Koivisto 1917-1918: Viipurin ja Pietarin puristuksessa

By Juha O Luukka

Juha O Luukan teoksen "Koivisto 1917-1918: Viipurin ja Pietarin puristuksessa" on rikostutkijan tarkkuudella peruslähteiden palapelin paloista koottu selvitys vuoden 1918 vallankumouskuukausien aikaisista ja jälkeisistä tapahtumista erityisesti Koivistolla ja pitäjää ympäröivällä Etelä-Kannaksella. Kirja on lähtölaukaus tulevalle, liian vähälle huomioille jääneelle luovutetun Karjalan ja Suomen ja Venäjän rajaseudun sisällissodan tutkimukselle.

Luukan kirjan suurin ansio yhdistyy terrorin luonteen selvittämiseen. Tässä kohdin ylittyvät paikallisuuden rajat. Hän vahvistaa ja tuo lisää piirteitä Marko Tikan tulkinnalle, että valkoisten suorittama teloitusaalto oli suunnitelmallista ja järjestelmällistä toimintaa, jonka perusta luotiin Tampereen taistelun jälkeen. Luukka ja aikaisemmat tutkimukset muualta osoittavat myös, että valkoisen armeijan terrori- ja puhdistuskoneisto oli hioutunut säröttömäksi ja kehittynyt tappavan tehokkaaksi sodan loppuvaiheessa Kymenlaaksossa ja Karjalassa. Luukka esittää myös selkeän kannan, olivatko valkoisten langettamat kuolemantuomiot laillisia vai laittomia. Kirja antaa selkeitä viitteitä siitä, että punaiseen terroriin sisältyi sodanjohdon rintamantakaisen vastarinnan tukahduttaminen, jonka järjestelmällisyyden Karjalassa osin peittää punapäällikkö Heikki Kaljusen väkivaltainen persoona.

Juha O Luukan kirja on myös ajan myötä unohduksiin painumassa ollutta, tosin kipeää ja vaiettua Koiviston kotiseutuhistoriaa, johon tuo oman värinsä koivistolaisten muistelmat ja perimätieto vuodesta 1918.

Seppo Aalto, Suomen ja Skandinavian historian dosentti


Koivistolaisilla oli hyvä elämä. Kyläläisten välinen yhteistyö oli sujuvaa ja Koiviston hyvää henkeä edistävää. Ihmisillä oli hyvät kodit, kaikilla oli töitä ja lapset saivat käydä koulua. Viikonloppuisin soi musiikki, tanssittiin. Pyhäisin käytiin kirkossa. Koivistolaiset perustivat nuorisoseuroja ja työväenyhdistyksiä.

Toukokuussa 1918 kaikki muuttui kuin salamaniskusta. Väkivalta astui kaiken hyvän tilalle. Alkoi pimeä aikakausi. Sisällissodan julmuus tuli esille; ihmisiä mestattiin. Heidät teloitettiin ampumalla. Ruumiita oli joka puolella kaivetuissa montuissa. Kuolleita oli kymmenittäin. Useita poikia samasta perheestä saattoi joutua mestauslistalle. Tuomioistuimet julistivat omia ampumalistojaan, eikä minkäänlaista oikeudenkäyntiä ollut. Mihinkään väkivaltaisuuksiin ei kuitenkaan ollut aihetta varsinaisten taisteluiden jälkeen.

Miten tähän oli tultu?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 14, 2022
• ISBN: 9789528059066

Juha O Luukka

Juha on harvinainen yksilö joukossamme: sitkeä, sisukas, päämäärätietoinen koivistolaisjuurinen. Juhan geenit tulevat Koivistolta 1500-luvulta lähtien. Juhan isänpuoleiset vanhemmat ovat Koiviston Koivusaarelta, joiden ansiosta lähikasvatus karjalaisuuteen on juurtunut. Juhan koulutus juontaa poliisitutkinnoista ja työskentelystä poliisin rikostutkijana lähes 40 vuoden ajan. Kokemusväylä pitää sisällään Helsingin rikospoliisissa ja Varsinais-Suomen poliisilaitoksella työskentelyn. Tähän ajanjaksoon sisältyy lisäksi palvelu kansainvälisissä tehtävissä sotilas kriisinhallintaa YK:n alaisuudessa 1975 Suezilla Siinailla Egyptissä, 1999 Albaniassa monikansallisessa poliisioperaatiossa sekä 2002–2003 Kosovossa poliisikoulun kansainvälisenä kouluttajana. Näissä hän on nähnyt äärimmäistä väkivaltaa. Tällainen kokemus ja koulutustausta antavat vahvat eväät pureutua Koiviston sisällissodan aikana hämärien, piilossa olevien, salattujen historian tapahtumien selvittämiseen. Johtotähtenä Juhalla on aina ollut oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus ja rehellisyys. Rikospoliisin kokemustausta näkyy kirjoitusjäljessä. Hänelle on ollut tärkeää selvittää puolueettomasti vuosien 1917–18 historian tapahtumien taustat riippumatta ihmisten asemista tai poliittisista taustoista. Tärkeitä on ollut saada selville, mitä todella tapahtui. Vain totuus tapahtumista auttaa myöhempiä polvia ymmärtämään, miksi tällaista tapahtui. Päivi Olin ja Teuvo Tikkanen

Book preview

Meidän on suhtauduttava eläviin

hienotunteisuudella,

vain kuolleille olemme velkaa totuuden.

