Rajakylän Saaga: Isovanhempien testamentti

By Bruno Ahveninen

Rajakylän Saaga on sukutarina Pielisen Karjalasta Suomen autonomian alusta 1960 - luvun loppupuolelle saakka. Suvun tarinan lisäksi siinä seurataan myös maamme poliittista, yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä läpi koko aikakauden.
Toisessa osassa kuvataan autonomian ajan loppupuolta, maan poliittista heräämistä ja poliittisten ryhmittymien syntyä. Metsien arvonnousun vuoksi kaskeaminen kielletään lailla ja yhä useamman on hankittava leipänsä etupäässä metsä- ja uittotöistä. Itsenäistymiseen asti valtakunnan raja itään päin oli avoin. Sen yli käytiin vilkasta kauppaa, niin laillista kuin laitontakin. Rajan sulkeuduttua rajan ylitykset jatkuivat joko luvatta tai luvallisesti, kun suomalaiset hakkasivat tukkeja rajan takaa. Kansalaissota vaikeutti torpparien asemaa entisestään.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 13, 2017
• ISBN: 9789523397408

Bruno Ahveninen

Bruno Ahveninen on eläkkeellä oleva historianopettaja, ensimmäiseltä ammatiltaan metsätyömies. Ahveninen on syntynyt vuonna 1933 Pielisjärvellä. Hän harrastaa edelleen metsänhoitoa pokasaha kaverinaan sekä luonnossa liikkumista ja marjastusta.

Book preview

heistä.

1

Ajoittainen ero vaimosta ja esikoislapsen syntymä vaikuttivat merkittävästi Reittu Huhtasen elämään. Ruusuiset kuvitelmat onnellisesta avioelämästä ennen vihkimistä murenivat pian häiden jälkeen. Kolmen kuukauden poissaolo melko pian vihkimisestä sekä ensimmäisen lapsen odotusajan loppu olivat nuorelle aviomiehelle piinallisia luonnollisista syistä. Kuten isänsäkin Reittu ei voinut kunnolla hillitä seksuaalisia halujaan. Kun tytär syntyi vasta jouluviikolla, ei Reittu ehtinyt päästä vielä normaaliin aviomiehen elämänrytmiin, kun oli jälleen edessä yhteyden katkeaminen aviovaimoon. Häntä odotti taas koko keskitalven ajan kestävä selibaatti. Ankarat olivat täällä elämän ehdot: perheen toimeentulon vuoksi hänen oli lähdettävä ansiotyöhön kauas kotoa. Se oli välttämätöntä, koska metsätöitä ei ollut tulossa kotikulmille.

Joulun aika, pyhät ja välipäivät uuteenvuoteen saakka, kuluivat Reitulta alakuloisissa tunnelmissa. Terveen lapsen syntymä ja vaimon läheisyyskään eivät pystyneet poistamaan hänen mieltään ahdistavaa masennustilaa. Siksi hänen oli jälleen turvauduttava juopotteluun.

Tapanin iltana Reittu tuli myöhään kamariin, jossa Leena Maria oli juuri vaihtanut vauvalle kuivaa ylle. Hän oli imettämässä lasta, kun mies astui sisään ja sanoi:

- Nyt sinä soat alakaa katella niitä minun savotakamppeitani ja valamistella eväitä.

- No mihinkäs sinä nyt oot lähössä?

- Ka sinne Repolaan niin kun viime talavenakii.

- No jokos sinä oot heti mänössä?

- Ka en ihan huomenna mutta uuveltavuojelta.

Leena Mariaa oli koko joulun ajan harmittanut Reitun juopottelu. Niinpä hänenkin mielialansa oli apea. Nyt hänen mieleensä hiipi myös hienoinen pelko siitä, tulisiko mies savotalta terveenä takaisin, sillä sattuihan metsätöissä usein kaikenlaisia onnettomuuksia, ja toisekseen Leena Maria alkoi pelätä, että Reittu saattaisi ratketa ikävissään ryyppäämään, niin että tienestit hupenisivat viinaan, eikä työnteosta tulisi tolkkua. Niinpä hän sanoi:

- Kehvelinkö kiire sinne hiien hornaan on heti uuveltavuojelta töyvätä.

- No jos sinne ei sillon heti kerkii, kun savota alakaa, niin sinne on turha lähteekee.

- No eikös se savota kestä kevääseen asti, jotta ennättänöön tuonne lähtee vielä myöhemminnii.

- No voisihan sinne ennätteekii, vaen kun ne viepi heti peältä paraat palstat, niin sitten se oesi sama olla pihassakii ja syleskellä kattoon, kun rypee niissä huonossa metissä, joista ei mitään irti saisi.

- Vaen eikö sitä tultasi vähemmälläkin toemeen...onko se nyt pakko joka talavi siellä savotassa rentostoo?

- Pakko se on yrittee, jos meinovaa leivässä pysyy ja vähän muutennnii elämeesä kohentoo...kun on kymmenen suuta ruokittavana, niin ei se leipä leikillä irtoo...ja kun ei se oo yksistään leivästä kiinni vaan sitä tarvihtoo paljon muutakii.

- Niin vaen onkos se kaikki muu ihan tarpeellista...minusta kun vähän tuntuu siltä, jotta ei sitä tarviisi niin leveesti elee.

- No mikäs sinun mielestäsi oesi tarpeetonta?

- Ka kun minä oon arvellu, jotta se vähempikii viinanjuonti riittäsi...

- No oonkos minä sinun mielestäsi liian paljon juonna?

- No onkos se vähä, kun oot kaikki joulunpyhätkii ollu humalassa?

- No ei se aenakaa työntekoo haettoo, jos on pyhänä humalassa.

- Vaen jospa se siitä lipsahtaa se juopottelu arkipäevään.

- Vaen mies kyllä tietää, mitä teköö.

- Niin vaen kun siitä juomisesta voepi tulla semmonen tapa, jotta pitää olla koko ajan humalassa, Leena Maria sanoi, ja hänen kasvoilleen tuli surumielinen ilme.

- Vaen onkos sinun mielestäsi minun elämäni niin heleppoo ja mukavoo, jottei saesi yhtää ilonpäevee viettee?

Tähän Leena Maria ei enää vastannut eikä tämän jälkeen koskaan moittinut Reittua juopottelusta vaan hän pyyhki kyyneleet poskeltaan ja sitten hän kysyi:

- Ollin kansako sinä lähet?

- Ka Ollin ja sinun isäsi.

Kun Leena Maria kuuli tämän, hän tunsi ensin helpotusta siitä, että hänen isänsäkin lähtisi Reitun ja Ollin mukaan. Silloin ei olisi suurta pelkoa Reitun tolkuttomasta juopottelusta, kun tämä olisi koko ajan tutussa seurassa eikä kaiken maailman hamppareiden parissa. Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, että äiti jäisi Luhta-ahoon talveksi yksin. Niinpä hänen mieleensä tuli pelko äidin vuoksi ja hän sanoi:

- No mitenkäs se äeti tuloo toemeen yksin siellä pihassa?

- No mikäs hätä sillä oesi siellä, kun kaekki on tehty etukäteen valamiiksi...myöhän ajettiin syksyllä Juuson kansa kaikki heinät pihaan sieltä Koppelosuolta, niin jotta karjanhoiossa ei oo mitään pelekeemistä.

- Vaen entäs ne polttopuut?

- Ka myöpä ajetiin sillon syksyllä iso kasa keloja polttopuiksi...ja isäsi sano hakkoovasa ne haloksi sillon syksyllä, niin jotta pilikkeitä pitäsi riittee reilusti koko talaveksi.

- Vaen entäs sitten, jos äeti sattusi välillä vaekka saerastumaan?

- Isäsipä sopi Nurmisen Hannan kansa, jotta Nurmisen tytöt pistäytyy joskus äetiisi kahtomassa...ja isäsi osti jo sykyllä kahvii, sokerii ja suoloo niin paljo, jotta ne riittää kevääsen asti...ja kun kuopassa kuuluu olevan perunoo ja naarista ja lihoo ja kaloo aitassa, niin ei siellä anopilla pitäsi olla mitää hätee.

Kun Hemmi oli lähtenyt Kaatravaarasta omille teilleen, niin Huhtasen hevoskuntaan piti saada Ollille pariksi vieras hakkuumies. Niinpä Reittu oli jo syksyllä Luhta-ahossa ollessaan kysynyt Maunolta, lähtisikö tämä talvella savotaan Ollin hakkuupariksi. Tähän Mauno olikin suostunut ilomielin, kun pääsi savotoimaan vävynsä tutussa porukassa. Myös Reittu oli tähän ratkaisuun tyytyväinen, kun ei tarvinnut turvautua ventovieraaseen hakkuumieheen. Maunohan oli alkanut tuntua hänestä perheenjäseneltä, ja hän rupesi suhtautuman tähän kuin isään ikään. Reitun mielestä Mauno oli suuresta ikäerostaan huolimatta Ollille sopiva työtoveri.

Mutta Leena Maria alkoi nyt aprikoida sitä, miten hyvin hänen isänsä ja Olli sopisivat yhteen, kun isä oli jo lähes viisikymmenvuotias ja Olli täyttäisi vasta nyt tammikuussa yhdeksäntoista vuotta. Niinpä hän epäillen sanoi:

- Tulookohan siitä isän ja Ollin hommasta mitää valamista, kun se isä on jo niin vanaha ja Olli niin nuori?

- No minkä tähen ei tulisi?

- No sen tähen, jotta mitenkä se isä jaksaa hakata niin riuskan miehen kaverina ja nostella niitä painavii tukkija.

- No kyllä se sinun isäsi on vielä niin hyvässä kunnossa, jotta se vielä kampittaa monet paljon nuoremmat miehet...ja se on jo niin tottunut hakkuuhommiin, jotta siitä soapi kahtoo mallii monet häntä nuoremmat ja vanhemmatkii...ja kyllähän myö Ollin kansa nostellaan ja kangetaan ne raskaimmat tukit, jottei appiukon tarvii niissä selekääsä katkasta taekka sivujaan venähyttee...Ollillahan on jo nyt niin paljon lihaksissa voimoo, jottei hänen koprissaan järeetkään tukit paljon paena...ja hakkuukokemustakii sillä on niin paljon, jottei paljon opetusta tarvihe, kun on jo niin monena talavena hakanna.

