla Suomessa siihen siirryttiin jo 1600-luvun lopulla⁵. Ruotujakolai-toksen käytännön toiminnan organisointi oli maaherran vastuulla. Hän oli maakunnan korkein virkamies ja hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että sotalaitosta koskevia määräyksiä noudatettiin. Pohjanmaa oli kuitenkin alueeltaan hyvin laaja. Käytännössä vastuuta jaettiin pitäjäkohtaisesti pikkuviranomaisille ja erilaisissa katselmuksissa saattoi olla mukana myös sotilashenkilöstöä. Varsinainen sotajoukkojen operointi oli sotilaspäällystön vastuulla.

Ruotujako eri aikoina

Alkuperäinen ruotujako v. 1733 – 1805

Uuteen ruotujakoon siirryttiin pitkälti valtion etu edellä. Olihan se paljon edullisempi kuin vanha työläs väenottojärjestelmä. Ruotu-uudistus oli Pohjanmaalla tarpeen senkin takia, että aikaisemmat vene- ja kirvesmiespitäjät muuttuivat nyt sotamiespitäjiksi. Vastineeksi sotilaat saivat asua varuskuntien sijaan kotiseuduillaan ja he olivat siellä myös käyttökelpoista työvoimaa rauhan aikana mm. maanviljelystöissä. Uudessa ruotujaossa Pohjanmaan jalkaväkirykmentin määrävahvuus säilyi edelleen 1 200 miehessä, johon se oli nostettu 1600-luvun lopulla. Vanha kymmenen komppanian sotajoukko jakaantui nyt kahdeksaan 150 miestä käsittävään komppaniaan (kuva s. →). Samalla niitä järjesteltiin uudelleen ja niihin värvättiin lisää miehiä, koska miehistövahvuus oli pudonnut suuren Pohjansodan aikana kolmasosaan määrävahvuudesta. Pyhäjoen komppaniaan siirrettiin miehiä erityisesti lakkautetusta Siikajoen ja Kemin komppaniasta. Varsinaisten sotilaiden värvääminen säilyi taloryhmien eli ruotujen vastuulla vanhan järjestelmän aikana muuttuneen käytännön mukaisesti. Talot valitsivat sopivat miesehdokkaat keskuudestaan tai hankkivat sellaisen muualta. Katselmuksissa sotilasviranomaiset tarkastivat ehdokkaat ja mikäli ne eivät täyttäneet asetettuja vaatimuksia, ruotuja velvoitettiin hankkimaan uusi tilalle yleensä puolen vuoden sisällä. Sotilaille maksettiin aluksi palkkaa 30 kuparitaalaria vuodessa, mikä vähitellen nousi vuosikymmenien aikana⁶.

Ruotujakojärjestelmä toi mukanaan myös sotilaiden asumisoikeuden ruodun omistamiin sotilastorppiin. Ne eivät olleet aivan uutta Pohjanmaalla, koska toisin paikoin jo ennen ruotujakojärjestelmään siirtymistä vanhat ruodut olivat hankkineet sotilailleen vastaavanlaiset asumukset⁷. Niiden olemassaolosta tai esiintymisestä ei kuitenkaan ole tarkempia tietoja. Sotilastorppaan kuului aluksi asuinrakennus, aitta, navetta, lato ja myöhemmässä vaiheessa sauna ja riihi. Lisäksi torppaan kuului peltoa aluksi puoli tynnyrialaa (n. ¼ ha), pieni kaalimaa ja niittyä kaksi heinäkuormaa. Ajan mittaan nämä vaatimukset kasvoivat. Vesi saatiin viereisestä joesta, lähteestä tai kaivosta. Sotilaalla oli oikeus käyttää ruodun osoittamia metsäalueita karjan laiduntamiseen ja polttopuiden hankkimiseen.