Voltaire 1694–1778

Viipurin viimeisen poliisimestarin Emil Kokon

(1903–1955) tunnuslause

SISÄLLYSLUETTELO

Lukijalle

Taustaa: Kurkistus mustaan aukkoon

I

Myrskyn enteet

Työväenaate Koivistolla

Nikolai II luopuu vallasta

Kohti myrskyä

Myrskyn portit aukaistiin

II

Sodan alkuja

Myö ei ruveta siihen, siin ammutaan ihmisii – Suomalaisii!

Sota Karjalankannaksella

Viipurissa kahakoidaan

Venäjänsaarelaiset lähtevät liikkeelle

Kapina alkaa

Kunnanlääkäri Toivo Edward Olin

Punainen valta ja terrori Koivistolla

Punaisen terrorin luominen julmilla hengenriistoilla

Ruutikellari räjähtää ja Eva Andersén pakenee Terijoelle

Vankiin pidetään yhteyttä

Terijoelta turvaan Viipurin Diakonissasairaalaan

Poistumiskäskyt

Ruutikellari, sähköttäjä Saloheimo, kauppias Piironen ja opettaja Kuoppa

III

Hjalmar Lempiäisen pako Kaljusen kynsistä Uudenkirkon Vitikkalasta Lavansaareen

Punainen terrori jatkuu Suomenlahdella

Perhe Saarenpäässä – Kohtalona märät sukat

Koulupojan kertomus Koivistolta

Postinkuljettaja Anton Soinia ammutaan Makslahdessa

Laki oli ankarampi kuin Tsaarin aikana

Postinkuljettaja Jalmari Kaukiainen Saarenpäästä

Herralat Seiskarissa

Terijoen kunnanlääkärin poika Kaljusen panttivankina

Punainen sairaalakomissaari auttaa Olinia

IV

Saksalaiset lähtevät liikkeelle

Lavansaaresta liikkeelle

Oivallinen saalis

Arvioita Pitkäpaaden taistelusta

S/S Windau, jäänmurtaja Jermak ja panssariristeilijä Rurik

Koulutusta ja S/S Windaun varustamista

Hämäys Inossa

V

Tampereelta kohti Viipuria

Tampereen antautuminen ja puhdistustoimenpiteet

Verinen taistelu Raudussa ja Raasulissa

Kohti Karjalankannasta ja Koivistoa

Jääkäri, sabotööri, Spalernajan vanki, ratsujääkäriluutnantti Ilmari Relander

99 Venäläisvangin joukkomurha Joensuussa

Ryhmä Ausfeld lähtee liikkeelle 19.4.1918

Kohti Terijokea

Rainer Stahelin kertomus Raivolan valloituksesta

Jääkäriluutnantti Melinin taistelua Terijoella

Ensimmäisenä Terijoelle

Komendantti ja poliisimestari nimitetään Terijoelle

Kertomus taistelusta Mesterjärven asemalla ja Puumalan valtauksesta

Punaiset pakenevat Koivistolta

Viipuriin Läänivankilan verilöyly

Humaljoelle ja Koiviston kirkonkylälle perustetaan suojeluskunnat

Kaislahti, Johannes – Ratsujääkärit lyötiin verissä päin takaisin

Viipurin siviilien joukkomurha

Ratsujääkärit saapuvat Koivistolle

VI

Miten tähän oli tultu?

Joutsenlaulu 1.5.1918 – 4.5.1918

Mestaukset alkavat

Mestaustapahtuma

Tauko mestauksissa

Uudelleenjärjestelyt – Raivolan ja Terijoen komendantuurien perustaminen

Päiväkäsky tutkintakomissioiden perustamisesta

Kenttäsantarmiosaston perustaminen Karjalankannakselle

Järjestelyjä Koivistolla

Järkevästi ajattelevia

Järjestelyjä Koiviston suojeluskunnassa ja Humaljoella

Teloitukset jatkuvat

Mannerheimin antama teloituskielto

Päiväkäsky ei estä teloituksia

Valkoisen terrorin vuosimuistot

Kuolemaantuomitut

Koivusaaren Selkärannalle haaksirikkoutunut Seilipaatti

Koivusaaren punaisen lieden hauta

Säkillinen rahaa

Punavankien ruumiita kaivetaan ylös joukkohaudasta

Punakaartilaisten ruumiiden siirtäminen yleisiin hautausmaihin

Esikunnan päätös todistuksesta ammuttujen omaisille

Koivisto valtakunnan lehdistössä

Orpolapsia

VII

P. E. Svinhufvudin armahdusasetus

Lastuja laineilla – Ihmiskohtaloita myrskyssä

Seiskarilaiset tulivat Ingerttilään toukokuussa 1918

Kultakello ja tappelu Pietarissa

Haastatteluja

Koiviston punainen valtakausi ja johtopäätös Otto Pirskasen kohtalosta

Miten sodasta 1918 selvittiin?