Reittu ei turhaan kehunut veljeään Ollia. Tästä oli kehkeytynyt suurikokoinen väkivahva nuorukainen ja kaikin puolin ylen komea mies. Hän herätti huomiota ja ihailua sekä olemuksellaan että työsuorituksillaan.

Kun Reitulla oli vielä nuori ja vahva hevonen sekä uudet tukkireet, häntä ei nyt huolettanut työhön lähtö eikä siinä onnistuminen, mutta hän oli tyytymätön tähän elämäntilanteeseensa: jäädä paitsi pitkäksi aikaa aviomiehelle kuuluvista elämännautinnoista.

Kun Reittu Huhtanen teki välipäivinä lähtövalmisteluja Repolan savotalle, hän muisteli edellistä talvea kuin pahaa unta. Silloin hänen oli täytynyt jättää nuori aviovaimo kolmeksi kuukaudeksi kotiin, kun hänen piti veljensä Ollin kanssa raataa tuo aika rajantakaisilla kaukaisilla salomailla. Koko tuon pitkän jakson hän oli tuntenut polttavaa kaipuuta vaimonsa luo. Savotakortteerissa hän oli tottunut ottamaan viinaa ikäväänsä ja samalla tavalla hän oli tyydyttänyt himojaan esikoislapsensa syntymän aikoihin. Kun hän nyt korjaili tarhassa valjaita ja työkapineitaan sekä teki Ollin kanssa olkisilppua hevosen appeeseen, hän naukkaili välillä venäläistä pontikkaa ja tarjosi sitä myös veljelleen. Vaikka hän muisti vaimonsa surullisen ilmeen ja moitteet liiasta juopottelusta tapanina, ei hän voinut olla ryyppäämättä. Ei hän juonut ilkeyksissään eikä uhmamielellä vaimoaan kohtaan vaan unohtaakseen polttavan halunsa, sillä olihan Leena Maria muuten hyvä vaimo. Hän oli työteliäs ja perusluonteeltaan iloinen eikä turhista valittanut eikä soimannut miestään...niin, no se viinanjuonti ei tätä miellyttänyt, mutta ei se tuntunut miellyttävän muitakaan aviovaimoja, kun niiden mies joi, Reittu mietiskeli...mutta sitä hän ei oikein ymmärtänyt, mitä Jeninalla oli Leena Mariaa vastaan...tämähän teki tunnollisesti kaikki työt, mitä käskettiin...eikä häntä tarvinnut usein käskeäkään, kun hän osasi tehdä oma-aloitteisesti sen, mitä häneltä odotettiinkin. Eikä hän koskaan sanonut pahaa sanaa anopilleen, vaikka siihen usein syytä olisi ollutkin. Reitun mieltä painoi usein äitipuolen ynseä suhtautuminen nuoreen miniäänsä. Joskus hän muisti, kuinka hän oli luvannut kosiessaan viedä Leena Marian Kaatravaaran emännäksi, mutta nyt tämän asema ei ollut paljon piian pestiä kummempi. Käskyläinen oli tullut Kaatravaaran miniästä, vain sillä erotuksella, että hän sai nukkua yönsä isännän sängyssä. Tämä hänen vaimonsa asema harmitti Reittua, vaikka vaimo ei osaansa valittanut. Joskus hän sai vain tämän ilmeestä arvata, ettei tämä ollut osaansa aivan tyytyväinen. Silloin Reitun teki mieli lohduttaa nuorta vaimoaan, mutta hän ei löytänyt oikeita sanoja. Toisaalta sukupuolinen pidättäytyminen ärsytti häntä joskus itseään tavattomasti, ja se sai hänet itsensäkin suhtatumaan kylmäkiskoisesti vaimoonsa silloin, kun tämä ei voinut hänen halujaan tyydyttää.

Anna Marian syntyminen joulun alla oli onnellinen sattuma sekä äidille että lapselle. Joulun aikaan Leena Marialle jäi paljon enemmän aikaa vauvan hoitoon ja hellimiseen, kuin jos lapsi olisi syntynyt keväällä tai kesällä, jolloin Kaatravaarassa oli vuoden kiireisin aika. Talvella naisten oli helpompi selviytyä myös omista vakituisista töistään kuin kesällä. Ennen miesten Repolaan lähtöä Leena Marialle tarjoutui vielä tilaisuus käydä synnyinkotonaan Luhta-ahossa. Uudenvuoden aamuna Reittu sanoi murkinan jälkeen vaimolleen:

- Nyt lähetään Luhta-ahoon.

- No mitä myö nyt sinne?

- Ka kylään ja haetaan samalla isäsi meille yöksi, jottei hänen tarvii kantoo eväitään eikä työkalujaan tänne, kun huomisuamuna lähetään varain savotalle...niin jotta ala vaen panna penskoo lähtökuntoon.

- No mitenkäs se tarkenisi tämmösellä pakkasella reessä niin pitkän matkan?

- No kyllä se tarkenoo, kun pannaan heinii reslareen pohjalle hirventaljan alle ja lammasvälly peitoksi.

Leena Maria ei enempää epäröinyt vaan alkoi heti valmistella lähtöä mielissään siitä, että pääsi yllättäen pitkästä aikaa käymään äitinsä luona. Kun Reittu meni valjastamaan hevosta reslareen eteen, Jenina kysyi:

- No mihinkäs sitä nyt ollaan lähössä?

- Ka Luhta-ahoon...pitää käyvä hakemassa se appiukko meille yöksi, jotta peästään huomenna varain savotalle lähtemään.

- No eikös se nyt oesi peässy oamulla hiihtämällä tulemaan...ei sitä oo ennenkää mökkiläisii sillä tavalla passattu.

- Vaen nytpä passataan, Reittu ärähti.

Kun Reittu ajoi Luhta-ahon pihaan aisakello kalkattaen, Anna oli tulossa navetasta tupaan ja jäi kellon helinän kuultuaan pihalle seisomaan ja sanoi itsekseen: kukahan sieltä nyt niin komeesti ajaa. Kun hän tunsi Reitun tämän karauttaessa navetan eteen, hän kysyi:

- Mitäs nyt on sattunna, kun sinä nyt näin arvoomatta teällä päen ajelet?

- Ka eipä mitää ihmeitä...lähettiin vaen Anna Marii mummolle näyttämään ja hakemaan ukki savotaan.

- No olihan tuo mukava, kun tulitta. Lähetäänhän nyt tupaan, jottei tuo vunukka vilustusi...minä rupeen heti puolista laettamaan.

Puolista syötäessä tunnelma oli vähän haikea, kun oli edessä pitkä ero. Kun oli puheltu kaikenlaisista jokapäiväisistä asioista, Leena Maria sanoi hiljaa kuin itsekseen:

- Vaen sitä minä oon vaen monena yönä miettinnä, mitenkäs se äeti tuloo yksinään Luhta- ahossa toemeen koko talaven.

- No mikäs hätä minulla tässä oesi, kun on leipee ja lämmintä ja elukoelle heinii.

- Vaen jospa sattuu vaekka jokii romoska yllättämään.

- No peäsen minä Jussi Nurmisen mökiltä apuu hakemaan...ja on ne Nurmisen tytöt luvanna käyvä välillä minuu kahtomassa.

- No toevotaan sitten, jotta äeti terveenä talaven yli seleviää, Leena Maria sanoi vieraiden Kaatravaaraan lähtiessä.

- No sehän on Luojassa, ja enköhän minä nytkii selevii, kun oon tähännii asti selevinnä ja pysykeehän työkii kaekki tervennä ja olokoon onni myötä.

Kun Kaatravaarassa oli syöty uudenvuoden iltanen, Reittu tarjosi apelleen ja Ollille viinaa ja kysyi emännältä:

- Ottaakos äetipuolikii ryypyn vuojen vaihtumisen kunniaksi?

- Ka ei ota, kun ei oo ennenkää ottanna...ja mitähän siitä teijänkää savotoennista tuloo, kun se juomalla alotetaan.

- No terveyveksihän se muutama ryyppy vaen on, kun se rohtona otetaan, Mauno sanoi.

- Ka voesihan se terveyveksi ollakii paekallaan, jos se jäesi vain muutamaan ryyppyyn, vaen kun tämän talon isännälläkii on tapana viikkotolokulla juopotella, niin mitä niistä talontöistä sillon tuloo, Jenina sanoi.

- No millonkas ne Kaatravaaran hommat on jeännä viinan taatta tekemätä, Reittu sanoi.

- Vaen rahasta on kyllä ollut jatkuva nuusa, kun talo ei tuota sen vertoo, jotta verot saesi maksetuksi...ja sen tähen pitää talavikauvet juoksennella savotoella ympäri moalimoo, Jenina sanoi.

Tähän ei enää kukaan sanonut mitään.

Leena Maria oli jo aikaisemmin lähtenyt imettämään vauvaa. Kun Reittu tuli nukkumaan, lapsi oli jo nukahtanut ja Leena Mariakin pujahtanut peiton alle. Kun Reittu alkoi riisuutua, Leena Maria sanoi:

- No työ sitte uamulla lähettä.

- Ka niinhän sitä pitää lähtee, jotta toemeen tultasiin.

- Sinusta taetaa olla mukava, kun peäset lähtemään.

- No tiijäthän sinä, jotten minä lähtisi sinun luota, jos ei oesi pakko...vaen joskus tuntuu siltä, jotta jossakii muualla oesi mukavampi olla, kun tuon äetipuolen helemossa.

- Vaen arvelehan sitä, kun minun pitää sitä Jeninoo koko aejan sietee...ei oo semmosta päevee, jottei se jostakii rähisisi...niin kyllä minulla nyt on ikävä olla, kun sinä lähet.

- No onhan se sitten monin verron mukavampoo, kun pitkän aejan jäläkeen yhessä ollaan...ja onhan sinulla nyt Anna Maria ja Alma lohtunasi.

- No millonkas työ tuletta sieltä takasi?

- Ka viimestään sitten, kun kelit loppuu, niin jotta kyllä se voepi moariiseen männä.

- No siihen mennessä kerkii monet itkut itkee, Leena Maria sanoi ja käänsi Reitulle selkänsä.

