Miekkamiehiä: Karoliiniupseerien ja heidän perheidensä elämää 1700-luvulla

By Timo Sotavalta

Kirjassa kerrotaan Suuresta Pohjan sodasta ja sen jälkeisestä ajasta kuuden karoliiniupseerin ja heidän perheidensä kautta. Heistä Henrik Spåre ja Johan Norberg olivat suomalaisia, Georg Johann Tyrohl ja Johann Michael Hillebrandt Liivinmaalta sekä Carl Palmroth ja Nils Bergström Ruotsista.

Yhdessä näiden miesten sotapolut kattavat melkein kaikki Kaarle XII:n armeijan suuret taistelut alkaen Narvasta, Liivinmaalta ja Pultavasta, sen jälkeisistä Riian ja Tallinnan piirityksistä ja päättyen Suomeen Kostianvirralle ja Napuelle, sieltä Ruotsiin ja lopulta Norjan tuntureille. Tyrohl osallistui myös Espanjan perimyssodan suuriin taisteluihin Torinossa ja Toulonissa. Niistä ei ole aikaisemmin suomeksi kirjoitettu.

Sen ajan yhteiskunnassa ja erityisesti sotilasuralla sukulaisverkosto sekä suhteet ylempään aatelistoon olivat tärkeitä. Tässä kirjassa nousevat esiin yhteydet varsinkin Rehbinder- ja von Liewen-sukuihin.

Suuri Pohjan sota kesti yli 20 vuotta. Sodan loputtua syksyllä 1721 Porin rykmentti palasi laivoilla Norrtäljestä Turkuun. Kolme näistä miehistä oli silloin mukana. Henrik Spåre saapui kotiin vasta seuraavana vuonna 12 vuoden vankeudesta Siperiasta. Kaksi miehistä jäi Ruotsin multiin, mutta heidänkin lapsensa tulivat Suomeen.

Sodan jälkeen alkoi uusi, erilainen elämä virkataloissa Satakunnassa: Köyliössä, Harjavallassa, Huittisissa, Vesilahdella, Pirkkalassa, Teiskossa, Ruovedellä ja Kurussa. Lasten aviopuolisot löytyivät aikanaan samoista piireistä ja niin sukulaisverkosto kasvoi. Parin sukupolven päästä näiden kuuden karoliinin perheet olivat jo yhtä suurta perhekuntaa. Sotilasperheestä ja nimismiesperheestä sen rinnalla tuli heille elämäntapa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 16, 2022
• ISBN: 9789528040514

Timo Sotavalta

Timo Sotavalta (s. 1956 Lempäälässä) on ollut mukana useiden paikallis- ja sukuhistoriallisten kirjojen kirjoittajakunnassa. Hän on kirjoittanut myös useita paikallishistoriallisia artikkeleita mm. vuoden 1918 taisteluista Lempäälässä sekä 1700-luvun augmenttitiloista. Sukututkimustyötä hän on tehnyt harrastuksenaan yli 40 vuotta. Koulutukseltaan hän on diplomi-insinööri.

Book preview

Theirs Not to Reason Why,

Theirs But to Do and Die.

– Alfred, Lord Tennyson

SISÄLLYSLUETTELO

ALKUSANAT

LUKIJALLE

KAROLIINI TYROHL

Pärnu 1694

Ruotsi 1700

Sota alkaa

Vive le roi Charles!

Liewenin rykmentissä Liivinmaalla

Kaarle XII suuntaa Puolaan

Prinssit Württemberg ja Sachsen-Gotha

Puolassa 1703 – 1704

Espanjan perimyssotaan

Torinon taistelu 1706

Toulonin taistelu 1707

Paluu Riikaan 1709

Passiivista sotaa Suomessa 1710 – 1712

Mustio ja Pälkäne 1713

Napue 1714

Ruotsissa 1714 – 1716

CHARLOTTA REHBINDER

Perhetausta

Uusi avioliitto

Tyttäret

KAROLIINI NORBERG

Sotilasuralle 1700

Narvassa, Inkerissä ja Suomessa 1700 – 14

Norjaan 1718

Kuolemanmarssi uudenvuodenpyhinä

Paluu Suomeen 1721

Virkataloissa Suomessa

KAROLIINI SPÅRE

Lähtö sotaan 1700

Kuurinmaalla 1700 – 1708

Kohti Pultavaa

Pultava 1709

Venäläisten vangiksi

Paluu kotiin 1722

Dorotea Elisabeth Tyrohl ja Hans Spåre

Dorotean ja Hansin perhe

KAROLIINI HILLEBRANDT

Viroa puolustamassa

Suomeen 1710

Helsinki, Pälkäne ja Napue

Sodan loppu

Tallinnalaista kultaseppäsukua

Wilhelm Christian Hillebrandt

ALEXANDER HILLEBRANDT

Sotilasuralle

Kurun Hainarista tuli koti

Merkittävä asema Kurussa

KAROLIINI PALMROTH

Sotilasuralle 1716

Uudelle uralle 1723

Nimismiehenä Ruovedellä

KAROLIINI BERGSTRÖM

Sotilasuralle 1712

Porin rykmenttiin 1721

Kaksoishäät 1751

TIIVIS PERHEKUNTA

Elämää Tyrnillä

Elämää Hainarissa

Johan Wilhelmin perhe

ALEXANDERIN JA JOHANNAN MUIDEN LASTEN VAIHEITA

LÄHTEITÄ

ALKUSANAT

Tämän kirjan perimmäisenä syynä on jo edesmenneen tietokirjailija Matti J. Kankaanpään teoksessaan Suuri Pohjan Sota, Iso Viha ja suomalaiset kirjoittama luonnehdinta: Georg Johan Tyrohl oli seikkailija, joka oli sotinut Liivinmaalla, Puolassa ja Italiassa. ¹

Kapteeni Tyrohl on kaukainen esi-isäni ja tämä lause jäi aikoinaan mieleeni. Koronaepidemian alettua keväällä 2020 ryhdyin selvittämään, mitä tietoja hänen vaiheistaan voisi löytää. Niitä löytyikin lopulta melko paljon ja lyhyeksi aiottu tarina kasvoi pitkäksi. Samalla myös monista muista, parhaimmillaan sotahistorioiden alaviitteissä mainituista nimistä alkoi aueta näiden miesten tarina ja se monitahoinen verkosto, jossa he elivät.

Nyt en enää luonnehtisi kapteeni Tyrohlia sanalla seikkailija. Ehkä ripaus seikkailunhaluakin oli mukana, mutta ennemmin näen hänet hyvin päämäärätietoisesti uraansa rakentaneena upseerina ja oman aikansa eurooppalaisena kansainvälisenä miehenä.

Tämän kirjan karoliinit vastaavat sattumalta taustoiltaan aika hyvin silloista upseerikuntaa. Tyrohl ja Hillebrandt olivat kotoisin Baltiasta, Palmroth ja Bergström Ruotsista sekä Norberg ja Spåre Suomesta. Yhteensä näiden kuuden karoliinin sotapolut kattavat melkein kaikki Suuren Pohjan sodan taistelut Suomessa, Inkerissä, Ruotsissa, Norjassa, Baltiassa ja Ukrainan suunnalla. Karoliinit Norberg ja Spåre ovat lisäksi harvinaisia koko pitkän sodan läpikäyneitä todellisia taistelijoita ja selviytyjiä

He ansaitsevat tulla muistetuiksi.

---

1 Kankaanpää 2001 s. 286

LUKIJALLE

Uudessakaupungissa oli elokuussa 1721 ilmassa odotuksen tuntua. Kaupungissa oli jo kuukausia nähty herroja, jotka neuvottelivat meneillään olevan sodan päättämisestä. Torille oli siirretty Lokalahdelta pieni rakennus, jonka molemmissa päissä oli ovet.

Viimein elokuun 30. päivän iltana rakennuksen länsipään ovista asteli sisään kaksi miestä, ruotsalaiset kreivi Johan Lillienstedt ja vapaaherra Otto Strömfelt. Itäpään ovista tulivat Venäjän edustajat, skottisukuinen kenraali Jakob Bruce ja saksalaissyntyinen kanslianeuvos Heinrich Osterman. Rakennuksen sisällä oli keskellä huonetta pöytä. Herrat istuutuivat sen ääreen ja allekirjoittivat saksaksi kirjoitetun sopimuksen, joka oli nimetty ylevästi Sopimukseksi ikuisesta rauhasta Ruotsin ja Venäjän välillä.²

Tämä sopimus tunnetaan Uudenkaupungin rauhana ja se merkitsi jo vuonna 1700 alkaneen Suuren Pohjan sodan päättymistä. Suomessa se päätti samalla isonavihana tunnetun venäläisten miehityskauden.

Vaikka ikuinen rauha ei sitten kestänytkään kuin 20 vuotta, tuli tästä sopimuksesta yksi Euroopan historian merkittävimpiä, sillä se nosti ensimmäistä kertaa Venäjän merkittävään asemaan Itämerellä. Venäjä sai silloin haltuunsa suuren osan Itämeren rantaviivaa aina Virolahdelta Kuurinmaalle asti. Samalla Ruotsi menetti poliittisen asemansa suurvaltana ja Venäjä nousi sen tilalle. Tästä asemastaan Venäjä ei ole sen jälkeen luopunut.

Tukholman ylimystöpiireissä oltiin rauhansopimukseen pettyneitä, koska se merkitsi loppua Ruotsin suurvalta-asemalle. Kaikille muille rauha oli helpotus. Peräti 21 vuotta kestänyt sota oli merkinnyt väestölle suuria kärsimyksiä ja satoja tuhansia kuolleita. Monet olivat myös joutuneet lähtemään kotiseudultaan ja luopumaan entisestä elämästään, kun suuret sotajoukot olivat liikkuneet koko Itämeren alueella.

Sotilaiden lisäksi sotajoukkoihin kuului ja sen mukana kulki paljon muutakin väkeä. Olennaisen osan armeijan huoltoa muodosti kuormasto, joka koostui sadoista hevosvaljakoista ja -kärryistä. Valjakoita ajamassa ja hevosia huoltamassa oli suuri joukko renkejä. Upseereilla oli lisäksi ainakin pari omaa varahevosta ja omat rengit niitä hoitamassa. Ylemmillä upseereilla saattoi olla jopa kymmenen renkiä. Kolonnassa oli myös kirjava joukko muuta väkeä, upseerien ja sotilaiden vaimoja, muita siviileitä, käsityöläisiä ja kaupustelijoita. Varsinkin värvätyissä rykmenteissä oli mukana sotilaiden perheitäkin, koska hellä ei ollut torppaa, missä asua. Lisäksi oli naisia mm. pyykkäreinä, leipojina ja piikoina. Monesti joukkojen edellä kulki vielä suuri joukko sotaa pakenevia ihmisiä tavaroineen.³

Niinpä lopulta 1710-luvulla oli nykyisen Ruotsin alueelle vaeltanut kymmeniä tuhansia pakolaisia, kun Venäjä oli vallannut Nevanlinnan, Inkerin, Liivinmaan, Viron ja lopuksi koko Suomen. Pelkästään Suomesta Ruotsiin paenneita oli noin 30.000 eli lähes 10 % väestöstä, kun Suomen väkiluku oli tuolloin noin 350.000 henkeä.⁴ Monilla pakolaisuus kesti pitkään, jopa yli 10 vuotta.

Sodan jälkeen useimmat pakolaisista palasivat kotiin, mutta heidän lisäkseen tänne tuli paljon muutakin väkeä. Valtaosa karoliiniarmeijan upseereista oli nimittäin kotoisin Virosta ja Liivinmaalta, jotka Ruotsi menetti Uudenkaupungin rauhassa. Heillä ei siis ollut enää kotia, minne palata. Sodan kestäessä monet heistä olivat kuitenkin siirtyneet suomalaisiin rykmentteihin, joten heillä oli virkatalo Suomessa. Lisäksi yli 2.000 ruotsalaista sotilasta oli sodan loppuvaiheessa siirretty täydennykseksi suomalaisiin ruotuihin.

Sodan aikana ja sen jälkeenkin upseerit ja sotilaat muodostivat monella tavalla muusta väestöstä ja erityisesti rahvaasta poikkeavan, tavallaan ulkopuolisen joukon. Vaikka virkatalojen sijoittelussa oli ajatuksena, että esimiehet asuvat miehistönsä kanssa samalla seudulla, vaihtuivat virkatalot välillä hyvinkin tiuhaan ja perheiden kotiutuminen seudulle jäi heikoksi. Poikkeuksiakin oli, kuten Kurun Hainari, jossa Hillebrandtin perhe asui yli 70 vuotta.

Sodan ja taistelujen tuleminen kotiseudulle oli paikalliselle väestölle aina suuri järkytys ja onnettomuus. Se tarkoitti väistämättä talojen polttamista, satojen tuhoamista, ryöstelyä, raiskauksia ja raakuuksia. Taistelun jälkeen armeijat jatkoivat matkaansa ja paikalliset jäivät kohtaamaan seuraukset. Suomessa Napuen taistelun jälkeisen miehitysajan eli isonvihan aikaiset raakuudet varsinkin Pohjanmaalla olivat niin hirvittäviä, että niistä on kerrottu perimätietona sukupolvesta toiseen ja kirjoitettu kirjoissa ja paikallishistorioissa. Laajempia tutkimuksia on Suomessa julkaistu kuitenkin vasta Neuvostoliiton hajottua.⁵

Sotilaita ja varsinkaan upseereita nämä paikallisväestön koettelemukset eivät suoranaisesti kuitenkaan koskettaneet. He ja heidän perheensä olivat sen ajan yleensä Ruotsissa. Toisaalta sotilaat olivat itsekin vain pienenä osasena isoa sotaa, jossa kuoli satoja tuhansia miehiä sekä kaatuneina että haavoihin ja sairauksiin. Heidän kohtalonsa oli arpapeliä ja vasta sodan päätyessä nähtiin, miten itse kullekin oli sodan pyörteissä käynyt. Sotilaiden itsensä lisäksi sota vaikutti suuresti myös heidän perheisiinsä sekä sodan aikana että sen jälkeen.

---

2 Kangas s. 138

3 Åberg & Göransson s.182 – 193, 179; Sarkamo s. 96; Åberg s. 8, 10

4 Aminoff-Winberg s. 104; Lindeqvist s. 710; Kujala s. 39

5 Kts. esim. Keskisarja; Vilkuna

KAROLIINI TYROHL

PÄRNU 1694

Nuorukainen – melkein poika vielä – asteli vuonna 1694 Ruotsin armeijan värväystoimistoon Pärnussa. Pärnu kuului silloin Liivinmaahan ja siitä käytettiin sen saksalaista nimeä Pernau. ⁶ Viroon Pärnu on kuulunut vasta Viron itsenäistymisestä alkaen.

Nuorukainen oli Georg Johann Tyrohl ja hän halusi värväytyä vapaaehtoiseksi sotilaaksi eli volontääriksi Pistolekorsin jalkaväkirykmenttiin, jota kutsuttiin univormujen värin vuoksi Siniseksi rykmentiksi (Blå Regementet). Rykmentistä oli silloin neljä komppaniaa sijoitettuna Pärnuun.⁷ Sininen rykmentti oli ruotsalaisittain ns. siirtomaarykmentti eli sen miehistö oli värvätty pääosin eri puolilta Baltiaa, Inkeristä ja Ruotsin Pommerista. Liivinmaalaisesta näkökulmasta se oli paikallinen.

Ruotsin armeijassa kaikkien upseeriksi aikovien oli aloitettava uransa volontäärinä, sillä kuningas halusi upseeriensa tuntevan ja ymmärtävän miehistön olosuhteet. Siksi heidän piti hankkia rivimieskokemusta uransa alussa. Volontääri on lainasana ranskasta, jossa volontaire merkitsee vapaaehtoista. Volontääriksi ei tultu ruotujakolaitoksen kautta, vaan he olivat yleensä taustaltaan säätyläisiä, sillä heiltä edellytettiin luku- ja kirjoitustaitoa. Volontääriksi värväytyneet tähtäsivät siis upseerinuralle ja he olivat nuoria, noin 15-vuotiaita, sotilassuvuissa joskus nuorempiakin.⁸ Voimme siis arvioida Georg Johannin syntyneen noin 1679 – 1680.

Aateliset etenivät volontääristä suoraan vänrikiksi, mutta aatelittomat aloittivat aliupseereina korpraalin arvosta. Georg Johannille ylennys korpraaliksi tuli neljän vuoden palvelun jälkeen 1698. Sääty vaikutti myöhemminkin uralla etenemiseen, sillä aatelittomilla kapteeni oli tavallisesti ylin mahdollinen upseerinarvo. Sitä korkeampi edellytti Ruotsin ritarihuoneen tunnustamaa aateluutta.⁹ Suomessa on nytkin useita nimeltään aateliselta vaikuttavia sukuja, kuten von Hertzen ja von Pfaler tai ulkomaisten aatelissukujen haaroja, jotka eivät kuulu Ruotsin tai Suomen ritarihuoneisiin. Niinpä hekin joutuivat aloittamaan sotilasuransa aliupseereina.

Omakätisessä nimikirjoituksessaan Georg Johann on kirjoittanut sukunimensä y:n päälle pisteet saksalaiseen tapaan. Se oli silloin yleisesti tapana. Asiakirjoissa nimi on kirjoitettu hieman vaihtelevasti Tyrohl, Tyrohle, Tyroll tai Tiroll. Lisäksi ÿ näyttää toisinaan luetun käsin kirjoitetuista asiakirjoista muotoon Tijrohl. Myöhemmin hänen tyttäriensä nimet on suomalaisissa kirkonkirjoissa kirjoitettu edellä mainittujen versioiden lisäksi myös muotoon Türol, Tirol ja Teroll. Nimen kaikki kirjoitusasut viittaavat vahvasti suvun tirolilaiseen alkuperään.

Suureen Pohjan sotaan osallistui useita Tyrohlin suvun miehiä, joista Lewenhaupt mainitsee matrikkelissaan yhdeksän. Heistä yksi kuoli Klissowin taistelussa saamiinsa haavoihin 1702 ja viisi oli Pultavan taistelun jälkeen sotavankina Venäjällä, jossa kaksi heistä kuoli ja yksi siirtyi Venäjän palvelukseen.¹⁰

RUOTSI 1700

Se Ruotsi, jonka ihmiset 1600-luvun lopulla tunsivat, oli hyvin erilainen kuin meidän tuntemamme. Silloinen Ruotsi oli Itämeren alueen suurvalta ja sotilasmahti, joka oli hallinnut lähes koko Itämeren rantaviivaa siitä asti, kun kuningas Kustaa II Adolf oli valloittanut Inkerinmaan, Liivinmaan sekä osan Kuurinmaata ja Pommeria. Myös vanha arkkivihollinen Tanska oli työnnetty pois Skandinavian niemimaalta valtaamalla Skoone 1658.

Kuva 1. Andreas Buren kartta Ruotsista 30-vuotisen sodan jälkeen (Museovirasto)

Viro, eli nykyisen Viron tasavallan pohjoisosa, oli kuulunut Ruotsille jo vuodesta 1561 ja Liivinmaa vuodesta 1629, kun Kustaa II Adolf oli valloittanut sen osana 30-vuotista sotaa. Riika oli valtakunnan suurin kaupunki. Riika ja Tallinna olivat Itämeren alueen merkittävimpiä kauppakaupunkeja, sillä tavaraliikenne itään kulki niiden kautta, kun Venäjä oli Stolbovan rauhassa 1617 suljettu kokonaan pois Itämeren rannoilta.¹¹

Liivinmaata ja Viroa kutsuttiin Ruotsissa kuitenkin vielä 1700-luvun alussakin valloitusmaiksi eikä niillä ollut edustusta Ruotsin valtiopäivillä.¹² Niiden ruotsalaistaminen oli sujunut huonosti ja ne erosivat kulttuuriltaan selvästi emämaasta. Siellä elettiin vieläkin pitkälti saksalaiseen malliin. Hallitsevina luokkina olivat saksalaistaustaiset aateliset maanomistajat, upseeristo ja kaupunkien porvarit. Maaseutukin oli hallinnollisesti hyvin erilainen kuin emämaassa. Samanlaista pitäjärakennetta ja talonpoikaista maanomistusta ei ollut, vaan useimmat paikkakunnat muodostuivat yhden suuren kartanon maista. Tällaisia olivat esimerkiksi Werro, Sagnitz, Odinpäh, Errastfer, Hummelshof sekä Fellin¹³, joka oli reduktiossa 1680-luvulla de la Gardien suvulta kruunulle peruutettu suurtila. Talonpoikainen väestö oli maaorjan asemassa.¹⁴

Silloinen Ruotsi oli sotilasvaltio, jossa suuri osa verotuloista käytettiin armeijan ylläpitoon ja varustamiseen. Suuren armeijan ylläpidon mahdollisti emämaassa eli Suomessa ja Ruotsissa käyttöönotettu ruotujakolaitos, jolla sotilaiden ja ratsumiesten varustaminen oli siirretty talonpoikien velvoitteeksi.¹⁵ Valloitusmailla Baltiassa ja Pommerissa ruotujakolaitosta ei ollut, vaan sieltä joukot värvättiin. Jos se ei onnistunut vapaaehtoisesti, niin väkeen otettiin pakolla joutomiehet tai ylimääräiset rengit ja kisällit.

Upseerien värvääminen oli helpompaa, sillä upseerinuralle riitti halukkaita tulijoita. Ruotsi oli ollut jo 30-vuotisesta sodasta asti eurooppalainen suurvalta ja sen armeija oli aikansa parhaita. Siten upseerit muodostivat eräänlaisen menestyjien joukon,