VIII

Valtionrikosoikeusmenettely ja Alfred Hytin osanotto punakapinaan

Punakaartilaiset Aleksanteri Passoja ja Emil Pulli

Taustaa komentoketjuille

Koivisto osana komentoketjua

Raivolan komendantti

2. Eskadroonan teloituskokemus ja kenttäsantarmiosaston 1. eskadroona

Tuomioita ja oikeuden käyttötapoja

Raivolan komendantin edustaja A. Indola

Kyläkokousten pöytäkirjoja

Poistettavia

Kirje sotaoikeuden puheenjohtajalle

Kiinni saatu verihurtta

Raivolan kruununnimismies Kustaa Verner Valanne

Koiviston nimismiespiirin poliisikonstaapeli Reino Ratia

Luettelo Humaljoen esikunnan alueella kuulustelluista punakaartilaisista

Teloitusten laillisuus Koivistolla

Etelä-Kannaksen korkeat teloitustappioluvut

Suomi

Lopuksi

Kirjailijasta

Kirjallisuutta

Henkilöhakemisto

LUKIJALLE

Isäni suku on kotoisin Koivistolta, Karjalankannakselta. Sukuani voidaan seurata aukottomasti taaksepäin vuonna 1575 syntyneeseen ensimmäiseen tunnettuun kantaisääni Eerik Eerikinpoika Luukkaan, joka asui Koiviston Koivusaaren Ingerttilän kylässä. Kiinnostuin suvustani kymmenen vuotta sitten ja aloin hakea tietoa Koivistosta ja kävin siellä paikan päällä muutamia kertoja. Aiheesta lukiessani tulin ajassa vuoteen 1918 ja löysin merkintöjä isoisäni Adolf Matinpoika Luukan (s. 1899) ja hänen veljiensä pakenemisesta Lavansaareen, minussa heräsi kiinnostus: miksi he pakenivat ja mitä sitten tapahtui? Löysin jälkiä koivistolaisista Pitkäpaaden retkikunnassa ja alueella liikkuneella s/s Windau -aluksella.

Mitä enemmän löysin tietoa, sitä enemmän piti avata uusia tietoon johtavia ovia. Helsingin, Turun ja Mikkelin Kansallisarkistot tulivat tutuiksi. Odotin malttamattomana jokaista tilaamaani arkistomappia ja niiden aukaisua. Tuntui kuin olisin päässyt aikamatkalle Koivistolle, sen kujille ja saariin. Kansallisarkistossamme on valtavasti tietoa odottamassa löytäjäänsä ja puuttuvan palan sijoittamista menneeseen aikaan. Tänä päivänä tiedon hakijalla on käytössä monia muitakin tietolähteitä käytössään, kun kotitietokoneen avaa.

Hämmästelin, millaiseen maailmaan olinkaan tullut. Isoisäni jälkien seuraaminen jäi vuosien 1917–1918 ajalle Koivistolle ja rajasin tutkimukseni sisällissotaamme. Viipuri ja Pietari näyttelivät aina merkittävää osaa koivistolaisten elämässä, myös aikana, jolloin kansamme oli myrskyisässä murroskohdassa. Koivistolla on tuolta ajalta valtava määrä kätkettyjä tarinoita ja ihmiskohtaloita. Monet vuoden 1918 sodan valkoisen osapuolen kohtalot on tunnettu tarkkaan, kun sitä vastoin punaisen osapuolen kohtalot ovat olleet vaarassa jäädä unholaan. Yksistään Suomen sotasurmasampo 1914–1922-tietokannassa on lähes 2 000 ihmiskohtaloa, joista ei tiedetä mitään. Nämä ihmiset ovat yksinkertaisesti kadonneet.

Olen tarkastellut tässä teoksessani Suomen sisällissodan osapuolia puolueettomasti. Molemmat ansaitsevat huomiomme. Asioita ei pidä tarkastella nykypäivän arvojen perusteella, vaan kyseisenä ajankohtana vaikuttaneiden normien kautta, sukeltamalla menneeseen aikaan. Siten ymmärtää historiaa – ja elämää.

Esitän nöyrät kiitokseni niille monille, jotka ovat luovuttaneet tietojaan minulle. Kiitän erityisesti viimeisen viiden vuoden aikana saamastani kannustuksesta ja avusta tiedon keräämisessä seuraavia henkilöitä:

FT Seppo Aalto, FT Pirkko Kanervo, Jorma Leino, Päivi Olin ja Teuvo Tikkanen.