Miesten lähdettyä uudeltavuodelta savotaan Leena Maria jäi haikein mielin kotiin pienen vauvansa kanssa. Vaikka Reittu olikin ollut viime aikoina ärtynyt ja ryypiskellytkin tavallista enemmän, tunsi hän nyt olonsa lohduttomaksi ja itsensä hylätyksi. Vaikka lapsi toikin lohtua hänen yksinäisyyteensä, aiheutti se myös hieman ahdistusta: miten hän selviäisi elämästä, jos Reitulle sattuisi jotakin ikävää vaarallisessa metsätyössä. Hän oli niin huolissaan miehensä vuoksi, ettei olisi tahtonut päästää tätä niin pitkäksi aikaa kotoa pois. Häntä huoletti myös se, miten hän selviäisi talven yli anoppinsa kanssa, koska tämä oli aina entistä tylympi häntä kohtaan Reitun poissa ollessa. Nyt hänellä oli elävä yhdysside vauvassaan, joka alkoi varttuessaan ulkonäöltään muistuttaa yhä enemmän isäänsä...kunpa vain Anna Maria saisi kasvaa terveenä, hän joskus iltaisin huokaili nukkumaan mennessään. Joskus yksinäisyydessä hänet valtasi pahat aavistukset, kun hän muisti äitinsä sanat kihloihin mentyään Se ei maha olla hyvän eillä, kun pitää olla kultasormukset ja kaekki muut hienouvet...ja tanssitaan niin riettaasti kun pakanat...

Reitun poissa ollessa Leena Marian ainoa tuki ja turva oli Almassa. Tämä oli alusta alkaen suhtautunut häneen ymmärtäväisesti ja rohkaissut silloin, kun hänellä oli vaikeaa.

Suurin jokapäiväinen askare Kaatravaarassa oli talvella karjanhoito, niin kuin muissakin maataloissa. Epäkäytännöllisessä, vanhanaikaisessa navetassa työ oli aikaa viepää ja raskasta. Vesi oli kannettava ämpärillä ja heinät sylissä ladosta. Tultuaan Kaatravaaran emännäksi Jenina oli jättänyt melko pian karjanhoidon tyttöjen huostaan. Kun Riikka ja Katri lähtivät maailmalle, karjasta huolehtiminen oli tullut pääosin Alman kontolle. Mutta kun Leena Maria tuli taloon miniäksi, Jenina komensi hänet heti Alman kumppaniksi niin navetta- kuin muillekin ulkotöille. Eikä Leena Maria asettunut ollenkaan vastahankaan tässäkään asiassa. Hänhän suorastaan rakasti kaikkia kotieläimiä niin lehmiä, lampaita kuin kissoja ja koiriakin. Niinpä karjasta huolehtivat nyt Alma ja Leena Maria yhdessä. Talvella lypsäminen oli tosin helpompaa kuin kesällä, kun maitoa tuli vähemmän. Se johtui siitä, että lehmät poikivat vasta kevättalvella ja ehtyivät ennen poikimista lähes tyystin.

Ison perheen pyykinpesu talvioloissa oli myös suuri ja rasittava urakka. Siihenkään työhön Kaatravaaran emäntä ei koskaan itse osallistunut, vaan kälykset saivat hoitaa senkin tehtävän yhteisvoimin. Niin paljon selkää rasittava työ ja pyykin huuhtelu jääkylmässä vedessä ei soveltunut Jeninan luonteelle.

Kun Juuso ja Väinö olivat jo niin varttuneita, että he huolehtivat puiden pilkonnasta, ei sekään tuottanut mitään ongelmaa. Pojat kantoivat myös pilkkeet tupaan, kamareihin ja lauantaisin saunaan. He huolehtivat myös saunan lämmityksestä. Näin ollen Jeninan ei tarvinnut talvella juuri pistää nokkaansa ulos, jos ei tahtonut, koska mitkään työt eivät häntä siihen pakottaneet.

Jenina järjesti myös miniänsä vauvanhoidon siten, että se vei mahdollisimman vähän Leena Marian aikaa. Aili ja Kirsti saivat viihdyttää tarpeen tullen lasta, jotta miniä voisi osallistua täysipainosesti ulko- ja navettatöihin Alman kanssa. Niinpä Jenina saattoi pysytellä koko päivän tuvan lämpimässä valmistaen perheelle ruokaa ja juomaa sekä puuhastella muissa pikku askareissaan. Kuitenkin leipätaikinan alustus ja leivän paisto kuuluivat Alman ja miniän tehtäviin.

Kaiken muun lisäksi nuoret naiset saivat tehdä iltakaudet puhdetöitä, joille ei näyttänyt koskaan loppua tulevan. Niinpä rukki hyrisi jatkuvasti ja karstat raastoivat takkuista villaa lapoiksi rukilla kehrättäviksi. Harmaasta villalangasta neulottiin sitten sukkia, kintaita ja villapaitoja sekä -takkeja koko perheen tarpeen mukaan. Myös Aili ja Kirsti saivat osallistua neulomiseen ja ompeluun.

Kun Reittu oli kuullut vaimoltaan, että tämä osasi kutoa verkkoa, hän sanoi kerran ennen savotaan lähtöä tälle:

- Kuvopas sinä talavella muutama verkko ja rysä ja opeta poejatkii kutomaan, jotta ne aenakii oppisivat verkot paekkoomaan.

Kun Leena Maria alkoi opettaa talvella poikia verkonkudontaan, nämä alkoivat vähitellen suhtautua kälyynsä uudella tavalla. Kun pojat huomasivat, että tästä olisi paljon apua heidän kalastusharrastukselleen, he innostuivat tästä opetuksesta ja saattoivatpa joskus autella vastavuoroisesti Leena Mariaa tämän ulkotöissäkin.

Näin Kaatravaarassa elämä jatkui yksitoikkoisena päivästä päivään tuttua rataansa miesten lähdettyä tammikuun alussa tukkitöihin. Vasta maaliskuun lopussa olisi odotettavissa hiukan vaihtelua jokapäiväiseen elämään, kun miehet palaisivat rajan takaa Repolasta kotiin. Leena Mariasta se tuntui joskus kohtuuttoman pitkältä ajalta varsinkin silloin, kun hän sai kuunnella anoppinsa toistuvaa ärhentelyä.

Eräänä tammikuun iltana, kun kälykset olivat yhdessä navetassa, Leena Marialta pääsi huokaus:

- Hoh hoijakkaa.

- No mitä huono huokaelet, vaikka arvasikin nuoren vaimon mielialan.

- Noo enpä nyt oekeen mitää...sitä vaen oon joskus itekseni arvellu, jotta mitä tästä meijän elämästä tuloo...

- No mitenkä niin?

- Ka kun tuo emannuus ei taeja oekeen suvaita minuu...välillä tuntuu siltä, jotta minä oesin penskani kansa liikaa tässä talossa.

- Elä sinä välitä tuosta Jennistä...samalla tavalla se suhtautuu meihin Annan jäläkeläesiin...meijän pitää vaen yrittee kestee sen komenteluu ja ärhentelyy, vaekka se oesi kuinka vaekeeta...pitää vaen muistoo, jottei se haakkuva koera pure.

- Vaen kun minusta tuntuu joskus siltäkii, jotta oesi parempi elee vaekka kuinka pienessä mökissä jossai muualla kun tässä talossa.

- No kyllä minäkii oon monta kertoo arvellu sitä, jotta jossain muualla olisi mukavampi olla kun Jennin komennossa ja piikana.

- No minkä tähe sinä et oo tästä lähtennä niin kun toeset sisaresi?

- Ka minä oon arvellu, jotta iliman minuu tämän talon elämä mänisi ihan hunningolle, kun ei tuo Jennikää tunnu kaekista töistä seleviivän...ja sen tytöt ja poejatkii ovat vielä niin pienii, jotta niitäkii on minun pitännä vielä paimentoo...ja onhan tämä Kaatravaara minun syntymäkotini, jotta vaekee siitä on poes lähtee.

- Vaen voipipa se Kaatravaaran elämä männä hunningolle muutennii kun Jeninan tähe.

- No minkä tähe se mänisi?

- Ka kun se tuo Reittu on ruvenna niin paljo tuota viinoo viljelemään.

- Vaen joipa se isäkii oman osasa, eikä se taenna aenakaan kovin paljo vaekuttoo talonpitoon...kyllä ne kaekki hommat niin kylyvöt kun puinnitkii tuli ajallaan tehyksi...vaen se haettahan siitä juomisesta tietysti oli, jotta rahoo sihen kulu paljon ja viljoo pontikankeittoon ja sen tähe piti panna pettuu leipään entistä enemmän.

- No ottaahan se minunnii isä joskus ryypyn, vaen ei se oo millonkaan juonna viikkotolokulla niin kun tuo Reittu on nyt ryypännä...eikähän meillä sitä viinookaa ite keitetty, kun ei ollu mistä keittee...ne vähät viljat, mitä torppa tuotti mäni tarkkaan leipään ja sittenniin sitä piti petulla jatkoo.

- Vaen se Reitun juominen voepi nyt johtuu siitä, kun teille synty tuo tyttö...sillonhan se meijännii isä eniten juopotteli, kun meille tuli uusi lapsi...niin jotta elähän nyt murehi liikoja Reitun ryyppäämisestä.

- Ka sitähän minäkii oon itekseni arvellu, kun se Reittu on nyt ollu niin pitkään ärtyny ja kärsimätön.

- Siitä, siitä se johtuu...ootahan vaen, kun se tuloo savotasta pihaan, niin se on sillon ihan eri mies.

Kun kälykset tulivat tavallista myöhemmin navetasta tupaan, Jenina tiuskaisi miniäänsä tuimasti mulkaisten:

- Missä sitä on näin kaavan maklakoetu?... tuo sinun penskasi huutaa näläkeesä, niin jotta korvat on haleta...kyllä sitä tehään nuita kakaroeta moalimaan toesten ristiksi vaekkei ole itestään niihen hoetajaksi...teille taetaa olla kummallekii rolloominen tärkeempee kun mikää muu moalimassa.

