Kuuden vuosikymmenen ajoilta: Muistelmia Suomesta

By August Schauman

"Kuuden vuosikymmenen ajoilta" – August Schauman (käännös Santeri Ivalo). Julkaisija - Good Press. Good Press on moneen tyylilajiin keskittynyt laajamittainen julkaisija. Pyrimme julkaisemaan klassikoita ja kaunokirjallisuutta sekä vielä löytämättömiä timantteja. Tuotamme kirjat jotka palavat halusta tulla luetuksi. Good Press painokset ovat tarkasti editoitu ja formatoitu vastaamaan nykyajan lukijan tarpeita ottaen huomioon kaikki e-lukijat ja laitteet. Tavoitteemme on luoda lukijaystävällisiä e-kirjoja, saatavilla laadukkaassa digitaalisessa muodossa.

• Language: Suomi
• Publisher: DigiCat
• Release date: Dec 14, 2022
• ISBN: 8596547459736

Book preview

August Schauman

Kuuden vuosikymmenen ajoilta

Muistelmia Suomesta

EAN 8596547459736

DigiCat, 2022

Contact: [e-mail]

Sisällysluettelo

SUOMALAISELLE LUKIJALLE.

NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860.

VIITESELITYKSET

LAPSUUDEN AIKOJA 1830-1840.

Vanhempaini koti uudessa Helsingissä; perhesuhteita

vanhaan Turkuun.

Sota — kun vainolainen tuli maahan.

Ruotsin aika. Ruotsin historia kodissani.

Uudet valtiolliset olot; keisarit Aleksanteri I ja Nikolai I.

Pelon aikaa.

Venäläistä vaikutusta, venäjänkieli, suomalaisia Venäjän

palveluksessa.

Mitä ajateltiin; hiljaista talttumista; unta avoimin silmin.

Suomalaisen kirjallisuudenseuran syntyminen. Kalevala ja

Runeberg.

Suomen kaarti Puolan sodassa.

Helsingin kaupungin kehittyminen ja uudisrakennukset.

Yliopistotalon vihkiminen ja promotsiooni 1832.

Ylioppilaitten vormupuvut; ylioppilaskahakoita; Toukokuujuhlat.

Erojuhla Runebergille.

Maan sanomalehdistö. Runebergin Morgonblad.

Runebergin runot; muu kotimainen kirjallisuus.

Yksityisiä kirjastoja; lukuseuroja; Hvasserin ja Arvidssonin

valtiolliset Suomea koskevat lentokirjat.

Kouluopetus; Helsingin lyseo.

Henkilömuistoja: G. A. Ehnrooth; C. J. von Konow; muita

sotavanhuksia; upseereja ja sotamiehiä: J. A. Ehrenström;

W. Klinckowström; C. Walleen; Falck, Richter, Ladau;

E. B. v. Weissenberg; C. L. Engel; C. v. Rosenkampfi;

N. Nordenskiöild; kreivi F. Steinheil; F. W. A. Argelander;

G. G. Hällström; J. G. Linsén.

Julkinen elämä lamassa; taideaisti maassa.

Kesäistä elämätä; uintiretkiä; sotilasharjoitukset

Kampin kentällä.

Höyrylaivaliikkeen alku Suomessa; keisarin perhe Ischora-laivassa;

huvimatkoja Rääveliin ja sieltä Helsinkiin.

Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesilaitos, sen syntymä ja kehittyminen.

Yliopiston riemujuhla 1840; vieraita lähetystöjä ja kutsuvieraita;

Franzénin vastaanotto; promotsioonit; kirjallisia juhlajulkaisuja;

venäläisten ja suomalaisten kirjailijain ystävällisiä suhteita;

J. Grot ja hänen kalenterinsa.

Karjalaisen majoorin riemujuhlamuistot.

NUORUUDENAIKA OPINTOAIKA 1840-1850.

Käännekohta v:n 1840 tienoissa.

Reformeja valtionhallinnossa: L. G. v. Haartman; rahakannan

muutos; sekasorron aika, suomalaista, ruotsalaista ja

venäläistä rahaa; uudet rahat.

Suuri koulurefornri.

Kreivi R. H. Rehbinderin kuolema.

Rehbinderin jälkeläinen.

Perintöruhtinas kansleriksi; hänen käyntinsä Helsingissä.

Sanomalehdistö jälkeen vuoden 1840; aikakauskirja Suomi;

Hels. Morgonblad ja Fab. Collan; Hels. Tidningar ja Z. Topelius.