Lämmin kiitos myös kieliasun tarkastajille Anniina Nummelalle ja Anne Nummelalle. Samoin kiitos Koivisto-säätiölle, joka piti asiaa tärkeänä ja on tukenut tämän kirjan valmistumista.

Kaarina, toukokuu 2022

Juha O Luukka

TAUSTAA

Kurkistus mustaan aukkoon

Suomen vain 3 kuukautta kestänyt sisällissota vuonna 1918 oli verinen ja raaka. Se vaati 40 000 uhria, joista suurin osa oli hävinneitä punaisia. Taisteluissa kaatui noin 10 000 ihmistä: korkean kokonaisuhriluvun aiheuttivat rintamantakainen terrori ja joukkoteloitukset sekä vankileirien riuduttava nälkä ja tappavat tautiepidemiat. Suomessa elettiin muutaman kuukauden ajan maan historian synkintä aikaa. Sota repäisi Suomen kahtia. Ihmisten väliin syntyi leveä kuilu, joka ei edes 104 vuodessa ole vielä täysin umpeutunut.

Sisällissodan tärkeä vaikutus itsenäisessä Suomessa, järkyttävät tapahtumat ja suomalaisten mieltä jäytävät muistot ovat perusta sille, että se on yksi maamme historiankirjoituksen eniten tutkittuja aiheita. Nimikkeitä on Janne Salmen laatiman luettelon mukaan 701.

Aina 1960-luvun lopulle asti tutkimuksessa painottui nationalistinen, vapaussotaa korostanut valkoinen totuus. Jaakko Paavolaisen punaista ja valkoista terroria koskeneet tutkimukset aloittivat oikaisun kohti objektiivisuutta: vaietusta keskusteltiin ja sekä valkoisten että punaisten tavoitteita ja toimintaa tarkasteltiin uusista näkökulmista. Kokonaiskuva sisällissodasta ja terrorista on täydentynyt ja tarkentunut etenkin 2000-luvulla sen jälkeen, kun Heikki Ylikangas 1989 julkaisi kirjansa Tie Tampereelle. Viime vuosina on Suomen sisällissota myös yhdistetty kansainvälisiin tapahtumiin ja I maailmansotaa käyneiden suurvaltojen tavoitteisiin Pohjois-Euroopassa.

Merkittävän lisän sisällissodan tutkimukselle ovat antaneet yhtä paikkakuntaa tai rajattua aluetta koskeneet työt. Parhaimmat niistä ovat osoittaneet, että Suomessa yhden sodan sisällä käytiin monesta eri syystä luonteeltaan toisistaan poikkeavaa paikallista sotaa.

Tutkimuksessa on kuitenkin maantieteellinen vinouma. Se on painottunut voimakkaasti länteen, Suomi Kymijoesta ja Savonradasta itään on jäänyt vähemmälle huomiolle. Erityisen viime sotien jälkeen julkaistun kirjallisuuden vähyys koskee silmiinpistävästi Neuvostoliitolle luovutettua Karjalaa, vaikka se oli sisällissodan puhkeamisen, kulun ja loppuratkaisujen kannalta tärkeä alue.

Tosin 2010-luvulla mustaa aukkoa ovat täyttäneet Teemu Keskisarjan Viipuria ja Heikki Ylikankaan Raudun suurtaistelua käsittelevät teokset. Sen sijaan niitä vastaavia tutkimuksia ei ole Kannaksen maaseudusta kirjoitettu Syitä on ainakin kaksi: Karjalan kannas oli poliittisesti arka alue ja kotinsa jättäneiden ihmisten ajatukset täyttivät vasta käydyn sodan menetykset, jotka syrjäyttivät taka-alalle kapinavuoden kipeät muistot.

Juha O Luukan teoksen Koivisto 1917–1918: Viipurin ja Pietarin puristuksessa on rikostutkijan tarkkuudella peruslähteiden palapelin paloista koottu selvitys vuoden 1918 vallankumouskuukausien aikaisista ja jälkeisistä tapahtumista erityisesti Koivistolla ja pitäjää ympäröivällä Etelä-Kannaksella. Kirja on lähtölaukaus tulevalle, liian vähälle huomioille jääneelle luovutetun Karjalan ja Suomen ja Venäjän rajaseudun sisällissodan tutkimukselle.

Luukan kirjan suurin ansio yhdistyy terrorin luonteen selvittämiseen. Tässä kohdin ylittyvät paikallisuuden rajat. Hän vahvistaa ja tuo lisää piirteitä Marko Tikan tulkinnalle, että valkoisten suorittama teloitusaalto oli suunnitelmallista ja järjestelmällistä toimintaa, jonka perusta luotiin Tampereen taistelun jälkeen. Luukka ja aikaisemmat tutkimukset muualta osoittavat myös, että valkoisen armeijan terrori- ja puhdistuskoneisto oli hioutunut säröttömäksi ja kehittynyt tappavan tehokkaaksi sodan loppuvaiheessa Kymenlaaksossa ja Karjalassa. Luukka esittää myös selkeän kannan, olivatko valkoisten langettamat kuolemantuomiot laillisia vai laittomia. Kirja antaa selkeitä viitteitä siitä, että punaiseen terroriin sisältyi sodanjohdon rintamantakaisen vastarinnan tukahduttaminen, jonka järjestelmällisyyden Karjalassa osin peittää punapäällikkö Heikki Kaljusen väkivaltainen persoona.

