Tulta ja tulikiveä: Taunon tarina talvisodasta

By Väinö Mononen

Tulta ja tulikiveä -teos kertoo talvisodan ankarista taisteluista Lieksassa ja Kuhmossa, joissa tohmajärveläinen Tauno Pirhonen aseveljineen koki hyvin omakohtaisesti sodan mielettömyyden - niin Nurmijärven tykistökeskitykset Mäntylässä kuin Saunajärven sankariteot Luelahden kuolemansoilla.
Pirhosen osuus on ainutlaatuista kerrontaa yhden sotilaan silmin nähtynä ja koettuna kokemuksena, josta ei sodan ankaruudesta huolimatta puutu inhimillisiäkään piirteitä.
Teos on myöhemmin taistelumaastoissa tarkistettu kertomus, joka seuraa lähes päivittäin rivisotilaan omasta näkökulmasta tärkeimpiä tapahtumia kyseisillä rintamilla.

Henkilökohtaista osuutta esittää tohmajärveläinen Tauno Pirhonen, joka oli jo 1960-luvulla aloittanut omakohtaisen sotapäiväkirjan puhtaaksikirjoittamisen tarkoituksenaan koota yksittäisen sotilaan monivaiheiset tapahtumat kirjaksi. Lieksan taistelujen kohdalta sisällön kirjaaminen oli onnistunutkin hyvin.
Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan. Itse kertoja Tauno Pirhonen oli saanut kesken kirjoitustyönsä yllättäen kutsun viimeiseen iltahuutoon 24. huhtikuuta 1969 ollessaan vasta 56-vuotias. Muistiinpanoja hän ei ehtinyt koota sodan loppuvaiheista, eikä etenkään Kuhmon taisteluista.
Operatiivista osuutta edustaa oma kertomukseni, jonka olen koonnut sodan loppuvaiheen osalta useista eri tietolähteistä nojautuen myös vuonna 2006 julkaistuun esikoisteokseeni Kuoleman kujanjuoksu.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 11, 2019
• ISBN: 9789528055563

Väinö Mononen

Väinö Mononen I am Väinö Mononen, born under the sign of Aquarius in 1957 in Kiihtelysvaara in North Karelia, Finland. I currently work as a non-fiction writer and war researcher. During my actual working career, I mainly worked in business, for example in sales and marketing. I completed my conscript service in the Kainuu brigade, through which I became a Finnish reserve officer, who later worked for several years in the field of voluntary national defense as a spokesperson and as the editor-in-chief of the reservists' newspaper, while traveling and participating in numerous refresher exercises around the province of North Karelia. Along with that, I also started walking in the raven landscapes of Kainuu, especially in Kuhmo, where my father also lived. The peace of nature and the inexhaustible wilderness attracted more and more people. Walking through the terrain, I couldn't help but notice the moss-covered scars of the winter war. No wonder I became seriously interested in those past events. A Finn doesn't believe until he sees with his own eyes and hears with his own ears - that's what happened to me too. Over the years, so many remembered events began to accumulate that they had to be recorded in written form. For this reason, I have previously written and published 16 non-fiction books in Finnish: - Death Alley Run (Alfamer 2006) - Flames of underworld (Edico 2011) - The War Path of a Battalion (Books on Demand 2016) - Dolin's ski brigade (Books on Demand 2018) - Fire and flint (Books on Demand 2019) - Winter War in Kuhmo I - V (Books on Demand 2020) - Winter War in Suomussalmi I - V (Books on Demand 2021) - Curse of Kianta (Books on Demand 2022) MKT, nonfiction writer Väinö Mononen Website: www.sotatutkija.jimdo.com

Book preview

Alkusanat

Sisällöstä

Tulta ja tulikiveä -teos kertoo talvisodan ankarista taisteluista Lieksassa ja Kuhmossa, joissa tohmajärveläinen Tauno Pirhonen aseveljineen koki hyvin omakohtaisesti sodan mielettömyyden - niin Nurmijärven tykistökeskitykset Mäntylässä kuin Saunajärven sankariteot Luelahden kuolemansoilla.

Pirhosen osuus on ainutlaatuista kerrontaa yhden sotilaan silmin nähtynä ja koettuna kokemuksena, josta ei sodan ankaruudesta huolimatta puutu inhimillisiäkään piirteitä.

Teos on myöhemmin taistelumaastoissa tarkistettu kertomus, joka seuraa lähes päivittäin rivisotilaan omasta näkökulmasta tärkeimpiä tapahtumia kyseisillä rintamilla.

Henkilökohtaista osuutta esittää tohmajärveläinen Tauno Pirhonen, joka oli jo 1960-luvulla aloittanut omakohtaisen sotapäiväkirjan puhtaaksikirjoittamisen tarkoituksenaan koota yksittäisen sotilaan monivaiheiset tapahtumat kirjaksi. Lieksan taistelujen kohdalta sisällön kirjaaminen oli onnistunutkin hyvin.

Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan. Itse kertoja Tauno Pirhonen oli saanut kesken kirjoitustyönsä yllättäen kutsun viimeiseen iltahuutoon 24. huhtikuuta 1969 ollessaan vasta 56-vuotias.

Muistiinpanoja hän ei ehtinyt koota sodan loppuvaiheista, eikä etenkään Kuhmon taisteluista.

Saatuani myöhemmin tietää tämän, muodostui oma tehtäväni sangen vaikeaksi, koska olin jo aiemmin päättänyt erinäköisistä vastoinkäymisistä huolimatta saattaa jollain tavoin Pirhosen ansiokkaan työn loppuun ja jotakuinkin luettavaan muotoon. Pirhosen tekemien sota-aikaisten salauksien purkaminen ja henkilöllisyyksien varmentaminen olivat allekirjoittaneelle jo koetus sinänsä.

Operatiivista osuutta edustaa oma kertomukseni, jonka olen koonnut sodan loppuvaiheen osalta useista eri tietolähteistä nojautuen myös vuonna 2006 julkaistuun esikoisteokseeni Kuoleman kujanjuoksu.