G. Renvall suomenkielen asemasta; G. Rein kansallisen sivistyksen

kehittymisestä.

Ylioppilastutkinto ja tuloni yliopistoon.

Yliopiston varakansleri A. A. Thesleff; rehtori N. A. Ursin;

W. G. Lagus; J. J. Tengström; J. J. Nordström; J. J. Nervander.

Sisäänkirjoitus Turun osakuntaan; osakuntaelämää; pohjolainen

osakuuta; savokarjalainen osakunta; seurustelua savolaisten

kanssa; suomalaisia ylioppilasnimiä.

Yliopistoluentoja; dosentit Snellman, Cygnaeus, Wallin, Castrén;

ylioppilaskunnan eturinnan miehet; kansallistunne; hegeliläisyys;

Runeberg ja Almqvist.

Ylioppilaitten rahankeruu vanhojen taideteosten ostamiseksi;

taistelu konsistoriossa Ursinin ja Nordströmin välillä;

ylioppilaitten mielenosotus Nordströmin hyväksi; rehtorin

nuhteet ylioppilaskunnalle.

Sanomalehdistö; J. W. Snellman Kuopiossa; Saima-lehti; sen

näytenumero, sen kansallinen ohjelma, sen letkaukset ja

väittelyt, sen kansallisuusartikkelit, sen vaikutus muuhun

sanomalehdistöön; Saiman vastustajat; Irokesi-ystävät ja

Järkevät suomalaiset.

Heräävä nuoruudenharrastus suomenkieltä kohtaan; Castrénin

luennot; suomenkielisiä puheita ensi kerran osakunnan

vuosijuhlassa.

Savolaisten Lukemisia; runollinen kevättuulahdus 1845;

Morgonbladet Berndtsonin ja Elmgrenin aikaan; uusia

kirjallisia tuotteita.

Matkani Savoon; käyntini Porvoossa Runebergin luona; Jyväskylä

ja W. Kilpinen; tulomme Leppävirroille, elämä Kopolanniemessä;

iloista ylioppilaselämää Kuopiossa; J. W. Snellman; hänen

kihlausjuhlansa ja iloista seurustelua hänen kanssaan;

Pro Muntris Nunibus, purjehdusmatkalla Saimaalla Kellgrenin,

Ahlqvistin y.m. kanssa: pieni akatemia Punkaharjulla; Sakari

Sakarinpoika ja Makkonen, Kymäläinen ja Puhakka; Kotimatka

Imatran ja Viipurin kautta Helsinkiin.

Valtiollinen taivas: Mentschikoff, Armfelt, Thessleff, v. Haartman,

Klinckowström, Casimir v. Kothen.

Helsingin kaupungin edistyminen; julkisia ja yksityisiä

uudisrakennuksia; liikeolot.

Ulrikaporin kylpylaitos loistoaikanaan; F. J. Rappe sen

intendenttinä.

Kaisaniemi ja sen hautapuhe.

Helsingin teaatteri: Hornicke-Reithmeyerin ooppera; Torsslow;

Fredr. Deland ja ensimmäiset kotimaiset kappaleet; Almlöf

ja Jolin; Pierre Deland; Gehrmanin ooppera: Hessler; kotimaisen

teaatterin unelmia; tyytymättömyys teaatteritaloon; kotimaisia

seuranäytelmiä; suomenkieli näyttämöllä.

Säveltaide; F. Pacius ja hänen toimintansa; matkustavia

soittotaiteilijoita; kotimaisia konsertinantajia ja säveltäjiä.

Taideyhdistys perustetaan; sen ensi vuosipäivä ja näyttely;

Walleen, Topelius, Cygnaeus.

Länsisuomalaisen osakunnan syntymä ja yhdistysjuhla;

ylioppilaskemut Runebergille.

J. G. Leistenius ja hänen runoutensa.

J. J. Nordströmin lähtö yliopistosta ja muutto Ruotsiin.

Rob. Tengströmin kuolema.

Runebergin Maamme laulu.

Akateeminen lauluyhdistys perustetaan.

Saima lakkautetaan; Litteraturbladet.

Suomenkielistä sanomalehdistöä vainotaan; Kanava; Gottlundin

lehdet; Suometar.

Toimenpiteitä suomenkielen hyväksi; kysymys suomenkielen

professorin virasta.

Suomalaisten kielipyrintöjen edistyminen; Suomalaisen

kirjallisuuden seura; nuoruuden intoa; aijottu liitto.