Leena Marialla oli itku lähellä, mutta hän nieli kyyneleensä ja otti huutavan lapsensa pärekopasta ja alkoi sitä syöttää. Lapsi imi ahnaasti rintaa ja rauhoittui pian, kun sai maitoa tarpeekseen. Vähitellen Leena Mariankin mieli tyyntyi, ja hän oli jopa onnellinen tuntiessaan Reitun kosketuksen lapsensa välityksellä. Hänellä oli hyvä olla niin kauan, kuin lapsi oli hänen rinnoillaan. Tämä tunne säilyi, vaikkei se tyystin karkottanut ikävää, kuitenkin se auttoi häntä kestämään yksinäisyyttä ja anopin ynseää kohtelua.

Alma alkoi kuitenkin puolustella navetassa viipymistä sanomalla:

- Ei ne navettahommat aena luonnistu yhtä vikkelään, vaekka kuinka yrittäsi...nytkii mäni kuivikkeihen haalimisessa aekoo tavallista enemmän, kun ne olivat melekeen lopussa...poejat soavat huomenna ruveta hakkoomaan havuja heti oamurupeemalla.

- Kyllähän niitä laeskoilla selityksii riittää, Jenina vielä ärähti mutta alkoi sitten juoda kahvia.

Leena Marian ankeaan elämään toi aina lohtua lapsi. Mutta Almasta oli tullut hänelle tärkeä tuki Reitun poissa ollessa. Kun Alma oli Leena Mariaa kymmenkunta vuotta vanhempi, hänellä oli enemmän elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kuin nuorella kälyllään. Alman kanssa hän saattoi puhua avoimesti kaikista vaikeuksistaan. Olihan Almankin tilanne Kaatravaarassa vähän samanlainen kuin hänen itsensäkin. Jenina oli Alman äitipuoli, joka aina asetti omat lapsensa ja näiden edut Alman ja miniänsä edelle. Ja suorastaan Jenina tunsi Alman ja Annan pojat sekä miniänsä omien lastensa uhkana perinnön kärkkyjinä. Siksi hänen käyttäytymisensä oli ynseää näitä kohtaan. Samaan tapaan Jeninan lasten suhtautuminen Leena Mariaa kohtaan oli aluksi pidättyväinen ja viileä kuten äidilläänkin. Mutta aikaa myöten heidän suhtautumisensa kälyynsä muuttui. Kun Aili ja Kirsti huomasivat, kuinka vahva ystävyysside oli syntynyt Alman ja Leena Marian välille, hekin alkoivat tuntea vetovoimaa uutta sukulaistaan ja tämän vauvaa kohtaan. Olihan se luonnollistakin, koska Alma oli Ailin ja Kirstin sisarpuoli, vanhempi sisar, jonka suhtautuminen heihin oli hyvin äidillinen. Olihan Alma ollut heidän kasvattajansa Jeninan ohella aina syntymästä saakka. Alma oli ollut aina hellä ja ymmärtäväinen toveri heitä kohtaan. Hän oli lohduttanut heitä heidän pienissä murheissaan, opettanut ja ohjannut leikeissä ja pikku askareissa. Kun sitten Alman ja Leena Marian välille oli syntynyt ystävällinen suhde, niin Ailin ja Kirstinkin oli ollut helppo kiintyä kälyynsä. Tyttöjen ja Leena Marian välistä suhdetta paransi vielä vauvan olemassaolo. Kun tytöt joutuivat päivisin hoitamaan Anna Mariaa, tästä tuli heitä ja Leena Mariaa yhdistävä side.

Kun miehet lähtivät savotaan, Aili sanoi eräänä iltana Leena Marialle:

- Soankos minä tulla sinun ja Anna Marin viereen nukkumaan, kun Reittu on poessa?

- Ka tule vaen, jos äetisi lupovaa.

- Minäkii haluun tulla, kun se vauva on niin sievä, Kirsti sanoi.

- No sovithan sinne sinäkii.

Niinpä Aili ja Kirsti alkoivat nukkua Leena Marian sängyssä niin kauan, kun miehet olivat Repolassa.

Sitä vastoin Leena Marian tultua Kaatravaaraan Juuso ja Väinö karsastivat häntä kauan ja pitivät häntä vieraana velipuolen akkana. Kun Juuso oli luonteeltaan juro ja naisia vieroksuva, niin Väinökin seurasi vanhemman veljensä esimerkkiä. Niinpä pojat eivät osanneet lähestyä ulkopuoliseksi kokemaansa naista vaan suorastaan karttoivat tämän seuraa ja viihtyivät sitä paremmin omissa oloissaan. Vasta Anna Marian synnyttyä heidän suhtautumisessaan kälyynsä tapahtui muutos, kun tämä alkoi opettaa heille kalanpyydysten kutomista ja paikkaamista. Kun Jenina huomasi miniänsä verkonkudontataidon, hänelle ei riittänyt ainoastaan se, että Leena Maria opetti pojille tämän taidon vaan hän pani miniänsä paikkaamaan kaikki talon vanhat pyydykset ja kutomaan uutta, koska kalansaannin varmistaminen oli elintärkeä asia. Kun sitten vanhat pyydykset tulivat kuntoon ja joukko uusiakin, Juuso sanoi innoissaan:

- Tulisipa nyt vaen heti kesä, niin tässä talossa syötäsiin kaloo.

Leena Maria sai usein kuulla moitteita lapsensa huonosta hoidosta, vaikka siihen oli syynä talon työjärjestys, jonka Jenina itse oli määrännyt. Miniän täytyi tehdä Alman kanssa navetta- ja ulkotyöt sekä jatkuvasti puhdetöitä, joten Leena Maria ei joutanut lyhyen talvipäivän aikana lastaan hellimään, vaikka tätä syvästi rakastikin ja tahtoi sitä lähellään pitää. Häthätää hän ehti vain antaa vauvalle rintaa, kun oli jo kiiruhdettava talon töihin.

Kun vauvan kaitseminen muuten oli Ailin ja Kirstin huolena, nämä usein unohtivat velvollisuutensa vaihtaa pienokaiselle kuivaa tai heijata sitä uneen. Kun lapsi alkoi silloin parkua, Jenina ei silloin kovistellut tyttäriään vaan lapsen äiti sai siitä kuulla kunniansa: Mitä varten pitää hommata penskoja moalimaan, kun niitä ei pysty ite hoetamaan, vaen sekii jeäpi toesten huoleksi. Tällaisia moitteita miniä sai kuulla päivittäin. Näin kuluivat Leena Marian päivät loputtomissa askareissa, mutta ei hän saanut olla aivan vapaasti lapsensa kanssa iltaisinkaan ennen nukkumaanmenoa.

Vitkaan kului myös talvi Kaatravaarassa. Ilonaiheita oli vähän; ikävää ja kaipuuta sitäkin enemmän. Jeninakin oli tyytymätön omiin oloihinsa. Hän oli vielä niin nuori, että hän kaipasi miespuolista elämäntoveria. Senkin vuoksi hän oli kateellinen miniälleen ja kohteli tätä huonosti. Mutta muutenkin Jenina tunsi olonsa ikäväksi ja yksinäiseksi. Seurustelu omien lasten kanssa ei riittänyt täysin tyydyttämään hänen mielessään olevaa tyhjää tilaa. Harvaan asutussa korpikylässä ei tapahtunut juuri mitään mieltä ylentävää. Kanssakäyminen naapureiden kesken oli sattumanvaraista. Ulkomaailmasta saatava tieto oli Kaatravaarassa pysähtyvien matkalaisten varassa kuten laukkukauppiaiden, savotalaisten ja rahdinajajien, jotka poikkesivat talossa lepäämässä ja eväitään haukkaamassa.

Jenina olisi halunnut tietää enemmän maailman ja kotikylänkin tapahtumista, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Hän muisteli joskus aikaa, jolloin hän oli ollut palveluksessa herrasperheissä. Siellä sai lukea maailman tapahtumista Uudesta Suomettaresta tai Karjalattaresta. Mutta täällä elettiin kuin pussi päässä. Kun Jenina ei saanut halujaan eikä uteliaisuuttaan tyydytetyksi, hän oli usein pahantuulinen. Hänen silmäkulmiensa ja suunsa ympärille muodostuivat syvät juonteet, mikä sai hänen ilmeensä aina näyttämään myrtyneeltä. Hänen tyytymättömyytensä purkautui usein pahantuulisiin kohtauksiin, joita useimmiten sai vastaanottaa miniä ja joskus tytärpuolikin. Miniä siksi, että tämä oli miehensä kanssa hänen suunnitelmiensa tiellä, tytärpuoli vähän samoista syistä, koska oli Annan perillinen ja ilmeisesti kärkkyi osaansa isänsä perinnöstä.

Suuren osan äitipuolen pahansuopuudesta sai kestää myös Alma. Siihen ei ollut yksinomaan syynä se, että tämä oli Annan lapsi vaan myös se, että hänen lastensa opetus oli Alman huolena. Mutta oppimistulokset eivät tyydyttäneet Jeninaa.

Kun Jeninan yrityksestä huolimatta Koskikylään ei saatu kansakoulua liian pienen lapsiluvun vuoksi, Ailin ja Kirstin samoin kuin Juuson ja Väinönkin sivistäminen tuli Alman tehtäväksi, koska hän oli alkeistaidoissa kylän edistyneimpiä.

Kun Jeninan kouluhanke raukesi, Jenina paasasi:

- On se kumma, kun kaekilla ei oo oikeutta kouluttoo perillisiisä...toesta se on kirkonkylässä, kun siellä on kansakoulu, josta on voenna jatkoo opintiellä Joensuun tyttölyseossa tahi yhteiskoulussa ja viime vuonna on kuulemma tullu yhteislyseo Nurmekseennii, niin jotta kyllä kirkonkyläläesten kelepovaa...vaen mitenkäs tästä korvesta lyseoihin lähettäsiin, kun ei oo sitä kansakouluu.

- Vaen onpa tuota tultu toemeen kiertokoulullakii...en minäkää oo tarvinna muuta opetusta kun kaksi viikkoo kiertokoulussa...

- Ja se kyllä näkyy...mitäs ne metän tollot koululla tekisi, kun eivät moaliman asioista mitää tiijä eivätkä omistakaa mitää ymmärrä, kun ei tule ees sanomalehtee...niin tollot pysyy tollona.

- No tulikos sanomalehti Kervisen huushollii? Alma kysyi.

- Ka sielläpä sae tietoo muutennii, ja olihan se kansakoulukii iärellään, vaen teältä et pane penskojasi opintielle vaekka kuinka haluusit, Jenina tiuskaisi.