Ensimmäiset sotilastorpat valmistuivat luultavasti v. 1735, mutta osa ruoduista viivytteli niin, että maaherra määräsi takarajan vuoteen 1740⁸. Katselmuspöytäkirjat kuitenkin osoittavat, että jotkut ruodut eivät saaneet torppiaan edes määräajassa valmiiksi. Sotilaalla oli tällöin oikeus saada rahallista korvausta siihen asti, kunnes ruotu sai torpan valmiiksi. Siihen asti sotilas asui omassa kotitalossaan tai huostassa jossakin ruotutalossa⁹.

Tarkistettu ruotujako v. 1805 – 1809

Alkuperäinen ruotujako säilyi muutamia talokohtaisia siirtoja lukuun ottamatta samanlaisena 1800-luvun alkuun. Tyytymättömyys sitä kohtaan kasvoi Pohjanmaalla vähitellen, kun väestön ja uudistilojen määrä kasvoi. Myös alkuperäisen ruodutuksen talojen tilakoot olivat kehittyneet epätasaisesti, joten ruotujen sotamiesrasitus ei ollut oikeudenmukainen. Uudistilat olivat kantaneet oman osansa vuotuisena ruotuvapausmaksuna, mutta nyt ne haluttiin saada pysyvästi ruotuihin mukaan. Vuonna 1803 asetettiin komissio tutkimaan ruotujen uudelleen järjestelyä ja lopputuloksena niiden kokonaismäärä melkein kaksinkertaistui. Tämä merkitsi myös tarvetta uudistaa sotilasorganisaatiorakennetta ja sitä varten tarjolla oli kolme eri vaihtoehtoa. Suomen sota kolkutteli kuitenkin jo ovella, joten asiaa ei ehditty ratkaista. Lopulta päätettiin, että vanhat sotilaat pysyivät edelleen Pohjanmaan jalkaväkirykmentissä ja uudet sotilaat sijoitettiin kuninkaalliseen Oulun läänin pataljoonaan ja Vaasan läänin rykmenttiin.

Uusi ruodutus sotilaineen ehdittiin ottaa käyttöön ennen Suomen sotaa, mutta siihen liittyvä sotilastorppavelvollisuus jäi alkumetreille. Vuonna 1806 katsastettiin uusien torppien paikat, mutta vain peltojen ja niittyjen osalta. Varsinaisista rakennuksista ei mainittu mitään, joten niitä on tuskin ehditty rakentaa ennen sodan syttymistä. Todennäköisesti sotilaat asuivat tuolloin kotonaan tai ruodun osoittamissa taloissa. Vanhojen torppien osalta ei ole tietoa, miten ne hyvitettiin niille ruotutaloille, jotka joutuivat niistä luopumaan. Todennäköisesti uudet talot lunastivat ne entisiltä omistajilta käypään arvoon ruotuosuuksien mukaisesti. Jakotoimitus ei varmasti ole ollut helppo toteuttaa. Asiakirjoja ei siihen liittyen ole löytynyt tai asiaa ei ole ehditty toteuttaa ennen Suomen sodan syttymistä.