Juha O Luukan kirja on myös ajan myötä unohduksiin painumassa ollutta, tosin kipeää ja vaiettua Koiviston kotiseutuhistoriaa, johon tuo oman värinsä koivistolaisten muistelmat ja perimätieto vuodesta 1918.

Seppo Aalto,

Suomen ja Skandinavian historian dosentti

I

MYRSKYN ENTEET

Elettiin vuotta 1904. Saarenpääläinen Anton Harilainen oli jättänyt laivan talvehtimaan Pietariin ja jatkoi sieltä matkaansa Viipuriin junalla. Oli luonnollista, että Harilainen jätti laivan Pietariin, koska se oli toinen määränpää, jossa sujuvasti asioitiin ja liikuttiin ‒ olihan se samaa valtakuntaa. Hän pohti, miten päästä Koivistolle. Viipurissa Punaisenlähteentorilla hän näki potkukelkan ja osti sen. Hän potkutteli sillä hevosmiesten ja muiden tiellä kulkijoiden ohi noin 50 kilometrin matkan Koivistolle ja vei kelkan Koivusaaren Harilaisten kylään. Se oli saaren ensimmäinen potkukelkka, joka sai osakseen suurta ihailua. Pian tämän jälkeen myös muut kyläläiset alkoivat hankkia potkukelkkoja.¹

Tieto ja ajan virtaukset kulkivat Pietarin ja Viipurin välillä aivan kuten matka potkukelkalla Viipurista Koivistolle. Harilaisen antamalla esimerkillä oli suuri merkitys alueen kehitykselle. Esimerkin vaikutus oli mallitapaus tärkeiden aatevirtausten leviämisestä ‒ tämä tultiin myöhemmin Koivistollakin monissa asioissa huomaamaan.

TYÖVÄENAATE KOIVISTOLLA

Ilmapiiri kiristyi Koivistolla kuten muuallakin maassa. Työväenaate oli jo aikaisemmin tehnyt tuloaan Koivistolle, jossa oli jopa Viipurista ja Pietarista käynyt ihmisiä pitämässä agitaatsiopuheita. Vuoden 1917 lopulla Koivistolla pidettiin kansalaiskokouksia järjestyksenpidosta ja suojeluskaartien perustamisesta. Myös valkoiset kokosivat salaisesti osastoja ja asehankinnoista puhuttiin. Koiviston työväenyhdistyksen historiikissa mainitaan seuraavaa:

Kauniina kesäpäivänä, sunnuntaina heinäkuun 26 päivänä 1903 kokoontui joukko Kotterlahden ja Kirkonkylän työläisiä puuseppä K. Kääriälän pihamaalle.²

Työläisten joukossa oli paljon kirkonrakentajia, joista mainitaan jättiläiskokoinen Kalle Saarinen. Hän lienee ollut kokouksen puheenjohtaja. Kokouksessa oli kuulijoita paikalla puolisen sataa. Ensimmäinen työväenyhdistys perustettiin Koiviston kirkonkylälle 1903. Arkistoasiakirjoja ei ole enää saatavissa, koska ne ovat kaksi kertaa tuhoutuneet: ensin vuonna 1918, koska niitä haudattiin maahan ja toisen kerran talvisodan aikana 1939, jolloin talo ja asiakirjat paloivat. Hannu Soikkasen teoksessa Luovutetun Karjalan työväenliikkeen historia mainitaan, että Koiviston työväenyhdistys liitettiin vuonna 1904 sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.³

Koiviston työväenyhdistyksen edustaja J. Niininen oli sanonut vuonna 1905 sosiaalidemokraattisen puolueen ylimääräisessä kokouksessa Tampereella, että työväki ei luota perustuslaillisiin eikä koko valtiopäiviin. Niinisen mukaan yläluokan on mahdotonta muuttua niin paljon, että se vapaaehtoisesti luopuisi oikeuksistaan. Edelleen Niininen oli sitä mieltä, että laillisin oikeuksin saadaan aikaan parannuksia.⁴

Koiviston työväenyhdistys koostui aluksi suurelta osin kirkonrakentajista, jotka olivat tulleet paikkakunnalle. Voidaan sanoa heidän tuoneen työväenaatteen mukanaan. Koivistolle tuli mm. kivimiehiä, muurareita, puuseppiä, kirvesmiehiä rakentamaan vuonna 1904 valmistunutta uutta kirkkoa. Vuosisatainen säätyyhteiskunta oli tuolloin siirtymässä historiaan edeltäjiensä tavoin. Puhujina kävivät paikkakunnalla Hilja Pärssinen, Matti Bruus (Airola) ja Santeri Saarikivi, jotka kaikki olivat myöhemmin kansanedustajia, sekä Antti Markkanen. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 sosiaalidemokraatit olivat Koivistolla äänimäärällään suurin puolue.