Professori Grot; asetuksia venäjänkielen hyväksi; mieliala

muuttuu; mielenosoituksia; Grot eroo.

Promotsioonit 1847; matkani Ruotsiin; historiallisia ja

valtiollisia opintoja.

Ensi tiedot helmikuun vallankumouksesta 1848.

Varakansleri Thessleffin kuolema: kenraali J. M. Nordenstam

varakanslerina.

Toukokuunjuhla 1848; Suomen lippu, Paciuksen Maamme,

Cygnaeuksen puhe; Topeliuksen Suomen nimi.

Uusi varakansleri ja ylioppilaat; Rein rehtorina;

pahempia ikävyyksiä

Snellman hakee filosofian professorinvirkaa; Aminoff saa sen;

nuorison mieliala; naukujaiset; Snellman muuttaa Helsinkiin.

Sikermä hallinto-toimenpiteitä: seppeleen huippu: sensuurikielto

huhtik. 3 p:ltä 1850.

Vänrikki Stoolin Tarinat ilmestyvät.

Henkinen virkeys Helsingissä; kotiinpalaavia tiedemiehiä;

kirjallisia iltamia.

Kandidaattitutkinto ja maisterinvihkiäiset 1850.

NUORUKAISIJÄSTÄ MIEHUUDEN IKÄÄN 1850-1860.

Mieliala 1850-luvun alkaessa.

Promotsioonin jälkeen.

Yliopiston oloja; Nordenstamin riehunta; kurinpitotoimenpiteitä;

vormupuvut; ylioppilaiden tarkastajat ja pedellit; konsistorion

vastalause; varakanslerin väkivaltaisuuksia; konsistorion uusi

valituskirja.

Castrén ja Wallin.

Yliopiston 25-vuotinen kanslerinjuhla; Nordenstamin tanssiaiset;

Kansleri-perintöruhtinas saapuu Helsinkiin; Castrén,

ensimmäinen suomenkielen professori.

Kenraalikuvernöörinapulainen P. Rokassovsky.

Topeliuksen Viidenkymmenen vuoden perästä; Berndtsonin

Elämän taistelusta; teaatterinjohtajat P. Deland ja

E. Stjernström.

Hallitus ja suomenkieli; Suomalaisen kirjallisuuden seura;

Yliopiston kirjastossa palvelemassa.

Matka Tanskaan; oleskelu Kööpenhaminassa.

Mieliala maassa 1852; Kaarlo kuninkaan metsästys;

M. A. Castrénin kuolema: tulipalot Porissa ja Vaasassa.

Uusia yliopiston ohjesääntöjä; ylioppilaspolemiikkia.

Wallinin kuolema.

Morgonbladetin toimittajana; maan sanomalehdistö; painotarkastus.

Teaatteri: Topeliuksen Regina von Emmeritz; Fassin oopperaseurue;

Roosin ja Hesslerin seurueet.

Musiikki-elämä; koti- ja ulkomaisia konsertinantajia; taiteellisia

iltamia.

Teos Finlands minnesvärda män; kirjasia paloviinaa vastaan.

Kolera 1853.

Morgonbladetin laajennus 1854; polemiikit: vilkasta aikaa.

Itämainen kysymys; sota alkaa Tonavan varrella; sotavalmistuksia

Suomessa; Keisari Nikolai poikineen käy Helsingissä.

Innokkaita sotavarustuksia; jäähyväisjuhlia suomalaisille joukoille;

venäläisiä joukkoja saapuu; sodan pelko; Helsingin kaupungin

kehitys seisattuu; näkö- ja sähkölennätinlaitokset; kauppalaivaston

tappiot; meriliike katkeaa.

Höyrylaivaliike ennen sotaa.

Sotatapaukset Suomessa alkavat; kahakka Tammisaaren edustalla;

ensi veripisara; eri käsityksiä sodasta; Plumridgen ilkityöt;

Kokkolan tapaus; ensi ryntäys Bomarsundia vastaan.

Ruotuväkeä kootaan; Bomarsundin hävitys; Hangöudd räjäytetään;

aselepo talviajaksi.

Kenraali Berg v.t. kenraalikuvernööriksi; jäähyväispitoja

Rokassovskylle.

Uusia puolustustoimenpiteitä; Sana aikanansa; odotetaan siivosti.

