Wanhat tuntemattomat sotilaat: Wanha-sarja I ja II

By Tauno Olavi

Sarjan aikaisemmat osat ovat kirjassa Tervaa ja tähtiä-kirjassa nimillä Wanhaa tähtitiedettä Turussa ja Ter-vaa Viipuriin. Osat I ja II ilmestyivät aikaisemmin erillisinä kirjoina nimillä Wanhan tähtitieteen peruskurssi ja Wanha II Tervaa Viipuriin. Tämä kirja on uusi uudella kansikuvalla varustettu painos aikaisemmin ilmes-tyneestä samannimisestä kirjasta.
Sarjan kirjoissa kuvataan kahden suomalaisen miehen vaiheita suuressa Pohjan sodassa ja isovihassa 1700-luvulla. Osassa III Ratsuväen urhot Juhana Björn ja Olli Hård osallistuvat kenraali Lewenhauptin joh-tamaan sotaretkeen Riiasta Ukrainaan. He yrittävät kuningas Kaarlen armeijan avuksi, mutta ennen perille pääsyä venäläiset tuhoavat suuren osan joukon kuljettamista sotatarvikkeista ja sotilaista Lesnajan taiste-lussa 1708. Juhana palaa taistelun jälkeen Riikaan. Olli jatkaa kuninkaan armeijaan ja joutuu Pultavan tais-telun jälkeen sotavangiksi Venäjälle.
Juhana tutustuu paluumatkalla rikkaaseen ruotsalaiseen kauppamieheen ja päästyään tämän suosioon päätyy lopulta varakkaaksi mieheksi.
Osassa IV Wanhaa vihaa Olli ja Juhana tulevat isovihan aikaiseen Suomeen. Kajaanin linna on vielä ruotsa-laisten hallussa. He menevät sinne ja osallistuvat Pielisjärvelle tehtyyn sissiretkeen. Kajaanista he mene-vät Kuopioon. Olli saa nimismiehen viran ja Juhanasta tulee vihattu veronkerääjä. Molemmat uusivat nuo-ruuden ajan lemmensuhteitaan. Mutta pian olosuhteet käyvät liian kuumiksi, joten heidän on paettava Suomesta. He pakenevat ensin venäläisten aikaisemmin valtaamaan Viipuriin ja sieltä Ruotsiun.
Wanhat tuntemattomat sotilaat on vanhanmallinen seikkailuromaani. Sankarit ovat komeita ja pelotto-mia. Sankarittaret siveitä ja kauniita.
Kirjailija on tosin kiero savolainen, joten edellisiin väitteisiin on syytä suhtautua varauksella.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 13, 2020
• ISBN: 9789528038733

Tauno Olavi

Tauno Olavi on siviilinimeltään Tauno Puolitaival. Hän oli Kuopiossa matemaattisten aineitten opettajan yläkoulussa ja jäi sieltä eläkkeelle 2006. Eläkeläisen on täytettävä päivänsä jollain mielekkäällä harrasteella ja Tauno Olavilla se on kirjoittaminen. Hän on uskonnoton eikä pysty tajuamaan, miten ihmiset pystyvät ottamaan jumalat todesta. Fysiikkaa ja matematiikkaa jonkin verran osaavana hän on yrittänyt selvittää erilaisia uskomuksia tutkimalla tieteen ja uskonnon yhteyksiä, mistä tuloksena on syntynyt kirja Taivaallista luonnontiedettä. Hänen muut kirjansa ovat seikkailuromaaneja. Ensimmäiset kaksi käsittelevät suurta pohjan sotaa ja isovihaa. Seuraava on hattujen sodan ajalta ja viimeinen Amazonilla julkaistu Kustaan sodasta.

Book preview

WANHAT TUNTEMATTOMAT SOTILAAT

WANHA III RATSUVÄEN URHOT

WANHA IV WANHAA VIHAA

WANHA III

RATSUVÄEN URHOT

Esipuhe

Kirja sisältää kaksi jälkimmäistä osaa kirjasarjasta, jolle olen antanut nimen Wanha-sarja. Sarjan kirjat ovat luonteeltaan erilaiset. Kaksi ensimmäistä osaa sisältyvät kirjaan Tervaa ja tähtiä. Ensimmäinen osa Wanhaa tähtitiedettä Turussa on runsaasti vuoropuhelua sisältävä lyhyt näytelmämäinen tarina Juhana Björn-nimisen nuorukaisen opiskelusta 1700-luvun alun Turun akatemian filosofisessa tiedekunnassa. Hänen isänsä Anders Björn yrittää saada professorin viran. Hän esittää taitojaan luennoimalla tähtitieteestä. Hän uskoo Kopernikuksen ja Keplerin esittämään aurinkokeskiseen kosmokseen. Teologit pitävät sitä Raamatun sanan vastaisena ja torjuvat Andersin yritykset.

Tämä kirja on toinen painos samannimisestä aikaisemmin julkaisemastani kirjasta. Painokset eroavat toisistaan vain erilaisten kansien suhteen. Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi e-kirjana aikaisemmin Elisan kautta kirjan Wanhan filosofian peruskurssi toisena osana. Jälkimmäinen osa Wanhaa vihaa ilmestyi erillisenä e-kirjana BoD:ssa. Nyt julkaistava e-kirja on sisällöltään sama kuin paperipainos.

Juhana opiskelee ja samalla isänsä puolesta ohjaa ruotsalaisen aatelismiehen poikaa Arvidia tämän oraation laadinnassa. Sen avulla tämän on tarkoitus osoittaa latinan kielen taitonsa. Arvid haluaa vastoin isänsä tahtoa inhoamastaan opinahjosta pois ja pojat laativat tätä varten niin härskin kirjallisen tuotoksen, että Arvid saa haluamansa ja erotetaan yliopistosta. Valitettavasti Juhana samalla tuhoaa isäntä pyrkimykset professorin viran saamiseksi niin, että koko perhe karkotetaan Turusta kaukaiseen Kuopion kirkonkylään.

Kirjassa kuvataan tuon ajan luonnontieteellisiä käsityksiä, jotka nykyajan katsannossa ovat naurettavia. Toisaalta ihmisten taikauskoiset käsitykset eivät ole mihinkään kadonneet. Nykyaikana ne ovat vain muuttaneet muotoaan ja kukoistavat monissa muodoissaan hyvin rahaa tuottavana bisneksenä.

Toinen kirja Tervaa Viipuriin kuvaa perheen elämää Kuopiossa. Kirjan tapahtumien kautta sarjan luonne muuttuu ensimmäisestä lähinnä ajan tieteellisiä käsityksiä kuvaavasta pyrkimyksestä seikkailuromaanin suuntaan. Kirjassa esitellään sarjan toinen päähenkilö sotilasurasta haaveileva Olli Korhonen. Olli opettaa Juhanalle sodan taitoja ja Juhana tälle saksan ja ruotsin kieliä. Ruotsin suurvalta-ajasta lopun tehnyt Suuri Pohjan sota on käynnissä Venäjää, Tanskaa, Puolaa ja joitain nykyisen Saksan alueen valtioita vastaan. Soturikuningas Kaarle XII sotii joukkoineen Puolassa samalla kun venäläiset valtaavat valtakunnan itäisiä ja eteläisiä osia.

Juhana ja Olli osallistuvat tervan polttamiseen ja sen viemiseen veneellä Lappeenrantaan. Sieltä he jatkavat Viipuriin, missä Juhana saa haltuunsa ajan kirjallisen aarteen Isaac Newtonin Principian. Isä Anders kuolee Viipurissa, minkä jälkeen elämä Kuopiossa noituudesta syytetyn äitipuolen Annan kanssa käy mahdottomaksi.

Kirjan lopussa Juhana ja Olli liittyvät Karjalan ratsurykmentin riveihin ja jäävät Viipuriin odottamaan kuljetusta sotakentille.

Tämä kirja Wanhat tuntemattomat sotilaat sisältää kaksi osaa. Kolmannessa osassa Ratsuväen urhot kuvataan kenraali Lewenhauptin yritystä viedä sotatarvikkeita ja muonaa kuningas Kaarle XII joukoille. Tämä on etenemässä nykyisen Ukrainan alueella yrittäessään hyökätä Moskovaan. Enimmäkseen suomalaisista joukko-osastoista koostuva yli 10 000 sotilasta käsittävä osasto matelee hitaasti syksyn 1708 aikana kohti pääarmeijaa, joka siirtyy koko ajan yhä kauemmas. Lopulta venäläiset hyökkäävät Lesnaja-nimisessä kylässä kuormaston kimppuun ja tuhoavat sen. Taistelu sinänsä päätyy ratkaisemattomana, mutta kuormaston vieminen eteenpäin osoittautuu mahdottomaksi.

Olli jatkaa pääarmeijaan ja joutuu Pultavan taistelussa sotavangiksi ja orjaksi Venäjälle. Juhana palaa Riikaan. Hän tutustuu ruotsalaiseen kauppiaaseen Johan Bergiin ja päätyy tämän suosioon. Juhana menee tämän jälkeen Englantiin Newtoniaan opiskelemaan.

Sarjan viimeinen osa Wanhaa vihaa kuvaa Isonvihan ajan tapahtumia Suomessa. Juhana palaa sotavankeudesta vapaaksi ostamansa Ollin kanssa venäläisten vallassa olevaan Suomeen. He menevät ensin Kajaanin linnaan, joka vielä on valloittamatta ja sieltä Kuopioon. Juhana ryhtyy verottamaan valloittajan valtuuttamana starostina seudun taloja. Olli saa pestin nimismiehenä.

Kajaanissa olon aikana Juhana osallistuu sissiretkeen Pielisjärvelle. Kuopiossa olokaan ei kovin rauhanomaista ole. Joten tämäkin osa ansaitsee hyvin seikkailuromaaniksi kutsumisen.

Luku 1 Riiassa

Kenraali Adam Ludvig Lewenhaupt oli saanut kuningas Kaarle XII:lta kevättalvella 1708 käskyn koota kuormaston muonaa ja sotatarvikkeita. Kuningas oli nujertanut Puolan ja ryhtyi nyt kukistamaan Venäjää. Hän pyrki ensin Dnepr-joelle aikomuksenaan suunnata sieltä Smolenskin kautta Moskovaan. Lewenhauptin oli määrä liittyä oman armeijansa kera kuninkaan joukkoihin matkan varrella.

Lewenhauptin armeijaan kuuluivat suomalaiset Turun, Porin, Viipurin, Savon, Uudenmaan ja Pohjanmaan jalkaväkirykmentit, Turun läänin ja Karjalan ratsuväkirykmentit sekä rakuunoita ja maarakuunoita. Näitten lisäksi siihen kuului ruotsalaisia joukko-osastoja ja liivinmaalaisia vapaaehtoisia.

Täydennyksiä pyrittiin saamaan, mutta siinä ei täysin onnistuttu. Juhana ja Olli odottelivat Viipurissa Riikaan lähtöä savolaisten ja karjalaisten rekryyttien kanssa. Muitten suomalaisten osastojen miehet tuotiin Kuurinmaalle Turusta.

Pitkät viikot käytettiin sotataitojen harjoitteluun. Olli ja Juhana saavuttivat ratsumiehen taidoissaan kiitettävän tason. Olli päihitti Juhanan kaikessa muussa paitsi ampumisessa. Juhana oli siinä lajissa luonnonlahjakkuus. Eräs upseeri järjesti hänen käyttöönsä aseen, jossa oli rihlattu piippu. Sen tarkkuus oli parempi kuin tavallisen musketin. Kukaan kokeneistakaan sotilaista ei pystynyt ampumaan sillä Juhanan veroisesti.

Alokkaiden laivaaminen ei onnistunut määräpäivään mennessä. Ollille tuli hätä käteen. Hän oli kuullut, että Lewenhauptin retkikunnan oli määrä koska tahansa lähteä Kuurinmaalta yhtyäkseen kuninkaan armeijaan, minne hän ehdottomasti halusi.

Olli järjesti heille matkan kauppalaivassa kesäkuun lopulla ennen muita rekryyttejä. Hevosia ja varusteita he eivät saaneet mukaansa.

Laiva saapui Riikaan heinäkuun alussa. Kaupunkiin päästiin purjehtimalla Väinäjokea ylös jonkin matkaa. Joen suussa kaupunkiin pääsyä vartioimassa oli Neumünde-niminen linnoitus. Laivamies selitti Juhanalle saksaksi, että sen varusväkenä oli Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti. Hän kertoi, miten sodan alkaessa talvella vuonna 1700 saksilaiset joukot olivat tulleet Riikaa piirittämään. Kaupunkia puolustavat joukot olivat pääasiassa pohjalaisia, turkulaisia ja uusimaalaisia ja savolaisia. Myös virolaisia sotilaita oli runsaasti.

Ensimmäinen piiritys kesti 90 päivää ja loppui, kun Suomesta Suomenlahden ympäri marssineet suomalaiset vakinaisen armeijan rykmentit saapuivat Riikaan ja lopettivat piirityksen.

Toinen piiritys oli alkanut, kun saman vuoden heinäkuussa Puolan kuningas August oli sinne hyökännyt. Kun kaupungin omat asukkaat, ympäristöstä sinne paennut väki ja 5000 sotilasta olivat pakkautuneet pienelle alueelle, taudit levisivät helposti. Rutto tappoi ihmisiä vielä piirityksen loputtua ja laantui vasta vuoden 1701 puolella.

Venäläiset yhtyivät sotaan. Kuningas Kaarle XII voitti heidät Narvassa. Ruotsalaisia oli 10 000 miestä, venäläisiä 32 000.

Juhana selvitti riikalaisen kertomaa saman tien Ollille ruotsiksi. Tämä osasi jo jonkin verran saksaakin, sillä he olivat koko kevään ja Viipurissa olonsa käyttäneet molempien kielten harjoitteluun. Niinpä Olli ymmärsi laivamiehen puheistakin suurimman osan, joten Juhanan kääntäminen oli vain hämäräksi jääneiden asioiden selventämistä.

Laiva eteni Väinäjokea pitkin Riian edustalle ja ankkuroi muiden siellä olevien laivojen joukkoon. Kaupunki oli vahvasti linnoitettu. Sitä ympäröi bastioneilla varustettu kaupunginmuuri. Sen takana erottuivat kaupungin talojen katot. Selvimmin pistivät silmään kolme kirkontornia, joiden laivamies selitti olevan Pyhän Jaakobin, Pyhän Pietarin ja Pyhän Marian kirkot.

– Onpa se iso kaupunki, sanoi Olli. – Viipuri ei ole tähän verrattuna yhtään mitään.

– Se on väkiluvultaan Ruotsin suurin, isompi kuin Tukholma, selitti Juhana.

– Ja rikas.

Lähellä kauppa-alusten ankkurointipaikkaa oli kolmikerroksinen nelitorninen linna. Siellä asuivat kenraalikuvernööri ja ruotsalaiset virkamiehet.

Olli ja Juhani keräsivät vähäiset tavaransa. Heidät vietiin maihin laivaveneellä.

– Nyt pitää kysyä, minne menemme ilmoittautumaan. Missähän Karjalanratsuväki majailee?

Olli meni rannalla olevan sotilaan luo ja sanoi:

– Terve. Me olemme uusia miehiä Savosta ja menossa Karjalan ratsuväkeen. Tietäisikö herra mahdollisesti, missä ne majailevat?

– Olette pahasti myöhässä. Karjalan rykmentti lähti kaksi viikkoa sitten.

– No voi hitto! Me kun toivoimme, että pääsisimme mukaan.

– Vai että ihan toivoitte. Minä taas olen hiton onnellinen, kun saan olla täällä Riiassa. Paras kääntyä kenraali Lewenhauptin puoleen. Esikunta, tai ne, jotka ovat vielä täällä, majailevat tuolla.

Mies osoitti linnaa joen rannalla.

– Me tyytyisimme vähän alempaankin portaaseen. Miten kenraali on vielä täällä?

– Leijonanpää menee perässä myöhemmin. Siinä retkueessa on yli 10 000 sotilasta ja 7000 vaunua, niin että se etenee hitaasti kuin sairas vanha lehmä. Ratsumies saa sen päivässä kiinni.

– Sittenhän mekin ennätämme mukaan, ilahtui Olli, nykäisi Juhanaa hihasta ja lähti suunnistamaan kohti linnaa.

Ruotsalainen vahtisotamies esti heidän pääsynsä sisään. Hän selitti, että kenraalilla ei todellakaan ollut aikaa ottaa vastaan kahta vähäpätöistä alokasta, vaan siitä huolehtisivat alempiarvoisemmat miehet. Olli kysyi, kehen he sitten ottaisivat yhteyttä, mihin vahtisotamies ei viitsinyt vastata, vaan hätisteli heitä pois.

Poikien onneksi linnasta tuli samassa ulos mies, jolla oli majoitusmestarin laatta kaulassaan. Olli ryntäsi heti tämän luo ja selitti kohteliaasti ja nöyrästi asiansa. Hän teki sen ruotsiksi.

– Siis suomalaisia tulokkaita Karjalan rykmenttiin? Tiedättehän, että tämä rykmentti on jo kaukana?

– Niin me kuulimme. Kuulimme myös, että kenraali Lewenhaupt aikoo lähteä perään. Ajattelimme, että kyllä mekin sitten ennätämme joukkoon mukaan

– Teillä on tietysti hevoset ja muut varusteet mukana?

– Meillä ei ole. Tulimme tänne kauppalaivassa eivätkä ne mahtuneet mukaan. Viipurissa sanoivat, että saamme ne täältä.

– Tosi on. Mutta ottajiakin on. Se riippuu siitä, katsotaanko teidät riittävän hyödyllisiksi.

– Olemme hyviä ratsumiehiä.

– Mutta taistelukokemusta teillä ei ole?

– Ei ole. Mutta kaikkihan aloittavat alusta.

– Niinpä. Minä olen muuten majoitusmestari Johan Törne. Olen Turun läänin jalkaväkirykmentistä.

– Tämä Juhana Björn on entinen turkulainen.

– Björn? Onko sillä jotain tekemistä yliopiston kanssa?

– Isäni oli siellä kirjastonhoitajana. Muutimme kaksi vuotta sitten Kuopioon.

– Muutitte Turusta Kuopioon? Kuka nyt sellaista tekisi?

Juhana ei halunnut kommentoida asiaa, eikä vastaus majoitusmestaria kiinnostanut.

– Herrat voivat tulla mukaani. Järjestän teille majoituspaikan ja selvitän, mitä teidän kanssanne tehdään.

Majoitusmestari vei heidät Sitadellin kasarmeille, etsi sieltä käsiinsä korpraali Juho Laxin ja jätti heidät tämän huostaan.

Korpraali järjesti heille makuupaikat huoneesta, joka makuulavereista päätellen oli tarkoitettu kymmenelle miehelle. Huone oli ahdas niin monelle ja Juhanaa alkoi arveluttaa.

– Joudummeko nukkumaan näin monen miehen kanssa?

– Miten niin? Älä nyt heti ala huolehtia moisesta!

– Niitten joukossa on taas joku Erik tai Samuel.

– Höpö höpö.

– Missä muut ovat?

– Jos eivät ole harjoituksissa, niin sitten kaupungilla. Mitä luulet millaisia naisia täällä on?

– Huoria ainakin. Tämä on iso paikka ja sotilaita on paljon.

– Toivottavasti sitä naislajia on riittänyt sotajoukon mukaankin. Mitäs jos mennään kaupungille? Pestuurahaa on vielä jäljellä.

– Minulla ne ovat melkein kaikki käyttämättä. Sinulla varmaan ei.

– Melkein kaikki on mennyt. Mutta on niistä iloakin ollut. Raha on luotu liikkumaan.

He eivät ennättäneet lähteä, sillä korpraali Juho Lax tuli takaisin ja käski mukaansa.

– Kenraali Lewenhaupt haluaa jostain syystä tavata nuoret herrat.

Juhana pelästyi ja Olli riemastui. Hän sanoi Juhanalle, että mitä korkeampi herra, sitä parempi uran kannalta. Riittävän korkea upseeri saattoi ylentää kerralla useita arvoja. Juhana sanoi, että nämä saattoivat halutessaan myös alentaa vaikka hautaan maan alle.

Korpraali vei heidät takaisin joenrannalla olevaan linnaan ja jätti saman vahtisotilaan käsiin, jonka kanssa he olivat jo jutelleet. Olli irvisti miehelle, kun tämä vastahakoisesti vei heidät sisälle ja käski odottamaan Lewenhauptin adjutanttia.

Tämä tuli tovin kuluttua, katseli poikia hetken happamasti ja esitteli itsensä:

– Olen kenraaliadjutantti Knorring. Kenraali Lewenhaupt haluaa tavata teidät. Ajanhukkaa, luulen. Hänen joskus pitää näyttää, miten hän arvostaa sotamiehiään. Kertokaapa minulle ensin, joko Lybecker on lähtenyt Viipurista?

Olli selitti ruotsiksi, mitä he asiasta tiesivät. Juhanaa ärsytti Ollin virheitä vilisevä kieli ja hän olisi itse halunnut antaa selostuksen. Kun Olli juuttui johonkin kohtaan, Juhana auttoi häntä. Olli esiintyi itsevarmasti ja pyyteli välillä anteeksi, että hänen ruotsin kielensä oli puutteellista, mutta selitti myös, että yritti koko ajan parantaa sitä. Knorringin puhuminen paljasti, ettei ruotsi hänenkään äidinkielensä ollut.

Kun Olli lopetti, totesi Knorring, että hyvä, kyllä heillä oli uutta tietoa tarjolla, joten kaipa tapaaminen oli perusteltua.

Knorring katosi jonnekin linnan sisäosaan ja tuli puolen tunnin kuluttua takaisin. Juhana ennätti tämän puolen tunnin aikansa selittää Ollille, mitä virheitä tämä oli puheessaan tehnyt ja opettaa muutamia sanoja, joita tämä ei ollut tiennyt. Hän huomautti lohdutukseksi, että ei Knorringkaan osannut ruotsia kunnolla ja ehdotti, että jospa hän antaisi selostuksen saksaksi. Olli ei suostunut. Hän sanoi, että hän tässä upseeriksi halusi eikä häneltä saanut riistää tätä tilaisuutta tehdä itsensä tunnetuksi.