Tässä yhteydessä olen antanut puheenvuoron niille talvisodan kokeneille ja sodasta jotakuinkin ehjänä selvinneille miehille, jotka taistelivat Pirhosen rinnalla esimiehinä. Valitettavasti monesta muusta aseveljestä ei siihen tehtävään olisi enää ollutkaan, koska suurin osa heistä kaatui Kuhmon Saunajärvellä.

Saunajärven mottitaistelujen päiväkirjamaiset kuvaukset ovat paikoitellen pikkutarkkoja siitä syystä, että tähän mennessä julkaistussa kirjallisuudessa on jätetty eräitä yksittäisiä tapahtumia kertomatta. Usein irralliset tapahtumat tuntuvat hyvinkin vähäpätöisiltä, mutta kun ne kerätään kärsivällisesti yhteen ja liitetään palapalalta suurempiin kokonaisuuksiin, saatetaan sillä tavoin löytää vastauksia moneen vielä avoinna olevaan kysymykseen.

Tapahtumien puutteellisia aukkopaikkoja on ajansaatossa saatettu täyttää jopa mielikuvituksen voimalla ja osaan niistä on sittemmin alettu itsekin uskoa. Muistinvaraisina kertomuksina ja myöhempinä tarinoina ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle ja alkaneet elää täysin omaa elämäänsä.

Tulta ja tulikiveä -teos on laajennettu 2. painos alkuperäisestä Tuonelan tulenliekit -teoksesta, joka ilmestyi sisällöltään mustavalkoisena vuonna 2011. Tuonelan tulenliekit myytiin kuitenkin melko nopeasti loppuun, joten tämä uusi parannettu painos täyttänee muodostuneen tyhjiön ja korvannee lukijoiden esittämät toiveet.

Sisältö on lukijalle huomattavasti selkeämpi, sillä olen liittänyt mukaan tilannekartat värillisinä helpottamaan rintamatapahtumien tilanne- ja paikkakohtaista seurantaa sekä lisännyt kuvitukseen runsaasti myös värillisiä valokuvia mustavalkoisten lisäksi.

Teos on omistettu Tohmajärvellä asuneen Tauno Pirhosen (12.6.1912 – 24.4.1969) ja hänen rinnallaan talvisodassa taistelleiden aseveljien muistolle.

Enossa 30. marraskuuta 2018 Väinö Mononen

Järeä kanuuna: - Ranskalainen jäykkälavettinen 120 K/78 de

Bange vuodelta 1878 oli suunnattu jo itään päin, sillä syksyllä

1939 Suomessa elettiin hyvin ahdistavia ja epävarmoja aikoja.

Sisällysluettelo

Alkusanat

Sisällöstä

I

Kun kutsu käy

Kotiaskareita

Yyhoo 7.10.1939

Lähtö Erolan torpasta

Joukkojen perustaminen

Pataljoona saa komentajan

II

Rajalla on rikottu rauha, rajalla palaa!

Toinen sotapäivä alkoi

III

Taistelulähestyminen ja kosketus

IV

Änäkäisen linja

V

Nurmijärven- Mäntylän linja

VI

Taistelut Mäntylässä jouluun asti

Nurmijärven Tulppa

Maijalan surmanportti

Koukkaus vihollisen selustaan

VII

Hähnijoen taistelu

Siirtyminen sissitoimintaan

Selustavaara Savijärvellä

Vihollispataljoonan tuho

VIII

Jouluaamuna 1939

Rintamajoulu korsussa

IX

Vihollinen irtautuu Nurmijärveltä

Takaa-ajovaihe

Kiireesti Kivivaaraan

X

Rajavartiointia Kivivaarassa

Koiramainen juttu

Siirtouutisia

XI

Nurmijärven- Kivivaaran alueen taistelukuvaus

Taustatapahtumia

Suomalaisjoukkojen viivytysvaihe (Kartta 1)

Ankaraa kamppailua rintaman herruudesta (Kartta 2)

Savijärven taistelu - Heinäjoen motti (Kartta 3)

Vihollinen aloittaa vetäytymisensä (Kartta 4)

Puolustusjärjestelyt Kivivaaran suunnalla

XII

Siirtymismarssi Kuhmoon(Kartta 5)

Rasin komppania

Taistelukosketus

Tiedustelua ja hyökkäyksiä

XIII

Siirtyminen Saunajärvelle

Ruotsalon pataljoona

Rykmentti Ruotsalo muodostetaan

Dolinin hiihtoprikaati hyökkää

XIV

Kuhmon rintaman taistelutaktiikka

Voimakkaat vastatoimet alkavat

Motitustehtävä

Harhautusoperaatio

Hämmentävä tuokio

XV

Saunajärven mottisodan taistelukuvaus

Suurhyökkäys 29.1.1940 (Kartta 6)

Niskan motti

Loson motti

Kannaksen motti

Erolan isäntä kaatuu

Tukikohta 101

Suontaustatukikohdan taistelu

XVI

Saunajärvi

Suurmotti - Luelahti (Kartta 7)

Esikuntamotti - vaikea vallattava (Kartat 8 ja 9)

Osasto Hakasen vuoro iskeä

Hyökkäykset Esikuntakukkulalle

Asemasotaa ja valehyökkäyksiä

Itäinen motti - neljä maastokohtaa (Kartat 10 ja 11)

Hyökkäykset itäiseen tukikohtaan

Läntinen motti - paha paikka (Kartat 12 ja 13)

Isku etelästä

Isku pohjoisesta

Luutnantti J. Rasi

Luutnantti V. Puumalainen

Luelahdessa 13.3.1940 kaatuneita

Pelkkää romua!