Tosiasiassa Alma osasi ohjata sisar- ja velipuoliaan lukemisessa ja kirjoittamisessa ja vieläpä tyydyttävästi opettaa heille luvunlaskuakin kuten alkeiskoulun opettaja ikään, sillä olihan hänellä siihen jo parinkymmenen vuoden kokemus. Mutta kun opettaja itsekään ei ollut saanut muuta koulutusta kuin kaksi viikkoa kiertokoulua ja rippikoulun, niin ei hän voinut antaa oppilaillekaan enempää, kuin mitä itse taisi. Kuitenkin yhdeksänvuotias Aili osasi jo sujuvasti lukea ja kirjoittaa isoilla kirjaimilla välttävästi, mutta kuusivuotias Kirsti ei osannut vielä lukea. Hän kyllä tunsi puustaimet mutta aloitteli vasta tavaamista, mutta Kirstin oppiminen tapahtui Jeninan mielestä liian hitaasti, ja se oli tietysti opettajan vika, koska oppilas oli kaikin puolin teräväpäinen, ehkä koko lapsikatraan viisain.

Kun Alma oli eräänä talvisunnuntaina opettamassa tyttöjä lukemaan, kylään tuli Koskiahon emäntä Kaisa. Vieras kuunteli hetken suurella mielenkiinnolla Alman opetusta ja sitten kysyi Jeninalta:

- Joko se tuo teijän nuorimmaenennii on oppinna tavoomaan?

- Oesihan se jo oppinna lukemaan ja kirjottamaannii, vaen kun ei oo kunnon opettajoo...kyllähän se jo tavovaa ihan sujuvasti, Jenina sanoi.

- Kirsti kae on Aililta oppinna, Alma sanoi happamasti.

Kirstin opetus oli Jeninalle tärkeä asia, ehkä tärkeämpi kuin mikään muu. Tytöstä oli tullut hänen lempilapsensa, sillä olihan tämä lapsikatraan nuorin ja ehkä siksi hänelle rakkain. Kun tyttö oli lisäksi vilkas ja nokkela, äiti odotti tältä suuria. Kirsti oli hänen lapsistaan myös ainoa, joka ulkoiselta olemukseltaan eniten muistutti isäänsä: tyttö oli hentorakenteinen, sirojäseninen kuin keijukainen. Hän liikkui kevyesti ja notkeasti poiketen näin muista sisaruksistaan. Hänellä oli tumma tukka ja siniset silmät, niin kuin Reitullakin olivat olleet. Aina kun Jenina kohtasi Kirstin katseen, hänen mieleensä tuli Reittu, joka valitettavasti oli kuollut aivan liian nuorena.

Jo varhain Jenina oli alkanut suunnitella Kirstin tulevaisuutta. Hän toivoi hartaasti, ettei tämän tarvitsisi mennä naimisiin jonkun talonpoikaismoukan kanssa tahi pahimmassa tapauksessa joutua torpparin akaksi. Kyllähän Jenina oli toivonut parempaa koulutusta kaikille lapsilleen, mutta kun Juuso ja Väinö eivät osoittaneet erityistä taipumusta opiskeluun, niin näiden koulutus supistui ensin Alman opetukseen ja sitten kiertokouluun. Kun poikien lukuhalut eivät senkään jälkeen parantuneet, Jenina alkoi ajatella, että nämä tulisivat kohtalaisen hyvin toimeen Kaatravaarassa vähemmälläkin koulutuksella ja vieläpä huolehtisivat aikanaan hänetkin hautaan. Ailinkin opiskelu näytti jäävän kiertokoulun varaan olosuhteiden pakosta, ja se kovasti harmitti äitiä. Mutta Kirstin varalle Jeninalla oli omat suunnitelmansa. Siihen vain tarvittaisiin rahaa...mutta olihan Kaatravaarassa maata ja kasvavaa metsää...ja sanomalehden miehet saavat tilata heti, kun savotasta tulevat, Jenina päätti.

2

Tammikuun toinen päivä vuonna nolla nolla Reittu Huhtasen hevoskunta lähti heti murkinan syötyään matkaan suurin toivein kohti Repolaa. Kaskeamisen kiellon jälkeen rahaa ei paljon tullut muusta kuin metsän myynnistä ja metsätöistä, siksi jokatalvisen hakkuu-urakan onnistumisella oli suuri merkitys. Kaatravaaran kuten muidenkin rajakyläläisten pienet pellot tuottivat niin vähän, että vuoden maataloustuotteet riittivät tuskin muuhun kuin suuren perheen kulutukseen.

Reittu oli lastannut tukkirekiin riittäväksi katsomansa määrän hevosen rehua: heinää, olkisilppua ja siitä tehtävää apetta varten jauhoja. Kun tämän lisäksi kuormaan pantiin miesten muona ja työkalut, rekeen tuli painoa melkoisesti. Sen vuoksi Mauno ja Olli ottivat myös sukset mukaan ja hiihtivät ylämäissä ja vastaisilla tasamailla, jotta hevonen jaksaisi paremmin vetää raskasta kuormaa. Näin heitä ei myöskään kovassa pakkasessa vilu päässyt yllättämään. Myötäisessä maastossa he nousivat kuorman päälle ja juttelivat Reitun kanssa odotuksistaan tulevasta urakasta arvioiden, millaisiksi ansiot tulisivat tänä talvena muodostumaan.

Tiellä oli jo monta hevoskuntaa rajaa kohti taivaltamassa. Myös yksinäisiä miehiä ja miesryhmiä hiihteli tai käveli jalkapatikassa valkoista ajouraa pitkin suuntanaan rajantakaiset työmaat. Myös rahdinajajia tuli vastaan Pielisen kirkolta noutamaan täydennystä Repolan kauppiaiden varastoihin. Niinpä talvisin tienoon hiljaisuuden rikkoi jatkuva aisakellojen kilkatus ja kulkusten helinä.

Kun Mauno ja Olli nousivat kuorman päälle erään vaaran laella, Mauno sanoi:

- Paljon on kulukijoeta Repoloo kohti...siitä ei maha hyvä seorata.

- No mitäs haettoo siitä on, jos on paljon kulukijoeta, Olli aprikoi.

- No kahtokeehan, kun hakuu- ja ajomiehii tuloo paljon, niin se voipi heti näkyy hankkeihen pienenemisenä...kun yhtiöllä ei oo pelekoo siitä, jotta hakkuu jäisi kesken, niin se laskoo taksoja.

- No on se kumma, mistä niitä ukkoja ja hevosii niin paljon riittääkää...ja joka vuosi ne tuntuu vaen lisääntyvän lisääntymistään, Reittu sanoi.

- Ka onpa ne torpparitkii koko aejan lisääntynnä ja miehii ja hevosii tuloo nuapurikylistäkii samolle apajille, Mauno sanoi.

- Vaen jos tämmönen meno jatkuu, niin mitenkähän sitten tullaan toemeen, jos ei työtä kaekille hakijoelle riitäkää, Olli sanoi.

- Ka sitten ei oo monella muuta konstii, kun katella tukevoo oksoo ja tehä kaalakiikku, Mauno sanoi.

Kun Huhtasen hevoskunta tuli Repolan kirkonkylään tukkiyhtiön päämajaan, sinne oli jo kokoontunut suuri joukko muitakin työnhakijoita niin hevosmiehiä kuin hakkaajiakin. Monet rajakyläläiset olivat talon tai torpan isäntiä ja poikia, isännät ajomiehinä, joille poikien oli tarkoitus hakata tukkeja. Sitten oli paljon yksinäisiä hakkuumiehiä, jotka olivat kotoisin Pielisen kirkolta ja paljon kauempaakin tarkoituksenaan saada työtä rajan takaa. Niinpä työnälkäisten joukko oli taaja ja koko ajan se entisestään taajeni.

Reittu Huhtaselle tarjottiin palstaa Lusmankylästä, jonne oli matkaa kirkolta vielä lähes peninkulma. Kun apulaistyönjohtaja tuli Reitun porukalle palstaa antamaan ja taksoista sopimaan, miesten toiveet hyvistä ansioista romahtivat. Kun hakkuu- ja ajopalkkaa kysyttiin, se tuntui kohtuuttoman pieneltä. Niinpä Reittu sanoi:

- Viime talavena maksettiin paljon enemmän, vaikka ajomatka oli paljon lyhempi kuin nyt...ja kyllä ne hakkuumiehetkin sae sillon paljon enemmän.

- Vaen nytpä ei oo lupa maksoo tämän enempee, työnjohtaja sanoi.

- No ei näellä hinnolla sitten herran huonetta rakenneta, Mauno sanoi.

Myös talviseen kortteeriinsa kaatravaaralaiset joutuivat pettymään. Heidän majapaikkaansa tuli niin paljon miehiä, ettei illalla jäänyt tuvan lattialle yhtään tyhjää tilaa, kun kaikki kävivät nukkumaan. Pian alkoivat tiukkaan ahdetussa miesjoukossa luteet ja vaatetäit tehdä väsyneille miehille kiusaa. Varsinkin seinän vieressä nukkuvia ahdistelivat alusta alkaen luteet. Mutta mitä pitemmälle talvi eteni, sitä enemmän rupesivat myös täit lisääntymään. Kun monilla kulkumiehillä ei ollut mitään vaihtovaatteita, täit sikisivät likaisissa asusteissa uskomattoman nopeasti. Ja uskomattoman nopeasti ne levisivät esteettömästi miehestä mieheen, niin että kevättalvella ne alkoivat vaivata kaikkia lattialla nukkuvia. Niinpä monen yöunet jäivät vähäisiksi, eikä lepo ollut riittävää raskaaseen työhön.