Knihtikontrahdin ruotujako v. 1790 – 1809

Kustaa III:n sodan aikoihin Venäjä kokosi suuria sotavoimia itärajalle ja muodosti näin suuren uhan Pohjanmaalle. Erityisesti Kuusamon alueella venäläiset tekivät rajan ylittäviä ryöstö- ja tuhoamisreissuja. Niinpä Oulun läänin maaherra Carpelan alkoi vahvistamaan Kainuussa ja Koillismaalla itärajan puolustusta. Vuonna 1790 Kemijärven kolme täyttä sotilasruotua irroitettiin Pohjanmaan jalkaväkirykmentin Kemin komppaniasta, ja alkuperäisen ruotujakosopimuksen tilalle laadittiin yhdessä Kuolajärven (vanha Salla) ja Kuusamon kanssa knihtikontrahtisopimus. Innoittavana esimerkkinä toimi kaksi vuotta aikaisemmin Kainuussa solmittu samankaltainen sopimus, joka asiasisällöltään oli muusta Suomesta poikkeava. Siihen kytkettiin maanomistukseen ja asutuksen laajentamiseen asumattomille alueille liittyviä näkökulmia. Sopimuksen tärkeimmät pääkohdat olivat lupaus vapauttaa alueet ikuisiksi ajoiksi maiden mittauksista, isojaosta ja ylimääräisistä verojen korotuksista. Lisäksi luvattiin, että sotajoukkoja ei lähetettäisi Kainuuta pitemmälle ja että niitä oli tarkoitus käyttää paikalliseen puolustukseen itärajalla¹⁰. Erityisesti muualla Suomessa meneillään olevan isojaon välttäminen oli paikallisen väestön mieleen. Vuonna 1757 annetun isojakoasetuksen mukaan pitäjien ja kylien yhteiset liikamaat piti jakaa talojen kesken ja loput jäivät kruunun omistukseen. Isojaon toteutuminen olisi merkinnyt laajojen metsäalueiden menettämistä kruunulle ja samalla metsätalouden harjoittamisen vaikeutumista¹¹. Sopimus aiheutti Suomen sodan jälkeen pitkään kiistan siitä, sitoiko Ruotsin kuninkaan antama lupaus Venäjän hallitsijaa. 1800-luvun puolivälissä metsien haaskaukseen alettiin kiinnittää huomiota metsien arvon noustessa sahateollisuuden kasvun myötä. Isojaon katsottiin tuovan ratkaisun ongelmaan, kun metsät olivat yksityisessä omistuksessa ja siten vastuu niiden hoidosta oli paremmissa käsissä. Lopulta paikallinen väestö joutui antamaan periksi, kun vielä voimassa oleva sopimus kumottiin v. 1879¹². Käytännössä isojako lähti kunnolla käyntiin vasta Suomen itsenäistyttyä. Knihtikontrahtisopimus oli siis pääsyy siihen, että isojako toteutettiin Pohjois-Suomessa vasta pitkälle 1900-luvulla¹³.

Kemijärven, Kuolajärven ja Kuusamon sotilaat muodostivat yhdessä Kuusamon komppanian, joka alistettiin Kajaanin pataljoonaan¹⁴. Sopimuksen hinta oli kuitenkin sotilasrasituksen osalta kova. Sotilaita lisättiin moninkertaisesti alkuperäiseen verrattuna ja vielä jääkäreitä reserviksi. Lisäksi sopimuksen mukaan sotamiehille tuli raivata ja rakentaa sotilastorpat niin, että niihin kuului tavanomaisten rakennusten lisäksi 3 tynnyrialaa (n. 1,5 ha) peltoa ja 5 kuormanalaa niittyä. Sotilaan velvollisuus oli lisätä viljeltyä maata toiset 3 tynnyrialaa ja niittyä 10 kuormanalaa. Sotamiehellä oli oikeus käyttää ruodun maita karjanlaitumena, kalavesiä kalastukseen sekä metsää rakentamiseen ja polttopuiden hankintaan. Sen sijaan jääkäreitä sotilastorpat eivät koskeneet. Toistaiseksi ei ole löytynyt todisteita siitä, että uusia sotilastorppia olisi milloinkaan rakennettu. Mahdollisesti vanhat Kemijärven sotilastorpat olivat edelleen käytössä entiseen tapaan.