Koiviston työväenyhdistyksen perustamisen jälkeen kyliin syntyi työväenyhdistyksiä seuraavasti:

- 1905 Makslahteen

- 1906 Humaljoelle, Keskisaareen, Kurkelaan ja Römpöttiin

- 1907 Kiiskilään ja Saarenpäähän

- 1909 Patalaan

- 1911 Mannolaan

- 1912 Hyttölään

- 1913 Eistilään ja Partialaan

- 1917 Vatnuoriin

Muutama yhdistys vietti kituvaa elämää ja ehti välillä nukahtaakin. Tällaisia olivat Römpötin ja Hyttölän yhdistykset.

Saarenpään työväenyhdistys perustettiin alun perin 29.1.1907. Puheenjohtajana oli tuolloin Matikka ja kirjurina J. Jussipekka. Seuraavina vuosina toiminta kuitenkin hiipui niin, että 1914 piirisihteeri J. Nurminen julisti työväenyhdistyksen toiminnan liiton alaisena loppuneeksi ja kunnallisjärjestö valtuutettiin vastaanottamaan työväenyhdistyksen varat haltuunsa. Saarenpään työväenyhdistys perustettiin uudelleen 16.12.1917, jolloin puheenjohtajaksi tuli J. Jussipekka ja kirjuriksi August Matikka jäsenmäärän ollessa 56 henkilöä. Keskusjärjestönä toimi Koiviston kunnallisjärjestö, jonka jäsenmäärä oli vuosina 1916–1917 noin 500 jäsentä.⁵

Vuoden 1917 vaaleissa vanha- ja nuorsuomalaiset olivat vaaliliitossa, mutta ne eivät yhdessä maalaisliitonkaan kanssa saaneet kuin 1 320 ääntä, kun taas sosiaalidemokraatit saivat yksin 1 322 ääntä. Tuossa vaiheessa jakolinjat punaisiin ja valkoisiin näyttävät olleen jo selvät.

Porvariston mukaan työväenyhdistyksen perustaminen ei ollut oikeutettua. Tämä ilmenee mm. kuvauksista, joiden mukaan työväenoikeuksista kävivät puhumassa agitaattorit pääasiassa hyvinkin kiihkomielisesti ja hyvin harvoin asiallisesti kuten nimismiesten kertomuksista ilmenee.⁶

NIKOLAI II LUOPUU VALLASTA

Venäjällä kevään 1917 vallankumouksellisen liikehdinnän seurauksena keisarikunnan hallitsija Nikolai II luopui vallasta 15.3.1917. Nikolai II oli viettänyt kesiään Koivistolla purjehtimalla ja noussut siellä jahdeistaan maihin. Hallitsija oli rahoittanut Koiviston uuden kirkon mahtavien keisarinurkujen hankinnan ja jakanut rahvaalle kolikkoja ja virkamiehille kultakelloja ja muuta mukavaa.

Tulevan valkoisen Suomen armeijan ylipäällikkö Mannerheim oli palvellut pitkään Venäjällä keisari Nikolai II:n henkikaartissa kornetin arvosta aina kenraalin arvoon saakka. Henkivartiokaartin kenraalina hänellä oli etuoikeus päästä Nikolain puheille. Mannerheim oli lojaali Venäjän keisarille, mutta vallankumous tulisi viemään häneltä työpaikan tsaarin palveluksessa. Tulevien aikojen perusteella hänelle oli kuitenkin varattu vielä monta tehtävää entisessä suuriruhtinaskunnassa, syntymämaassaan Suomessa. Vuoden 1918 alussa Suomen Senaatti nimitti Mannerheimin valkoisen armeijan ylipäälliköksi tehtävänään laajoin valtuuksin palauttaa järjestys maahan.

Koiviston työväenyhdistys oli kutsunut 22.3.1917 kirkkoon koolle ns. kansalaiskokouksen. Aluksi luettiin manifesti, jossa Venäjän keisari ilmoitti luopuneensa vallasta 15.3.1917. Tämä oli ennenkuulumatonta ja herätti kysymyksiä. Kuka nyt hallitsi Suomessa? Kuka käytti ylintä keisarinvaltaa?