Repolan tukkisavota päättyi maaliskuun lopussa. Silloin kaikki hakatut tukit olivat tulleet ajetuiksi Lusmajoen rannalla oleviin ristaneihin. Siellä ne nyt odottivat kevään tuloa ja uittotöiden alkua. Huhtasen hevoskunnassa oltiin tyytyväisiä siitä, että vihdoin päästiin kotiin kylmän ja pitkän talven jälkeen. Mutta talven ansioihin oltiin hieman pettyneitä. Ainoastaan se, että oli paiskittu töitä kykyjen äärirajoilla, oli tuonut kohtalaisen tuloksen. Moni muukin Repolan työmaalta palaava oli tyytymätön talven tulokseen. Savotaan oli lähdetty suurin toivein hyvistä ansioista, mutta nyt palattiin kotiin alakuloisin mielin. Toisaalta Repolaan lähdettäessä ei ollut osattu arvioida sitä, miten kalliiksi elämä tulisi siellä oudoissa oloissa. Kun monelta kotoa mukaan otetut eväät ja hevosen rehu loppuivat yllättävän nopeasti, jouduttiin ostamaan ruokatarvikkeet sekä miehille että hevosille joko tukkiyhtiön hartsuvista tai paikallisista kaupoista. Kun työmaiden samoin kuin paikallisen väestön elintarvikkeet ja muut tavarat rahdattiin hevospelissä sadan kilometrin päästä Pielisen kirkolta, niin niiden hinnat olivat Repolassa paljon korkeammat kuin Suomen puolella. Leipäjauhot ja monet muut tavarat kuljetettiin ensin Pietarista Pielisen kirkolle, koska Venäjän puolella Karjalan tiestö oli lähes kulkukelvotonta. Tästä johtui se, että vilja oli Vienan Karjalassa erittäin kallista. Joskus sitä huonon suunnittelun vuoksi jouduttiin rahtaamaan Pielisen kirkolta Repolaan kesäkelissäkin. Silloin jauhojen hinta nousi neljännestä korkeammaksi rekikelissä kuljetettuun viljaan verrattuna. Nytkin hyvin korkea hintataso vähensi omalta osaltaan suuresti savotalaisten ansiotuloja.

Reittu Huhtanenkin oli lähtenyt appensa ja veljensä kanssa savotaan sillä mielellä, että sieltä jäisi keväällä nätti summa rahaa kotiin tuotavaksi. Nyt Repolasta palaajien mieli oli matalalla, koska tilipussi oli jäänyt odotettua laihemmaksi. Siihen ei ollut yksinomaan syynä kallis muona eikä hevosen rehu vaan se johtui useista muistakin syistä. Vuoden alussa työmaalle tuli miehiä ja hevosia enemmän kuin tarpeeksi, ja niinpä firma pudotti koko ajan hakkuu- ja ajotaksoja. Toiseksi raskas työ kovassa talvipakkasessa vaati miehiltä tavallista enemmän ravintoa. Lisäksi kului paljon vaatteita ja rukkasia. Kalvava koti-ikävä ja syöpäläisten kiusa johti siihen, että silloin tällöin sorruttiin juopotteluun, kun viinaa oli kosolti tarjolla. Varsinkaan Reittu ei voinut tätä kiusausta vastustaa, kun ikävä kaihersi ja nuoren aviovaimon kuva oli aina mielessä. Mutta hänkään ei sortunut tolkuttomaan juopotteluun koko talvena.

Erään maaliskuun lopun iltana likaiset ja väsyneet savotalaiset ajoivat Kaatravaaran mäkeä ylös. Reittukin oli aivan selvin päin ja odotti innolla nuoren vaimonsa tapaamista. Laskeva aurinko punasi Kaatravaaran takaa kohoavan vaaran laella kasvavien honkien oksiston ja rungot punertaviksi. Keväthanki hohti valkoisena, talitintit lauloivat tuttua sävelmäänsä titi tyy, titi tyy. Hevonen hörähti muutaman kerran tutun pihapiirin tultua näkyviin. Matkamiesten oli hauska katsella pitkästä aikaa tätä kotoista, tuttua näkyä, ja mieltä painava harmi huonoista hankkeista unohtui vähäksi aikaa. Reittu ajoi hevosen tallin eteen ja alkoi riisua sitä valjaista. Mauno ja Olli kävelivät verkkaisesti tupaa kohti. Päivällä auringon sulattama lumi risahteli pieksujen alla, kun se oli alkanut jäätyä auringon laskiessa. Tultuaan porstuaan miehet jättivät konttinsa sinne ja astuivat pirttiin, jossa Jenina puuhasteli lastensa kanssa. Mauno sanoi sisään tultuaan karjalan kieltä tavoitellen:

- Terveh taloh!

- Tule tervehenä...min sanot hyvän sanoman?

Jenina vastasi Maunon tapaan. Hänkin oli oppinut nämä tervehdyssanat laukkukauppiailta ja usein Kaatravaarassa poikkeavilta Vienan karjalaisilta rahdinajajilta.

- A elossa ollah ja tervehenä tullah, Mauno sanoi.

- Onkos teillä näläkä vae jano?

- Kumpikii, Olli vastasi Maunon pysytellessä vieraskoreasti vaiti, vaikka tunsikin jo kovaa nälkää, kun syöminen kotimatkalla oli jäänyt huonoksi.

- No minäpä laetan sitten teille jotakii syömistä pöytään ja keitetään kahavi sitten vähän myöhemmin...pitäskös saana panna lämpiimään? Jenina sanoi.

- Kyllähän se kylypeminen nyt hyvee tekisi, vaen minäpä taian lähteä tästä rentostamaan kotipuoleen Luhta-ahoa kohti.

- Ei mitää puhetta yönselekään lähöstä...työ outta nyt meillä yötä...ensin vaen syyvään ja sitten kylyvetään ja ruvetaan moata. Minä vien teiät sitten huomenna hevosella Luhta-ahoon, sanoi juuri tupaan astunut Reittu.

- Ka siitäpä tuloo sinulle vaen turhoo vaevoo.

- No ei se nyt niin suuri vaeva oo kerran talavesa antoo appiukolle kyyti pihaan.

- No mänkeepäs työ poejat panemaan saana lämpiimään, jotta peäsöö vieraskii kylypemään, Jenina sanoi Juusolle ja Väinölle, jotka olivat tulleet tupaan nähtyään savotalaisten saapumisen.

- Niin ja haepas sinä Juuso aetasta saanaan valamiiksi kolome vastoo...ja lämmittäkee kivet tosi kuumiksi, jotta täit kuoloo.

Kun matkamiehet olivat syömässä, Alma ja Leena Maria tulivat navetasta tupaan. Nuoren aviovaimon rinnassa läikähti lämpimästi, kun hän näki ahavoituneen ja parroittuneen miehensä ruokapöydässä. Nyt oli vihdoinkin pitkällinen ero ohi!

- Ka vieraita on tullu, Alma sanoi tervehdykseksi ja jatkoi: mitenkäs teitä siellä Repolassa lykästi?

- No hengissähän sieltä selevittiin, vaekka joskus tuntukii olo vaekeelta, varsinnii tuon Reitun unet taesivat olla levottomii...ne hankkeet vaen eivät mieltä ylennä, Mauno sanoi totuudenmukaisesti kaikkien puolesta.

- No mitäs niistä hankkeista, kunhan vain ite tulitta tervennä pihaan, Leena Maria sanoi.

- Ka sehän se tärkeintä on, Alma säesti kälynsä sanoja.

- Vaen kyllä niitä rahareikii oesi ihan tarpeeksi, kun vaen oesi rahan pihaan tuojii...kun oesi tehty ne moakaapat sillon, kun oesi ollu ostajii, niin ei nyt tarviisi joka pennii soikeeksi venyttee, Jenina sanoi.

- Vaen on se hyvä, jotta moat ja metät on vielä tallella pahan päevän varalla, Reittu sanoi.

Juuso ja Väinö lähtivät heti käskyn saatuaan saunan lämmitykseen. Suuren kivikiukaan kuumentaminen talvioloissa vaati kauan aikaa. Kun muutama tunti oli kiukaassa poltettu puita ja hiillos viimein hiipunut, Juuso löi häkälöylyt ja, kun sauna oli riittynyt, sulki räppänän.

Kun miehet sitten olivat lähdössä saunaan, Reittu sanoi Leena Marialle:

- Annapas nyt meille puhtaat alusvaatteet ja isällekii, kun meissä kaekissa taetaa olla täetä.

- No kuoloopa ne saanan löylyssä, jos minä ripustan ne ryysyt orrelle, Mauno sanoi.

- No ei sitä isän tarvihe nyt täiryysyissä moata männä eikä pihaan lähtee, Leena Maria sanoi.

Kun miehet tulivat saunaan, heitä vastaan lehahti kuuma ja pehmeä löyly. Pojat olivat lämmittäneet kiukaan kunnolla. Juuso oli käynyt aitan orrelta kolme koivuvastaa. Reittu kasteli ne kuumassa vedessä, pani ne sitten kiukaalle ja heitti vettä vastojen päälle. Kiuas sihisi ja sähisi äkäisesti kuin vihainen kissa, ja kuuma löyly täytti saunan. Sitten Reittu pyöritteli märkiä vastoja kivien päällä, niin että ne tulivat aivan pehmeiksi. Sen jälkeen hän ojensi Maunolle ja Ollille omansa ja nousi sitten itse vastoineen löylynlyöjän paikalle. Saunaan levisi kuivuneen koivunlehden miellyttävä tuoksu. Se sekoittui savun pehmeään lämpöön ja saunan luontaiseen hajuun, jota oli mukava hengittää. Kun miehet olivat istuneet tovin leppoisassa löylyssä, Reittu sanoi:

- Nyt alakaa jo tuntuu siltä, jotta on tultu kotiin.

- Ka tämähän se on sitä, joka teköö olon kotoseksi, kun antaa kuuman löylyn hyväellä työn jäykistämii ja kylymän kohmettamii jäseniisä, Mauno sanoi.

- Ka niin...ja aenakii semmosen urakan jäläkeen tuskin on mitää parempoo naatintoo, Olli sanoi.

Reittu ei sanonut siihen mitään, kun hänen ajatuksensa olivat vaimossa ja yhteisen illan odotuksessa pitkän eron jälkeen. Mauno puolestaan alkoi mietiskellä, mitä hänen vaimonsa puuhasteli Luhta-ahossa ja miten tämä oli selvinnyt yksin kotona, kun naapureitakin oli hyvin harvassa. Pitkällisen eron jälkeen hänkin olisi tahtonut olla jo kotona, vaikka kyllähän tämä saunominenkin oli nyt paikallaan. Ollin ajatukset harhailivat sinne tänne talven kokemuksissa ja kesän odotuksessa, tulevissa uitoissa, jotka toivat vaihtelua ja jännitystä muuten yksitoikkoiseen elämään. Uitot olivat hänen mielestään kesän kohokohta ennen kaikkea muuta, mitä kesä voisi tarjota. Uittoa hän odotti jo malttamattomasti ja sinne hän aikoi taas lähteä Hemmin kanssa heti jäitten lähdettyä kuten edellisenä kesänäkin. Kauan miehet siinä istuivat vaitonaisina ja kuulostelivat, miltä löyly tuntui. Kotvan kuluttua Reittu kysyi:

- No jokos appiukolle lyyvään löylyy?