Keisari Nikolain kuolema; sen vaikutus; ruhtinas Mentschikoff saa

virkaeron; Berg vakinaiseksi kenraalikuvernööriksi; lähetystö

ja surujuhla.

Eroni Morgonbladetin toimituksesta.

Jännitystä ja levottomuutta keväillä 1855; muuttoni maalle.

Viaporin pommitus.

Sevastopolin antautuminen; rauhan toiveet.

Varakanslerin vaihdos; vphra Munch Nordenstamin sijaan.

Keskusteluklubissa Snellmannin seurassa.

Paljastettu vakooja.

Töölön tapaus.

Sota-tiedekunta.

J. W. Snellman nimitetään professoriksi; Fischer saa virkaeron.

Pariisin rauha; keisari Aleksanteri II käy veljineen Suomessa;

keisari senaatissa; hallitusohjelma.

Riemu rauhan johdosta; juhlapäivälliset huhtik. 29 p:nä;

kenraalikuvernöörin puhe.

Virallinen suomenkielinen sanomalehti; kenraalikuvernööri

ja suomenkieli.

Keväisiä tunteita; toiset ajat.

Lähtöni ulkomaille; jäähyväiset kahdeksi vuodeksi; alakuloisena;

Tukholmassa; vanhoja ja uusia tuttavuuksia; A. M. Myhrberg;

koko talvi Pariisissa; kesä 1857 Schweitzissä; ampumajuhla

Bernissä; syksyllä Saksassa; talvi Tukholmassa; suomalaisia

ystäviä siellä; paluu Helsinkiin toukokuussa 1858.

Vuodet 1856-58 Suomessa; kenraalikuvernöörin matka maassa 1856;

kruunaus Moskovassa; uusia kouluja ja kaupunkeja; Saimaan

kanavan vihkiminen; yliopiston kruunausjuhla; kuuluu sana

valtiopäivät; suuria komiteoja; kansakoulukysymys;

Helsingin-Hämeenlinnan rautatie; vphra v. Haartmannin

lauselma; Langenskiöld rahavarainpäällikkönä; toimenpiteitä

merenkulun hyväksi: uusia höyrylaivayhtiöitä; sotaväen

sijoituskysymys; Suomen asiain komitea Pietarissa;

senaattorit; yliopiston juhla 1857; ruotsalaisia ylioppilaita

vieraina maisterivihkiäisissä; jäähyväisjuhla ruotsalaisille;

Ad. Nordenskiöldin maanpako; kansallisjuhla Runebergille;

Snellman ja maastamuuttaneet suomalaiset; toimenpiteitä

suomenkielen hyväksi; kirjallisuus ja sanomalehdistö;

maalaus- ja kuvanveistotaide; teaatteri ja säveltaide.

Tuumat ylioppilastalon aikaansaamisesta: kirjalliset iltamat,

seuranäytelmät, laulajaretket, ja ylioppilasteaatterit

sen hyväksi.

Liike v. 1808 sotavanhusten hyväksi; varojenkeräyksiä ja iltamia.

Suomen kaarti sodan aikana; Rob. Lagerborg.

Uuden lehden suunnitelma; Papperslyktan.

Isänmaallisia toiveita; valtiopäiviä toivotaan.

Suomalaisen kirjallisuuden seura; vainajat; J. T. Tengström,

H. Kellgren, E. A. Ingman; Porthanin kirjoitukset;

Jungfennomaanit.

Papperslyktanin näytenumero, toimitus, avustajat: väittely

kansallisuusasiasta Snellmannin kanssa.

Painotarkastus; kreivi Berg ja rahvaanlehdet; Folkvännen;

neuvoja sanomalehtien toimittajille.

Valtiollinen aamuherätys; virkeä ystäväpiiri.

Fab. Langenskiöld valtiovarain päällikkönä; kauppasuhteet

Venäjään; raha-asiat; Hypoteekkiyhdistyksen ja Suomen yhdyspankin

perustaminen; Henr. Borgström.

Valtiopäivävalmistnksia; epäilyksiä valtiopäiväin suhteen.

Ritariston ja aatelin komiteain kokous; kysymys ritarihuoneesta.

Varjonpelkoa; Lainopillinen yhdistys; koulunopettajain kokoukset;

Teollisuusyhdistys.

Varojenkeräykset Porthanin patsaan hyväksi; kotimaisen

teaatterin pyrinnöt; ylioppilasten dramaattinen yhdistys:

teaatterikoulurahasto.