Otteita Er.P 14:n sotapäiväkirjasta

XVII

Käsky ja liitteet- Luelahden loppunäytös

Käsky Hyökkäysosasto Muroleelle

III/KTR 9:n tulisuunnitelma

Suorasuuntaustykistön tulisuunnitelma

Krh:n tulisuunnitelma

Saunajärven taistelun jälkiselvittely

Muistoja matkan varrelta

XVIII

Suomalaisjoukkojen taistelukertomuksia

Viitakosken taistelu

Totaalinen tuho

Isketään vihollisen selustaan

Vihollinen ei pääse pakoon

Hirveä näky

Rautainen ratsupartio

Ratsupartio talvisodassa Lieksan suunnan Hattuvaarassa ja Nurmijärvellä

Saatanan sihteeri

XVIX

Suomalaisjoukkojen aseistusta

Kenttätykistö

Jalkaväki

XX

Puna-armeijan aseistusta

Kenttätykistö

Panssarivoimat

Ilmavoimat

Jalkaväki

XXI

Muistomerkit Nurmijärvellä(Kartta 14)

XXII

Muistomerkit Kuhmossa(Kartta 15)

XXIII

Sankarivainajia

Eno

Ilomantsi

Joensuu - Pielisensuu

Juuka

Kesälahti

Kiihtelysvaara

Kitee

Kontiolahti

Lieksa - Pielisjärvi

Liperi

Polvijärvi

Pyhäselkä

Rääkkylä

Tohmajärvi

Tuupovaara

Valtimo

Kaatuneet komentajat (Er.P 12)

XXIV

Asevoimien vertailua

Talvisodan voimasuhteet

Jalkaväkidivisioonan määrävahvuudet

Jalkaväkirykmentin määrävahvuudet

Jalkaväkirykmentin pataljoonan määrävahvuudet

XXV

Liitteitä

Lyhenteitä ja sotilassanastoa - Suomi

Lyhenteitä ja sotilassanastoa - Neuvostoliitto

XXVI

Kartat ja valokuvat

Karttaliiteluettelo

Valokuvaluettelo

XXVII

Lähdeluettelo

Kuvalähteet

Piirrokset ja kartat

Tekstilähteet

Erillisiä tietolähteitä ja haastattelutietoja

Tauno: - Alikersantti Tauno Pirhonen – 1912 -1969.

I

Kun kutsu käy

Kotiaskareita

– Pohjois-Karjalassa Tohmajärven pitäjässä sijaitsevan Erolan torpan omisti veljeni Väinö Pirhonen, yksi aivan tavallisista miehistä. Hän oli ahkera ja tunnollinen maamies. Torpan hän oli perinyt isältään noin viisi vuotta aikaisemmin. Hän oli maamiehen toimensa ohella myös kunnollinen kirvesmies, joka sivutöinään rakensi naapureilleen muun muassa kaikenlaisia rakennuksia. Hän oli kaikessa auttavainen, sekä hyvä ja pidetty naapuri.

Armon vuonna 1939 Väinöllä oli peruskorjaus meneillään omassa torpassaan. Keväällä toukotöiden loputtua hän uusi vesikaton sekä teetti muurarilla uudet uunit. Syystöiden päätyttyä hänen tarkoituksenaan oli jatkaa sisätöitä, kuten uusia lattiat ja seinäpaperit, eli tehdä täysremontti omassa torpassaan. Vieläpä hän siinä sivussa ennätti kesäkuulla käydä pari viikkoa linnoitustöissäkin Karjalan kannaksella. Väinö kun oli maataan rakastava ja sen puolustuksesta kiinnostunut ihminen.

Hän oli huomannut yleismaailmallisen tilanteen nostavan synkkiä pilviä Suomenkin taivaalle. Hän oli tässäkin asiassa tunnollinen ja valmis tarvittaessa palvelustehtäviin maansa puolesta. Viljat oli saatu puitua jotenkuten, kun oli ollut kylmä ja sateinen syksy. Lumi ja routa tulivat aikaisin, josta johtuen maahan jäi juurikasveja ympäri Pohjois-Karjalaa, kuten Erolan torpassakin.

Erolan Väinö-isäntä oli mennyt aamulla aikaisin turnipsipeltoaan penkomaan, että olisi saanut lehmilleen talvisärvintä. Hän oli koettanut rikkoa routaa lapiolla ja rautakangella, mutta huomannut työn tuloksettomaksi. Luntakin oli jo maassa ja uutta alkoi juuri sataa. Väinö jätti työn sikseen ja meni pirttiään kohti tuumien itsekseen:

– Jospa jää vielä sulaisi, niin tulen sitten uudelleen.

Niin, jospa Erolan isäntä tämän lausahduksensa olisi tiennyt, jonka huokasi astellessaan aamiaiselle. Kukapa sen tietäisi, vaikka se saattaisi olla hänen omalla pellollaan viimeinen työ, jota hän yritti elonsa kohentamiseksi tehdä.

Samassa tulla tupsahti pirttiin hänen Tyyne-vaimonsa aamuisilta navettatöiltään. Mukana seurasivat myös vilkkaat apulaiset, alle kymmenvuotiaat lapset Toini ja Sulo. Käytiin aamiaiselle. Tyyneemäntä sanoi siinä ruokapuheina:

– Jos ottaisit tämän pirtin lattian auki ja saumaisit sen uudestaan, kun ei voi nyt oikein mitään ulkotöitäkään tehdä.

Niin aloitti Väinö sinä päivänä toisen työn kotonaan. Hän purki pirtin lattian auki. Aikaa se vei sen verran, että syksyinen päivä alkoi jo hämärtää. Tyyne-emäntä kiehautti kahvit muitten töittensä lomassa. Kohta Tyyne huomasi ikkunasta, kun torppaa kohti lähestyi rotevasti astellen Suojeluskunnan univormuun pukeutunut mies. Hätkähtäen tuota vierasta ja virallisennäköistä tulijaa emäntä sai kiireesti tokaistua:

– Mitähän viestiä ne nyt sinulle tuovat?.

Samassa ovi avautui ja mies työntyi sisään hieman horjahtaen huomatessaan aivan viime hetkellä, ettei pirtissä ollutkaan lattiaa.

Mutta pian hän löi jo lapikkaankannat yhteen ilmoittaen:

– Pane nyt Väinö kiireesti lattia paikoilleen, sillä sinulle on tässä käsky saapua reservin ylimääräisiin kertausharjoituksiin viipymättä. Aikaa on kuusi tuntia!.

Viestintuojan nimi oli alikersantti Arvi Hirvonen. Hän laski pienen valkoisen kortin pöydälle ja sanoi: – Pane tuohon kuittaus, että olet saanut käskyn. Minulla on kiire, on vielä paljon kortteja jaettavana. Nimismies antoi.