- No ropsautahan häntä vähän, jotta hiki alakaa irrota ja pinttynyt lika ja paska sen myötä.

Kun Reittu heitti kauhallisen vettä kiukaalle, tuliset kivet kohahtivat ja kuuma löyly tulvahti lauteille hyväillen miellyttävästi miesten ihoa. Kun oli kotvasen kuulosteltu, Reittu kysyi:

- Vieläko lisee?

- Ka anna männä vaen, Mauno sanoi.

Kun kiuas jälleen sähähti, Juuso ja Väinö laskeutuivat vikkelästi lauteilta alas, mutta miehet alkoivat vastoa olan takaa. Kiivaaseen tahtiin miehet pieksivät selkäänsä ja raajojaan pehmeällä vastalla ähkyen mielihyvästä. Välillä Reittu löi löylyä ja sitten jatkui rytmikäs vastojen läiske. Polttavan kuuma löyly tuntui tosi hyvältä. Se oli kuin balsamia luteiden ja täiden puremalle iholle. Kun pitkän talven aikana ei ollut päästy kuin pari kertaa hätäisesti saunaan, niin ihoon oli pinttynyt hiki ja lika. Mutta nyt se sai kyytiä, kun hiki virtasi vuolaana ja vastat läiskivät kiivaana vasten nahkaa, niin että iho alkoi punottaa. Kun Reittu heitti lisää vettä kiville, niin ne sihisivät ja paukkuivat äänekkäästi. Ollin täytyi jo kyykistellä ja painaa päänsä polviin, kun hänestä alkoi tuntua siltä, että korvat ja kynnet paloivat, mutta Mauno ja Reittu jatkoivat vielä tovin vastomista. Juuso ja Väinö olivat siepanneet jo vaatteensa silloin, kun miehet olivat aloittaneet vastomisen ja juosseet vaatteet kainalossa alasti tupaan.

Vihdoin miehetkin saivat löylystä tarpeekseen, kaatoivat vähän vettä saavista niskaansa ja lähtivät ulos vilvoittelemaan. Leppoisa raukeus valtasi koko olemuksen ja hyvänolontunne täytti mielen. Ja niin unohtui myös mielipaha, jota heikot taksat olivat aiheuttaneet. Kun kylmä viima pyyhki viimeisetkin hikipisarat iholta, he astelivat verkkaisesti tupaan. He tunsivat itsensä väsyneiksi mutta silti olonsa autuaallisen mukavaksi. Kun he tulivat tupaan, Jenina kysyi:

- No oliko saanassa löylyy?

- Ka oli...enkä muista, millonka oesi viimeksi kylypeminen näen hyvältä tuntunna, kun tuntuu ihan siltä kun oesin uuvestisyntynnä. Tämmösii löylyjä ei joka saanassa soakaa, Mauno sanoi.

- Ka kyllä se Juuso osovaa saanan lämmittee...tulukeehan nyt saanakahville, ja sitten hän alkoi kaataa kahvia kuppeihin.

Kun ruvettiin juomaan kahvia, Reittu toi viinapullon pöytään, tarjosi miehille ryypyn ja kysyi Juusolta:

- No ottaakos se saananlämmittäjä ryypyn?

Hidasluonteinen poika ei ehtinyt hänelle mitään vastata, kun Jenina sanoi Reittua vihaisesti mulkaisten:

- Elä opeta sitä poekoo juomaan...näetä juoppoja on jo ennestään ihan tarpeeksi tässäkii talossa.

- Eipä se yksi ryyppy juoppoa tie, varsinnii, jos se lääkkeeksi otetaan, Reittu sanoi.

- Vaen yhestäpäs se juominen alakaa...eikä terve mies lääkettä tarvihe...

Siihen jäi sillä kertaa Juuson viinan maistaminen. Hän olisi kyllä halunnut osoittaa olevansa mies miesten joukossa, mutta hän pelkäsi vielä niin paljon äitiään, ettei uskaltanut tämän nähden pulloon tarttua, vaikka mieli tekikin.

Miesten tultua saunasta Alma ja Leena Maria olivat menneet heti pikkutyttöjen kanssa kylpemään Jeninan jäädessä vielä huolehtimaan miesten kahvitarjoilusta. Kun Leena Maria tuli sitten saunasta, hän lähti heti vauvansa kanssa omaan kamariinsa, jonne Reittukin pian pujahti. Tätä hetkeä Reittu oli kauan malttamattomana odottanut, ja nyt hän toivoi saavansa hyvityksen sille ikävälle, jota hän oli saanut kärsiä melkein puoli vuotta yhteen menoon. Kun hän tuli kamariin, Vaimo oli imettämässä vauvaa. Kun se tuli kylläiseksi, se nukahti tyytyväisenä heti, ja äiti nosti sen hellästi kätkyeeseen ja peitteli hyvin. Reittu katseli vaiti vaimonsa puuhailua, ja hänen mieleensä tulvahti hellä tunne. Hän olisi tahtonut lausua Leena Marialle jonkin kauniin sanan tai ajatuksen, mutta ei löytänyt sanoja. Niinpä hän alkoi puhua käsillään. Kun vaimo oli laskenut nukkuvan lapsen vuoteelleen ja peitellyt sen, mies tarttui häntä vyötäröstä kiinni ja rutisti tämän syleilyynsä.

- Mitä varten sinä olit siellä savotalla näen pitkään?

- No kun oli pakko olla, jotta sinä ja tyttö tulisitta paremmin toemeen...

- Vaen eihän meijän tarviisi niin komeesti elee...minulle riittäsi aevan hyvin se, jotta oesi vaen leipee joka päevä, kun vaen sinä olisit minun lähelläni.

- No enhän minäkää tahtosi olla sinusta päeveekää erossa, jos vaen nuita työmaeta oesi käen ulottuvilla.

- Vaen jospa sinä lähetkii sinne Repolaan joka talavi sen tähe, kun siellä kuuluu olevan niin paljo niitä nuorii kassapäetä.

- No elähän nyt tyhjii höpäjä, ei ne tytöt oo semmosii, jotta ne ukkomiesten kansa rupeisivat pelehtimään, vaekka jotkut sitä yrittäsivätkii...

- No ootkos sinä yrittännä?

- No en oo...kun minä tykkeen vaen sinusta, Reittu sanoi ja laski käsivarsiltaan vaimonsa sänkyyn ja puristi tämän kiihkeästi rintaansa vasten.

Aamulla Reittu sanoi murkinaa syötäessä:

- Nyt lähetään Leena Marin kansa Luhta-ahoon viemään ukki pihaan ja otetaan Anna Mari mukaan, jotta mummmokii soapi nähä, miten tyttö on kasvanna ja miten sievä siitä tuloo.

- Vaen kukas se lehemät hoetoo, jos minä lähen tästä pitkin kylii hötkyilemään?

- No kyllä minä niistä lehemistä yksinänikii seleviin, jotta mänkee vaen huoleti niistä nähen...kun pitäähän sitä sinunnii peästä ees kerran vuojessa kotonasi käymään, Alma sanoi.

- No eikös se minun koti oo siellä missä Reitunnii.

- No onhan se niin kaavan kun on...vaen voepihan se joskus lakata olemastakii, kun elämässä voepi sattuu tulemaan semmonenkin mutka matkaan...vaen sillä kyläreissulle ei tarvihe jiähä pitkäksi aekoo. Minun pitää peästä kirkolla käömään, ennen kun rekikelit loppuu, Jenina sanoi tohkeissaan.

Kun Reittu ajoi umpitietä Luhta-ahon pihaan, Anna oli lastuvalla puita pilkkomassa. Hän oli syventynyt työhönsä niin, ettei tunnistanut tulijoita, ennen kuin hevonen oli pihassa. Hän katseli hetken pöllähtäneenä vieraita, ennen kuin tunsi heidät ja sanoi:

- No voe hyvä ihme, kun säikähin, jotta ketä herroja sieltä nyt tuloo, kun reslareellä ajetaan keskellä arkipäevee.

- No eikös myö herrosta käävä! Leena Maria huudahti riehakkaasti.

Hän oli suunnattoman iloinen nähdessään pitkästä aikaa äitinsä. Sitten hän sanoi ylpeänä noustuaan reestä:

- Vaen arvatkeepas, mitä tämän nyytin sisällä on.

- No onkos teillä se vunukka völjyssä? Sitten männään heti tupaan, jottei se kylymety tässä pakkasessa.

- No ei se nyt kylymety, on sillä sen verran lämpimät kapalot, Leena Mari kehaisi astuessaan äitinsä perässä tupaan.

Kun toiset lähtivät sisälle, Reittu pani loimen hevosen selkään ja antoi sille heiniä eteen. Hänellä oli aikomus lähteä illalla takaisin Kaatravaaraan, koska Jenina oli suunnitellut kirkonkylälle menoa. Kun naiset tulivat tupaan ja Leena Mari purki myttynsä, hän kysyi äidiltään:

- No onkos tämä penska kasvanna yhtää kolomessa kuukauvessa?

- Ka on ja paljonhan tuo on kasvannakii...jotta on sillä ikäesekseen kokoo...ja kyllä siitä eläjä tuloo, jos vaen soapi tervennä olla...ja ihan sen tuntoo isäsä näöltä...silimät ja tukka on niin kun Reitullakii ja niin kun ne olivat Anna-mummollakii...kun vaen nyt oesi onnee ja riittäsi elämsen taetoo...vaen mitäs minä nyt teille laettasin? Anna kysyi, kun ei oikein osannut päättää, mitä tekisi ja jatkoi: Onkos teillä näläkä vae jano?...

- No keitä nyt ensin vieraille kahvii, jos sitä sattuu olemaan, kun kaekki on vähä kylymissään, ja syvään sitten myöhemmin puolista. Mauno sanoi, kun emäntä näytti vähän häkeltyneen yllätysvieraiden tulosta.