Sotilastorppien piti olla valmiit kuuden vuoden kuluessa sopimuksen laatimisesta viiden riikintaalarin uhkasakolla. Ruotu oli velvollinen maksamaan sotamiehille tynnyrin jyviä vuodessa, muonittamaan heitä harjoituskokouksien aikana ja vaatettamaan joka kolmas vuosi, kunnes torppa oli valmis sotilaalle luovutettavaksi. Sotilaan velvollisuus oli tämän jälkeen pitää torppa kunnossa, muonittaa ja vaatettaa itsensä rasittamatta enää ruotua. Torppa oli lopulta sotilaan omaisuutta, joten hän sai hyvitystä sen eteen tekemästään työstä, mikäli hänen perilliset eivät enää jatkaneet siinä tai sotilas joutui torpasta lähtemään¹⁵. Knihtikontrahdin mukainen sotilastorppa oli siis varustukseltaan vankempi talo kuin aikaisempi ruotutorppa. Maaherran tarkoituksena oli tällä tavalla tukea syrjäisten alueiden raivausta asumiskäyttöön. Ajatuksena oli, että ruotusotilaat jatkaisivat torpassa asumista ja turvaisivat samalla oman ja jälkikasvun tulevaisuuden.¹⁶

Jääkärit eli nostoväki pyrittiin valitsemaan siten, että ne otettiin vapaaehtoisten puuttuessa ensin siitä ruodun talosta, jossa oli eniten miehiä. Palvelusaika oli kolme vuotta, minkä jälkeen ruodun muut talot ottivat uuden miehen niin ikään kolmeksi vuodeksi. Irtolaisten velvollisuus oli ottaa tehtävä vastaan, mikäli muita ehdokkaita ei ollut käytettävissä. Sekä sotilaiden että jääkäreiden tuli osallistua harjoituksiin 14 päivänä vuosittain, 10 päivää kesällä kirkon luona ja 4 päivää talvella suksilla. Jääkärit saivat 2 killinkiä päivärahaa harjoituskokousten aikana, jotka pyrittiin järjestämään alkukesällä kylvö- ja heinätöiden välisenä aikana. Tarkoitus oli, että ajan mittaan koko kylän miesväki sai sotilaskoulutuksen tällä tavoin.¹⁷

Knihtikontrahti alkoi kuitenkin heti alusta takkuilemaan. Jo v. 1791 kuusamolaiset ja kuolajärveläiset vaativat, että sopimus pitäisi purkaa, koska sotilaiden ja torppien ylläpitäminen oli heille ylivoimainen rasite meneillään olevien katovuosien takia. Lisäksi heidän mielestään kontrahti vain kiristi olosuhteita itärajalla ja häiritsi asukkaiden rauhallista yhteiseloa karjalalaisten kanssa. Vaikka kuusamolaisten sotilastorpista 21 oli jo perustettu (mutta ei välttämättä rakennettu loppuun), pitäjäläisten enemmistö vaati sopimuksen purkamista. Ihme kyllä, heidän vastustus meni läpi v. 1792 ja Ruotsin kuninkaan holhoojahallitus vapautti heidät sotamiesten pidosta rauhan aikana. Tilanteen niin vaatiessa, heidän tuli kuitenkin hankkia sopimuksen mukainen miehistö. Kemijärveläiset sen sijaan pysyivät sopimuksessa ja muodostivat itsenäisen rajaosaston osana Kuusamon komppaniaa ja Kajaanin pataljoonaa. Komppaniaa ei siis lakkautettu kuusamolaisten ja kuolajärveläisten sotilasvelvollisuuden hyllyttämisen takia.¹⁸

Eräs knihtikontrahtiin liittyvä kummallisuus on se, että alkuperäistä ruotusopimusta ei ole säilynyt lääninhallituksessa eikä paikallisella tasolla. Kuusamolaisilla ei ollut vuonna 1811 edes tietoa siitä, miten monta ruotusotilasta siellä olisi pitänyt olla. Tämä on osoitus siitä, miten välinpitämättömästi siellä on kaiken aikaa asiaan suhtauduttu¹⁹. Knihtikontrahdin perustiedot on kuitenkin löydetty Oulun läänin maaherran Carpelanin neuvottelupöytäkirjoista²⁰. Myöskään täydellisen kattavia ruotu- ja sotilasluetteloita ei ole. Yleisesti ottaen asiakirjojen hajanaisuus vaikeuttaa merkittävästi ruotusotilaiden selvittelyä, joten tässä yhteydessä on jouduttu turvautumaan eri lähteiden yhdistämiseen ja loogiseen päättelyyn.

Suomen sodan jälkeen Suomi liitettiin Venäjän suuriruhtinaskuntaan autonomisena osana. Tämän seurauksena ruotujako hyllytettiin toistaiseksi ja sen mukana myös kaikki sotilasyksiköt. Joitakin yksittäisiä joukko-osastoja perustettiin kuitenkin Napoleonin hyökättyä Venäjälle vuonna 1812. Tuolloin Venäjän keisari antoi määräyksen muodostaa kolme 1 200 miehen vahvuista värvättyä rykmenttiä eri puolille Suomea. Näistä pohjoisin oli Vaasan pataljoona. Kaikki yksiköt lakkautettiin kuitenkin jo v. 1829 Suomen kaartia lukuun ottamatta²¹. Yleisestä sotamiesvelvollisuudesta vapaata aikaa kesti Suomen sodan jälkeen 45 vuotta ennen kuin asiaan palattiin uudelleen Krimin sodan aikana.

Krimin sodan ruotujako v. 1854 – 1867

Vuonna 1854 ruotujakojärjestelmä otettiin uudelleen käyttöön Krimin sodan seurauksena. Suomen rannikkoseudut joutuivat englantilais-ranskalaisen laivasto-osaston hyökkäyksen kohteeksi, joten suomalaisia joukko-osastoja alettiin kiireesti perustamaan suuriruhtinaskunnan puolustamista varten. Ruotuja alettiin muodostamaan Pohjanmaalla tarkistetun ja Kemijärvellä knihtikontrahdin ruotujaon pohjalta niin, että kaksi ruotua muodosti yhden uuden ruodun. Pian kuitenkin ilmeni, että sotilaita tarvittiin enemmän kuin alun perin oli ajateltu. Ruodut jaettiin kahtia alkuperäisiin ruotuihin ja niitä tasattiin vielä useita kertoja seuraavien vuosien aikana. Pohjanmaan jalkaväkirykmenttiä ei kuitenkaan enää herätetty henkiin entisessä muodossaan, vaan sen tilalle tuli ruotujakoinen kolmas Oulun tarkk’ampujapataljoona. Sen alaisuuteen alistettiin Raahen ja Kemin komppaniat, joihin Sälöisten ja Kemijärven ruotusotilaat kuuluivat. Kuolajärveä ja Kuusamoa ruotujako ei enää koskenut lainkaan, vaan niiden kuului vanhan tavan mukaan maksaa ruotuvapauseli vakanssimaksua.

Kriminsodan ruotujakojärjestelmän käyttöönotto oli nihkeää alusta asti. Pitkälti sitä sotki ruotujen jatkuva muuttaminen ja motivaation puute Kriminsodan päätyttyä. Sotilasrasite ei ollut aikaisemminkaan kansan mieleen, joten nyt oli vahvat perusteet vaatia koko järjestelmän lopettamista. Laadittiinpa jopa anomus itse kenraalikuvernöörille sotilastorppien rakentamisen lykkäämisestä huonoon taloudelliseen tilanteeseen vedoten, mutta tähän ei suostuttu. Niiden rakentamiseen liittyvä keisarillinen määräys oli annettu 28.1.1858 ja valmistumisen takaraja pidettiin edelleen vuodessa 18 6 3 ²². Sotilaita sen sijaan otettiin palvelukseen heti alusta alkaen ja joitakin vanhoja sotilastorppia hieman myöhemmin. Aluksi sotilaita oli melko runsaasti, mutta vuosien mittaan niiden määrä väheni, kunnes vuodesta 1859 kokonaisvahvuudessa ei enää tapahtunut muutoksia. Kriminsodan aikana otettiin jopa reserviläisiäkin palvelukseen, mutta niistä kuitenkin luovuttiin jo vuoden kuluessa. 1850-luvun loppupuolella muutokset ruoduissa ja sotilaiden määrissä aiheuttavat