Siinäpä ei paljon tuumittu, kaupat tehtiin kuittauksen kanssa.

Alikersantti napsautti asennon ja poistui. Alikersantin lähdettyä Erolan torpassa luettiin korttia moneen kertaan, mutta sen sisältö ei muuttunut.

Isä Erola heitti piippua täyttäessään pikasilmäyksen torpan orrella olevaan Ukko-Pekkaan. Tämä Ukko-Pekka ei ollut mikään Torpan vaari, vaan se oli oikea suomalainen sotilaskivääri – Pystykorva.

Katsoessaan sitä hän sanoi:

– Oikeinkohan tuota nyt tarvitaan tosimaalia ammuttaessa?.

Hän antoi katseensa viipyä tarkastaessaan sen rihloja, ja puhalsi piipustaan pullean savupilven niin kuin ketunhännän. Hän asetti huolellisesti kiväärin takaisin orrelle, johon oli sen viimeksi pannut tultuaan Kannakselta linnoitustöistä. Isä Erola itse oli mestariluokan kivääriampuja.

Hetken vielä mietittyään äsken tapahtunutta, Väinö ikään kuin havahtui ja sai jälleen uutta virtaa jänteisiinsä:

– Kuulehan sinä Tyyne-kulta! Laita reppuun mukaan vähän evästä ja kuiva liikapari sukkia sekä vielä alusvaatekerta, niin kuin tuossa kortissa käsketään. Minä laitan vielä tämän pirtin lattian paikoilleen ja lähden sitten tämän maan puolustusasialle. Teit isäin ennen astumaa!.

Tunnelma oli painostava, kun lapset Sulo ja Toini utelivat isältään: – Mihin sinun täytyy nyt yöksi mennä? Mitä varten se tyhmä setä toi semmoisen kortin, että meiltä jäi lattia aivan rakoloilleen? Kun se niin pian käskee tulla, ettei ole aikaa kuin kuusi tuntia, kun pitää olla jo perillä?.

Yyhoo oli alkanut! Väinö Pirhonen valmistautui lähtöön ja huolehti vielä perheensä lähitulevaisuuden asioista. Pala nousi kurkkuun, kun hän kävi antamassa virkulle ruunalleen ruokaa. Tallin ovea kiinni painaessaan hän lausui ajokilleen:

– No, hyvästi nyt toistaiseksi!.

Niin jätettiin jäähyväiset Erolassa – kuten tuhansissa naapureissa pitkin poikin Pohjois-Karjalaa ja koko Suomenmaata.

Yyhoo 7.10.1939

– Yyhoo tarkoitti sitä, että armeijan ja reservin joukot oli asetettu yleiseen hälytystilaan, koska silloin Suomea uhkasi vaara ulkoapäin. Tämän vuoksi asekuntoiset ja sotilaskoulutuksen saaneet miehet oli kutsuttu reservin kertausharjoituksiin. Nämä olivat nimenomaan ylimääräiset harjoitukset, koska niitä voitiin silloisen lain mukaan pitää rauhan aikana enimmillään vain 60 vuorokautta.

Miehet vaistosivat, että nyt oli jotain erikoista tekeillä.

Liikekannallepanomääräystä ei voitu suoraan antaa, koska se olisi ollut enemmän huomiota herättävää. Kysymys oli siitä, että Suomessa oli puolustuslaitos eikä sotalaitos. Kun puolustuslaitoksessamme huomattiin, että maatamme uhkasi mahdollinen erikoisolotila, antoi se hallituksen määräyksestä hälytyksen ja kutsui joukot palvelukseen.

Pienillä valkoisilla postikorteilla, joihin otettiin vastaanottajilta omakätinen kuittaus, varmistettiin että käsky on viety perille.

Kortissa ilmeni, mihin asianomaisen täytyi ensin mennä ja mitä ottaa mukaansa. Siinä sanottiin muun muassa:

– Teillä on kortin saatuanne kuusi tuntia aikaa ollaksenne perillä joukko-osastonne perustamispaikassa. Teidän on käytettävä matkustaessanne lyhintä tietä ja nopeinta kulkuneuvoa, mitä on saatavissa.

Maksu ei saanut olla kenellekään esteenä, siitä vastasi siinä vaiheessa jo Suomen valtio. Takuulla jotain tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt todella tapahtumassa. Niinpä miehet ottivatkin käskyn poikkeuksetta vastaan vakavasti ja tunnontarkasti. Vain hyvin harva jäi saapumatta ensimmäisen vuorokauden aikana.

Tässä yhteydessä on paikallaan kertoa toisesta tekijästä – miksi näin piti menetellä? Tilanne oli se, että Venäjän hallitus kutsui Suomen hallituksen lähettämään Moskovaan oman neuvottelukunnan. Venäjän mielestä oli mukamas Leningradin turvallisuudelle ilmaantunut yllättäen ylimääräinen vaaramomentti.

Neuvostojohto selitti, että Suomen taholta uhkaa Leningradia vaara, ja tämän vaaran poistamiseksi he vaativat Suomelta maaalueita Kannakselta.

Suomi lähetti lokakuun alussa 1939 lähetystön Moskovaan. Siihen kuuluivat pääministeri Kajander, Juho Kusti Paasikivi, Väinö Tanner ja ynnä muita virallisia viskaaleja. Näistä neuvotteluista kehittyi monivaiheiset ja aikaa vievät vääntelyt. Joka käynnillä oli esitetty uusia vaatimuksia ja uusia ehtoja. Reserviläisiä alkoi harmittaa palveluksen jatkuminen ja etenkin hälyttävät tiedot siitä, miten oli käynyt Baltian maiden kohdalla. Baltian maat menettivät melko pian itsenäisyytensä, kun vastaavanlaiset ystävällismieliset neuvottelut olivat heidän osaltaan päättyneet. Niinpä heti tämän jälkeen pääneuvottelija Neuvostoliitto ystävällisesti miehittikin nämä maat omilla sotavoimillaan.

Nämä ja näkyvissä olevat muut seikat harmittivat Suomen hallitusta, sekä Suomen kansaa, että reserviläisiä siellä jossakin.