Manifestin lukemisen jälkeen keskusteltiin asiaan liittyvistä eri näkökohdista. Kokousjärjestys oli koollekutsujien täysin ennakkoon suunnittelema. Mitään todellista keskusteltua ei annettu syntyä. Kokous päätti erottaa Koiviston nimismiehen Rintalan ja hänen alaisensa, keisarillisen ajan poliisit. Tämä ei sinänsä ollut uutta tuon ajan Suomessa, muualla tehtiin samalla tavalla. Väliaikaiseksi nimismieheksi valittiin leipuri Matti Saxberg. Lisäksi hänelle valittiin viisihenkinen järjestystoimikunta. Samalla annettiin mahdollisuus valita sivukyliltä apulaiset näille poliiseille. Järjestysmiehille annettiin oikeus tarkistaa kauppiaiden ja yksityisten henkilöiden elintarvikevarastoja. Asiaa vastustavien nimet oli ilmoitettava venäläiselle sotaväelle vankilaan sulkemista varten. Näin kovia ukaaseja sinkoili kirkossa. Keskusteltiin myös rautatieinsinöörin ja erotetun nimismiehen osallisuudesta lakkoihin, koska nimismies oli aikaisemmin vangituttanut työmiehiä kolmen kuukauden ajaksi ratatöiden hidastamisesta.

Entinen elintarvikelautakunta määrättiin eroamaan. Kokouksen puheenjohtaja räätäli Tenhunen huomautti:

Jos kunnan ukot uskaltavat kiihottaa kansaa kutsumalla valtuuston kokoon, on heidät venäläisen sotaväen avulla vietävä sellaiseen paikkaan Suomessa tai Venäjällä, jossa ei valtuusto kokoonnu.⁷

Herää kysymys, olisikohan tässä otettu tai aiottu ottaa mallia suomalaisten virkamiesten karkotuksista keisarinajan sortokaudella. Juurihan Svinhufvud oli päässyt palaamaan sankarina Siperiasta takaisin Suomeen. Svinhufvudin vikana oli ollut, ettei hän ollut tuomarina soveltanut sortokauden lakeja. Koiviston kirkossa oli nyt lausuttu selviä uhkauksia.

Karjala-lehti kirjoitti 24.3.1917:

Tällä tavalla Koiviston sosialistit juhlivat vapausmanifestin saamista kirkossaan! Pilaavat päättömillä touhuillaan sen hyvän, mikä heidän päätöksiensä joukossa on, ja tekevät nekin sitten naurunalaisiksi.⁸

Edellä mainitussa kirkossa pidetyssä kansalliskokouksessa oli läsnä myös Koiviston kunnanlääkäri Toivo Olin. Kokouksessa Olin yritti puolustaa ystäväänsä rautatieinsinööriä, jolle puuhattiin nyt erottamista ja vankilatuomiota. Olinille ei annettu aluksi puheenvuoroa. Viimein hän sai sananvapauteen vetoamalla puheenvuoron ja haukkui koko joukon vieraan vallan eli Venäjän asevoimiin turvautumisesta. Tästä puheesta hänet buuattiin alas, minkä vuoksi Olin käveli pois kokouksesta.⁹

Muutaman päivän päästä päätettiin lähettää lähetystö puhumaan Koiviston Möllikän venäläisille matruuseille. Lähetystön johtajana oli venäjän kielen taitoinen lennätinkonttorin päällikkö ja jäseninä olivat Piironen ja Olin. Tarkoituksena oli esittää vaatimus, että venäläiset ottaisivat Koiviston poliisilta venäläisten lahjoittamat aseet pois, sillä poliisi oli jo uhkaillut ampuvansa ihmisiä. Lähetystö kutsuttiin matruusien ja sotamiesten kokoukseen, jossa lähetystö kertoi vaatimuksensa. Olin tekikin puhelahjoillaan vaikutuksen matruusien valitsemaan edusmieheen toveri Ljuloviin. Ilmeisesti juuri Ljulovin myötävaikutuksesta ja tämän käynnin ansiosta Olin säilytti kuin ihmeen kaupalla henkensä seuraavan vuoden aikana. Kauppias Piironen ei ollut yhtä onnekas.

KOHTI MYRSKYÄ

Tuli syksy 1917. Viipurissa venäläinen sotaväki murhasi korkeinta päällystöään. Kenraaleja ja everstejä ammuttiin linnasillalla ja heitettiin mereen. Marraskuussa 1917 Pietarissa kiehui bolševikkien vallankumous. Se suisti Venäjän vuonna 1918 veriseen sisällissotaan, joka päättyi Suomen osalta vasta vuonna 1920 Tarton rauhansopimukseen. Puna- ja valkokaarteja perustettiin. Kaarteja koottiin myös Koivistolla. Koiviston suojeluskuntaan kuului tässä vaiheessa lähes sata henkilöä. Parhaimmillaan Koiviston punakaartissa tuli olemaan noin 500–600 punakaartilaista. Epäsuhta oli jo tässä vaiheessa tosiasia.