Kun Reittu tuli tupaan, Mauno kysyi:

- No joko sinä riisut hevosen tarhaan?

- Ei, kun minä panin vaen loimen selekään ja annon sille heinii eteen, kun pitää kohtapuoleen lähteä takasin pihaan.

- Vae se tuo lie laaluu...nyt eijoo puhettakaa pihaan lähöstä...ei aenakaan tänä päevänä, nyt ootta yötä ja sinne vuaralle kerkiittä vielä huomennakii, Anna sanoi.

Kun Anna oli joutunut olemaan kotona yksin koko sydäntalven, eikä vieraita ollut sinä aikana monta kertaa näkynyt, tyttären perheen kylään tulo oli hänelle nyt suurta juhlaa, ja siitä hän tahtoi ottaa nyt kaiken irti.

- Vaen kun se Alma joutuu yksinään tekemään ne navettahommat ja sen lisäksi vielä muutkii työt, niin uskaltaako sitä yöksi jeähä, Leena Maria sanoi.

- No onhan siellä niitä poekii ja Jennin tyttöjäkii Alman avuksi vaekka kuinka paljo, niin jotta kyllä ne siellä aenakii yhen yön yli toemeen tuloo...niin jotta mäne vaen Reittu riisumaan se hevonen tarhaan, Anna sanoi tomerasti.

- Vaen onpa siellä sekii kehevelin emäntä, joka ei hyvällä silimällä kato miniimesä kyläjuoksuja, Leena Maria sanoi.

- Vaen sille Jeninan kahtelullepa on ihan sama, kahtelooko sillä peä vae perse...ei meijän aena tarvihe tanssii sen pillin mukaan, Reittu sanoi uhoa äänessään.

Niin oli asia päätetty, ja Annan iloksi matkalaiset jäivät Luhta-ahoon yöksi. Leena Mariakin oli hyvillään siitä, että sai olla yötä kylässä vanhempiensa luona, joita hyvin harvoin tapasi. Mutta toisaalta hänen iloaan himmensi se, millainen vastaanotto heitä odottaisi Kaatravaarassa kotiin palattua. Tämä oli vasta Anna Marian toinen matka kodin ulkopuolelle uudenvuoden jälkeen. Nyt siinä oli vain se ero, että voitaisiin jäädä mummolaan yöksi, kun edellisellä kerralla oli vain hätäisesti käyty Mauno hakemassa Kaatravaaraan. Mutta pitkän elämänsä varrella Anna Maria sai lähteä kotoaan tuon tuostakin, joskus hyvinkin pitkäksi aikaa.

Aviomiehen kotiintulo ja tyttären perheen vierailu oli ennen muuta Anna Salolaisen juhlaa, joka pysyi kauan hänen mielessään. Sitä olisi hyvin voinut verrata jouluun tai juhannukseen. Yksin vietetyn sydäntalven pitkien kuukausien jälkeen hänestä nyt tuntui, kuin kevät jo olisi saapunut Luhtaahoon, vaikka maa oli paksujen lumikinosten peitossa ja yöllä paukkui nurkissa kova pakkanen. Myös nuorimman tyttären lapsen näkeminen oli sykähdyttävä tapahtuma, ja se sai hänet hellien tunteiden valtaan. Kunpa vain elämä jatkuisi lapsella ja äidillä yhtä auvoisena eteenpäin, hän mielessään ajatteli. Tyttären onnellisissa merkeissä alkanut avioliitto teki äidin hyvin onnelliseksi.

Myös Leena Maria tunsi itsensä sydänjuuriaan myöten iloiseksi ja onnelliseksi synnyinkodissaan ja hetkeksi Jeninan varjokin häipyi hänen mielestään. Kodin ilmapiiri oli lämmin ja ystävällinen, ja vaikkei mitään helliä sanoja ääneen lausuttukaan, niin oli aistittavissa lämmin ja sydämellinen yhteenkuuluvuuden tunne. Täällä ei kukaan halunnut loukata toista pelkkää ilkeyttään eikä etuilla toisten kustannuksella. Vaikka elämä olikin köyhää ja puutteellista, niin kaikki olivat siihen kuitenkin tyytyväisiä.

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena, ja siksi ulkona oli kirpeä pakkanen. Kun murkina oli syöty, Leena Maria sanoi:

- Eiköhän meiän pitäsi jo lähtee, jottei se anoppi hermostusi.

- No mikäs kiire teillä vielä oesi...ettehän työ kumminkaa enee uamulypsylle kerkiisi, Mauno sanoi.

- Ei puhettakaan lähöstä, ennen kun on puolinen syöty. Sitte kerkiittä ihan hyvin iltalypsylle...minä rupean laettamaan puolista ja työ saatta sen aekoo lepäellä, Anna sanoi.

- Ka lähetään sitten puolisen jäläkeen Reittu sanoi.

Niinpä aamupäivä kului jäähyväistunnelmissa. Mieleen hiipi haikeus, koska seuraavaan tapaamiseen voisi kulua pitkä aika. Varsinkin kesän tultua Kaatravaarassa oli niin kiireistä, ettei silloin kyläilemään ehditty.

Heti kun puolinen oli syöty, Reittu sanoi Leena Marialle:

- Nyt sitä pitää lähtee, niin jotta ala vaen panna tyttöö lähtökuntoon, minä rupeen valjastamaan hevosta.

- Vaen jospa jäesittä vielä toeseksi yöksi, kun niin harvoin nähään, Anna ehdotti.

- Ka kyllähän myö jeätäsiin vaekka kolomanneksikii yöksi, vaen kun sillä Jeninalla tuntu olevan niin kiire kirkolle, niin kyllä sitä nyt pitee lähtee, Leena Maria sanoi ja alkoi pukea tyttöä.

Kun Anna ja Mauno tulivat vieraitaan pihalle saattamaan, Leena Maria jätti haikein mielin vanhempansa Reitun lähdettyä ajamaan Kaatravaaraa kohti. Hänestä tuntui masentavalta se, että Kaatravaarassa hänen elämänsä tulisi jatkumaan yhtä ankeana kuin tähänkin asti. Siksi irrottautuminen tutusta tunnelmasta tuntui entistäkin vaikeammalta. Nyt häntä tosin lohdutti se, että Reittu olisi jälleen hänen luonaan ja lapsi oli terve ja kasvoi hyvää vauhtia. Se antoi hänen elämäänsä hänen kaipaamaansa sisältöä: lapselleen hän saattoi estoitta helliä tunteitaan niinä lyhyinä hetkinä, jotka hän sai olla kahden kesken tämän kanssa. Luhta-ahosta lähdettyä kaikuivat hänen korvissaan vielä kauan hänen äitinsä varoittavat sanat: Elekee vaen kylymättee sitä vunukkoo, kun on vielä tämmönen pakkanen ja pitäkee siitä muutennii hyvee huolta.

Kaatravaarassa matkalaiset kohtasivat Jeninan niin ynseänä kuin sopi odottaakin. Kun Leena Maria tuli tupaan pamppailevin sydämin, anoppi ärähti hänelle happamasti:

- No sieltähän se kyläluuta vihonviimen tuloo...kumma kun et jeännä sinne koko loppuviikoksi, niin oesit seästynnä pyykinpesulta ja muilta kiireiltä.

- No eipä tuo nyt paljon oo, jos Leena Marikii kerran vuojessa peäsöö äetiisä kahtomaan...ja kyllä nämä pyykinpesut ja muutkii kiireiset hommat vielä keritään tehä, Alma sanoi.

- Kerkijää, minkä kerkijää, vaen jos siellä äetin helemossa on niin hyvä olla, niin jotta sinne pitää jeähä päeväkaasiksi, niin soapihan sinne muuttoo myötämöesin...ei minulle siitä aenakaa ikävä tulisi.

- Vaen kun se aviovaemo on tehty miehesä kylykiluusta, niin sen pitää olla siellä, missä ukkosakii, Leena Maria uskalsi sanoa salaa virnistäen.

Samassa Reittu tuli tupaan riisuttuaan hevosen talliin. Jenina sanoi hänelle mahtipontisesti kädet lanteille nostettuina:

- Nyt soatta elee sillä mielellä, jotta huomisuamuna lähetään kirkolle...minun pitää ostoo tytöille ja itellenikii kangasta kesämekoksi...ja sitten pitää tilata sanomalehti.

- No mitäs sillä lehellä tehtäsiin, kun on tähännii asti tultu toemeen iliman sitä ja kyllä niilläkii rahoella oesi muutakii käyttöö.

- No oli tahi ei, mutta huomenna lähetään ja lehti tilataan.

- No sen kun vaen lähetään...pitää samalla reissulla kuhtuu suutari kenkii tekemään, kun entiset lapikkat alakaa hajota...ja Ollikii kuuluu tarvihtevan uuvet roimavarret, kun sillä on keväällä uittoon lähtö... ja Leena Marikii jo tarviisi uuvet kengät...

- No sitten pitää tehä kengät Ailille ja Kirstille ja poejillennii.

- No eikös ne Ailin vanahat supikkaat vältä vielä Kirstille, kun ne vaen paekataan ja Juuson vanhat ronttoset voepi korjata Väenölle.

- No kyllä sitä toas muille ollaan tekemässä uusii kenkii, vaen minun pentujen pitäsi kulukee paekatuissa ronttosissa niin kun kenen tahasa kerjäläeskakaran.

- Vaen kun ne rahat eivät riitä niin, jotta yhellä kertoo voesi kaekki kymmenen kengittee.

- No vastahan sitä savotasta tulitta, niin jotta mihinkäs ne tienestit ovat hävinneet vaen mänivätkö kaekki kulukusta alas, kyllä aenakii nyt tytöelle pitää soaha uuvet supikkaat.

- Vaen minä tulen toemeen iliman pieksujakii, jottei tarvihe kylillä juosta ja navettaan peäsöö kohta avojalonnii, Leena Maria sanoi.

Tähän päättyi tällä kertaa keskustelu jalkineista, mutta sitten kun suutari tuli Kaatravaaraan, asia otettiin uudelleen esille. Jeninan tapana oli kaikessa pitää aina omien lastensa puolta. Hilman kapioarkunkin hän oli antanut Ailille. Siinä oli paljon tavaraa: etupäässä Alman