Salakielimääräykset koskivat jo heti alussa etenkin reserviläisiä.

Nimittäin kotiin kirjoittaessa ei reserviläinen saanut ilmaista sen paikan nimeä, johon hänet oli majoitettu. Yleisen paikannimityksen täytyi olla vain muotoa – täällä jossakin.

Jos kirjoitti muulla tavoin, eri ilmaisumuodoin, pyyhki sotasensuuri heti asianosaisten nimet ja puheet kirjeistä mustalla tussilla yli.

Kaikki reserviläisten kirjeet kulkivat määrätyn toimiston kautta, missä ne avattiin ja sopimaton teksti yliviivattiin. Sen jälkeen kuoren pää liimattiin kiinni ja kirje lähetettiin edelleen saajalle.

Näistä asioista ei ole yleisemmin ollut liikoja tietoja tarjolla.

Tulkoon vielä kolmaskin asia tässä yhteydessä mainittua. Posti kulki silloin samalla tavalla kuin rauhankin aikana. Erona oli vain se, että valtio perusti erityiset postipaikat, joita kutsuttiin kenttäpostikonttoreiksi. Lyhennys oli salakielisenä esimerkiksi Kpk 10. Näitä oli olemassa useampinumeroisina tarpeen mukaan, mutta Pohjois-Karjalan alueella käytössä oli numero 10.

Postipaikoissa toimivat ammattimaiset kirjeenlukijat, jotka olivat alansa tuntevia sotilaita. Niinpä kirjeissä ei saanut liioin lörpötellä.

Rakkaudesta sai kirjoittaa aivan reilusti, muttei saanut ilmaista, mistä paikasta ne tunteet olivat lähtöisin.

Toivottavasti lukija on nyt selvillä, mitä tuolloin tarkoitti Yyhoo; miksi maitten hallitusten välillä neuvoteltiin ja miksi piti olla varovainen ilmaistessaan tietoja toiselle ihmiselle. Piti olla äärimmäisen tarkka. Jos tiedot olisi annettu ilman peitenimiä, olisi vakoojien ja kaikenlaisten urkkijoiden ollut helpompi käyttää väljäsuisten jupinoita vihollisen hyödyksi. Tietojen antajista ja niiden vastaanottajista ei tuolloin todellakaan ollut puutetta. Siksi täytyi olla omat kirjeiden ammattilukijatkin olemassa.

Lähtö Erolan torpasta

– Erolan torpassa oli yksinkertaiset lähtövalmistelut saatu loppuun, oli enää itkua vaille lähtö käsillä. Väinö Pirhonen heitti repun selkäänsä ja tyrkkäsi olkapäällään roikkuvaa Ukko-Pekkaa hihnasta taaemmaksi:

– Minua jo toiset odottavat tuolla tienhaarassa. Näkemiin sitten! Minä saavun luoksesi, jos Luoja vain sen suo.

Jokainen askel, jonka hän nyt otti kohti seinään nojaavaa polkupyöräänsä, oli loittonemista siihen maailmaan, jonka saivat osakseen tuhannet Suomen miehet tulevalla reissullaan. Väinö Pirhonen kohtasi tienhaarassa kylän miehiä. Kaikki olivat tuttuja lapsuuskavereita. Pyssymiesparlamentti pantiin pystyyn ja mielipiteitä vaihdettiin nopeasti, samalla pohdittiin käskyn tuomaa tehtävää.

Kohtapuolin alkoi marssi ensimmäistä kokoontumispaikkaa kohti.

Miesjoukko oli hiljainen. Jokainen oli ajatuksissaan vielä kotinurkkien ja omaistensa parissa. Vähin äänin, ilman suurempia soraääniä jokainen yritti sopeutua tilanteen tuomaan tehtävään.

Matka päättyi erään kirkonkylän Suojeluskuntatalolle. Tähän maisemaan tuli pian eloa ja vilkkautta, kun kylien ja syrjäteiden varsilta tullut miesjoukko kasvoi kasvamistaan. Oli jo hämärä ilta 7.10.1939. Miesjoukko oli kokoontunut omiin kylä- ja tuttavaryhmiinsä eri puolille talon pihamaata. Sen verran alkoi sattua ja tapahtua, että siinä tuoksinassa miesten mieliala laukesi enemmästä jännityksestä. Pohdittiin puoleen, jos toiseen, mitä tuleman piti.

Erään miesryhmän edessä oli tavallista enemmän ääntä ja hälinää.

Kuvaan astui eräs Limukkapuron Esko – aina sanavalmis ja hervoton huumori suupielessään. Niin kävi nytkin, kun hän julisti koko miesjoukolle:

– Stalin ruokkii ja Molotov kuokkii, mutta Esko-poika rallattaa!.

Jännitys hellitti hetkeksi ja miesjoukko kävi vähitellen yhä eloisammaksi ja hilpeämmäksi. Esko oli sattunut saamaan lähtökiireissään mukaansa vähän puteliruokaakin. Ja ehken juuri tämän johdosta hänen arvionsa lienee juontanut jo tuleviin tapahtumiin. Niin se vain oli tuohon aikaan, että siellä Limukkapuron puolessa sattui olemaan saatavilla aina pulloruokiakin.

Ilta kului miesten puhellessa vilkkaasti mahdollisesta tulevasta tehtävästä. Arvailuja tehtiin, mihin suuntaan heitä mahdetaankaan viedä. Joukko oli kasvanut lähes kahdensadan miehen suuruiseksi reserviläisjoukoksi, joka oli kooltaan riski jalkaväkikomppania.

Jotkut Suojeluskunnan eli äskoon miehet olivat jo täysissä aseissa ja sotilasvarusteissa. Suurin osa muista miehistä, jotka eivät kuuluneet Suojeluskuntaan, olivat tuiki tavallisissa siviilivaatteissa.

Kukapa se nyt kuudessa tunnissa olisi kerinnyt räätälillä käymään.

Kaikki miehet näyttivät olevan sovinnossa keskenään, ei kuulunut solvauksia mistään suolikuumeisista eikä Singerin asiamiehistä.

Hätä näkyi olevan kaikille yhteinen. Ensi minuuteista lähtien alkoi hahmottua mystinen yhteenkuuluvuuden tunne, kunnes se myöhemmin sodan melskeissä jalostui entisestään ja muodosti lopulta niin sanotun Talvisodan hengen. Tästä jotkut optimistit ovat rintaansa röyhistellen sanoneet, etteivät he ole koskaan nähneet semmoista henkeä vastaansa tulevan. Näistä sanojista voitaneen kyllä suoraan todeta, etteivät he itse olleet myöskään talvisodassa.

Kello alkoi lähestyä ilta kymmentä ja joukot kutsuttiin sisälle.

Puhuttelun aloitti majurin arvoinen herra, joka oli tullut valvomaan reserviläisten vastaanottoa. Majurin ilme oli vakava, kun hän teki selkoa Suomen neuvottelujen alkamisesta:

– Olemme joutuneet erityisen vakavan tilanteen eteen. Sen vuoksi teidät on kutsuttu tänne reservin kertausharjoituksiin. Meidän on oltava valmiina pahemman varalta. Minä kuitenkin luotan teihin suomalaiset miehet!.

Miesten käskettiin järjestäytyä ulos nelijonoon. Se oli merkki siitä, että pian lähdetään jonnekin. Vaikka joukko oli ulospäin puolisotilaallisen näköinen, miehet oppivat tämän tehtävän nopeasti ilman mitään erikoisia komentoja. Kersantti Rautiainen ilmoitti joukot nuorelle SK -upseerille, joka antoi heti marssikäskyn. Hän ilmoitti, että laulu on vapaa. Jos ken haluaa, niin saa alkaa.

Limukkapuron Esko oli mies, jolla oli sekä ryhtiä että rytmiä, sekä Luojan luomaa lauluääntä. Esko aloitti:

– Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa, sinuun koskea ei väkivalta saa....

Reservikomppaniat alkoivat muodostua, joista myöhemmin kouliintui talvisodan todellisia nyrkkejä. Syyspimeästä huolimatta omaisia oli kerääntynyt paikalle melkoisesti miehiä saattamaan.

Monen silmäkulmaan oli tippa herahtanut, sillä vastaavanlaista näkyä ei ollut ennen koettu.

Marssi jatkui edelleen ja laulu vaihtui tarpeen mukaan. Lähestyttiin rautatieasemaa, kun edestä kuului kimakka komento:

– Laulu seis!.

Heti perään miesrivit ohjattiin asemalaiturille ja komennettiin:

– Lepo!.

Siinä odotettiin rivissä seisten jotakuinkin tunnin verran. Lopulta alkoi kuulua etelästä päin veturin kohinaa ja pian se porhalsikin puhkuen asemalle. Veturin tulosuunnasta päätellen veikkailtiin, että kumpaan suuntaan se lähtee heitä viemään. Menosuunta oli pohjoinen, mutta osaa se juna vetää takaperinkin.

Miehet komennettiin vaunuihin, jotka olivat neljännen luokan härkävaunut; yhteen vaunuun sopi noin neljäkymmentä miestä.

Kaikille vaikutti olevan tuttu näky nämä valtion miehistönkuljetusvaunut.

Heti alkoi laverilankkujen paikoilleen laittaminen, kukaan ei kysellyt mitä varten oli lankunpätkiä mukana. Toiset alkoivat sytyttää tulta vaunun keskellä olevaan pyöreään kamiinaan. Pian alkoi olla lämmintä, jopa ihan kodikasta. Ikävintä oli ehkä se, kun ei ollut mitään sisävaloa.

Pimennysmääräykset tulivat voimaan yhtä aikaa Yyhoon mukana.

Eipä sen puoleen, eivät saaneet tuikut näkyä paremmista matkustajajunistakaan. Niissä oli hyvät valot ja isot ikkunat, mutta ne piti peittää visusti. Härkävaunuissa ei ollut kumpiakaan, joten eipähän tarvinnut niitä sen kummemmin peitelläkään. Myöskään ihmisasumusten tai eläinsuojien valot eivät saaneet näkyä mistään.

Yyhoon kuin itse sodankin aikana niistä oli vielä ankarammat määräykset.

Junan lähdettyä liikkeelle, miehet viskasivat rennosti repun päänaluseksi ja oikaisivat itsensä lavitsoille pitkäkseen. Vielä varmistettiin suunta, mihin päin tämä junakuljetus lähtikään.

Suunta näkyi olevan pohjoinen.

Porukalla alkoi ankara pohtiminen tulevasta tilanteen kehittymisestä. Joku sanoi vietävän heitä suoraan sylttytehtaalle.

Kun taas toiset siihen, ettei tässä vielä vapaaehtoisesti lihapataan astuta, jossa keitetään sylttytarpeet irti luista. Joku alkoi hyräillä:

– Olen maata monta nähnyt, olen itää ja etelää, nyt synnyinmaa unhoon ei jää, se on kokenut monta ikävää....

Joku pisti laulun väliin, ettei se niitä hauskimpia reissuja ole varmaan tämäkään.

Yö oli kulunut aamupuoleksi junan kolistellessa eteenpäin. Kello kahden maissa junanvaunu alkoi nytkähdellä, ikään kuin se olisi kallistunut sivulle päin. Ja totta vie, niinhän se tekikin. Kun raotti ovea, näki junan kaartavan sivuraiteelle. Se poikkesi suurelle syrjäiselle ratapihalle ja seisahtui siihen. Hetken kuluttua saapui kuljetusupseeri junan vierelle ja hihkaisi:

– "Nyt pojat alas vaunuista! Ottakaa kaikki kamppeet mukaan.

Tehdään nelijono kuntoon".

Miehet huomasivat, että he olivat saapuneet ilmeisesti johonkin kaupunkiin. Kun kaikki miehet olivat löytäneet oman paikkansa pitkissä jonoissa, ilmaantui pimeästä jonojen eteen sama äskoon nuori upseeri, joka oli tuonut miehet edellisenä iltana rautatieasemalle. Upseeri komensi miehet liikkeelle ja lähdettiin marssimaan hänen perässään. Nyt ei laulettu, koska oltiin tultu kaupunkiin ja oli aikainen aamuyö. Kierreltiin upseerin perässä syrjäkatuja pitkin, ikään kuin miehet olisivat häpeilleet yöllistä kulkuaan ja kirjavaa laumaansa.

Vihdoin tultiin erään suuren kivitalon eteen:

– Seis!.

Pieni majoitustiedustelu ja kohta astuttiin sisään. Majatalon kolmanteen kerrokseen päättyi sen yön marssi ja miehet kävivät kivilattialle pitkäkseen. Vuoteet valmistuivat siinä samassa, kun mies viskasi repun päänsä alle ja sukelsi pitkäkseen. Ensimmäinen yö ei ollut aivan niitä lämpimimpiä, vaikka se vietettiin suuren koulun kivilattialla. Tuhannesti kylmemmät yöt ja joskus hyvin kuumatkin paikat olivat vielä edessäpäin.

– Niin synkkää yötä ei koskaan tule, ettäkö sen jälkeen ei koittaisi päivä, sanottiin virsikirjan eräässä värssyssä.

Joukkojen perustaminen

– Miesten herättyä päivä oli jo valjennut, kun he tarkastelivat paremmin lähiympäristöä. Alapuolella olivat kaikki laverikerrokset täynnä ennen heitä tulleita, samanlaista kirjavaa miesporukkaa.

Jonkun ajan kuluttua ilmaantui muutamia upseereita SK - puvuissaan. Joukossa oli kooltaan yksi tavallista suurempi mies sekä yksi luutnantti, jolla oli arvonapit SK -mallisen asetakin kauluksessa. Hän ilmoitti, että tähän kerrokseen yöllä majoittautuneet miehet kaikki ulos neliriviin. Hän esittäytyi ulkona sanoen olevansa luutnantti Rasi, ja että hänet on määrätty tämän komppanian päälliköksi:

– Teistä tullaan muodostamaan komppania.

Seurasi komppanian perustaminen, jossa miehet jaettiin joukkueiksi ja ryhmiksi. Myös kaikille alayksiköille määrättiin omat johtajansa ja paikka jokaiselle miehelle yksikössään. Sitten alkoi porukan käsittely joukkona, jossa pian jokainen tiesi, kuka on hänen vieruskaverinsa. Ensimmäinen jaettu varusesine oli valkoiseen pumpulinauhaan pujotettu kaksiosainen alumiinilevy.

Tätä sanottiin tuntolevyksi, mutta miesten kesken se sai heti nimen nahkanumero.

Siinä oli hirveän paljon numeroita peräkkäin. Tämän numerojonon perusteella sanottiin pahaksi silpoutuneen ruumiin olevan tunnistettavissa. Levy piti kantaa kaulassa paidan alla. Miehet antoivat kapistukselle monta lempinimeä, mutta tuo tuntolevy todellakin osoittautui tarpeelliseksi sodan alettua. Sitä ei ollut lupa jättää pois kaulasta. Ei edes saunassa, koska se oli vaarassa sotkeentua toisten kanssa. Miehelle merkittiin kantakorttiin täsmälleen sama numero, mikä oli tuntolevyssä. Tämän asian selvittyä alkoi siinä ohessa tulla tutuksi monta muutakin asiaa.

Toisissa kerroksissa olivat meneillään aivan samat puuhat. Myös siellä perustettiin komppanioita, jotka liitettiin sitten yhdeksi kokonaisuudeksi, josta muodostui pataljoona. Pataljoona oli yksi tärkeistä sotayksiköistä, joista koostui lopulta korpiseutujen taisteluissa käytettyjä iskuvoimaisia ryhmittymiä. Väinö Pirhosen pataljoonan nimeksi tuli A-pataljoona – 12. Erillinen yksikkö. Sen sisaryksiköt olivat aapisen aakkosissa seuraavat B ja C, jotka toimivat omilla lohkoillaan. Ne avustivat tarpeen tullen sodassa myös muita yksiköitä tilanteiden kulloinkin määräämällä tavalla.

Kun oli saatu yksiköiden miesjärjestys kuntoon, seuraavana vuorossa oli varusesineiden jakaminen ja joukon aseistaminen.

Nämäkin asiat järjestyivät aikanaan. Koossa oli nyt suuri sotajoukko, joka oli perustettu omaa maakuntaa silmällä pitäen.

Sodan alettua sille tulikin tärkeä tehtävä, kun vihollinen yritti heti alkuun katkaista Suomen poikki Karjalan kohdalta.

Miesten ollessa vielä majapaikassa, palasi ensimmäinen neuvottelijoiden lähetystö Moskovasta. He toivat semmoiset terveiset, että lisäehtoja oli taas annettu. Leningradin turvallisuuden takeeksi oli neuvostojohto vaatinut luovutettavaksi koko Karjalan kannaksen Koivistoa myöten sekä lisäksi vielä Suomenlahden erinäisiä saaria. Neuvottelijat palasivat hakemaan uusia ohjeita hallitukselta.

Jännitys kasvoi yksiköissäkin. Miehet tuumivat, että taisi tulla nahkanumeroille sittenkin käyttöä. Pirhonen tarkasteli asettaan, jonka huomasi Limukkapuron Esko ja laukaisi:

– Älä sinä välitä Väinö. Jos kuollaan, niin kuoltuaan nuorena pois jää kauniimpi ruumis!.

Tämä sai miesjoukon taas paremmalle tuulelle. Näin kului pari vuorokautta perustamiskodissa.

Illansuussa tuli sisällöltään erikoinen puhelusanoma komppaniaan.

Kaikki komppaniat ottavat kaikki varusteensa ja aseensa pimeän tultua ja marssivat samalle ratapihalle, josta oltiin tänne yöllä tultu.

Silloin oli 10.10.1939. Sama seremonia toistui kuin kotiasemaltakin lähtiessä. Härkävaunuun vaan! Ratapihan yleisilme oli muuttunut.

Miehiä oli junaan lähtijöinä viisinkertainen määrä, kokonainen erillinen pataljoona.

Kaikilla miehillä oli sotilasvarusteet ja aseet, joihin jaettiin vielä kaksi tuliannosta kovia patruunoita. Oltiin taisteluun varustettuja miehiä, jos niin tarvittiin. Maanpuolustustahtoa miehiltä ei puuttunut, jos maan rajoihin väkivalloin koskettaisiin. Joukoissa pidettiin tiedotustilaisuuksia, joissa annettiin tietoja Moskovan neuvottelujen kulusta. Niitä seurattiin tarkasti. Jännitys lisääntyi, kun neuvottelut vain pitkittyivät. Tietoa tuli jo rajojen läheisyyteen keskitetyistä Puna-armeijan joukoista.

Sitten kuului komento pimeästä:

– A-pataljoona vaunuun!.

Pilkkopimeästä huolimatta vaunut täyttyivät tuossa tuokiossa ja juna oli pian valmiina lähtöön. Rautatieupseeri kulki vielä junan päästä päähän todetakseen, että kaikki oli tosiaan kunnossa.

Kaupungilta oli kerääntynyt kansaa seuraamaan miesten lähtöä.

Vaikka yleisö osoitti hillitysti hyväksyvää iloaan, oli miehillä vastuusta vakavat ilmeet:

– Nyt Suomi katsoo poikiinsa, me siitä vastuus’ oomme!.

Vaunujen viereltä kuului vielä viimeinen huuto:

– Juna lähtee!.

Ja niin juna lähti nytkähtäen liikkeelle. Miehet tarkkailivat herkeämättä, mihin ilmansuuntaan juna kääntyisi. Huomattiin, että se kolkutteli samaan suuntaan kuin tähänkin asti eli pohjoiseen.

Kaksi suurinta veturia oli valjastettu eteen, sillä juna oli pitkä ja raskaasti lastattu.

Matka edistyi ja uusi päivä alkoi sarastaa. Mutta samalla matkavaikeudetkin alkavat lisääntyä, sillä edellisenä iltana miesten kaupungin lottakeittiöltä saama hernesoppa alkoi pyrkiä pois luonnollista reittiään. Rautahepo vaan jatkoi itsepäisesti matkaansa, eikä pysähtynyt. Tunnetuista syistä niissä vaunuissa ei ollut vessoja. Seuraava tapahtumaketju, josta nyt kerrottakoon, ei tietysti ole oikein julkaisukelpoista, mutta hätä ei lue nyt lakia.

Lähestyttiin kaarteessa olevaa suuren suurta soranottoleikkausta, kun joku keksi, että pidellään kaveria kahden puolen käsivarsista kiinni, samalla kun hän suuntaa oman srapnellitykkinsä vaunun ovesta ulos. Miehet olivat vielä tuossa vaiheessa sen verran häveliäitä, ettei kenelläkään ollut tarkoitus aivan kylän kohdalla tehdä ratavalleille mitään liukumiinavanoja.

Kun oli päästy hyvään alkuun, niin soramontun seinämä loppui, ja juna kulki koko ajan eteenpäin. Heti montun jälkeen alkoi radan vierellä olla mökkejä toinen toisensa vieressä, ja ihmiset tietysti katsomassa junaa. Kaveri, joka silloin kyyristeli ovensuussa omalla vuorollaan, mökit huomattuaan, alkoi rimpuilla siinä kuin hauki verkossa päättääkseen toimituksen heti alkuunsa.

Mutta mitenpä siitä lähdit, kun kaksi vahvaa kaveria piti tosissaan kahden puolen kiinni. Nämä kun vielä ennättivät luvata, etteivät he anna ainakaan miehen pudota junasta. He vaan kannattelivat kaveria oviaukossa kohti kylää kuin seinäryijyä.

Edellisessä vaunussa näkyi olleen konekiväärikomppanian aseveikkoja, joilla oli tietysti myös uteliaisuus herännyt, että tätäkin pyssyä pitäisi koetella. Niinpä hekin olivat asettaneet koneaseensa vaunun ovelle lähestyttäessä tuota edellä mainittua soramonttua.

Vyö kun oli jo syöttäjässä, niin he laskettelivat pitkiä sarjoja montun seinään. He kyllä osasivat lopettaa ampumisensa, kun loppui tuo monttukin. Jos he eivät olisi ennättäneet niin tehdä, niin hehän olisivat ampuneet jo omia.

Tämän paljastaminen kuuluu saumattomasti tähän tarinaan, koska kirjaimellisesti näin tuolla junamatkalla tapahtui. Sen kyllä muistavat ainakin ne aseveljet, jotka ammuskelivat siinä A-pataljoonan junassa. Mutta tarpeet tulivat tyydytetyiksi ja aseet tarkennetuiksi.

Junamatka alkoi olla lopuillaan. Ei sitä kyllä muuten olisi tiedetty, vaan rautahepojen vetämä vaunutroikka alkoi jarruttaa ja viimein juna pysähtyi. Se oli kovin vaatimaton pysäkki, missä oli kuitenkin joku sivuraide, ettei juna jäänyt aivan pääraiteelle. Purkaus kävi nopeasti ja tottuneesti. Ulospääsy teki puutuneille jäsenille hyvää, kun pääsi radanvarteen jaloittelemaan.

Jalkamarssi ei tällä kertaa kestänyt kauan. Matkaa oli taivallettu vasta kolmisen kilometriä, kun eteen avautui isovesi ja rata-asutus.

Näihin ratataloihin miehet majoitettiin ja Yyhoota vietettiin.

Kunnes se yllättäen loppui, kuin yllättäen oli alkanutkin.

Kun lähdettiin marssimaan tulopysäkiltä eteenpäin, oli säätila juuri tuolloin perin harvinainen. Lunta oli niin paljon, että puolen metrin aurausvallit kulkivat teiden varsilla. Talvi enteili ankaruuttaan, niin kuin se sitten lopullisesti joulukuun alussa tuli, tuoden mukanaan itärajantakaiset kiusantekijät maahamme.

Majoituspaikka löytyi ja alkoi käynti taloksi. Ensitöiksi piti naputella talojen pirtteihin lautalaverit, joissa siskonpetiä hyväksi