Venäjällä ja Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat käsillä muutoksen ajat. Aikaisemmin Venäjän vallan aikaan tapahtunut teollinen kehitys oli valtaisa teollisuuden keskittyessä asutuskeskuksiin, kuten Viipuriin, jossa oli 30 000 asukasta. Teollistuminen oli tapahtunut äkkiä ja tehnyt Viipurista Karjalaan kaupan ja työn kaupungin. Suurlakon aikana vuonna 1905 kaikki pysähtyi kaupungeissa, joissa marssittiin kaduilla ja vaadittiin oikeuksia. Voidaan ajatella, että koko kansalla oli tuolloin yhteisenä vihollisena Venäjän keisari ja sortotoimenpiteet.

Koivistolla seuraava lakko oli 15.–20.11.1917. Kappalaisen Jaakko Markkulan mukaan lakon vaikutus oli vähäinen, koska Koivistolla oli vain maanviljelijöitä ja rannikkopurjehdusta harjoittavia.¹⁰ Järjestäytynyt työväki sulki kauppoja, eikä niissä saanut siivota tai tehdä inventaariotakaan. Kauppojen sulkemisesta tuli Koivistolla myöhemmin sanomista. Ihmeteltiin, miksei tuolloin toimivaltainen Koiviston nimismies Kalle Hämäläinen puuttunut asiaan. Markkulalta oli ehkä kuitenkin jäänyt huomaamatta, miten laaja kannatus työväenaatteella oli koko Suomessa ja myös Koivistolla. Järjestys-, työväen- ja punakaarteille luotiin pohjaa ja työväenaate oli jo syntynyt kaartien käyttövoimaksi. Suomi jakautui kahteen eri aatteeseen. Luokkasota teki tuloaan.

Elintarvikkeista ja työstä oli puutetta Koivistolla. Viipurin Sanomat kirjoitti 11.5.1917, että elintarvikepula haittasi laivaliikenteen aloittamista. Meri oli vapaa, mutta laivamiehillä ei ollut elintarvikkeita. Koiviston kirkonkylän työväenyhdistys kääntyi marraskuussa 1917 Suomen Senaatin tuontikunnan puoleen ja ilmoitti mielipiteenään, että Koivisto oli jätetty nälkäkuoleman partaalle ja että koivistolaiset takavarikoivat siitä lähtien joka ikisen laivan, jossa on elintarvikkeita.¹¹

Senaatin tuontikunta oli huomauttanut, että Koiviston kunta oli laiminlyönyt viljatietojen lähettämisen senaatille. Koivistolle oli lähetetty 55 492 kiloa viljaa, vaikka kulutuskauden kymmenen viikon tarve olisi ollut 83 181 kiloa. Senaatti huomautti, että muut olivat saaneet kulutuskauden tarpeesta 51 prosenttia ja maaseutu ainoastaan 9,7 prosenttia. Senaatin mielestä oli väärin, että Koivistolla oli takavarikoitu muualle tarkoitettua viljaa 30 000 kiloa. Tässä oli selvä epäsuhta: Koiviston työväenliike ilmoitti anarkiasta ja viljan liian vähäisestä määrästä, kun taas senaatti katsoi, että Koivisto oli saanut viljaa muita enemmän.¹² Vuoden 1918 aikana viljan hankinta, ryöstämiset (takavarikoimiset) ja elintarvikkeiden jako vaikuttivat merkittävästi myös Koivistolla.

Venäjän marraskuun 1917 vallankumouksen takia oli Koivistollakin liikehdintää. Koivistolla oli hakeuduttu yhteistoimintaan siellä olleiden venäläisten matruusien ja sotilaiden kanssa. Paikkakunnalle perustettiin miliisi. Myös porvarilliset piirit olivat aluksi mukana venäläisten syrjäyttämisessä. Maaliskuun 1917 vallankumous koettiin porvarillisissa piireissä myös vapauttavana, koska se suisti keisarin vallasta. Vasta lokakuun 1917 vallankumous koettiin pelottavana sen nostettua bolševikit valtaan.

Koivistolainen sosialisti kuvasi alkanutta ajanjaksoa 1960-luvulla muistellessaan seuraavasti:

Ilmestyi erivärisiä järjestyksenpitäjiä, yhteisiä, erillisiä, julkisia ja salaisia tuli esille. Työttömyys, elintarvikepula, epäjärjestys, isänmaa, valta, oikeus ja voima olivat sanoja, jotka risteilivät sanomalehdissä ja ihmisten aivoissa. Sen taikinan hapatti viha, kummallakin puolella oli piirejä, jotka koettamalla kärjistää tilannetta aseelliseen yhteenottoon saivat tahtonsa läpi [tapahtumaaikaan 12-vuotiaan koivistolaisen pojan kertomaa].¹³

Tämän aikalaisen kerronnassa mainitaan sana ’viha’, joka esiintyi myös sanomalehdissä. Oliko tässä vaiheessa (vuonna 1917) vihapuhe kirvonnut otteesta niin, ettei se ollut enää kenenkään hallittavissa?

MYRSKYN PORTIT AUKAISTIIN

Suomen Senaatti