Lopulta he seisoivat Lewenhauptin edessä nöyrinä alokkaina. Kenraali oli Juhanan arvion mukaan viisissäkymmenissä. Hänellä oli raskaat silmäluomet, isot silmät ja iso nenä. Pieni, tiukka veretön suu oli lujasti yhteen puristettu. Hän näytti väsyneeltä.

– Siis Savosta, Kuopiosta? Miten karjalaiset ja savolaiset sopivat yhteen?

– Loistavasti, sanoi Olli reippaasti. – Meillä ei tosin ole kokemusta karjalaisista ratsumiehistä, mutta meillä on siellä jonkin verran pakolaisia. Olemme tulleet niiden kanssa hyvin toimeen.

– Herra Björn ei ole savolainen, vaan turkulainen, eikö niin?

– Äitini oli savolainen. Isänikin oli alun perin, vaikka oleskeli paljon ulkomailla.

– Oliko hän oppinut mies?

– Hänellä oli maisterin arvo Wittenbergin yliopistosta. Hän toimi Turussa yliopiston kirjastonhoitajana.

– Ratsumies Björnin puheesta käy ilmi, että hän on sivistyneestä perheestä. Mitä kouluja nuori mies on käynyt?

– Triviaalikoulun. Opiskelin sitten jonkin aikaa yliopistossa. Kun isäni ei saanut professorin paikkaa, muutimme Kuopioon. Isällä ei ollut varaa kustantaa minun opiskelujani enää. Kuopiossa ei ole minkäänlaisia kouluja.

– Ikävää. Tämä maa tarvitsisi oppineita. Minä itse väittelin aikoinani Rostockissa. Olin pitkän aikaa kahden vaiheilla, valitsenko uran diplomaattina vai sotilaana. Minua kutsuttiin latinalaiseksi everstiksi siksi, että olen upseeriksi poikkeuksellisen oppinut. Olen siitä nimestä ylpeä.

Lewenhaupt piti pienen yksinpuhelun latinaksi. Juhanaa harmitti, koska kenraaliluutnantti ei kysynyt mitään eikä hän päässyt esittämään omia taitojaan. Tämän jälkeen Olli esitteli taas tietonsa Lybeckerin yrityksestä.

– Maaherra Lybecker ei siis ole vielä lähtenyt. Hänenhän piti lähteä jo juhannuksen jälkeen.

– Sanoivat, että lähtö siirtyy elokuulle.

– Ratsumies Korhonen väitti, että maaherra Lybecker odottaa minun yhtyvän hänen retkeensä? Että hän ajattelee, että joukkoni hyökkäävät Pietariin?

– Niin eräs viipurilainen kertoi.

– Lybecker on sikäli oikeassa, että jos saisin itse päättää, hyökkäisin sinne.

Mutta kuninkaamme ajattelee toisin. Minne herrat ratsumiehet luulevat hänen aikovan?

– Moskovaan, sanoivat Olli ja Juhana yhteen ääneen.

– Mitä mieltä herrat ovat aikomuksesta?

Olli vilkaisi Juhanaa ja odotti, että Juhana esittäisi tällä kertaa ensin mielipiteensä. Juhana piti suunsa ihan uhallakin kiinni. Lopulta Olli esitti varovasti:

– Molemmissa aikomuksissa on hyvät puolensa. Koska olemme suomalaisia, niin tietysti me näkisimme mieluusti, että venäläiset lyötäisiin rajoiltamme takaisin. Mutta me emme toki voi arvostella kuninkaamme päätöksiä. Jos hän ajattelee, että valtaamalla Moskovan hän voittaa enemmän, niin hän on varmasti oikeassa. Sotilaana olisin tavattoman ihastunut, jos pääsisin mukaan ryöstämään Moskovaa.

Lewenhaupt katseli hetken Ollia ja veti suutaan hymyyn.

– Ratsumies Korhonen voisi myös harkita diplomaatin uraa, niin on hänellä lipevä kieli. Muuten, aikooko ratsumies käyttää nimeä Korhonen? Ehdottaisin, että hän armeijassa käyttäisi ruotsalaista nimeä. Kävisikö esimerkiksi Olli Hård?

– Minulle on suuri kunnia, jos saan käyttää herra kenraalin itsensä ehdottamaa nimeä.

– Hyvä. Miten on muuten nuorten ratsumiesten kristinuskon laita?

– Hyvin se on molemmilla, sanoi Olli.

– Hyvin? Mitä ratsumies tarkoittaa?

– Osaamme uskon kappaleet hyvin.

– Onko teillä oman pappinne antama todistus asiasta?

– Ei ole. Liityimme ratsuväkeen vasta keväällä. Kukaan ei Viipurissa kiinnittänyt asiaan huomiota.

– Tiesittekö, että tällainen todistus vaaditaan?

– Tiesimme kyllä.

– Viipurissa olisi ollut aikaa etsiä joku sotilaspastori ja pyytää sellaista häneltä.

– Olemme pahoillamme, mutta se ei tullut mieleemme. Osaamme vaadittavat kristinopin kappaleet loistavasti, joten se ei tuntunut tarpeelliselta. Ajattelemme myös, että luja uskomme Herraan näkyy teoissamme eikä vaadi kirjoitettuja todistuksia.

– Hyvä, hyvä! Minä uskon ratsumies Hårdin sanoja. Mutta koska rykmenttinne pastori ei ole paikalla ja tämä on erittäin tärkeä asia, kuulustelen herrat itse. Sen jälkeen saatte todistuksen, jossa on minun allekirjoitukseni.

– Tämä on meille suuri kunnia, sanoi Olli. Hän kuulosti Juhanankin korvissa täysin vilpittömältä.

Lewenhaupt kävi sitten Ollin kanssa perusteellisesti läpi sotilaalta vaadittavat uskonasiat. Hän totesi, että Olli osasi ne hyvin ja laajensi kuulustelua, kunnes tiesi, missä Ollin tiedon rajat olivat.

Juhana esitti uskonkappaleet ruotsiksi, saksaksi ja latinaksi.

– Loistavaa, sanoi Lewenhaupt. – Olette ensiluokkaista sotilasainesta. Minulla on tapana pitää tähän aikaan päivästä pieni rukous- ja hiljentymishetki. Herrat ratsumiehet osallistunevat siihen.

Herrat ratsumiehet osallistuivat. Juhana mietti kyllä hetken, mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi, mitä hän tosiasiassa ei olisi ikinä uskaltanut tehdä. Hän pelästyi jopa sitä, että asia yleensä juolahti mieleen.

Kun hartaus oli ohi, Lewenhaupt ylensi Ollin korpraaliksi, käski adjutantin järjestää heille hyvät hevoset ja varusteet.

Olli oli riemuissaan uransa lentävästä lähdöstä. Hän eteni melkein tanssimalla, kun he lähtivät majoituspaikkaansa kohti. Juhana oli hapan ja irvisteli, että tämä oli saanut korpraalin arvon osaamalla ulkoa vähän katekismusta ja muutaman jakeen Raamatusta. Olli ei tuohon viitsinyt vastata, mutta vihjaisi, että Juhanan piti varoa sanojaan. Korpraalin pilkkaamisesta voisi saada kuolemantuomion. Lyömisestä saisi, mutta ei sentään pilkkaamisesta, sanoi Juhana ja täräytti Olli nyrkillä olkaan.

He tulivat majapaikkaansa. Viisi jalkaväen miestä oli palannut päivän toimista, joita ei sinä päivänä tuntunut ylettömästi olevan. He olivat iältään kirjavaa joukkoa parinkymmenen ikäisestä kuusikymppiseen sotilaaseen.

Vanhin näytti määräävän majapaikan tahdista. Pojat esittelivät itsensä. Ollin puhe aiheutti pientä hilpeyttä savolaisen murteensa takia. Juhana yritti unohtaa häneen jo tarttuneen saman vaivan ja puhui kuten oli Turun aikanaan puhunut.

– Siis Savosta, totesi vanhin, Juho Willman-niminen sotilas. – Ettekä silti onnistuneet välttämään sotaväen ottoa.

– Miten niin? Kyllä meiltä sodassa on miehiä siinä missä teiltäkin. Eivät Turunkaan porvarit mitenkään kuuluisia sodan miehiä ole.

– Ei meistä kukaan Turun porvari ole. Ajattelin vain, kun tämä Juhana puhuu niin perin hienosti, että mikä lienee herraskakara. Mutta täällä kyllä herran elkeet karisevat uskokaa pois!

– Ei nyt aleta tuota, sanoi Olli. – Tulemme muuten itse kenraali Lewenhauptin luota.

– Ihan tosi? Mitä kenraali leijonanpäälle kuului?

– Piti tärkeänä, että osaamme uskonkappaleet. Hän näytti perin riutuneelta. Ei taida mies paljon nukkua.

– Kenraali on eri mieltä kuin kuningas eikä se ole helppoa.

– Niin. Muuten jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä, minä olen sitten korpraali. Korpraali Olli Hård. Korhonen oikeastaan, mutta Lewenhaupt ei tykännyt suomalaisesta nimestä, vaan itse ehdotti minulle nimeä Hård.

Juho vilkaisi kavereitaan ja totesi:

– Tässäpä meillä on varsinainen kukonpoika.

Olli ei pannut pahakseen, virnisti vain. Juho jatkoi:

– Meillä on tuolla Turun komppaniassa eräs Erik Löfblad. Hän kertoi joskus Anders Björnistä, joka oli yliopistossa kirjastonhoitajana. Hänellä oli vaimo Anna, joka oli noita. Tämä Juhana on siis noidan kakara?

– Anna oli minun äitipuoleni, sanoi Juhana. Hän ajatteli, että nyt se taas alkaa.

– Joo. Se taisi olla äitipuoli. Erik sanoi, että hän noitui ihmisiä kuoliaaksi.

– Se on valetta.

– Hän kertoi myös, että äiti, anteeksi äitipuoli siis, huorasi erään ruotsalaisen aatelisnulkin kanssa, joka siitä ilosta taivutteli isänsä, korkean valtaherran, pelastamaan rouvan roviolta.

– Se on valetta.

– Mutta Erik oli myös kuullut, että Herra Jumala itse rankaisi huoraa ja poltti tämän omakätisesti

– Se on valetta.

– Erik sanoi myös, että koska noita ei tunnustanut eikä saanut synninpäästöä, hän nyt huoraa helvetissä.

– Erik puhuu paskaa.

– Hyvät herrat, hillitkää nyt itsenne! sanoi Olli. – Muistakaa, että jos Juhanan äiti oli noita, niin Juhanakin on.

– Herran äitipuoli oli noita, ei äiti.

– Sanotaan, että kaikilla ihmisillä on noidan taidot. Anna, Juhanan äitipuoli, oli viisas ja näyttävä nainen. Jos olisitte hänet nähneet, että puhuisi noin.

– Me yrittäisimme sen hameisiin.

Nurkassa istui hiljainen, lihavahko mies, joka ei ollut nauranut muiden kanssa. Hän sanoi:

– Eräs Savon jalkaväen sotilas Neumündessa oli ollut Kuopiossa käräjillä, kun tämä rouva tuomittiin. Hän vannoi, että oli nähnyt saman rouvan viime kesänä Danzigissa elävänä. Hän oli ihan varma, että nainen oli sama.

– Minä kuulin myös, kun hän kertoi siitä Erikille. Erik sanoi, että eräs liivinmaalainen sotilas oli nähnyt, miten noita paloi kuoliaaksi Savonlinnaan vietäessä savupirtin mukana, puuttui puheeseen toinen sotilas.

– Siinä näette, sanoi Olli. – Juhana itse nosti ruumiin palaneen majan raunioista ja vei Kuopioon. Kirkkoherra kieltäytyi siunaamasta rouvaa haudan lepoon. Ei suostunut edes soittamaan kirkon kelloja, vaikka Juhana olisi reilusti maksanut eikä antanut haudata siunattuun maahan. Niinpä Juhana hautasi äitipuolensa metsään. Eräs kuopiolainen väitti, että kun Juhana laski liinaan käärityn ruumiin lumen peittämään maahan, lumi suli ensin ruumiin alta niin että höyry nousi, sitten jäinen maa aukeni alla ja ruumis vajosi sinne itsestään. Juhana uhkasi kirkkoherraa, että koska noita ei päässyt asianmukaisesti haudan lepoon, hänen haamunsa palaa kostamaan.

– Miksi tämä haamu on sitten Danzigissa eikä Kuopiossa?

– Rouva oli alun perin Lyypekistä. Hän hakee vauhtia synnyinmaastaan.

– Puhut paskaa, sanoi Juho, hieman epävarmasti tosin. – Danzig on Puolassa, sitä paitsi.

– Herra sotamies muistaa, että olen korpraali. Hieman kunnioitusta. Me korpraalit emme valehtele koskaan.

– Herra korpraalin ei pidä asua alhaisten sotamiesten joukossa.

– Aliupseereilla on omat majoitustilat.

– Me muutamme kyllä. Järjestän asian heti, sanoi Olli. Hän nousi ja viittasi Juhana mukaansa.

– En minä ole korpraali, vastusteli Juhana.

– Jäätkö mieluummin tänne? kysyi Olli. Juhana ei jäänyt. Varusmestari Törne järjesti Ollille ja Juhanalle toisen huoneen. Hän antoi heille varastosta vaatteet, aseet ja satulat. Hevosia he eivät vielä saaneet. Ratsuväen luutnantti von Hagenin oli määrä testata heidän aseiden ja hevosten käsittelytaitonsa seuraavana päivänä.

Majapaikassa Juhana heilutteli kokeeksi miekkaansa. Varusteiden, kuten miekankin laatu oli varsin hyvä. Nahkaiset mustat housut ja nahkahaarniska, kylteri, ja hyvästä verasta tehty takki olivat uudet. Takki oli sininen ja sen sisävuoret keltaiset. Lisäksi he saivat nahkaiset ratsumiehen saappaat, soljella varustetun vyön, hatun, päällysviitan ja muutaman sukkaparin.

Patruunalaukku, täikampa ja muuta pientä kuului myös varustukseen. Pistoolit, kotelot niitä varten ja karbiini eivät olleet uusia, mutta vaikuttivat hyväkuntoisilta. Karbiinia varten oli leveä nahkainen hihna, jonka varassa se ratsastettaessa killui soturin selässä. Olli veti kamppeet ylleen, venytteli ja liikehti ne päällään, kunnes ne tuntuivat sopeutuvan hänen kehoonsa.

– Hah! Hienot ja uudet! Ne haisevatkin hyvälle!

Olli nosti saappaansa ylös suoraan istuvan Juhanan nenän eteen. Juhana tönäisi ne pois. Hän katseli omaa vaatepinoaan, joka vastenmieliseltä. Niiden päälle pukeminen tuntui merkitsevän lopullista eroa siviilielämästä.

He ottivat pienet nokoset. Tai Olli otti. Juhana ei pystynyt nukkumaan.

Seuraavana aamuna he osallistuivat aamuhartauteen. Kenraali Lewenhaupt oli tilaisuudessa mukana. Tilaisuuden jälkeen he etsivät käsiinsä Turun ratsuväen luutnantin Nils von Hagenin.

– Korpraali? hän sanoi alkajaisiksi Ollille. – Itse Lewenhaupt muka nimitti, heti kun tapasi? Tietämättä mitään herran sotataidoista?

– Niin hän teki, herra luutnantti. Osasin uskonkappaleet hyvin.

– Voi olla, että Herran apua korpraali tarvitseekin enemmän kuin miekan.

Entäs tämä toinen? Kiltti ylioppilaspoika ja ihan äsken äidistä vieroitettu? Hän osasi myös uskonkappaleet, eikö niin?

– Juhana esitti ne myös latinaksi ja saksaksi. Hän ei saanut ylennystä, koska kenraalia vitutti se, että hän osaa ne paremmin kuin tämä itse.

– Voi hyvät hyssykät! Ja teidät pitäisi kouluttaa sotilaiksi!

– Ei tarvitse, herra luutnantti. Me osaamme kaiken.

– Sehän nähdään.

Von Hagen järjesti heille hevoset. Juhana ja Olli satuloivat ne. Se kävi nopeasti ja vaivatta, vaikka ratsuiksi oli tarkoituksella valittu äkäiset ja vilkkaat yksilöt.

Luutnantti johdatti heidät ulos kaupungin alueelta joen vartta yläjuoksulle päin. Mukana oli myös parikymmentä ratsumiestä von Hagenin omasta yksiköstä.

Sitten pojat näyttivät sotilaallisen osaamisensa. Von Hagen laittoi heidät ja joukon muut sotilaat ratsastamaan niin nopeasti kuin pystyivät reitin, joka oli paikoin vaarallinen sekä hevosille että ratsastajille. Kumpikin ratsukko pysyi pystyssä ja ehjänä. Olli oli Juhanaa huomattavasti nopeampi lähinnä siksi, että oli valmis ottamaan riskejä eri tavalla kuin tämä. Molemmat olivat muita miehiä selvästi sukkelampia. Yksi hevonen kaatui ja taittoi jalkansa. Sitten von Hagen testasi heidän ampumataitonsa. He ampuivat karbiineilla seisaaltaan maalitauluun. Molempien ampumisnopeus ja tarkkuus olivat taas omaa luokkaansa. Juhana osui joka kerta, Olli missasi yhden laukauksen.

Seuraavaksi heidät laitettiin ampumaan liikkuvan hevosen selästä sekä karbiineilla että pistooleilla. Tässä lajissa Olli oli Juhanaa parempi. Hänen käsissään oli enemmän voimaa kuin Juhanalla, mikä auttoi raskaiden aseitten käsittelyssä.

Lopuksi joutuivat miekkailemaan von Hagenin miehiä vastaan. Toisten haavoittamista tuli välttää ja taistelu lopetettiin, kun von Hagen katsoi, että jompikumpi olisi pystynyt pistämään tai lyömään toisen kuoliaaksi. Juhana ja Olli voittivat taas kaikki vastustajansa, joita kummallekin kertyi kymmenkunta.

Von Hagenin ylimielisyys ja sarkasmi olivat karisseet laji lajilta. Hän myönsi lopulta ääneen, että Olli oli kyllä korpraalin arvonsa ansainnut.

– Mutta pelkkä taito eri riitä. Ratsumies Björn pistää nyt tuon jalkansa taittaneen hevosen kuoliaaksi.

– Enkö saa ampua sitä?

– Eikö käsky ollut täysin selvä? Ratsumies Björn pistää sen kuoliaaksi miekallaan.

Juhana seisoi hetken orvon näköisenä paikallaan, kunnes Olli tönäisi hänet liikkeelle. Juhana kylmäsi tunteensa ja meni kentällä toinen jalka koholla seisovan hevosen luo. Hän kohotti miekkansa, mutta ei tiennyt, minne olisi ollut paras pistää. Hän otti välillä kaksin käsin kiinni miekastaan ja suunnitteli lyöntiä, joka olisi viiltänyt hevosen kaulavaltimon auki. Luutnantti karjaisi siihen, että käskin pistää enkä lyödä. Juhana jäi seisomaan siihen miekka koholla tietämättä mitä tehdä. Muut sotilaat seisoivat ympärillä ja odottivat naureskellen.

– Herra luutnantti. Minne pistän sitä? hän kysyi lopulta.

– Ratsumies Björn pistää, minne parhaaksi katsoo. Olisiko ihminen helpompi tapettava?

– Herra luutnantti. Tiedän, minne ihmistä on pistettävä. En ehkä saa iskettyä miekkaa niin syvälle, että se osuu sydämeen, joten hevonen jää kitumaan.

– Onko sillä ratsumies Björnin mielestä jotain väliä?

– On sillä.

Ympärillä olijat Ollia lukuun ottamatta nauroivat. Juhana seisoi kuin halvaantuneena, pystymättä tekemään mitään.

– Hyvä on, sanoi luutnantti ja käski yhden sotilaistaan lopettamaan hevosen. Hän esti Juhanaa poistumasta hevosen luota tai edes kääntämästä katsettaan.

– Jos ratsumies ei pysty tappamaan hevosta, niin mitä hän tekee, kun vastaan tulee venäläinen? kysyi luutnantti katsoen halveksivasti Juhanaa, joka seisoi siinä maata katsellen.

– Herra luutnantti, sanoi yksi tämän ratsumiehistä. – Tiedän monta tapausta, joissa ratsumies ei pystynyt tappamaan hevostaan, mutta surmaa vihollisia arkailematta.

– Kiitos, ratsumies. En pyytänyt neuvoja, mutta annoittepa minulle hyvän ajatuksen.

Tämän jälkeen von Hagen valitsi viisi miestään ja antoi heille ohjeet, joita muut eivät kuulleet. Ohjeet saatuaan miehet lähtivät ratsastamaan kaupunkia kohti.

Juhana tunsi itsensä kelvottomaksi. Hän ajatteli, että luutnantti neuvoisi päällystöä hylkäämään hänet saman tien.

Von Hagen halusi sitten selvittää, mitä Olli ja Juhana tiesivät ratsuväen hyökkäystaktiikasta. Hän antoi kullekin miehelle roolit. Kaksi miehistä esitti ensimmäistä ja toista ratsumestaria, kaksi ensimmäistä ja toista luutnanttia. Kornetteja oli myös kaksi. Kahdelle lankesi kunnia esittää majoitusmestareita.

Neljä miestä esitti korpraaleja. Juhana esitti lipunkantajaa, joka taistelussa luovutti lippunsa toiselle kornetille. Yksi toimi trumpetistina. Loput saivat ratsumiesten roolit.

Tämän jälkeen Olli järjesti tämän pienoiseskadroonan hyökkäysmuodostelmaan. Olli oli jo äidinmaidossa imenyt moiset tiedot karoliinien taktiikasta, joten homma onnistui vaivatta.

Ratsuväki muodosti hyökätessään kiilan, jonka kärjessä olivat ratsumestari ja lippua kantava kornetti. Kiilan siivissä ratsastivat luutnantti ja korpraalit. Toinen luutnantti ja majoitusmestarit ratsastivat muodostelman takana yhtenä tehtävänään hätistää pakoon yrittäviä takaisin.

Harjoituksen aikana kaupunkiin lähetetyt miehet palasivat mukanaan venäläinen vanki. Tämä oli pelästyneen näköinen rähjäinen Juhanaa nuorempi poika. Juhanan mieltä kouraisi. Hän arvasi, mitä tuleman piti. Von Hagen käski kaikki alas ratsailta piiriin vangin ympärille. Sitten hän kutsui Juhanan joukon keskelle, vangin eteen.

– Ratsumies Björn. Saatte helpomman tehtävän. Jos kerran miehen tappaminen on helpompaa kuin hevosen, niin pistäkääpä nyt tämä vanki kuoliaaksi! Ympärillä olevat miehet eivät tällä kertaa naureskelleet, vaan odottivat hiljaisuuden vallitessa. Juhana piti miekkaa kädessään ja katsoi edessään olevaa nuorukaista. Kuolemanpelko näkyi tämän silmistä eikä Juhana voinut katsoa niitä lyhyttä vilkaisua pitempään. Hän ajatteli, että paras iskeä sen tien, miettimättä enempää. Mutta kun isku viivästyi, hänen kykynsä tehdä se hävisi. Hän tajusi, että tuli mitä tuli, hän ei pystynyt siihen. Vanki, jonka kädet oli sidottu eteen, syöksähti äkkiä miesten ketjun läpi, hyppäsi hevosen selkään ja karautti tiehensä. Luutnantti kirosi ja karjaisi käskyn ampua pakenija. Mutta yksikään ase ei harjoituksen jälkeen ollut ladattu luutnantin omia lukuun ottamatta. Kun tämä keksi sen, karkuri oli jo liian kaukana. Vanki ratsasti kaupungista poispäin, kunnes tuli pienelle jokea kohti laskevalle purolle. Sitä ylittäessään hevonen kompastui ja heitti vangin selästään. Puron reunassa oli katkenneen ohuen puun kyynärän mittainen teräväkärkinen tynkä. Vanki osui voimalla suoraan tähän ja se meni hänen vatsastaan läpi. Perään ratsastaneet sotilaat ennättivät näkemään miehen viimeiset hengenvedot. Luutnantti katseli hetken kuollutta ja käski sitten Juhanan kuolleen viereen. Tämä pystyi vaivoin katsomaan ruumista. Hän vilkuili samalla ympärillään olevia miehiä, joista yksi teki ristinmerkin katsoen samalla oudoksuen Juhanaa.

– Ratsumies Björn! Tämäkö on teidän käsityksenne siitä, miten mies lävistetään miekalla? Luutnantti odotti. Juhana ei saanut vastatuksi mitään.

– Onko tämä miekka? kysyi luutnantti, repäisi puunsälön irti kuolleenvatsasta ja tyrkkäsi sen Juhanan silmien eteen.

– Herra luutnantti. Se ei ole miekka. Se on puunsälö, sanoi Juhana. Hän kammoksui veristä kuollutta, mutta oli samalla iloinen, kun ei ollut itse tätä tappanut.

Von Hagen komensi kaksi miehistään hautaamaan ruumiin lähellä olevaan suohon. Muut hän vei takaisin kaupunkiin ja lähetti majapaikkoihinsa. Juhana ja Olli jäivät muiden jälkeen.

– Korpraali Hård. Olen tyytyväinen siihen, mitä osaatte. Eteeni ei pitkään aikaan ole tullut teidän veroistanne rekryyttiä, minkä viestin välitän myös kenraalille. Hän on ilmaissut halunsa saada tietää arvioni teistä.

Luutnantti piti tauon, taputti Ollia hyväksyvästi olkapäälle ja lähti.

– Kiitos! Vaikka eipä hän mitään uutta minulle kertonut, totesi Olli.

– Minuun hän suhtautui nurjasti. Ei edes katsonut silmiin enää.

– Hän pelkää sinua.

– Pelkää? Miten niin?

– Se puunsälö sen onnettoman vatsassa oli viimeinen niitti. Et ikinä enää pääse irti noidan maineestasi.

– Höpö höpö. Mistä hän siitä olisi kuullut? Eivätkä upseerit sellaiseen usko.

– Taatusti uskovat siinä missä sotilaatkin. Minäkin alan uskoa.

– Minä en halua sellaista mainetta! Se on sinun syytäsi.

– Erikin ja niitten muitten kertomukset ja tämä vangin kuolema riittävät kyllä ilman minun lisäyksiäni.

– Olen silti surkea sotilas. Miksi luutnantti määräsi minut eikä sinua teurastamaan sen hevosen?

– Hän tiesi etukäteen, että minä pystyn siihen.

– Olisitko tappanut sen vanginkin?

– Totta kai olisin. Hetken luulin, että sinäkin olisit.

– Niin luulin minäkin. Mutta jäin epäröimään ja enkä sitten pystynytkään.

– Älä sure. Taistelussa se käy itsestään. Kun venäläinen tulee päälle miekka kädessä, sinulla ei ole varaa jäädä miettimään.

Olli vaikeni ja lisäsi sitten:

– Vaikka hitosta sen tietää, kun sinusta on kyse.

Juhana ja Olli saivat tämän jälkeen olla päiväkausia rauhassa. Ainoat sotilaalliset puuhat, joihin he osallistuivat, olivat aamun ja illan hartaudet. Juhana olisi jäänyt niistäkin pois, mutta Olli taivutteli hänet osallistumaan niihin.

Kenraali Lewenhaupt oli niissä läsnä aina. Olli varmisti joka kerta, että kenraali näki hänet, hurskaan Herran edessä nöyrän korpraalin.

He kävivät tutustumassa kaupunkiin. Olli ihasteli taloja, kirkkoja ja leveitä katuja ja vakuutti monta kertaa, että Viipuri ei kerta kaikkiaan ollut Riian rinnalla mitään.

Mikä parasta kaupungissa oli runsaasti naisia. Siellä oli kauniita porvaristyttöjä, mutta heidät pidettiin lujassa talutusnuorassa. Isillä ja äideillä oli vuosien saatossa kertyneitä karvaita kokemuksia sotilaista ja upseereista. Juhana ja Olli katselivat heitä kaihoten, mutta jopa Olli myönsi, että ehkä oli parempi jättää nämä kalat kokematta.

Kaupungissa oli lukuisasti krouveja, joissa porvarit onkivat sotilaiden rahat talteen. Niissä puolestaan pyöri naisia, jotka olivat helposti saatavilla, jos vain rahaa oli. Ollilla oli pestuurahastaan jonkin verran jäljellä. Kun hän oli ne tuhlannut, Juhana lainasi. Hän ei kestänyt katsoa lemmentuskissaan kiemurtelevaa Ollia majapaikassa, jossa hän itse luki Newtonia.

Juhana ajatteli, että hänestä ei todellakaan ollut sotilaaksi. Jos Ollia ei olisi ollut, hän olisi karannut ja hakeutunut Lyypekkiin, jossa uskoi Annan asuvan Ruuthin kanssa.

Hän ei karannut, mihin suurin syy oli rahan puute. Estääkseen itseään hautomasta onnetonta oloaan hän yritti ymmärtää Principiaa ajatellen, että se lopulta aukaisisi hänelle tien pois. Hän uskoi siihen lähes irrationaalisella tavalla. Joskus hän myönsi, että Aristoteleen etiikan liika lukeminen oli todellakin samentanut hänen järkensä.

Erään iltana hän ei kestänyt enää Newtoniakaan. Hän muisteli Ollin kertoneen, että tämä oli menossa Elsternest- nimiseen krouviin ja päätti mennä sinne. Hänen mieleensä oli kesken lukemisen muistunut Elina ja Viipurin leski Beata niin, että hänen siittimensä oli ponnistautunut kiusallisen jäykäksi.

Hän otti Principian mukaansa. Tavaroitten ja rahan varastelu oli suosittu harrastus. Juhana ajatteli, että vieköön mitä vievät kunhan kirja säästyy. Oli iltapäivä. Kaupungilla oli varsin hiljaista. Ollia ei näkynyt krouvissa. Juhana tilasi olutta ja etsi hiljaisen paikan ikkunan vierestä. Siinä oli niin valoisaa, että hän näki lukea.

Hän uppoutui lukemaan ja unohti hetkeksi ympäristön. Hän havahtui, kun nelissäkymmenissä oleva herrasmiehen näköinen mies istui samaan pöytään olutmukinsa kanssa. Miehellä oli säntillisesti leikatut vaalea tukka ja parta. Hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja symmetriset sinisine silmineen.

– Terve. Toivottavasti en häiritse, sanoi mies ruotsiksi. Hän kohotti samalla mukiaan ja kulautti olutta kurkkuunsa. Juhana vastasi tervehdykseen, nosti omaa tuoppiaan ja joi hänkin.

– Olen Henrik Müller. Olen välskäri Helsingen jalkaväkirykmentissä.

– Müller? Onko äidinkielesi saksa?

– On. Synnyin Mecklenburgissa.

– Äitipuoleni oli Lyypekistä. Jos haluat, puhutaan saksaa.

Juhana oli huomannut, miten vaivalloisesti Henrikin ruotsin puhuminen sujui.

– Oikein hyvä. Ruotsini on kehnoa. Latinakin kävisi.

– Sama minulle. Tämä kirja on latinaa.

– Näin sen. Siksi ajattelin, että nuori herra puhuu sitäkin.

– Anteeksi. En sanonut nimeäni. Olen ratsumies Juhana Björn Karjalan ratsurykmentistä. Odottelen täällä, kunnes pääsen liittymään siihen. Se on samalla tiellä kuin sinunkin rykmenttisi.

– Minunkin on määrä mennä sen perään. Minulla on täällä vaimo ja tytär.

Vaimo oli sairas ja jäin tänne, kun muut lähtivät. Saanko kysyä, miten noin sivistynyt mies on sotilaana ratsuväessä?

– Se on pitkä juttu. Isä kuoli ja äitipuolta syytettiin noituudesta. Niin että minä olin kotipuolessa jonkinlainen hylkiö, joka voitiin vaikka heittää väkeen. Vältin sen, kun värväydyin itse. Lisäksi minulla oli Kuopiossa hyvä kaveri, enkä halunnut jättää häntä.

– Uhrauduit kaverin takia?

– Ei ihan niinkään. Mutta täällä minä olen.

– Missä tämä Kuopio on?

– Kaukana Suomen sisämaassa. Lähin tunnettu paikka on Savonlinna, koska siellä on linnoitus.

– Niin se kohtalo kuljettaa. Miten osaat latinaa?

– Opiskelin yliopistossa Turussa. Luvut jäivät kesken, kun isä joutui lähtemään sieltä. Hän on nyt kuollut.

– Vähän samoin on minunkin laitani. Minä opiskelin lääketiedettä Leidenissä. Olin aika pitkällä, kun jouduin lopettamaan. Nyt olen välskäri armeijassa.

Mies vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain. Sitten hän havahtui takaisin nykyhetkeen ja kysyi:

– Ymmärrätkö tuosta mitään? Anteeksi, että kysyn, mutta eikö kirja ole aika vaikea?

– On se. Ymmärrän osan, mutta en läheskään kaikkea. Tarvitsisin jonkun, joka opettaisi. Mutta sellaisia on kai vain yliopistoissa. Turussa tosin kukaan ei tiennyt Newtonista mitään.

– Minä voisin auttaa. En osaa opettaa eikä tilaisuuttakaan ole, mutta minulla on kirja, jossa nuo asiat on selitetty ymmärrettävämmin. Se on englantilaisen John Keill-nimisen miehen Introductio ad Veram Physicam.

– Se on kai latinaa? Kun nimi kerran on?

– On. Et osaa englantia?

– En yhtään.

– Minä olen asuskellut Englannissakin kirjavan taipaleeni aikana. Toin kirjan sieltä.

– Tarkoitatko, että myisit kirjan?

– En. Ajattelin, että teemme vaihtokaupan. Sinä annat minulle tuon Newtonin Principian ja minä sinulle Keillin.

– En minä tästä voi luopua. Jos Keillin kirja auttaisi ymmärtämään Newtonia, niin sitten palaisin taas lukemaan tätä.

– Aivan. Ehdotan, että kun meillä on edessä nähtävästi pitkä yhteinen taival, niin sinä pidät Keillin ja luet sitä, minä tämän Principian ja luen sitä. Sitten vaihdetaan takaisin.

– En tiedä. En tunne sinua.

– Ymmärrän kyllä. Ei sitä heti tarvitse päättää. Meillä on lähtöön pari viikkoa aikaa.

– Mistä tiedät?

– Lewenhaupt lähtee heinäkuun lopulla. Retkikunta etenee perin hitaasti. Kenraali jarruttaa tahallaan.

– Jarruttaa tahallaan? Miksi?

– Lewenhaupt ei halua, että kuningas suuntaa Moskovaan. Kenraali on varovainen mies. Venäläiset eivät ryhdy reiluun taisteluun, vaan vetäytyvät ja tuhoavat kaiken tieltään. He vievät asukkaat mennessään orjiksi, polttavat kaikki asumukset ja tuhoavat viljan. He eivät jätä mitään jäljelle. Siksi kuningas tarvitsee Lewenhauptin kuormastoa. Siinä pitäisi olla joukoille ruokaa kolmeksi kuukaudeksi.

– Jos retkikunta etenee niin hitaasti, niin miksi venäläiset eivät käy sen kimppuun?

– Kuninkaan sotajoukko sitoo niiden päävoimat. Ne eivät uskalla jättää kuningasta etenemään ihan miten tämä haluaa, vaan vahtivat tätä niin isolla joukolla, että pystyvät tarvittaessa pysäyttämään hänet.

– Jospa kuningas tulisi kuormastoa vastaan?

– Niin Lewenhaupt varmaan toivoo. Hän toivoo ehkä myös, että Kaarle hyökkää Pietariin.

– Taitaa olla turha toivo?

– Ikävä sanoa, mutta kuningasta ei sinun maasi kiinnosta. Muuten hän ei olisi antanut tsaarin vallata Inkerinmaata ja Suomenlahden linnakkeita.

Henrik pyysi lisää olutta ja tarjosi Juhanallekin. Tämä ei halunnut enempää.

He siirtyivät juttelemaan tieteestä yleensä. Henrik oli perehtynyt Juhanaa paremmin fysiikan uusiin keksintöihin. Hän tunsi Huygensin saavutukset ja tiesi kertoa, että Aristoteleen väite siitä, että tyhjöä ei ollut olemassa, oli väärä. Joku Torricelli-niminen mies oli elohopeaputken avulla sellaisen tehnyt ja toinen, Guericke- niminen, oli järjestänyt Magdeburgissa näytöksiä tyhjöstä puolipallojen avulla. Hän tiesi myös, että Newton oli julkaissut muutama vuosi aiemmin kirjan, joka käsitteli valon kulkua ja sen olemusta. Henrik kertoi, miten valkoinen valo saatiin hajoamaan väreiksi kolmionmuotoisen lasin avulla. Hän väitti, että sateenkaaren synty perustui samaan ilmiöön.

He istuivat krouvissa pari tuntia, minkä jälkeen Henrik kutsui Juhanan kotiinsa. Hän oli kuljettanut perheensä mukanaan Riikaan, mitä varten hänellä oli asunto kaupungissa.

Vaimo oli ruotsalainen Tukholmasta kotoisin oleva nainen Helena Enholm. Hän oli jonkin verran nuorempi kuin Henrik. Heillä oli 17-vuotias tytär Ellen. Helena oli saman oloinen nainen kuin mitä Henrik oli mies. Hän oli vaalea ja kasvonpiirteet olivat säännölliset ja symmetriset.

Tytär muistutti olemukseltaan äitiään. Hän suhtautui Juhanaan välinpitämättömästi. Hän tervehti kun Henrik käski ja palasi sitten omiin askareisiinsa.

Henrik haki Keillin kirjan.

– Tämä on oikeaa fysiikkaa, tieteen tulevaisuutta, sanoi Henrik avatessaan kirjan. – Nimikin on Johdatus oikeaan fysiikkaan.

Juhana avasi kirjan ja katseli lukujen otsikoita. Filosofoimisen metodista, Kappaleiden kiinteydestä ja ulottuvuudesta, Suureiden jaettavuudesta, Painavien kappaleiden laskeutumisesta kaltevilla tasoilla ja paljon muuta. Lopussa liitteessä on Huygensin ympyräliikettä koskevaa selitystä.

– Tämä on sitä, mitä tulevaisuudessa kutsutaan fysiikassa. Voit unohtaa luonnonfilosofian kokonaan.

– Eikö tässä ole vain osa Principian asioista? Puhutaanko tässä missään astronomiasta?

– Keill kirjoittaa siitä kirjaa, joka ilmestyy joskus myöhemmin. Mutta tällä pääset hyvään alkuun.

Juhana selasi kirjaa ja luki sieltä täältä pätkiä. Muutama hämäräksi jäänyt kohta Principiasta valkeni hänelle saman tien.

– Voisin minä tämän ottaa. Onko tarjouksesi voimassa?

– Totta kai se on. Ole hyvä. Minuun voit kyllä luottaa. Kirjasi on hyvissä käsissä.

Juhana uskoi sen. Hän ajatteli myös, että vaikka Principia häneltä hukkuisikin, hän joskus pystyisi hankkimaan uuden. Hän tiesi, että ilman joko asiantuntevaa opastusta tai Keillin kirjan kaltaista helppotajuisempaa selvitystä hän ei tekisi kirjalla mitään.

Henrik pyysi häntä syömään perheensä kanssa. Juhanalla oli kiire majapaikkaan kirjaa lukemaan, mutta hän ei kehdannut kieltäytyä. Myös Henrikin tytär Ellen kiinnosti häntä niin, että hän ei pannut pahakseen tilaisuutta tutustua tähän paremmin.

Aterialla hän kertoi heille elämästään ja taustastaan. Kun hän kertoi äitipuolensa saamasta noidan maineesta ja oman sotilasuransa alusta, kaikki nauroivat. Henrikin vaimo tosin surkutteli häntä ja sanoi, että ei hänen pitäisi sotilas olla vaan hengen mies. Juhana torjui ajatuksen tietäen, että Helena tarkoitti pappia.

Henrik sanoi, että ihmisen tai eläimen tappaminen ei toki mukavaa ollut, mutta siihen tottuisi pakon edessä. Hän kertoi omista kokemuksistaan välskärinä. Hän oli ottanut osaa muutamaan taisteluun ja oli nähnyt kuolemaa enemmän kuin kukaan sotilas. Joissakin tilanteissa upseerit olivat käskeneet tappamaan myös omia pahasti haavoittuneita, joilla ei enää ollut mitään toivoa selvitä elossa.

– Näihin käsiin on kuollut useampi mies kuin sinun käsiisi tulee koskaan kuolemaan, hän totesi synkän tarinansa lopuksi ja näytti hyvin hoidettuja käsiään. Naiset näyttivät tottuneen isän julmiin kertomuksiin ja söivät kaikessa rauhassa.

Henrik kertoi ottavansa perheensä mukaan. Hän sanoi, että kaupunkia oli piiritetty jo kahdesti kuluvan sodan aikana ja että tulisi vielä kolmaskin kerta. Asumista ruton ja piirityksen kiusaamassa kaupungissa hän ei halunnut läheistensä kokevan. He olivat joka tapauksessa kohtalonsa armoilla kulkivat sitten sotajoukon mukana tai olivat kaupungissa.

Juhana oli eri mieltä, mutta ei sanonut sitä. Hän hyvästeli ja läksi kirja kainalossaan majapaikkaansa. Principia jäi välskärin haltuun.

Juhana luki kirjaa pitkään yöhön kynttilän valossa, kunnes Olli livahti sisään pienessä humalassa ja iloisella mielellä. Hän alkoi saman tien riisuutua.

– Sait taas pillua? Paljonko maksoit tällä kertaa?

– Älä ilkeile. Tämä ei ollut huora, vaan ihan tavallinen naisihminen.

Jonkun porvarin piika. Oletko lukenut koko päivän?

Juhana näytti kirjaansa ja sanoi, että tämä ei ole Principia, vaan kirja, jossa on samoja asioita helpommassa muodossa. Hän kertoi myös, mistä ja miten oli saanut kirjan.

– Tällä välskärillä on siis tytär? Seitsemäntoista ja nätti?

– Niin.

– Ottaako välskäri tytön mukaansa sotaan?

– Ottaa.

– Hullu mies. Sinä tietysti lupauduit tytön ritariksi?

– Ei hän paljon jutellut. Oli omissa oloissaan.

– Niinpä niin, sanoi Olli ja nukahti

Luku 2 Karjalan ratsurykmentin riveihin

Heinäkuun puoliväli lähestyi. Olli ja Juhana kuluttivat aikaansa Riiassa. He saivat olla suhteellisen vapaasti, mitä Olli käytti hyväkseen pyörimällä kaiket illat kaupungilla. Juhana puolestaan luki Keilliä.

Olli kyllästyi odotteluun. Hän kiusasi Juhanaa valittamalla, että tätä vauhtia kuningas olisi Moskovassa ennen kuin he pääsisivät edes omaan ratsurykmenttiinsä. Hän esitteli joka ilta uusia tietojaan sekä kuninkaan että Lewenhauptin kolonnan liikkeistä. Erään iltana hänellä oli hallussaan jopa karkea kartta, jonka avulla hän selvensi tietojaan.

– Kaarlen armeija on ollut taistelussa Holofsynissä. Se on tuossa. Taistelu käytiin jo pari viikkoa sitten. Kuningas pieksi ison joukon moskoviitteja ja ne pakenevat kiireen vilkkaa Moskovan suuntaan. Tuossa etelässä on helkkarin iso joki Dnepr. Se laskee Mustaan mereen ja siitä lähtee sivujokia. Berezina, Soz ja mitä niitä lieneekään. Tuossa on Berezina ja Kaarle on jo sen rannalla. Sinne on täältä jotain 40 peninkulmaa. Lewenhauptin piti olla Berezinajoella jo kesäkuussa, mutta mokoma matelija laittoi porukat liikkeelle vasta kesäkuun lopulla. Tuossa on Smolensk ja tuolla Moskova. Katso nyt, miten lähellä se on! Kaarle menee koko ajan tuosta suoraan (Olli piirsi kynnellään viivaa, joka vei länsi-itä-suunnassa, hieman ylös kaakkoon päin Puolan alueelta Moskovaan) ja meidän pitäisi mennä näin (Olli piirsi viivan Riiasta kaakkoon niin, että viiva leikkasi kuninkaan reitin). Meidän pitäisi olla jo tuossa (Olli osoitti viivojen leikkauskohtaa). Siis olla tuossa jo nyt, mutta porukka on täällä pohjoisessa! Eräs upseeri väitti, että Karjalan rykmentti oli tuossa, Sillagola siinä lukee, pari päivää sitten. Sinne ratsastaa täältä kolmessa neljässä päivässä ihan helposti. Kuriirit vievät täältä sinne Lewenhauptilta käskyjä solkenaan. Jotkut kolonnassa olevat upseerit ottavat lomia ja käväisevät täällä eukkojaan naimassa tuon tuosta. Ja me kyykimme täällä tyhjän pantteina! En ymmärrä, mitä se ukko oikein aikoo. Entä jos hän ei lähdekään Moskovaan, vaan suuntaa Pietariin Lybeckerin kanssa? Minä en halua sinne!

Juhana ei halunnut minnekään. Hän viihtyi hyvin Riiassa kirjansa parissa, missä hän sai nukkua kaikessa rauhassa omissa tiloissa pelkästään Olli seuranaan. Ajatus joutua ahtaaseen märkään telttaan sotilaitten sekaan ei viehättänyt. Se, että kesä oli sateinen, tiesi miesten hänen mielestään alhaisen henkisen tason päälle märkien pahalta haisevien vaatteitten tuomat riesat.

– He eivät kysy, minne sinä haluat. Eikö Pietari olisi paljon parempi? Moskoviitti jättäisi Viipurin rauhaan eikä pääsisi Kuopioonkaan.

– Minä en välitä hittojakaan jostain Kuopiosta. En ikinä palaa sinne!

– Sitä sinä et tiedä. Voit joutua vaikka taistelemaan siitä joskus.

Olli lähti viemään karttaansa takaisin. Hän pyrki seuraavien päivien aikana upseerien puheille ja kärtti näiltä lupaa tai käskyä lähteä ratsastamaan kohti retkikunnan kolonnia. Pari päivää myöhemmin ryntäsi riemuiten Juhanan luo.

– Huomenna lähdetään! Kenraali Lewenhaupt on käskenyt viedä eversti Stackelbergille marssiohjeita ja me saamme viedä ne!

– Eivät he niitä sinun vastuullesi anna.

– No eivät tietenkään! Lähtee sinne muitakin. Mutta me lähdemme myös.

– Mitä niissä marssiohjeissa käsketään?

– En tiedä. Ukko varmaan käskee panna tuulemaan. Vauhtia, vauhtia, lisää vauhtia!

– Itse hän ei vielä lähde, eikö niin? Miksi hän käskisi muka panna tuulemaan?

Newtonin kirjan kohtalo huolestutti Juhanaa. Hän meni Müllereitten luo ja kertoi lähdöstään. Müller kertoi, että he lähtisivät myös. Helsingen jalkaväkirykmentti ja Karjalan ratsurykmentti olivat molemmat muita kolonnan osia kauempana. Välskäri tiesi kertoa, että itse asiassa Lewenhaupt käski niiden hidastaa vauhtiaan, jotta muut saisivat ne kiinni sitten kun kenraali liittyisi mukaan. Tämä väitti odottelevansa Pärnusta tulevaa von Schlippenbachin liivinmaalaista rakuunarykmenttiä. Kenraali ei tosi asiassa halunnut lähteä retkelle, jonka hän pelkäsi päättyvän täydelliseen katastrofiin. Hän toivoi, että kuningas muuttaisi suunnitelmiaan ja viivytteli sen takia.

Juhana kertoi illalla Ollille, että Müller liittyisi vaimonsa ja tyttärensä kanssa samaan seurueeseen. Olli kiukustui siitä ja sanoi, että se siitä kiireestä. Välskärin ja tämän perheen mukana olo tietäisi näitä useita siviilejä ja näitten tavaroita kuljettavia vaunuja ja siis hidasta etenemistä.

Aamulla kävi Ollin iloksi ilmi, että Müller perheineen liittyisi toiseen joukkoon kuin hän ja Juhana. Heidän seurueensa käsitti kolmekymmentä ratsumiestä, joitten määrä oli myös mennä yksiköittensä luo. Sotilaat kuuluivat Turun ja Porin läänin ratsurykmenttiin. Mukana oli myös kuriireja, joitten oli määrä viedä Lewenhauptin käskyjä ja ohjeita liikkeellä olevien joukko-osastojen päälliköille.

Olli käytti kuriirien tietoja hyväkseen ja selvitti perusteellisesti, mitä joukkoosastoja retkikuntaan kuului. Hän yritti myös selvittää, kuinka paljon heitä loppujen lopuksi oli, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Juhanaa asia kiinnosti lähinnä siksi, että joukkojen määrän perusteella hän pystyi arvioimaan, miten suuret mahdollisuudet heillä olisi selvitä, kun moskoviitit hyökkäisivät.

– Porukkaa on liikkeellä tolkuton määrä. Joukot ovat hajallaan eivätkä etene oikeastaan ollenkaan. Niitä on ihan varta vasten käsketty liikkumaan hitaasti. Jossain tuolla etelässä on Minsk-niminen paikka ja sinne suunnataan. Oikealla siivellä etenevät Wennerstedtin, Schreiterfeltin ja Brandtin rakuunat. Vasemmalla menevät Uudenmaan ja Turun jalkaväkirykmentit, Liivinmaan aatelislipusto, Skoghin rakuunat ja Zögen Karjalan maarakuunat. Se porukka varmistaa, etteivät moskoviitit pääse idästä päin yllättämään. Meikäläisten partioita liikkuu Väinäjoen rannoilla pitkin sen pituutta Väinänlinnassa, Jakobstadissa ja Dubenassa saakka. Keskellä kulkee jalkaväkeä. Nekään eivät etene yhdessä, vaan ainakin kolmena eri kolonnana.

– Tiedätkö, missä Helsingen jalkaväki on?

– Onko neitsyt Ellen siinä?

– Ellen ei kiinnosta, mutta kun välskärillä on se Principia. En halua menettää sitä.

– Yksi kuriiri sanoi, että kaikki kerääntyvät lopulta jossain Oniksztyssä, jonne Lewenhauptkin tulee. Joten ehkä tapaat rakkaan Principiasi sitten siellä. Karjalan ratsuväki menee kaukana jalkaväen edellä.

– Miten paljon meitä sitten kaikkiaan on?

– Kukaan ei oikein tiedä. Jos ottaa huomioon kaikki rykmentit, eskadroonat ja pataljoonat, mitä niitä sitten onkaan ja laskee, kuinka paljon niissä pitäisi porukkaa olla, niin se ynnää jotain 16 000 sotilasta. Mutta rykmenttejä ei ole saatu täysilukuisiksi, joten ei niitä niin paljoa ole. Vaunuja on myös tuhansia. Ensin ovat ne vankkurit, joissa kuljetetaan kuninkaan armeijalle tarkoitettuja muonaa ja muuta kuten ammuksia ja ruutia. Niitä on kaksituhatta ainakin. Entä tiesitkö, että eversteillä, everstiluutnanteilla ja majureilla on pekkaa päälle yli kymmenen vaunua kullakin? Vänrikilläkin on kolme tai neljä vaunua, vaikka ei ole sen kummempi upseeri!

– Everstin hevosiakin on sitten yli 20, eikä vain? Jos sinulla olisi kymmenen vaunua käytössäsi, niin mitä niihin lastaisit sitten?

– Yhden naikkosen jokaiseen. Rykmenteillä on sitten niitten tarvitsemaa tavaraa täynnä olevia vaunuja melkoinen liuta. Sitten jossain lönköttelee yli 1200 elukkaa käsittävä lauma teuraskarjaa, nautoja härkiä mitä niitä lieneekään. Vaunuja täytyy kaikkiaan olla 7000 kappaletta. Kuvittele, mikä riesa ne ovat, kun tiet ovat mitä ne näillä säillä ovat? Pelkästään niitten pyöriä korjaamaan tarvitaan iso liuta seppiä ja jos jonkinlaisia kirveen ja vasaran heiluttajia.

– Miten koko porukka sitten ruokitaan? Niillä mukana olevilla varastoilla?

– Niihin ei saa koskea. Ruoka kerätään seudun talonpojilta. Tai siis ryöstetään. Se se vasta homma onkin. Tätä seutua ovat riistäneet myös moskoviitit, joitten joukot ovat hyörineet täällä koko ajan. Niitten sotilaat ihan tarkoituksella tuhoavat kaiken minkä ennättävät, jotta meille ei jäisi mitään. Inkerinmaalta ne ovat vieneet asukkaatkin mukanaan orjiksi omien herrojensa maatiloille. Niitä myydään jopa joillekin helkkarin mullaheille vai mitä allaheja ne ovat jossain kaukana idän mailla.

– Ajattele, että jos sinustakin upseerin sijaan tulee pelkkä orja? Joudut sitten pesemään jonkun äveriään ja pullean mullahin persettä.

– En hitossa. Joudun jonkun naisen seksiorjaksi haaremiin.

– Sitten ne leikkaavat sinulta ensin munat pois. Äänesi muuttuu kimakaksi eikä sinulla enää seiso. Vaikka näkisit sata naista yhtä aikaa alasti, se ei vaikuttaisi sinuun mitenkään. Kuvittelepas sitä ensin ja halua sotaan sitten!

– Enpä taida. Kuvittele sinä, miten joku niistä pyyhkii perseensä sinun rakkaan kirjasi sivuilla!

Juhanan mieleen putkahti kuvitelma, miten sata alastonta haareminaista saa kukin kätöseensä eunukkiorjan jakaman Principian arkin, miten he kyyristyvät ja alkavat pyyhkiä paperilla sieviä pyllyjään. Mielikuva oli niin elävä, että hänen piti tehdä tietoinen ponnistus riistäytyäkseen moisesta irti.

Juhana ja Olli saapuivat muutaman päivän ratsastamisen jälkeen Karjalan ratsurykmenttiin. Olli tunsi olevansa omiensa joukossa, Juhana ei. Hän tiesi helppojen päivien olevan ohi.

Juhana ja Olli olivat liittyneet armeijaan Juvalla olevien ratsutilojen nimissä. Niinpä heidät liitettiin Pien-Savon komppaniaan, jota johti majuri Gustaf Swan. Mies oli lähes kuusikymppinen kokenut sotakarhu, joka oli menettänyt iän myötä otettaan. Ratsumestari Gerhard Willand paikkasi majurin puutteita sen minkä pystyi. Hän katsasti Ollin ja Juhanan näiden ilmoittautuessa. Olli kertoi, että oli saanut korpraalin arvonsa itse Lewenhauptilta ja kehui häpeämättä heidän olevan ensiluokkaistakin parempia ratsumiehiä. Ratsumestaria moinen uho nauratti. Hän jätti heidät kornetti Jakob Spoofin huostaan käskien tämän tutustuttaa heidät komppanian miehiin.

Kornetti oli kolmissakymmenissä oleva pienikokoinen, laiha ja ärtyisä mies. Hän puhui ja toimi ylivilkkaasti ja kireään sävyyn, aivan kuin hänellä olisi ollut ainainen kiire. Hän toi upseerin arvovaltaansa esille koko ajan korostetusti ja käytti täysin tarpeettomasti loukkaavaa kieltä alaisiaan kohtaan. Kornetti ärsytti Juhanaa ensi näkemältä ennen kuin mies ennätti avata suunsa. Olli suhtautui mieheen päällisin puolin neutraalisti. Hän tunnusti myöhemmin Juhanalle, että hänen teki koko ajan mieli lyödä miestä kuonoon.

Kornetti arvioi heitä hetken katseellaan ja totesi sitten:

– Korpraali siis, ja Kuopiosta? Herran pitäisi kuulua jalkaväkeen eikä ylvästellä täällä. Että itse Lewenhaupt nimitti? Kenraalin pää alkaa pehmetä.

– Niin teki, herra kornetti. Kerronko mielipiteenne kenraalille, kun juttelen seuraavan kerran hänen kanssaan?

– Ja vielä röyhkeä saatana! Mutta olkoon. Meillä on puutetta miehistä, joten kuka tahansa kelpaa.

Hän esitteli heidät kahdelle muulle korpraalille Tuomas Asikaiselle ja Matti Hiltuselle. Nämä molemmat olivat isokokoisia vantteria miehiä. Tuomas oli vaalea ja Matti tumma. Ulkoilmassa vietetty parinkymmenen vuoden sotilaselämä oli värjännyt molempien kasvot likaisenruskeiksi ja piirtänyt niihin syvät uurteet. Juhana arvioi heidät alle neljänkymmenen ikäisiksi.

Korpraaleita ajatus Lewenhauptin ylentämästä savolaisesta nulkista ärsytti vielä enemmän kuin kornettia. Esittely jäi muutamien murahdusten vaihdoksi.

Ratsumestari Willand määräsi Juhanan Ollin kanssa samaan porukkaan. Hän selitti, että varsinainen päivittäinen sodankäynti käsitti ympäristön haravointia ja kaiken irti saatavan ruuaksi laskettavan keräämistä. Korpraalit johtivat omia miesryhmiään, jotka kiertelivät ympäristössä saalista hakemassa. Koska Olli oli tulokas, hän saisi aluksi ratsastaa tavallisen ratsumiehen asemassa jonkun toisen korpraalin komennossa homman oppiakseen.

Juhana totesi Ollille, kun he olivat kahdestaan.

– Huonosti alkoi. Suututit heti lähimmän esimiehesi. Vaikka ei sillä ole väliä. Sinun mahdollisuutesi päästä upseeriksi ovat täysin olemattomat, kun et ole suvultasi aatelinen.

– Onko tuo Spoof aatelinen?

– Hän on Inkerinmaalta. Sikäläisten herrojen pentu, joten kai hänet siksi lasketaan.

– Kun päästään kuninkaan luo, niin minä näytän, millainen sotilas olen. Majesteetin paisteessa kypsyy nopeammin. Hänen ei tarvitse välittää syntyperästä.

– Aateliset on hänellekin aatelisia. Yksi kuninkaan komentajista, Carl Creutz, nimitettiin henkirykmentin luutnantiksi, kun hän oli kaksivuotias.

– Valehtelet.

– Niin välskäri Henrik Müller väitti. Hän on asunut Ruotsissa ja tietää paljon niiden asioista.

– Aateliset ovat joskus olleet nekin ei-aatelisia. Kuningas on niistä tehnyt aatelisia.

– Yleneminen käy hitaasti. Eräs ratsumestari, joka oli korpraali vuonna 1665, pääsi kornetiksi 1671, luutnantiksi 1678 ja oli ratsumestari 1694. Olet ratsumestari viisikymppisenä, jos hyvin käy. Luultavasti et koskaan pääse korpraalia ylemmäs, joten ole onnellinen. Olet nyt urasi huipulla.

– Usko pois, Juhana! Olen upseeri hyvin pian ja aatelinenkin joskus. Sen olen päättänyt.

– Se ratsumestari on muuten tällä hetkellä vankina Venäjällä. Se tai kuolema on yleinen uran huippu.

– Elämässä on riskinsä. Ilman sotaa minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Tautiin voi kuolla kotisängyssäänkin. Mutta nyt muutan käytökseni täysin. Minusta tulee upseerien nöyrä alamainen. Ensin on vain otettava selvää, kenen persettä kannattaa nuolla.

Seuraavina päivinä Olli käytti runsaasti aikaa juttelemalla sotilaitten kanssa ja utelemalla näiltä, millainen kukin upseeri oli luontojaan ja laatuaan. Hän sai kuulla, että kornetti Spoof oli tiukka uskon mies, joka puhui runsaasti Jumalan kostosta ja hyvistä kristillisistä tavoista. Hän inhosi uhkapeliä ja juopottelua. Hän ei myöskään sulattanut kiroilua eikä rivoa naisia käsittelevää kielenkäyttöä. Kaikki nämä paheet olivat normaalin sotamiehen elämään oleellisesti kuuluvia, joten Spoofin suosio miesten keskuudessa oli olematon.

Eräs sotilas kertoi Juhanalle, että korpraalit Asikainen ja Hiltunen sekä ratsumies nimeltä Kristian Horn saivat puolestaan käyttäytyä lähes miten halusivat ilman, että kornetti Spoof puuttui asiaan. Kun kornetti oli liikkeellä muonaa etsimässä tai jossain muussa tehtävässä, hän otti poikkeuksetta nämä mukaansa. Joskus he olivat liikkeellä neljistään. Juhana kysyi, mistä moinen saattoi johtua. Sotilas epäröi ja sanoi sitten, että huhujen mukaan heidän kynsiinsä joutuneet siviilit saivat kärsiä hyvin ikävää kohtelua. Kohtelun laadusta hän ei suostunut kertomaan. Kysymykseen, miksi ylemmät upseerit eivät tehneet mitään, sotilas vastasi, että kornetti oli majuri Swanin suosiossa ja valitukset pysähtyivät tähän.

Juhana kertoi kuulemansa Ollille. Tämä sanoi, että sota oli sotaa ja takertui siihen, että kornetti oli majurin suosikki. Kornetin silmissä pätemällä saattoi kenties päteä myös majurin silmissä. Niin kauan kuin ei käyty varsinaista sotaa, piti keksiä muita keinoja kunnostautua.

Olli ja Juhana joutuivat korpraali Asikaisen miesten mukaan. Heille määrättiin haravoitavaksi alue, joka ulottui parin peninkulman päähän marssireitistä.

Kylien asukkaat olivat yleensä paenneet sotilaitten tulosta kuultuaan ja vieneet elikkonsa ja ruokavarastonsa mukanaan. Ratsumiehet kolusivat talot päällisin puolin läpi ja rikkoivat hieman paikkoja. Hyvän majapaikan löytäessään he jäivät sinne varsinkin sateisella ilmalla ja aloittivat kortinpeluun ja ryyppäämisen. Asikainen itse osallistui näihin harrasteisiin täysin rinnoin. Juhana ja Olli kieltäytyivät ottamassa osaa. Olli väitti, että hän oli harras uskovainen eikä omatunto sallinut. Juhana ei selittänyt tekemisiään millään tavalla. Hän ymmärsi, että sai olla rauhassa vain Ollin selän suojissa.

Olli vaati, että he olisivat yrittäneet etsiä paenneita talonpoikia kylien lähiseuduilta. Hän arveli, että nämä eivät olleet voineet mennä vanhusten, lasten ja karjansa kanssa kovinkaan kauas. Asikainen totesi, että jos Olli halusi, niin siitä vaan. Kukaan muu Juhanan lisäksi ei taatusti lähtisi mukaan.

Olli ei halunnut henkeään riskeerata. Kaksi sotilasta oli liian vähän kylien miesväkeä vastaan, vaikka näitten aseistus ei kovin kummoinen ollutkaan. Asikainen teki myös selväksi, että kukaan ei lähtisi etsimään, vaikka he jäisivät retkeltään palaamatta.

Olli uhkasi kertoa asiasta kornetille. Korpraali Asikainen sanoi, että herra on hyvä ja kertoo. Hän ei näyttänyt mitenkään pelkäävän seuraamuksia. Muut ratsumiehet jatkoivat naureskellen juomistaan ja pelaamistaan. Olli katseli heitä hetken niin, että Juhana pelkäsi hänen käyvän miesten päälle. Mutta Olli näytti lähinnä olevan ihmeissään siitä, että miehet eivät välittäneet sen enempää upseerilla uhkaamisesta. Hän oli kuvitellut, että tiukkapuheinen ja ärhäkkä Spoof olisi ollut edes jonkinlainen pelote.

He palasivat muutaman päivän kuluttua rykmenttiin lähes tyhjin käsin. Olli oli onnistunut löytämään kunnossa olevan kärrynpyörän ja yhden kanan, jotka hän esitteli omana saaliinaan. Niitä ei kukaan pitänyt kovin kummoisena meriittinä.

Kornetti Spoof kysyi Asikaiselta, miten Ollin oppiminen edistyi. Asikainen sanoi, että huonosti. Hänen puolestaan korpraali Hård jouti jonkun muun riesaksi.

Olli halusi puhua kornetin kanssa hetken niin, että muut eivät kuulleet. Pienen tuokion jälkeen hän palasi Juhanan luo.

– Kerroitko, että he ryyppäävät, pelaavat ja nahistelevat sen sijaan, että yrittäisivät löytää ruokaa rykmentille?

– Kerroin. Kornetti lupasi, että ottaa asian puheeksi Asikaisen kanssa.

– Luuletko, että niitten ilmiantaminen auttoi asiaasi?

– Ei tainnut auttaa. Kornetti näyttää pelkäävän Asikaista ja sen kavereita eikä hänessä ole miestä laittamaan niitä kuriin. Hän tajusi, että minä tajusin sen ja suuttui.

– Kannattaa siis luovuttaa. Mikset tee niin kuin muutkin, jos se kerran näyttää riittävän?

– En taatusti tee. Kerroin kornetille vielä, että Asikainen laiminlöi aamun ja illan rukoushetkiin osallistumisiaan. Se oli ainoa, mikä sai sen puhisemaan jotain. Jos ei juominen ja pelaaminen suututa sitä, niin kokeilen tätä Jumalajuttua. Jos se tehosi kenraali Lewenhauptiin, niin miksei se tehoa kornetti Spoofiinkin?

Sota-artiklat määräsivät Jumalan pilkasta kuolemantuomion. Juovuksissa olosta hartaudessa sotamies selvisi saamalla raudat kaulaansa.

He oleskelivat muutaman päivän rykmentin kanssa leirissä toteuttaen Lewenhauptin käskyä viivytellä, jotta myös jalkaväen osastot ehtisivät mukaan. Päivät olivat sateisia, joten kastumisen välttämiseksi sotilaat pysyttelivät teltoissaan. Aika kului hitaasti, joten ajankuluksi harrastetut uhkapelit ja juomingit aiheuttivat jatkuvasti pientä ja isompaakin riitelyä.

Juhana vältti teltassa oleskelua niin paljon kuin pystyi. Hän oli mieluummin koko ajan hieman märkä, kuin kuunteli sotilaitten nälvimistä sen takia, että kieltäytyi juomasta ja pelaamasta. Hän yritti lukea Keillin kirjaa. Sen kuivana pitämiseksi hänen piti säilyttää sitä koko ajan vedenpitävien vaatteitten sisällä. Se ei tietysti onnistunut täysin, joten kirja hiljalleen alkoi nuhraantua ja muuttua osin lukukelvottomaksi. Muut katselivat kirjaa epäluuloisesti. He eivät uskoneet, kun hän selitti sen käsittelevän pelkästään fysiikaksi kutsuttua luonnontiedettä. Heidän mielestään sen täytyi olla Jumalan sanaa, mikä vaimensi jonkin verran