V:n 1860 maisterivihkijäiset; vieraita Ruotsista; G. Montgomery

ja J. J. Nordström; promotsioonitanssiaiset; mielenosoitus

kreivi Bergiä vastaan; kreivit Berg ja Armfelt vihamiehiä.

Uuden teaatteritalon vihkiäiset: pysyvä teaatteriorkesteri;

vanha teaatteritalo.

Kaasuvalaistus Helsingissä; asematalo rakennetaan; kolme uutta

kirkkoa; kaupunki kasvaa.

Hels. Tidningar; toimituksenmuutos vuodesta 1861: Papperslyktanin

ottavat Berg ja Lagerborg haltuunsa.

Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma ilmestyy.

VUOSI 1861.

Uudenvuodentoiveita: suuria liikkeitä maailmassa.

Suomessa aluksi kaikki on hiljaista; U. Cygnaeuksen kansakouluehdotus;

Seb. Gripenberg senaattoriksi.

Salaperäisiä tietoja Pietarista; levottomuutta ja jännitystä:

kreivit Berg ja Langenskiöld palaavat takasin; valtiosalaisuus

tulee tunnetuksi.

Julistuskirja säädyttäin valittavasta valiokunnasta; mieliala

kiihtyy; valtiollisia kokouksia; pikaviestejä maaseudulle;

senaatin adressi hallitsijalle ynnä sen vastalauseet;

tilanomistajia y.m. maaseudulta kokoontuu; suurempia kokouksia;

katumielenosoituksia; kansalaisadressi hallitsijalle laaditaan

ja allekirjoitetaan; Snellman ja Langenskiöld; mielten

tyynnyttämisyrityksiä; julistuskirjan aiheuttajat; Langenskiöld

edesvastuullinen Pietariin lähetetty kirjeenviejä; reskripti

senaattori Gripenbergille; ensi levottomuus tyyntyy.

Isänmaallista laulua; epäluottamusta jatkuu: mitä tehtäviä

valiokunnalla saattoi olla.

Valiokuntavaaleja valmistellaan; kreivi Berg saa virkavapautta;

vphra Nordenstam v.t. kenraalikuvernöörinä.

Rahaolot ja painotavat.

Valiokuntavaalit: ritariston ja aatelin; Helsingin porvariston;

vaalivastalauseita; julistus valiokuntakysymyksistä; nämä

kysymykset julaistaan.

Perustuslakien ja valtiopäivätapojen kokoelmat; Paimen ja Rosenborg.

Puolivirallisia matkoja.

Snellmannin esiintyminen Litteraturbladetissa; kirjoitus "Suomen

oloista ja Ruotsin sanomalehdistä"; sen vastustusta, kiihkeä

polemiikki; kompromissiehdotuksia, kirjoituksia ja adresseja;

protesteja ja vastaprotesteja; väittelyn loppu.

Porthanin juhlia; Vern. Holmbergin juhla: Hels. Dagblad perustetaan.

Kreivi Bergin viimeinen hallituskausi Suomessa; eräs vphra Munckin

antama uutinen; kreivi Bergin ero; vphra Rokassovsky

kenraalikuvernöörinä; ilonpurkauksia.

Uusi kenraalikuvernööri tuo lupauksen valtiopäiväin pian

tapahtuvasta kokoonkutsumisesta; uusi mielenosoitus;

naukujaiset painotarkastajille.

Kehotuksia uusien paino-olojen aikaansaamiseksi; sensuuria

koskeva julistus; komitea uutta painolakia varten.

Vuosi päättyy; seuraukset siitä, että maa oli puolustanut

perustuslakiensa pyhyyttä.

KUUDEN VUOSIKYMMENEN AJOILTA

Sisällysluettelo

SUOMALAISELLE LUKIJALLE.

Sisällysluettelo

Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta mielenkiintoa maassamme. Se oli — ja on vieläkin — ensimmäinen ja ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu 1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta. Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen Kuuden vuosikymmenen ajoilta, jonka on kirjoittanut mies, joka avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta seurannut.

Suomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu. Joitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden ruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman lyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei tekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty suorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen asiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita ruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen hankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa hyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut suomennoksessakin säilytettävä.

Suomentaja.

Lapsuuden ajat 1830-1840.

Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin. Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut, vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.

Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä 1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet sotureita — niinkuin hänkin aikusemmin, — kaikki, melkein poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.

Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle, niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo, tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.

Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei 1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie. Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, — se oli sangen pitkä ja vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi muistan.

Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme, tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin paikankin puolesta.

* * * * *

Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme, vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti vastaanotettiin.

Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan heiltä vaikutuksia.

* * * * *

Vanhimpien muistojeni aikoina oli sota sana, jota alinomaa kuultiin, josta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo sota — 1808-09 vuoden sota, — jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, tuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä puheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, jolloin venäläinen tuli maahan (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä ainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja yksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen sotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen maahantulon.

Varsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja sen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain aine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan sotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni. Hyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin vaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus, Adlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki olivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin muistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia ei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla, Suchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät, antoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja muistelmiin.

Isääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että hänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin Viaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana antautumisessa.

Kuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta tapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten vaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana, sotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen julistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta joukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen kanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja häpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä niitä kuunneltiin.

Sen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli rikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan riveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle. Niiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin neljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan kaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän usein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut valittaa.

Mutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset usein. Tuo entinen ruotsalainen aika, jolloin Suomi ja Ruotsi olivat yhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta ollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja etenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä useimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII. Kustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan se kaikki meidänkin, — ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen nöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei ollut koskaan palaava!

Ruotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten yleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota hän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen kirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja historiallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti. Varsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja minussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet vielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä Ruotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun sittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo XIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa ilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista; yhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan niitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen kilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla harrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään vuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen Lasten kalenterin kuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa Taalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla, Benderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, — niin, Tukholman verilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita kuvaelmiimme.

Siten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen Suomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa nuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain suupuheessa.

* * * * *

Jos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan Ruotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen asemaankaan. Olot senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan olivatkin monessa suhteessa paremmat kuin mitä Ruotsin aikana olivat olleet. En tahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa kansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa uhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia vakuutuksia — vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan kirkkoihin — siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma hallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa suhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat pienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet rasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja virkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos toiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut eittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut uuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin verratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin, annettu runsaita lahjoituksia, — sitä kuulin usein suurella kiitollisuudella mainittavan.

Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu. Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.

Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet — pelosta.

Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä, elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: — sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!

Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.

* * * * *

Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin, kutsuttiin jo silloin issikoiksi. Venäläisiä kauppiaita (toiset esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit, jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa myöskään torakoita, jotka venäläisellä ajalla olivat tulleet maahan ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.

Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.

Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia. Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon — se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella — ja parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut. Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en tiedä.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.

Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin. Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava, siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä, kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin arvoaste, neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa, jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, — muut tiedot eivät tulleet kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista, vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa, venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle antautuvain lukumäärä — ainakin 1850-luvulle asti — kasvamistaan. Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s. suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut, pidettiin varmaankin vaarallisena.

Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.

Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut. Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.

Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi, suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään. Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen. Ylpeillä siitä, että Suomi oli kohotettu kansakuntain joukkoon, ei ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan kantaa.

Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla. Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, — niistä ei puhuttukaan muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen. Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin valtiollisista asioista, niin koskivat ne — paitsi tuota nimitysasiain aina jännittävää kysymystä — tavallisesti muistutuksia tai tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua ruhtinaaseen (s.o. kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen Maaherran nimitys muutettiin Kuvernööriksi. Siinä nähtiin pelolla lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että, vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu näyttää, että hereillään oltiin.

Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä, joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa. Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan. Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus, vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim. puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli uskaltanut Tukholmassa ulosantaa Otavansa, suuren, vaihtelevalla sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä, jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!

Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa. Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta — Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan. Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea. Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan toisilla silmillä kuin ennen.

Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin Saarijärven Paavo Hauta Perhossa ja ennen kaikkea Hirvenhiihtäjät, silloin opittiin tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa, että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat, ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä tulevaisuuteen.

Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot — taikka suomalainen joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona — ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa Puolan sotaan sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.

Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli, kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin — hyvin sen vielä muistan — useita sellaisia paleltuneita entisiä kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen — minulla oli unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta —, silloin olivat upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä. Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari sekä Mitalilla Varsovan valloittamisesta mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.

Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään, sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa, myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu samaisen yhdistymisen puolesta.

* * * * *

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet, puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo 1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä nytkin. Puita oli istutettu Esplanaadille — s.o. Kauppatorin ja nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle — 1820-luvun lopulla ja ne kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota kutsuttiin Yleiseksi kävelypaikaksi ja Seurapuutarhaksi, oli isoksi osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin. Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia;