Rajakylän saaga: Äiti ja isä

By Bruno Ahveninen

Rajakylän Saaga on sukutarina Pielisen Karjalasta Suomen autonomian alusta 1960-luvun loppupuolelle saakka. Suvun tarinan lisäksi siinä seurataan myös maamme poliittista, yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä läpi koko aikakauden.
Kolmannessa osassa kerrotaan ajasta Suomen itsenäistymisen jälkeen. Siihen mahtuvat niin kolmekymmenluvun lama, sota-aika kuin maan jälleenrakentamisen ja sotakorvauksien kausikin. Tarina päättyy kuusikymmenluvun lopulla pienviljelyn loputtua omavaraistalouden päättymiseen, kun Suomeen aletaan rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 19, 2016
• ISBN: 9789523397651

Bruno Ahveninen

Bruno Ahveninen on eläkkeellä oleva historianopettaja, ensimmäiseltä ammatiltaan metsätyömies. Ahveninen on syntynyt vuonna 1933 Pielisjärvellä. Hän harrastaa edelleen metsänhoitoa pokasaha kaverinaan sekä luonnossa liikkumista ja marjastusta.

Book preview

tavoitteitaan.

1

Kansalaissodan aika oli ollut Jenina Huhtaselle hyvin raskasta, kun murheelliset tapahtumat seurasivat toinen toistaan. Juuri silloin, kun hänen elossa olevat lapsensa olivat päässeet aikuisten kirjoille ja kun kaikkien huolten ja murheiden olisi pitänyt olla ohi, maailman myrskyt ja sukua kohdanneet onnettomuudet synkistivät taas hänen elämäänsä. Toisaalta ikäkin alkoi jo painaa Kaatravaaran kovaluontoista emäntää. Jalka ei noussut niin ketterästi kuin vielä muutama vuosi sitten ja muistikin alkoi tehdä pikku tepposia. Kun Aili oli mennyt naimisiin ja lähtenyt kotoa, Jeninalla oli ikää jo kolme seitsemättäkymmentä, ja hyvin harvathan sitä vanhemmiksi elivätkään...mutta Jeninan urakka ei ollut vielä loppuun suoritettu. Hänen oli vastattava vielä kauan Kaatravaaran taloudenhoidosta ja otettava vastaan monet katkerat iskut, joita kohtalo oli hänen tielleen varannut. Taloudenhoitajaksi hän oli Kaatravaaraan tullut lähes kolmekymmentäviisi vuotta sitten, mutta Ailin lähdettyä hän ei enää yksin pystynyt hoitamaan kaikkia emännän tehtäviä. Nyt Kaatravaaran karja oli tuntuvasti kasvanut: navetassa oli seitsemän lypsävää, lisäksi vasikoita, lampaita ja sika. Kun tässäkin talossa oli alettu viljellä myös rehukasveja, karja oli alkanut tuottaa entistä enemmän, ja se lisäsi tuntuvasti emännän työtä. Karjanhoidon lisäksi oli lisäksi tietysti kaikki huushollityöt pyykinpesuineen, niin ettei niistä ikäihminen kunnolla yksin selvinnyt, vaikka olikin tomera luonteeltaan. Niinpä Jeninan oli palkattava avukseen navettapiika, kun pojat eivät suostuneet tekemään akkaintöitä eivätkä tuoneet taloon miniää keventämään äitinsä työtaakkaa.

Kotiapulaisen saamisessahan ei tietenkään ollut mitään vaikeuksia, jos vain oli rahaa millä maksaa piian palkka. Koskikylässäkin oli jo nuoria torpantyttöjä vaikka kuinka paljon, joten tulijoita oli enemmän kuin tarpeeksi. Sitä vastoin miniän saanti oli paljon vaikeampi ja mutkikkaampi asia. Ei siksi, etteikö Kaatravaaran kaltaiseen taloon olisi tulijoita ollut, jos vain pojista olisi ollut kosijoiksi. Ei niistä ollut ainakaan isäänsä tullut, Jenina joskus itsekseen ajatteli. Kyllä niillä kuitenkin kaikki miehen värkit oli, niin jotta missähän se vika sitten piili. Vaikka Väinökin oli jo kolmissakymmenissä, niin ei hänelläkään näyttänyt olevan mitään avioitumisaikeita, joita Jenina jo malttamattomana odotti. Niinpä Jenina otti silloin tällöin poikien kanssa naima-asiat puheeksi. Kerran hän kysyi puolista syötäessä:

Millonkas sitä työ alatta akottuu?

Juusolle äidin kysymys oli niin arka asia, ettei hän siihen vastannut mitään. Hätäisesti hän nousi pöydästä, pani lakin päähänsä ja pujahti ovesta ulos omille teilleen, mutta Väinö sanoi:

Eipä tuota oo aekoo muilta kiireiltä akkain perässä juoksennella.

Väinön vastaus ei tyydyttänyt Jeninaa, vaan hän sanoi:

Vaen kun minun emannuuvestani ei taho tulla enee kehnookaa, kun voemat alakaa loppuu...selekee ja jalakojakii pakottaa niin jottei nukkumisestakaa taho tulla mitää...niin jotta minii oesi tarpeen jotta teilläkii oesi vellikuppi joka päevä nenän alla.

No eiköhän sitä selekee voesi hierottoo kun sehän se kuuluu avittaneen Koskiahon Kaesookii niissä vaevoessa.

Ka voesihan vähäksi aekoo avittaa se hierontakii ja kuppoominen, vaen kun tuota ikeekii on jo niin paljon, niin ei minun voemani kaekkeen riitä.

No onhan tuo piikakii avittamassa, niin eikö sitä sen avulla jo toemeen tulla?

Ka niin on piika...vaen piika on piika...eikä ne sen tähen kaekki hommat tule tehyksi niin kun pitäsi...ja oesi se jo teijännii aeka ruveta arvelemaan sitä tulevaesuutta, jottei Huhtasen suku sammusi ihan tyystin...sinun ja Juuson varassa se nyt on, jotta kuka Kaatravaaraa teiän jäläkeen isännöepi.

Vaen onko sillä välii, kuka isännöepi, kun tämännii talon isännillä on ollut tähännii asti niin huono tuuri...saerautta ja kuolemoo ja haataanpanijaesii on ollut vähän välii...ja semmosta se tuo Aelin ja Onninnii elämä tuntuu olevan...penskat kuoloo synnytykseen niin kun Kaatravaarasssakii ovat kuolleet ...jokii kiroushan tätä sukuu tuntuu rasittavan, kun penskosta kuoloo suurin osa.

No eihän ne nyt kaekki kuole... eikä sen tarvihe olla mikää sukukirous. Siitä se kuolema johtuu, kun on ollu välistä semmosii aekoja, jotta on katovuosii ja kaekenlaesii kulukutaateja.

Vaen onhan se vähän outoo, jos lapsista kuoloo joka toenen, niin minkä tähen niitä kannattasi tehä ollenkaa.

Vaen arvelehan sitä, kun tämä Kaatravaarakii on perintötila...ja jos se sitten joutusi ihan ventovieraehen käsiin, kun ei perillisii tulis.

No onhan tuo Einarikii ihan terve ja tomera poeka, niin voesoihan siitä tulla isäntä tähän taloon.

Vaen kun Einari eijoo Huhtanen, niin sehän kasvatetaan herraen koulussa niin tuskin se sen tähe Kaatravaaraan isännäksi tulisi.

Tähän Väinö ei sanonut mitään vaan koppasi lakin päähänsä ja lähti kiireisin askelin tuvasta ulos. Mutta Jeninan mielen täytti taas musta murhe, kun viimeaikaiset tapahtumat tulvivat hänen mieleensä. Keskustelu Väinön kanssa sai hänet kuten aina ennenkin muistelemaan menneitä. Toistuvista kuolemantapauksista oli tullut hänelle sellainen hornankuilu, josta oli vaikea päästä lopullisesti yli. Ailin esikoistytär Alli menehtyi samana päivänä kuin syntyi. Se oli katkera isku sekä äidille että mummolle. Seuraava vuosi lievitti tätä surua, kun Aili synnytti Onni Pääkköselle pojan, joka näki päivänvalon kansalaissodan raivotessa. Einari oli sotalapsi, ja sodasta tulikin hänen kohtalonsa. Mutta vaikka hän syntyi onnettomana aikana, niin hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olivat valoisia siitäkin huolimatta, että viikatemies vieraili usein hänen kotonaan että mummolassa. Einari oli terve lapsi ja menestyi hyvin koulussa, josta sekä vanhemmat että mummo suuresti iloitsivat.

Einarin syntymän jälkeen Pääkkösten perheonni näytti jatkuvan. Aili synnytti toisen pojan, kun Einarin maailmaantulosta oli kulunut vain puolitoista vuotta. Mutta Veijo Pääkköselle ei ollut suotu elinaikaa edes kahta vuotta.

Maaliskuussa 1921 Jeninaa kohtasi sitten ehkä raskain isku, kun hän menetti rakkaimman lapsensa, nuorimmaisensa. Vaikka tämä kuolema ei tullut hänelle eikä kenellekään muullekaan yllätyksenä, niin sittenkään tätä menetystä ja surua Jeninan oli lähes mahdoton unohtaa. Kun Kirsti oli saatettu hautaan, Jenina vain itki ja valvoi ja huokaili: miksi juuri Kirstille piti käydä näin? Hänellä oli elämä edessään ja mahdollisuudet vaikka mihin. Eikö maailmassa olisi ollut joutavampiakin kuolemaan kuin juuri Kirsti. Olisihan hän itsekin ollut valmis lähtemään, jos vain sillä olisi voinut lunastaa rakkaimman tyttärensä elämän...Ja niin paljon kuin hän oli tehnyt tämän hyväksi ja toivonut parasta...mutta kun Kirsti menehtyi, niin oliko nyt hänenkään elämällään paljon mitään merkitystä...vuodesta vuoteen vain tämän raskaan murheen kantamista. Jenina tunsi viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen syvää katkeruutta kovaa kohtaloa kohtaan. Kun kesä sitten tuli ja aurinko alkoi paistaa lämpimästi ja linnut laulaa suloisesti roudan sulettua, Jeninan mieli rauhoittui. Hän alistui kapinoimatta kohtaloonsa, vaikka hänen mieleensä oli jäänyt syvä haava ja hänen hiuksensa olivat surusta harmaantuneet. Mutta nyt hänen elämäänsä toi iloa Pääkkösen perhe. Ennen muuta Jenina sai lohtua Ailin lapsista: elämä siis jatkui ja suvulla oli jatkajia. Mutta sitten kohtasi Ailia ja Onnia uusi onnettomuus: Veijo sairastui ja menehtyi taudin tappamana vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Mummon murheelle ei näyttänyt olevan mitään rajaa.

Kun Veijon kuolemasta oli kulunut vajaat kahdeksan kuukautta, Aili synnytti toisen tyttärensä, joka kastettiin Emmaksi. Tätä perhetapahtumaa Aili ja Jenina olivat odottaneet jännittyneinä: seuraisiko siitä uusi murhe entisten lisäksi vai saisiko tämä elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Tämä lapsi syntyi keväällä jäiden lähtiessä ja lauhojen tuulten puhaltaessa, kun joutsenaurat lensivät korkealla kohti pohjoista Kaatravaaran yli. Tämä kaikki tuntui ennustavan lapselle onnellista tulevaisuutta ja pitkää ikää. Tuntui, kuin kaikki tulisi onnistumaan hänen kohdallaan hyvin. Synnytys ei tuottanut vaikeuksia ja vauva oli terve, joten huojentuneina ja onnellisina voitiin ottaa tämä suvun nuorin vesa vastaan.

Kun Emma oli lähes kaksivuotias, Ailille ja Onnille syntyi kolmas tytär, jolle annettiin nimi Margareta. Niin kuin Emmakin oli hänkin terve ja vahva lapsi ja yhtä auvoisena hänenkin elämänsä alkoi kuin vanhemman sisarensa, sillä olihan hänkin kevään lapsi.

Sitä mukaa kun Emma ja Marketta varttuivat, Jeninan Kirstiä kohtaan tuntema suru lientyi entistä enemmän. Nämä tyttärentyttäret täyttivät vähitellen mummon mielen, sen tyhjiön, minkä Kirstin kuolema oli aiheuttanut. Emmasta tuli pian Jeninan varsinainen lemmikki. Tyttö muistutti ulkoiselta olemukseltaan tätiään Kirstiä, joten Jeninasta alkoi joskus tuntua, että Kirsti oli palannut jälleen hänen elämäänsä. Kun hän katsoi tytön suuriin sinisiin silmiin, hän tunsi kohtaavansa oman tyttärensä katseen, myös hänen aviopuolisollaan Reitulla oli ollut samanlaiset suuret siniset silmät. Aina kun Emma oli Jeninan luona Kaatravaarassa, Jeninasta tuntui, kuin hän olisi ollut Kirstin kanssa. Lopulta hän alkoi puhutellakin tätä Kirstiksi. Hän saattoi sanoa tytölle:

Lähetäänpäs, Kirsti, kahtomaan vasikoeta.

En minä oo Kirsti vaen Emma.

No oot sinä aenakii ihan Kirstin näkönen.

No en minä oo aenakaa vielä kuollu.

No ei mummo toevosi sinun kuolevankaa.

Kun tyttö puhui kuolemasta, se riipaisi kipeästi Jeninan sisintä, mutta pian hänen mielenrauhansa jälleen palasi, kun Emma alkoi syöttää ruoholla lampaita. Silloin Jenina tunsi olevansa jälleen Kirstin seurassa.

Myös Margareta tuotti Jeninalle paljon iloa. Olihan tämäkin jo syntyessään ollut terhakka ihmistaimi ja täynnä elämänhalua. Kun hän katsoi tämän pyöreitä poskia ja tunsi tämän pehmeän kätösen kaulallaan pitäessään lasta sylissään, hänen mielensä täyttivät hellät, äidilliset tunteet. Ja vaikka Emma olikin ensi sijalla hänen sydämessään, niin riitti hänellä hellyyttä myös Marketalle ja Einarillekin.

Kirstin kuoleman jälkeen Jenina oli jäänyt suruissaan Kaatravaaraan Juuson ja Väinön kanssa. Kun hänen otteensa elämästä oli alkanut herpaantua, hänelle oli palkattu apulaiseksi Mustalammen Maria. Tämä oli vähän kömpelö ja hidasliikkeinen tyttö mutta pystyi hoitamaan karjan tyydyttävästi sekä auttamaan emäntää muissakin askareissa, varsinkin raskaat kotityöt tulivat hänen kontolleen. Hän oli mukana myös sonnanajossa, heinänteossa ja elonkorjuussa, joten oli siinä tytölle tarpeeksi tekemistä. Mutta kun Kaatravaaran suuri perhe oli näivettynyt näin pieneksi, niin emäntä tuli hyvin toimeen nuoren apulaisensa kanssa. Ja silloin kun Ailin perhe oli kylässä Kaatravaarassa, niin Aili, hieno rouva, autteli äitiään ruoanlaitossa ja muissa sisätöissä. Mutta Kaatravaaran suurin ongelma oli vain siinä, että isännältä puuttui vaimo ja sen vuoksi Jenina alkoi yhä enemmän olla huolissaan talon kohtalosta. Jeninan huolena eivät niinkään olleet taloudelliset asiat vaan se, etteivät pojat tuoneet Kaatravaaraan miniää. Tästä ongelmasta tuli Jeninalle arvovaltakysymys, koska poikien naimattomuus herätti kummastusta kylässä ja antoi heistä epäedullisen kuvan. Kun Kohtavaaran Loviisa kysyi kerran Jeninalta:

No millonkas ne teijän poejat alakaa tuuva taloon neveskoja?

Ka sitten kun sopivan löytäät, Jenina vastasi

No eihän tässä kylässä oo tyttölöestä puutetta.

Vaen kunpa niistä kaekista eijoo talon emännäksi.

Kansalaissodan aika oli ollut Kaatravaarassa taloudellisesti vaikeaa. Sairauden lisäksi kadosta johtuva pula aiheutti huolta ja puutetta. Kun Väinö joutui vielä sotaan ja suorittamaan asevelvollisuuttaan, talon asiat luisuivat entistä huonommalle tolalle Juuson hoitaessa isännyyttä. Sotaa seurasi vuosikausia kestänyt lama, jonka aikana oli puutetta rahastakin. Syvä inflaatio oli syönyt Jeninan vähäiset säästöt olemattomiin. Miehille ei ollut tarjolla ansiotöitä eikä puukauppa käynyt. Kun lamakaudesta päästiin vihdoin ohi, huolet väistyivät pian: puun kysyntä alkoi taas vilkastua. Kaatravaarankin metsistä voitiin myydä taas tukkeja ja propseja. Niinpä Kaatravaarassakin alkoi taas elämä hymyillä ja emännän mieli keventyi, kun huolet toimeentulosta väistyivät. Nyt Jenina alkoi ymmärtää, kuinka oikeassa Alma ja Olli olivat olleet estäessään Reitun kuoleman jälkeen koko Kaatravaaran tilan myynnin. Mutta asiaa jonkin aikaa pohdittuaan hän oli muistavinaan, että hän itse oli tehnyt päätöksen tässä tärkeässä asiassa. Sota ja inflaatio söivät pankkisäästöt mutta metsä säilytti arvonsa vieläpä kasvatti lisäarvoakin niiden vuosien aikana, jona sitä ei voitu hakata. Metsästä tuli nyt talonpojan sekä koko valtakunnan rahalaitos, jonka avulla asiat saatiin jälleen luistamaan ja talous kasvuun. Metsä toi Jeninalle myyntituloja ja antoi pojille työtä tukkien ja propseien hakkuussa ja ajossa, kun savota alkoi jälleen roilottaa. Työ toi myös rahaa talon tarpeisiin. Kun Kohtavaaran Loviisa tuli kerran myöhäissyksyllä Kaatravaaraan kirkolta kotiin kulkiessaan hän kysyi Jeninalta kahvia juotaessa:

No oottakos työ nyt myönnä mehtee, kun ne kuuluu toas tukkija ostelevan?

Ka myötiinhän sitä vähän, vaekka ei nyt oesi ollu niin tarviskaa...vaen onpahan nyt ies poejille aejan kuluksi jotaen hommoo, kun soavat tukkija hakata ja ajoo.

No hyvähän se on myyvä, kun on mitä myyvä, vaen meillä kun ne mäni ne kaekki moat ja mannut, kun tyhmyyvessä tehtiin semmoset kaapat.

Ka niinpä ne mäni monelta muultakii, ja niinhän ne oesi männy meiltäkii ne moat ja mannut, kun Alma ja Olli oesivat koko talon myyneet...vaen minäpä kun en siihen suostunnakaa, vaen sanon, sitä tuhmuutta ei tehä, kun se teijän isäkii sano, jotta sitä pöljyyttä ei pie tehä, jotta moasa myöpi...ja siitähää se Alamakii suuttu ja läksi omille teillee, kun ei peässy mielesä peähän...

Ja siinä se oli Reittukii oekeessa...mitenkähän se arvasikaa olla niin kaakoo viisas.

Ka sitäpä sitä minäkii jo arvelin ja sanon Reitulle, jotta metässä se on talonpojan turva eikä sitä kannata kaekkii myyvä.

Vaikka Kaatravaaran taloudelliset huolet olivat nyt metsäkauppojen avulla taas pois pyyhkäisty, niin emännän mieli ei ollut vieläkään täysin huoleton. Tähän oli edelleenkin syynä poikien saamattomuus naima-asioissa. Näillä ei näyttänyt olevan mitään aikeita avioitumiseen. Vuodet kuluivat kulumistaan, eikä ollut mitään toivoa miniän saamisesta. Kuka sitten Kaatravaaran perisi, jos ei kumpikaan pojista saisi jälkikasvua. Tämä oli kysymys, joka askarrutti alati Jeninan mieltä. Mitä vanhemmaksi hän itsekin tuli, sitä kiihkeämmin hän olisi halunnut nähdä vielä pojanpoikiensakin taapertavan Kaatravaaran tanhuvilla. Ja vieläpä nähdä näiden aikanaan varttuvan mieheksi, ettei Reitun suku tyystin sammuisi. Juuson kohdalla suvun jatkaminen näytti täysin epätodennäköiseltä. Tämä oli aina ollut kömpelö könsikkä, ja ne ominaisuudet vain korostuivat iän myötä. Hänen suhtautumisensa naisiin oli välttelevää. Oliko se synnynnäistä ujoutta ja arkuutta vai luonnevikaisuutta, sitä Jenina ei oikein ymmärtänyt. Mutta sen hän oli huomaavinaan, että Juuso näytti suorastaan karttelevan naisihmisiä. Hän oli huomannut, että Mariaakin, talon piikatyttöä, Juuso varoi koskettamasta ja kiersi tämän kaukaa. Se tuntui Jeninasta kummalliselta, koska Maria oli vasta nuori tytönpullero, juuri naiseksi varttumassa, ja Juuso itse kaksikymmentä vuotta tyttöä vanhempi. Kun Kohtavaaran Loviisa kerran kiusoitteli Juusoa kahvipöydässä.

Tuosta Mariastahan sinä soat kepsakan miniimen äetillesi, niin Juuso lähti punaisena kahvipöydästä ja paiskasi tuvan oven äänekkäästi kiinni.

Kun Maria oli paljon sekä Juusoa että Väinöä nuorempi, ei hänestä ollut mitään vaaraa kummallekaan veljeksistä. Hänen mielenkiintonsa kohteet olivat heitä paljon nuoremmat miehet.

Väinön suhteen Jenina elätteli paljon enemmän toiveita miniän saamisessa kuin Juuson, vaikkei tälläkään näyttänyt olevan mitään naima-aikeita. Ei tämä niitä ainakaan mitenkään julki tuonut. Mutta kun Väinö oli komea ja vahva mies ja myös luonteeltaan Juusoa paljon vilkkaampi ja seurallisempi, niin hän uskoi tämän vielä tuovan miniän taloon. Olihan siihen sen verran perusteitakin, että Väinö kävi silloin tällöin tansseissakin ja saattoi jopa laskea leikkiä vieraiden naisten kanssa, jos näitä joskus sattui Kaatravaaraan eksymään. Eikä Jenina ollut arvioinnissaan erehtynytkään. Väinö oli pohjimmiltaan naisten suhteen veljiensä Reitun ja Ollin kaltainen. Hän haaveili yksin ollessaan usein naisista ja halusi päästä näiden lähelle ja jopa solmia syvällisen suhteen. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hän sulkisi syliinsä verevän tyttölapsen, joka antautuisi hänen kanssaan lemmennautintoihin. Usein tällaiset rakkauskohtaukset tulivat hänen uniinsa, kun hän oli iltaisin vuoteeseen mennessään haaveillut lemmenkipeistä tytöistä. Mutta unet olivat vain unia, eikä sopivaa naisihmistä osunut hänen tielleen. Eikä hän ollut niin aloitekykyinen naiskumppanin etsinnässä, että se olisi johtanut toivottuun tulokseen. Niinpä Jeninasta näytti siltä, että Väinön mielenkiinto kohdistui vain työntekoon, johon tämä puski kaiken energiansa ja hukutti halunsa ja ikävänsä. Työntekijänä hänestä tulikin Ollin kaltainen puurtaja, joka oli ollut myös kuuluisa voimistaan että työsuorituksistaan. Jopa naapurikylässä oli kerrottu ihmeenä, kuinka Olli laanissa tukkikuormaa purkaessaan nosteli keskeltä raskaita pölkkyjä teloille. Olliin nähden Väinössä oli vain se ero, ettei Ollille riittänyt pelkkä työsuoritusten antama nautinto eikä lemmekkäät unikuvat naisista vaan hänessä oli niin paljon lihaa ja verta, että hän pyrki myös fyysiseen kosketukseen naisten kanssa. Sitä vastoin Väinölle näytti riittävän pelkästään työsuorituksista saatava ilo, eikä hän antautunut liikaa halujensa eikä himojensa valtaan. Aina hän oli ahertamassa, milloin savotassa milloin kotimetsässä tai pelloilla. Hän yritti pitää myös hyvää huolta hevosesta, ajokaluista sekä rakennuksista. Hän korjaili ja kohenteli niitä paikkoja, jotka alkoivat rapistua. Ja sehän onkin loputon työmaa talossa, jossa on paljon rakennuksia, maata ja peltoja.

Vuosi vuodelta Jeninan voimat heikentyivät. Henkisen masennuksen lisäksi hänen fyysiset vaivansa lisääntyivät. Painoa tuli vuosi vuodelta yhä enemmän lisää, ja se vaikeutti liikkumista. Selkä ja jalat rasittuivat, ja sen vuoksi nukkuminen oli vaikeaa, kun selkää ja raajoja särki. Eräänä lokakuun sunnuntaiaamuna Jenina sanoi Väinölle huonosti nukutun yön jälkeen:

Kun sinä lähet metälle, niin viepäs Tytärlahen Almalle sana, jotta se tulisi minuu hieromaan ja kuppoomaan.

No mitenkäs se voesi tulla, kun eihän se voesi jättee niitä penskoja yksin sinne mökkiin, kun ne ovat vielä niin pieniä?

Vaen sepä kun kuuluu vieneen ne penskasa Pettumäkeen ukkosa kuoleman jäläkeen, jotta peäsisi sitä omoo virkoosa hoetamaan.

No olikos se Eemeli sen ukko, kun se poeka ja tyttökii kuuluvat olleen Kuivalaesiksi kastettuja?

Vaen onpa se Eemeli kuulema tunnustanna ne omikseen, vaekka se elikii Alman kansa susiparina.

No millonkas sen Alman pitäsi tulla?

No vaekka tänä päevänä, jos vaen joutaa...saesi hieroo tänä päevänä ja huomena kupata.

Väinö lähti heti pyssyn kanssa kävelemään Tytärlahteen. Siellä oli Alma Kuivalaisen pienen pieni mökki. Siellä tämä kylän vähäosaisimpiin kuuluva naisihminen eli puutteellisissa oloissa. Viljelymaata mökin tontilla ei ollut kuin pari aaria, joten siitä ei leipä lähtenyt. Perunoita siinä voi sen verran kasvattaa, että ne joten kuten talven yli riittivät. Pääasiassa Alma hankki elantonsa kalastuksella sekä hieronnalla ja kuppaamisella. Laman aikana Alma joutui lastensa kanssa tosi tiukille elättäessään yksinhuoltajana kahta aviotonta lastaan. Olihan Eemeli kyllä jonkinlaisena tukena, ja Eemelihän se oli mökinkin rakentanut, mutta ei ollut vienyt Almaa vihille, kun ei ollut käynyt rippikoulua. Mutta Eemeli oli myös mieltynyt viinaan, ja niinpä hänen vähät tienistinsä hupenivat hyvin nopeasti, ja siksi elämä oli aina puutteellista. Nämä ankeat olosuhteet ja Alman kokema synnillinen elämä oli tehnyt hänestä kovaluonteisen naiseläjän. Hänestä oli tullut myös tunnettu juoruakka, jonka kautta kylän salaisuudet levisivät nopeasti talosta taloon. Saatuaan nyt Väinöltä kutsun Kaatravaaraan Alma kokosi heti sarvipussinsa ja lähti taivaltamaan kapeata kinttupolkua Kaatravaaraa kohti.

Kun Alma avasi Kaatravaaran tuvan oven ja astui sisälle, hän jäi seisomaan ovensuuhun, kuten hyvä tapa vaati ja sanoi keinutuolissa istuvalle emännälle tervehdykseksi:

Päevee.

Päevee, päevee, tulehan peremmälle.

Kun Alma istuutui penkille, Jenina kysyi:

No mitäs sitä nyt Almalle kuuluu?

Ka mitäpä sitä nyt muuta, kun ne vanhat vaevat ja kujeet...eijoo vielä uutta petikaverii vieläkää löytynnä...vaen kun se Väenö toe semmosta sanoo, jotta sinä tarviisit parantajoo, niin jotta joko sitä heti ruvetaan näpelöemään niitä sinun nivusiisi?

No keitetäänhän ensin porovettä ja ruvetaan hommiin vasta sitten, kun se on juotu...ja eikö se saanakii pitäsi panna lämpiimään, jottei siinä hommassa vilustusi?

Vaen kun en minä jaksa saanassa hieroo, kyllä sinä tarkenet siinä sängyssäsi moata...lämmitetään se saana sitten vasta huomenna ja lasketaan sitten poes ne särkyneet veret, niin eiköhän ala pakotus loppuu.

Kun korvikekahvi oli juotu, Jenina kysyi:

No jokos sitä nyt alotetaan se hieronta?

Ka alotetaan vaen...parasta kun lähetään sinne sinun kammariisi, jos siellä vaen on uuni lämmitetty.

-No kyllä siellä lämmintä on.

Kun naiset tulivat kamariin, Alma kysyi:

No missäs ne sinun vaevasi tuntuu?

Ka selekä ja jalat ovat ihan jääkkinä ja niitä pakottee yötä päevee.

No riisuhan sitten vuatteesi ja rupee tuohon sänkyyn mahallesi, niin mie vähän tunnustelen, missä kunnossa se sinun ruatosi on...no kylläpä onnii lihakset jääkistynneet, tokko näihen yksi hieronta avittaakaa...kyllä sinunnii pitäsi jo petikaveri hankkii, niin kyllä ne lihakset siitä norjistusi, kun ei koko yötä unessa makoosi. Ja siinä ne muutkii huolet unehtusi, kun piehtaroesit tarpeekseen miehen kansa...mies se pitäsi sinullakii petikaverina olla, kun eihän se naenen oo luotu vuosikaasiksi leskenä elämään.

No mitenkäs sitä sinä oot selevinnä niistä lemmenasioesta Eemelin kuoleman jäläkeen?

Ka onhan noita housujalakasii sillon tällön minun mökkini ohi kulukenna.

Lörpötellessään Alma hieroi Jeninan selkää ja jalkoja. Jenina voihki välillä kivusta, kun Alman käsi kipeintä kohtaa kosketti. Välistä hieronta tuntui nautinnollisen mukavalta ja rauhoittavalta. Kun Alma lopetti, Jenina puki vaatteet ylleen ja tunsi olonsa raukeaksi.

Kun oli syöty iltanen, Alma kysyi pöydästä noustuaan:

No hierotaankos sitä saman tien nuorii miehiikii?

No mitäs apuu siitä oesi? Väinö kysyi.

Ka sitä, jotta työn jääkistämät lihakset vertysi ja veri rupeisi kiertämään paremmin joka paekassa.

No mitäs hyötyy siitä oesi?

Ka sitä, jotta riittäsi enemmän intoo tyttöin riijusteluun...johan tuo tämäkii talo tarviisi emännän avuksi miniimii.

Tämän kuultuaan pojat eivät jääneet enää pitemmäksi aikaa kuuntelemaan Alman juttuja, kun arvasivat, mihin se johtaisi, vaan lähtivät ulos omille teilleen.

Seuraavana aamuna Jenina sanoi Juusolle:

Panepas, Juuso, saana lämpiimään.

No mitäs varten sitä pitäsi moanantaioamuna lämmittee...vastahan tuota laavantaena kylyvettiin?

Ka sitä varten, kun Alma rupevaa kuppoomaan minuu.

No mitäs varten siihen saanoo tarvitaan?

Ka sitä varten, jotta särkyneet veret alakasi paremmin juosta, Alma sanoi.

Tämän jälkeen Juuso ei enempää kysellyt vaan lähti käskyä toimittamaan. Kun sauna oli valmis Alma vei potilaansa sinne. Kun naiset olivat riisuutuneet, Alma sanoi Jeninalle:

Kiipeehän nyt tuohon laateelle mahallesi.

Kun Jenina oli lauteella makuullaan, Alma alkoi tunnustella tämän lihaksista kovettuneita paikkoja. Sitten hän hakkasi niihin pienellä kuppauskirveellä haavoja vieri viereen ja asetti sarvet päälle. Sen jälkeen hän alkoi imeä sarvista verta. Jenina kysyi häneltä:

Eikö sinulle tie pahoo tuo veren näkeminen?

Ka ei.

No eikö millonkaa?

Ka ei oo muullon kun sillon, kun ne lahtarit tappo niitä punikkija tuohon mäenrinteen alle.

No mitäs varten se se niin pahalta tuntu?

Ka kun viattomii miehii silllä lailla lahattiin.

No eihän ne viattomii olleet.

No mitäs pahoo ne oli tehneet?

No kun ne oli niitä kommareita ja ne yritti tehä vallankumousta Suomessa.

No mitäs pahoo sitä siinä olis ollu?

Ka sitä, jotta tänne oesi tullu semmonen komento kun Venäjällekii on nyt tullu, kun ne bolsut ovat peässeet siellä valtaan. Nyt siellä valtio anastaa yksityisiltä kaiken omaisuuven...ja niin se oesi käännä Suomessakii, jos ne kommarit oesi peässy niskan peälle sillon kapinakeväänä. Valtio oesi viennä kaekki moat ja mannut ja kaeken muunnii omaisuuven...niin ne oesi viennä sinunnii mökkisi, niin ei sinulla nyt oesi kattookaa peäsi peällä.

Juusoa eivät paljon kiinnostaneet kodin ulkopuoliset työt eivätkä muutkaan asiat. Kaatravaarassa hän tunsi olonsa turvalliseksi ja siellä hän oli elämäänsä tyytyväinen. Hän kavahti kaikkia uudistuksia ja muutoksia ja halusi tehdä kaiken vanhaan tuttuun tapaan. Hän pukeutuikin aina perinteisiin talonpojan yksinkertaisiin vaatteisiin ja pieksuihin. Juhlapukua ja patineitakaan hän ei koskaan omistanut. Hän oli erakkoluonne, joka tunsi vieraiden seurassa ahdistusta ja siksi karttoikin väenkokouksia mahdollisuuksien mukaan. Varsinkin naiset olivat Juusolle käsittämättömiä olentoja: vieraiden naisten seurassa hän joutui aina hämilleen. Hänestä tuntui, etteihän niistä pirukaan mitään tolkkua saanut, mitä ne tarkoittivat ja halusivat. Niiden puheet ja teot tuntuivat olevan aina ristiriidassa. Kun ne sanoivat kyllä, niin se tarkoitti ei; jos ne lupasivat jotain, niin mitään ne eivät antaneet. Hänen mieleensä palasi usein se, kuinka hänen nuorena poikana ollessaan eräs piikatyttö oli heinäniityllä pitänyt häntä pilkkanaan, kun hän oli yrittänyt sitä lähestyä, ja siitä lähtien Juuso oli alkanut kammoksua naisseuraa.

Mutta ei Juusokaan saanut koko ikäänsä nauttia vain Kaatravaaran turvasta. Joskus hänenkin oli jätettävä koti ja lähdettävä Väinön kanssa hakemaan lisäansioita naapurikylistä ja joskus rajan takaakin. Silloin hän joutui mukautumaan kämppäoloissa hänelle vastenmieliseen elämään. Jätkien rivot puheet ja karski käyttäytyminen iljetti ja pelotti häntä. Kyllähän Juuso oli rivouksia ja kirouksia kuullut lapsesta asti koko elämänsä ajan. Kun Kaatravaara sijaitsi tärkeän uittoväylän, Kaatrajoen, varressa, niin uittomiehet majailivat talossa joka kevät muutaman viikon. Mutta se häiriö oli tilapäistä koko talven kestävään kämppäelämään verrattuna, ja toisekseen kotipiirissä elämä tuntui siedettävämmältä kuin kämppäoloissa, koska uittojätkätkin kunnioittivat ainakin selvin päin kotirauhaa. Juuson elämän ehkä järkyttävin tapahtuma oli talvisota, jolloin hän joutui lähtemään evakkoon muiden kaatravaaralaisten kanssa koko talvikaudeksi. Se oli tosi ikävää aikaa täysin vieraissa oloissa eräässä pohjoissavolaisessa kirkonkylässä, jossa tavat ja elämä olivat ihan toisenlaista kuin Kaatravaarassa. Evakosta kotiinpaluu toi vielä toisen suuren järkytyksen, kun aittaa lukuun ottamatta kaikki Kaatravaaran rakennukset oli poltettu.

Vaikka Jenina oli yrittänyt sinnikkäästi varjella poikiaan viinan kirouksilta, niin siinä hän ei ollut onnistunut. Juusokin oli jo melko nuorena mieltynyt viinaan. Ryypyn ottaminen tuntui miehekkäältä, vaikka se maistuikin pahalta, niin se lämmitti mukavasti mahassa ja sai aikaan iloisen mielen. Tosin Juuson viinakäyttö ei ollut niin rajua kuin isän ja veli-Reitun. Yleensä hän naukkaili väkeviä kalaretkillä yksikseen Jeninalta salaa. Mutta myös naapureiden seurassa, kun isännät poikkesivat Kaatravaarassa kirkolla käydessään, Juuso otti ryyppyjä kuin miehet ikään. Pienessä humalassa Juuso tunsi itsensä samanvertaiseksi Koskikylän isäntien seurassa. Viina sai Juuson hyväntuuliseksi, mutta ei vapauttanut häntä naisia kohtaan tuntemistaan estoista. Hän tunsi kyllä humalapäissään suurta halua päästä näiden läheisyyteen, mutta aina hänen rohkeutensa petti.

Juuso puuhasteli mielellään kotitöillä, kun hänen ei vain tarvinnut olla kahden kesken piian kanssa. Tämän apuun hän ei missään asiassa turvautunut. Kun hän sai keväällä kutuaikaan suuren kalansaaliin, niin Jenina sanoi kalat nähtyään:

Nyt soapi Maria tulla sinulle avuksi kaloja puhkasemaan.

No ei tässä mitää akkoja tarvita, kyllä minä soan tämänvertaset sintit yksinänikii puhkastuksi, kun vaen akat saesi nämä keitetyksi ja paestetuksi.

Varsinkin kesäisin Juuso vietti paljon aikaa kalastuksen parissa Kaatrajoella ja lähijärvillä. Talvisinkin hän kalasteli varsinkin kevätpuolella. Silloin hän viritteli koukkuja ja laski katiskoja jäältä käsin ja kävi avannosta onkimassa. Kalanpyynnistä tulikin hänelle puoleksi ammatti. Talvikaudet hän kutoi verkkoja ja korjaili pyydyksiään. Kun jäät alkoivat keväällä lähteä joesta ja järvistä, Juusoa veri veti vastustamattomasti sulien vesien ääreen. Silloin kun muut nuoret miehet halusivat huvitusta tansseista ja nautintoa naisseurasta, niin Juuso viritteli pyydyksiään kutukaloille. Hänelle tuotti riittävästi mielihyvää ja tyydytystä hyvä kalansaalis. Se sykähdytti hänen mieltään aina samalla tavalla, kun komeat kalat potkivat veneen pohjalla leukojaan aukoen. Juuso oli koko olemukseltaan saalistajaluonne. Se ominaisuus oli herännyt hänessä jo lapsuudessa, ja se säilyi hänessä koko elämän ajan. Se oli kuin verenperintöä erätalouden ajoilta saakka.

Vaikka Juuso karttoi vieraiden naisten seuraa, niin lapsista hän piti kovasti. Lasten seurassa hän aina viihtyi, olipa sitten kyseessä tyttö tai poika. Kalastuksen ohella Juusolla oli toinenkin harrastus, joka toi hänelle vaihtelua ja mielihyvää hänen muuten niin yksitoikkoiseen elämäänsä, nimittäin kaupankäynti. Se sai alkunsa uittomiesten ansiosta. Kun nämä eivät uittoaikana voineet kuljettaa kaikkea tarvittavaa pikkutavaraa repussaan, niin nämä alkoivat kysellä Kaatravaaraan tultuaan, eikö talossa olisi myytävänä tupakkaa tahi tulitikkuja tai jotain muuta pikkutavaraa. Tästä Juuso sai aatteen alkaa harjoittaa pienimuotoista kaupankäyntiä. Kirkolla käydessään hän osti hevoskuormaansa suuren määrän tupakkaa, tulitikkuja, kahvia, sokeria ja karamelleja. Niitä hän alkoi myydä pikkukylän naapureille, satunnaisille kulkijoille sekä varsinkin makeisia lapsille. Tällaisella kaupalla olikin paljon kysyntää harvaan asutussa pikkukylässä. Tästä toiminnasta Juuso sai itsekin paljon nautintoa, kun tunsi olevansa kylässä tärkeä henkilö. Varsinkin lasten keskuudessa Juusosta tuli suosittu karamellikauppias, mutta myös tupakkamiehet saivat hänen avullaan tyydytystä nikotiininhimolleen. Naisethan silloin vielä eivät tupakoineet, mutta kahvia hekin halusivat häneltä joskus ostaa, kun se pääsi joskus yhtäkkiä kotoa loppumaan. Kun Ailin lapset tulivat kylään mummolaan, näiden ensimmäinen kysymys Juusolle kuului:

Onko enolla namuja?

No ainahan minulla Einarille ja Emmalle on karamellia. Mitäs pitäsi olla?

Myö haluttasiin tikkunekkuja.

Kun kansalaissodan aikana ja sen päätyttyä oli ankara pula ruoasta varsinkin asutuskeskuksissa, Jenina auttoi parhaansa mukaan Ailin perhettä, joka asui Pielisen kirkonkylässä. Hän toimitti tälle perunoita, leipää, lihaa, kalaa, maitoa ja voita aina, kun niitä vähänkin liikeni. Sillä oli tyttären perheelle suuri merkitys varsinkin lasten kannalta. Näiden ei tarvinnut kärsiä samanlaista puutetta kuin monien muiden työläis- ja keskiluokkaisten perheiden lasten. Niinpä Einari ja Emma kasvoivat ja kehittyivät toivotulla tavalla eikä pula-aika jättänyt heihin jälkiä. Näin he säästyivät riisitaudiltakin.

Juhlapyhinä koko Pääkkösen perhe kyläili Kaatravaarassa, jolloin Jenina pani pöytään parasta. Silloin ei säästetty ruokaa eikä juomaa. Jeninalle tuotti suurta tyydytystä se, että hän sai näin kestitä herraskaisen vävynsä perhettä.

Syökeehän nyt mahanne tääteen...vae eikö se liharokka ollut hyvee, kun ei se näätä kelepoovan? Jeinina saattoi kysyä.

Kyllä tässä on syöty jo ihan tarpeeksi, eikä siinä keitossa ollut mitään vikoo, vävy sanoi partaansa pyyhkien.

No entäs sinä, Aili, sinähän et oo syönnä paljon mitää?

No söinhän minä sen, minkä jakson. Eikähän sitä nyt yhellä kertoo mahottomii jaksa, ja kyllä tuo ruoka on aenakii Einarille ja Emmalle maistunna paremmin kun kotona.

Kesän aikana Ailin lapset oleskelivat viikkokausia mummolassa, ja vävykin kävi pyhänseutuna kylässä, kun hänen täytyi arkisin hoitaa työtehtäviään kirkonkylässä. Kun Einari oli kuusivuotias ja Emmakin jo neljän vanha, he olivat yhteen mittaan koko alkukesän Kaatravaarassa. Silloin Jenina kiintyi tyttärensä lapsiin entistä enemmän. Näiden läsnäolo toi sisältöä hänen yksitoikkoiseen elämäänsä. Ja kun hän oli hyvällä mielellä, niin hänestä tuntui, kuin hän olisi nuortunut. Siinä unohtui lihassärkykin selässä ja raajoissa. Huvittuneena hän seurasi ulkona lasten leikkejä, mutta sai joskus toimia erotuomarina, kun nämä alkoivat keskenään kinastella. Kerran Emma oli ottanut Einarin pallon, kun tämä oli mennyt joelle kokeman Juuson kanssa rysiä. Kun Einari palasi pihaan, Emma oli pomputtelemassa hänen palloaan.

Annahan se pallo heti minulle, poika kiljaisi sen nähtyään.

Minäpä haluun leikkiä pallolla, sinä saat leikkiä minun nukellani.

En minä leiki sinun nukellasi etkä sinä saa ottaa minun palloani, poika huusi suuttuneena ja juoksi tyttöä kohti riistääkseen tältä pallonsa, mutta tyttö lähti karkuun.

Poika juoksi perästä ja kiljui kovalla äänellä:

Anna heti se pallo minulle!

Enkä anna!

Silloin Einari saavutti tytön, tarttui tätä letistä kiinni ja alkoi kiskoa siitä. Emma huusi kivusta itku kurkussa:

Mummo, Einari vetää tukasta!

Ei sitä soa pienempääsä kiusata, Jenina torui.

Vaen kun se ei anna minun pallooni.

No pilautuuko se, jost tyttökii sillä vähän leikkii?

Pilautuu, leikkiköön vain Emma sillä nukellaan, minä tahon nyt palloni.

No anna sinä. Emma, tuolle huimalle se pallo, niin mummo antaa sinulle namun.

Minäkii haluun namun, Einari alkoi mankua.

Vaen kunpa sinä oli tuhma ja tukistit pikkusiskoosi.

Niin vaen mitäs varten se otti luvatta minun palloni eikä antanut sitä poes, poika puolustautui.

Se tehosi mummoon, ja Einarikin sai namun.

Tällainen nahistelu toi Jeninan mieleen sen ajan, jolloin hän tuli Kaatravaaraan ja Hemmi ja Olli olivat pieniä. Silloin Hemmi usein kiusasi Ollia, joka oli Jeninan lempilapsi ja nuorin Annan pojista. Silloin rangaistuksen antaminen kiusaajalle oli helpompaa. Nyt lasten kinastelu oli vaikeampi sovittaa, koska hän ei voinut asettua kummankaan tyttärensä lapsen puolelle. Niinpä hän ei voinut muuta kuin yrittää saada nämä sovittamaan riitansa ilman rangaistusta.

Aurinkoisina ja lämpiminä päivinä Jenina vietti yleensä paljon aikaa ulkona. Siellä lasten iloiset äänet sekoittuivat lintujen liverrykseen, pääskyset puikkelehtivat ilmassa vikkelästi pyydystäessään kärpäsiä alati nälkäisille poikasilleen. Koko luonto oli täynnä elämää ja valoa. Auringonsäteet välkkyivät joen tyynessä pinnassa ja vieno tuuli löyhytteli pihapuiden lehvistöä. Silloin oli Jeninan mieliala keveä, ja kaikki hänen kohtaamansa murheet unohtuivat. Erityisesti häntä liikutti se, kun Emma toi joskus hänelle kimpun kedon kukkia. Kuinka tytön silmät silloin loistivatkaan, kun tämä ojensi hymyillen kukat hänelle ja sanoi:

Mummo, he!

Voe, kun sinä oot kiltti! Kunpa vaen muistaisit olla aina yhtä kiltti, Jenina sanoi ja sulki tytön hellään syleilyynsä.

Kun Juuso ja Väinö eivät luonteeltaan vastanneet aivan Jeninan odotuksia, niin Einarista näytti kehittyvän hänen toiveittensa mukainen mies. Tämä oli vilkas ja seurallinen. Nyt hän oli vielä siinä iässä, että tahtoi auttaa mummoaan kaikissa tämän askareissa. Kun mummo kiitteli häntä ahkeraksi ja kiltiksi, niin se vain lisäsi entisestään pojan auttamisintoa. Siitä Jenina alkoi palkita häntä karamelleilla tämän suoritettua pikku palveluksiaan. Ja makeisiahan oli aina saatavissa Juuson puodista. Kun poika oppi saamaan usein palkintoja toimistaan, tämä alkoi käyttää sitä hyväkseen. Tämä rupesi pitämään itsestäänselvänä sitä, että kaikista pikku tehtävien suorituksista kuului saada palkkio. Kun Jenina sanoi Einarille eräänä aamuna:

Tuopas sieltä ikkunalta mummon silimälasit, jotta näkisin lukea lehtee.

No soankos minä sitten namun? poika kysyi.

No eihän sitä nyt niin pienestä hommasta namuja anneta.

Vaen äetipä antaa karamellin, vaekka en tekisi mitään hommoo.

Eipä niiä karamelleja nyt mahan meärältä syyvä.

Minkä tähe ei?

Ka sen tähen, kun nehän loppuu, jos niitä annetaan joka ripsauksesta.

No sittenpä ne ripsaaksetkin loppuu.

No tuohan nyt ne lasit, niin soat vielä tämän kerran sen namun.

Emmasta tuli aikaa myöten yhä enemmän Jeninan päivänsäde ja sydänkäpynen, joka toi valoa hänen elämäänsä ja täytti olemuksellaan hänen sydämensä. Mitä enemmän tytölle tuli ikää, sitä enemmän hän alkoi muistuttaa tätiään Kirstiä sekä ulkonäöltään että henkisiltä ominaisuuksiltaan. Tällä oli samanlainen tumma tukka ja siniset silmät kuin Kirstillä ja myös ukillaan Reitulla. Nämä ominaisuudet ja tämän pyöreä lapsen olemus herättivät Jeninassa voimakkaat äidin tunteet. Siitä oli seurauksena se, että Emma täytti mummon mielessä sen tyhjiön, jonka Kirstin menetys oli saanut aikaan. Mitä enemmän Jeninalle tuli ikää, sitä useammin hän alkoi sekoittaa Emman Kirstiin. Hän alkoi puhutella tyttöä usein Kirstiksi. Kun hän kerran sanoi tytölle:

Ootkos sinä Kirsti äetin tyttö? niin tämä sanoi:

Eikös se mummo muista, jotta minä en oo Kirsti vaen Emma.

No tulehan sitten mummon syliin.

Kun tyttö sitten istui Jeninan sylissä ja tämä silitti hänen päätään, hänestä tuntui, kuin hän olisi hyväillyt omaa tytärtään Kirstiä. Aina kun hän piti hyvänä tyttärensä lasta, se sai hänen mielensä iloiseksi ja rauhalliseksi. Samalla monet ikävät asiat ja huolet unohtuivat, ja hänen rinnastaan purkautui rukouksen tapainen huokaus:

Kunpa vaen sinun elämälläsi olisi siunausta.

Se kesä oli lämmin ja säteilevän kaunis. Kedot ja luonnonniityt olivat kirjavinaan kauniita kukkia. Kun voikukkien keltaisena loistanut kausi oli ohi, kilpailivat kissankellot leinikkien ja muiden kukkivien nurmikasvien kanssa väriloistosta. Mehiläiset surisivat päivät pääksytysten kukkameressä, samoin monet kirjavat perhoset leijailivat kukasta kukkaan hakemassa osansa tästä runsaasta mesilähteestä. Pääskyset kiisivät nuolen lailla siepaten ilmassa surisevia hyönteisiä, joita nälkäiset poikaset nokka auki vikisten odottivat räystään alla olevassa pesässä. Oraspellot viheriöivät rehevinä antaen toiveita runsaasta sadosta. Välillä virkistävä sadekuuro kostutti pellot ja nurmet riittävän hyvin antaen kasveille riittävästi kasvuvoimaa. Talonpojan mieli oli toiveikas ja kevyt, sillä tulevan talven leipä tuntui olevan taattu.

Juhannuksen aikaan aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Koko luonto hymyili ja oli elämää täynnä, eikä vähiten Kaatravaaran tanhualla. Mummolaan oli tullut taas Einarin ja Emman lisäksi koko Pääkkösen perhe: Aili, Onni sekä kaksivuotias Marketta, Ailin nuorimmainen. Kun Marketta oli terve ja vilkas lapsi, Kaatravaaran pihalla oli nyt ääntä ja vimmaa. Lapset kirmasivat kilvan nurmikolla auringon välkkyessä tyynen järven selällä vienon tuulenhenkäyksen nostattamissa kareissa. Lasten iloiset kiljahdukset sekoittuivat laululintujen viserrykseen näiden telmiessä pihalla. Kun Jeninan omat voimat olivat alkaneet jo heikentyä, hän tavan takaa päivitteli: Mitenkähän ne nuo penskat jaksaa tuolla tavalla vimmata!

Meno oli nyt pihamaalla jälleen sellaista kuin silloin, kun Annan nuorimmat lapset olivat pieniä, Jeninasta tuntui. Se oli siihen aikaan, kun hän tuli Kaatravaaraan emännäksi tai aluksi taloudenhoitajaksi...ja sittenhän se Reittu kosi ja hänestä tuli emäntä...Miten paljon siitä olikaan aikaa ja mitä kaikkea olikaan sinä aikana tapahtunut, hänen mielessään ailahti...Monet muistot palasivat jälleen hänen mieleensä, jotkut hämärästi, jotkut ajan kultaamina, kun hän katseli tyttärensä lasten kirmailua pihamaalla ja kuunteli näiden iloisia ääniä...Silloinkin elämä oli tuntunut hyvältä ja tulevaisuus näyttänyt valoisalta, mutta niitä onnellisia hetkiä ei riittänyt pitkäksi aikaa...Tuonen viikate niitti liian usein satoa...katkerimmilta tuntui omien lasten menetys...niin ja tietysti Reitun liian varhainen kuolema. Sitten tuli vielä useita katovuosia, jotka toivat mukanaan puutetta ja nälkää...Ne myrkyttivät elämän niiden Annan perillisten kanssa...niin ja olihan se sitten sekin miniä, mutta se älysi onneksi lähteä eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt sen enempää kuin sen penskaakaan. Mutta sehän se oli parasta kun siitä Kirstistä tuli ylioppilas...vaan sitten tuli se sota, kun ne punikit alkoivat rettelöidä, ja sehän se pilasi kaiken...Veljesvertakin vuodatettiin enemmän kuin tarpeeksi ...ja sehän se vei lopulta Kirstinkin hautaan...kunpa vain nyt tätä iloista aikaa ei seuraisi kurimus ja ahdistus...kunpa vain nyt nämä lapset, jotka ovat omaa lihaa ja verta, varjeltuisivat semmoiselta ahdingolta...Nyt elämä tuntuu hyvältä...aivan siltä kuin olisi päässyt siihen olotilaan, johon on koko ajan pyrkinytkin. Tosin onhan niitä kaikenlaisia vaivoja, joita ikä on tuonut tullessaan, mutta voisiko sitä hyvänolon tuomaa tyydytystä kokeakaan, jos ei välillä jostakin vähän kiikastaisi...kunpa vain nyt elämä jatkuisi samaa rataa, niin saisi olla tyytyväinen oloonsa. Tyttären huuto rappusilta: Mummo, kahville! katkaisi Jeninan mietteet.

2

Kansalaissodan jälkeen Rajakylän asukasluku alkoi nopeasti kasvaa: rahvas oli hedelmällistä kuten ennenkin ja lisääntyi lisääntymistään. Toisaalta sotaa seurannut lama ajoi irtainta väkeä sinne, missä oli mahdollista tulla joten kuten toimeen. Tämä muuttoliike sai erikoisen suunnan, kun sydänmaalta alettiin hakeutua Pielisen rajakyliin, vaikkei siellä mitään rikasta kultakenttää ollutkaan. Suurin syy muuttoon oli alueen tarjoamat mahdollisuudet metsä- ja uittotöissä. Toinen syy oli lex Kalliossa, laissa, jonka voimaan tultua viljelymaan saanti helpottui. Kun valtiovalta suosi uudisasutusta, ja muutaman hehtaarin maatilkkuun päästiin helposti käsiksi lainoituksen avulla, niin innokkaita pellonraivaajia ilmaantui kosolti. Tätä toimintaa kiihdytettiin vielä maksamalla valtion varoista pientä raivauspalkkiota. Ja olihan sekin tuloa, jos ei ollut mitään muuta ansiomahdollisuutta. Sodan aikainen ruokapula oli opettanut ainakin sen, että ne, joilla oli vähänkin omaa peltoa hallussaan, selvisivät pula-ajan yli paljon paremmin kuin ne, jotka eivät pystyneet itse mitään tuottamaan.

Vaikka pienet maatilkut eivät antaneet leipää perheille riittävästi, niin ne auttoivat selviämään niiden kausien yli, jolloin ei ollut kodin ulkopuolisia ansiotöitä tarjolla. Joka tapauksessa kaksikymmenluvun alun lakiuudistukset lisäsivät itsenäisten pienviljelijöiden määrää huomattavasti. Mutta vaikka oli vapauduttu torpparilaitoksen rasituksista, niin köyhyys ei poistunut lapsirikkautta lukuun ottamatta.

Nämä uudet itsenäiset Rajakylän asukkaat muuttivat alueen väestöpohjaa entistä jyrkemmin. Nämä kuuluivat yleensä kylän vähäväkisimpiin, joten köyhälistön suhteellinen osuus kasvoi merkittävästi tälläkin talousalueella. Monen metsätyömiespienviljelijän pikku mökistä tuli vain isännän eväsrepun pitopaikka silloin, kun tämä ei ollut savotassa. Kun hyvinvoivia kantatilallisia oli seudulla perinteiseesti vähän eikä uusia kantatiloja syntynyt, näiden talollisten määrä pysyi entisellään. Tosin jotkut itsenäistyneet lampuodit tai torpparit vaurastuivat aikaa myöden metsäkauppojen avulla, kun näille oli lohkaistu melko suuret alueet metsämaata itsenäistymisen aikaan. Näiden asutustilallisten sosiaalinen asema kohosi, jos vuokratilaan oli saatu paljon hyvää metsää sen itsenäistymisvaiheessa.

Kansalaissota jakoi kylän asukkaat hyväosaisiin ja köyhälistöön. Talollisten lisäksi hyväosaisiin, ainakin aatteensa vuoksi, kuuluivat rajamiehet ja opettajat, jotka edustivat seudun oikeistoa. Talolliset puolestaan kannattivat yleensä maalaisliittoa. Nämä aatteelliset seikat jakoivat kylän asukkaat kahteen aatteelliseen leiriin. Rajakyläkin oli selvästi punikkien ja lahtarien asuinpaikka. Tosin punikit jakautuivat sielläkin kahtia. Se, mihin leiriin kukin kylän asukas kuului, näkyi selvästi harrastustoiminnassa.

Kun ankea sota-aika oli opettanut sen, että ainainen nälkä on sietämätön vieras, niin sodan jälkeen valtiovaltakin yritti kaikin keinoin kohottaa omavaraistaloutta nousuun. Sota-aikana, ja varsinkin vuonna 1918, leipä loppui lähes tyystin. Kun leipäviljan tuotannon omavaraisuus oli pudonnut noin 60 prosenttiin, oli jälleen turvauduttava korvikkeisiin, pettuun ja olkeen. Sen vuoksi alettiin tukea jälleen pellonraivausta, entistä tehokkaampien viljelymenetelmien kehitystä sekä karjatalouden tuoton kohottamista.

Myös Jenny ja Antti Wihurin säätiö perusti Rajakyläänkin useita mallitiloja. Nämä tilat saivat Wihurin kustannuksella neuvoa ja opetusta viljelymenetelmien ja karjanhoidon kehityksessä. Tämä valistus ja opetus olikin tuiki tarpeen, koska sekä maanviljelys että karjanhoito olivat täysin retuperällä: kivikkoiset pellot olivat pieniä ja huonosti tuottavia ja karjarakennukset epäkäytännöllisiä ja epähygieenisiä.

Ostettuaan Myllyahon tilan vuosisadan alkupuolella Taavi Salolainen alkoi sinnikkäästi raivata peltoa ja kohottaa tilaa nousuun. Kun sen koko oli 200 hehtaaria, niin maata oli riittämiin, mutta huonokuntoista peltoa oli vain muutama hehtaari, kun Myllyahon entiset isännät olivat päästäneet talon rappiokuntoon. Kun Taavi oli puurtanut muutamia vuosia, peltoa alkoi tulla paljon lisää, ja vielä merkittävämpää oli se, että hän sai kovalla työllä ojittamalla viljelykseen kivetöntä suomaata. Niinpä Myllyahostakin tuli Wihurin säätiön avustama mallitila, josta muut kylän viljelijät saivat ottaa oppia.

Maanviljelijöiden opastus ja valistus tapahtui maamiesseuran kautta. Rajakylän maamiesseura oli perustettu jo ennen maailmansodan syttymistä. Sen toiminta oli ollut vilkasta jo alusta alkaen. Valistustyön lisäksi pidettiin viihteellisiä iltamia, joissa esitettiin näytelmiä, lausuntaa, laulua, pidettiin puheita ja tietysti lopuksi tanssittiin. Tanssihan se oli sellaista toimintaa, jolla myös nuoriso saatiin joukolla mukaan.

Kun maamiesseuralla ei ollut omaa taloa, iltamia ja kokouksia pidettiin Myllyahon entisessä suuressa koulutuvassa sen jälkeen, kun maantien varteen oli rakennettu uusi ajanmukainen koulutalo opettajanasuntoineen. Maamiesseuran toimintaa pitivät yllä kylän suurimpien talojen isäntämiehet. Varsinkin Pohtolan Väinö oli innokas yhdistysmies, mutta myös Reunalan Artturi ja Myllyahon Taavi antoivat merkittävän panoksen seuran toimintaan. Taavin merkitys painottui juuri siksi, että hän oli niitä, jotka toteuttivat etunenässä uudistuksia, ja toisekseen hänen työpanoksensa oli muihin nähden ylivoimaisesti parempi. Hän oli nimittäin se, joka ensimmäisenä siirtyi sanoista tekoihin.

Kerran iltamien jälkeen isännät jäivät istumaan Myllyahon entiseen koulutupaan. Heidän mieltään oli kiihottanut iltamissa esiintyneen konsultin valistuspuhe, toisekseen myös myöhäiseen juttutuokioon oli syynä Taavin hankkima iso pirtukanisteri. Heti muiden vieraiden lähdettyä isännät alkoivat naukkailla veteen sekoitettua pirtua, ja juttu alkoi luistaa.

Olikohan nuissa konsultin puheissa kaekki ihan totta, Ukko Pohtola sanoi suuri nenä punaisena loistaen.

No kyllä minusta aenakii niitä koneita kannattaa hankkii, Taavi sanoi.

Ka, sinähän sen tiijät, kun sulla on jo se niitto- ja haravakonekii, kannattako se vae ei, Ukko sanoi.

No onhan se heinänteko koneella monen verron sukkelampoo, ja se onnistuukii paljon pienemmällä työvoemalla, Taavi sanoi.

Ka voepihan se onnistuu, jos on kivettömät pellot tahi ojitettuu suota, vaen kun meijän pellot on niin perkeleen kivisii, jotta eihän niihen niittämisestä koneella tulisi helevettiikää, Vaen onhan se Soinisen Alppiinikii jo hankkinna niitto- ja haravakoneen, vaekkei senkää pellot ihan kivettömii oo, Taavi sanoi.

Vaen onpa se Alppiini kivennäkii niitä peltojaan ja toesekseen kun sillä on niin paljon sitä suotakii ojitettuna, eikä siellä aenakaa oo sitä kiven kivee, niin kyllähän se heinänniitto koneella onnistuu, Reunalan Artturi sanoi.

Vaen voepa siinä olla sen Alppiinin kohalla sekii juttu, kun sen sivut eivät kestä viikatteella niittoo ja vieraan viikatemiehen pito tuloo jumalattoman kalliiksi...eikä se Soinilan emäntäkää kerkii haravahommiin, kun sillä on se iso karja ja suuri lapsikatras hoiettavanaan, Ukko Pohtola sanoi.

No eihän sitä Alppiinin tapauksessa katota sitä, kannattaako se konehomma vae ei, Artturi sanoi.

Vaen kyllä minä oon sitä mieltä, että kyllä ne pellot kannattaa kivetä ja suot kuokkii, jotta konneellistaminen kannattasi...ei sitä vierasta työvoemaakaan kannata nykymualimassa pitee...ja toesekseen kyllä siihen sonnan sekaan pitäsi sitä turvepehkuu ja havuu soaha, jotta saesi pellolle tarpeeksi höystöö ja sonnalle kunnon lantala. Siitä oesi semmonen hyöty, jotta viljatkii rupeesi kasvamaan paremmin.

No jokos työ ootta päättännä siitä uuven navetan rakentamisesta? Artturi kysyi Pohtolan miehiltä.

Ka kyllähän minä oon yrittännä tuolle isälle tolokuttoo, jotta se navetta pitäsi ehottomasti rakentoo, siihen kunnon lantala, karjakeittiö ja sitten vielä pellot kivetä, jotta voesi koneita ostoo, Pohtolan Väinö sanoi.

Vaen kun navetta tulisi niin helekatin kalliiksi, ja se kiveeminen on niin jumalattoman raskasta työtä, Ukko valitti.

Vaen kyllä se oesi emännillekii mukavoo, jos oesi kunnon navetta ja isännille heleppo koneella niittee ja kyntee vältillä kivetöntä peltoo, Taavi sanoi.

Kansalaissodan jälkeen vilkastui Rajakylässäkin suojeluskuntatoiminta.

Kansakoulunopettaja sekä Väinö Pohtola olivat suojeluskunnan johtohenkilöitä. Siihen kuuluivat yleensä samat miehet kuin Rajakylän maamiesseuraankin. Mutta Myllyahon Taavi ei koskaan liittynyt suojeluskuntaan. Toisaalta Albin Soinila puolestaan erosi siitä kansalaissodan aikaisten hirmutöiden vuoksi. Useimmat suojeluskuntalaiset olivat talollisia ja talollisten poikia, mutta olipa joukossa muutama entisen torpparin poikakin.

Rajakylän suojeluskunnan toiminta oli hyvin vilkasta. Viikonloppuisin he aina kokoontuivat ampumaharjoituksiin erään harjun reunalle.

Rajakylän työväenyhdistys oli perustettu aivan kansalaissodan kynnyksellä silloin, kun oikeiston ja vasemmiston välit kiristyivät. Sen innokkaimpia jäseniä olivat alusta alkaen Härkivaaran veljekset: Olli, Herkko ja Vilho. Vilho Leinonen oli veljensä Ollin innoittamana jo nuorena antautunut vakaumukselliseksi työväenaatteen kannattajaksi. Hän ei kuitenkaan omaksunut jyrkkää Kuusisen linjaa, jota Olli kannatti. Eiväthän Kotovaaran sisaruksetkaan olleet vallankumouksellisia, vaikka heidän keskeinen asemansa työväenyhdistyksen toiminnassa pakotti heidät pakenemaan Neuvosto-Karjalaan kapinakeväänä, kun suojeluskuntalaiset alkoivat ahdistella kaikkia punikkeja. Silloin Annan ja Anteron pako oli ymmärrettävä, koska yhdistyksen toimintaa oli harjoitettu heidän kotonaan, ja juuri he olivat olleet tärkeimmissä johtotehtävissä.

Rajakylän työväenyhdistyksen toiminta keskeytyi pariksi vuodeksi kansalaissodan takia, mutta jo vuonna 1920 se perustettiin uudelleen. Suojeluskuntalaisten taholla sitä katsottiin karsaasti, varsinkin kun perustajajäseniin kuuluivat Anna Kinnarinen ja Olli Leinosen veli Vilho. Yhdistyksen tavoitteena oli aatteen ylläpitäminen ja levittäminen: valmistaminen kunnallisiin luottamustoimiin, kun työläisetkin saattoivat osallistua kunnallispolitiikkaan. Lisäksi työväenlehdistön parantaminen lähinnä tilaajakantojen avulla kuului yhdistyksen tehtäviin. Jo vuonna 1923 Rajakylän työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Vilho Leinonen. Hänen johdollaan yhdistyksen toiminta vilkastui: aatteellisen työn lisäksi tarjottiin tovereille ja myös muille kylän asukkaille monipuolista viihdettä, kuten ennen sotaakin oli jo Kotovaarassa tehty.

Kansalaissodan jälkeen Rajakylän työväenyhdistyskin jakautui parlamentaariseen siipeen ja vallankumouksellisiin. Sosialidemokraateista tuli tannerilaisia kuten muuallakin Suomessa ja kommunisteista kuusislaisia. Rajakylän työväenyhdistys toteutti tannerilaista politiikkaa. Härkivaaran Herkko puolestaan omaksui SKP: n tavoitteet. Tämän suuntauksen johtohahmoksi nousi pian Albin Soinila, aikaa myöten hänestä tuli kunnanvaltuutettu kuten Vilho Leinosestakin.

Heikki ja Vilho Leinonen ottivat joskus kiivaasti yhteen selvitellessään poliittisia näkemyksiään. Kun Rajakylän työväenyhdistys kokoontui ensi kerran kansalaissodan jälkeen, linjakysymyksistä päätettäessä Vilho Leinosen kanta voitti ja yhdistyksen enemmistö kannatti parlamentaarista suuntaa. Näin radikaali siipi jäi oppositioon ja erosi yhdistyksestä. Tämän jälkeen entisten puoluetovereiden kesken syntyi katkera, ylipääsemätön ristiriita. Herkko moitti Vilhoa:

Miten sinä soatat hylätä sosialismin aatteen, sitä minä en taho ymmärtee, kun pijin sinuu tähän asti ihan viisaana miehenä. Nyt sinusta on tullut sosialismin petturi, kun olet ruvenna kannattamaan tannerilaisii.

No etkö tuota sinäkää oo vielä käsittännä, mihin se kapinoenti johti. Turha se on yrittee tämmösessä kapitalistisessa moassa väkisin valtaan peästä. Parasta se on vaen yrittee pitee kannatusta yllä ja soaha vähitellen köyhälistön elämee paremmalle tolalle lakien avulla.

Vaen siinähän se kurki kuoloo ennen kun suo sulaa. Etkö tuota sinäkii nähny, miten vaekeeta se oli se torpparikysymyksennii ratkasu.

Vaen nytpä torpparitkii on vapaeta ja itsenäesii ja työaekookii on lyhennetty.

Vaen onko työläesten olot silti paljookaa parantunna.

Vaen tiijätkös sinä, miten paljon paremmat työväestön olot ovat Ruotsissa, kun siellä ovat sosialitemokraatit pitäneet valtoo.

Vaen arvelehan sitä, minkälaenen tekijä Neuvostoliitosta nyt tuloo, kun se voetti soan ja kun moaliman vallankumous etenee tätä vaahtii...niin eikö sillon oesi parempi olla sosialistileirissä kun kapitalismin riiston alla ja sen puolestahan se Ollikii on koko ikäsä taistellu ja sinä haluut Ollinnii tehä mitättömäksi.

Ka niin on taestellu, vaen lieneekö tuo Ollikaa eneee elossa, kun siitä eijoo pitkää aekaa mitään kuulunna.

Rajakylän työväenyhdistyksen tavoitteena oli työläisten ja pienviljelijäin olojen parantaminen. Se oli toimintaa, jota maamiesseuralaiset tarkoin karttoivat. Mutta olihan kylässä paljon niitäkin, jotka eivät tunnustaneet mitään väriä. Nämä saattoivat käydä kummankin yhdistyksen iltamissa osallistumatta kumminkaan aatteelliseen toimintaan. Nämä olivat puolueettomia syrjästäkatsojia, kun suojeluskuntalaiset ja työläiset ottivat joskus verissä päin yhteen Rajakylän raitilla syysiltojen hämärässä. Tappelu oli joskus armottoman kovaa. Se ei rajoittunut yksinomaan nyrkeillä huitomiseen vaan käytettiin tosi koviakin aseita. Joskus lyötiin vihamiestä vaikka polkupyörän kettingillä selkään, ja se saattoi jättää syvät arvet, joita kirveli kauan aikaa.

Antti Alanen selaili huolestuneena mustakantista tilikirjaansa. Itsekseen hän mutisi: Paljon on velaksi ostajii, aivan liian paljon...millonkahan tuokii Turtolan Olli pystyy velekasa maksamaan tahi ees vähän lyhentämään. Pahintahan se on se, jotta velan lyhentäjien määrä alati vähenee ja velallisten lisääntyy. Se ei tee hyvää.

Vaikka pahin lama oli jo takanapäin ja elettiin taloudellisesti vakaata aikaa, markkinat eivät elpyneet. Tavara ei vaihtunut niin nopeasti, kuin kauppias olisi toivonut. Ne, joilla olisi ollut varaa hankintoihin, pitivät rahansa pankissa korkoa kasvamassa, koska rahan arvo pysyi vakaana ja korot kasvattivat pääomaa korkoa korolle -kaavan mukaan. Silloin ei kannattanut turhaa hörskytellä, kun pankkitili vain lihoi. Köyhillä rupuliviilekkeillä ei taas ollut sen enempää rahaa kuin pankkitiliäkään, koska ei ollut tarjolla työtä. Sen vuoksi näiden oli kinuttava vähäiset ostoksensa velaksi entisten velkojen lisäksi. Velkatilit kasvoivat mutta niistä tileistä ei juossut kauppiaalle korkoa. Ei siis ollut helppo köyhälistön asema, jos ei ollut kauppiaankaan. Entisten vuokratilallisten kuten torppareiden asemakaan ei näyttänyt paljon paremmalta itsenäistymisen jälkeen. Maan lunastus ja omaisuusvero nielivät suuren osan niistä rahoista, joita metsäkaupoista joskus irtosi. Suuri osa näiden asutustilallisten työajasta kuluikin pellon raivaamiseen ja rakennusten korjaamiseen, joten niukat satunnaistulot kuluivat nopeasti loppuun. Niinpä hyvin monet näistä entisistä torppareista ja mäkitupalaisista tinkivät myös vähäiset ostoksensa Antilta velaksi. Vaikea hänen oli velkakaupasta kieltäytyäkään, koska asiakkaat olivat tulleet jo vuosien saatossa tutuiksi. Antti ei osannut sanoa ei, kun joku mukavantuntuinen mies pyyntönsä esitti. Mutta tämä hyvänahkaisuus vaikutti pikkukauppiaan omaan asemaan; kauppias Mustonen alkoi myös kovistella Anttia saataviensa vuoksi. Jos rahaa ei alkaisi tulla, loppuisi myös tavaransaanti, ja sehän merkitsisi kaiken loppua. Epävarmalta näytti siis kyläkauppiaan tulevaisuus, erittäin epävarmalta.

Mutta ei Antti Alasen tila ollut vielä aivan kaoottinen: kestikievaritoiminta ja rahdinajo pitivät hänen yritystään pystyssä. Hänen taloonsa poikkesi jatkuvana virtana matkamiehiä juomaan kahvia. Jotkut näistä pyysivät ruokaakin, ja monet ostivat tupakkaa ja muuta pikkutavaraa. Tämä toi yrittäjälle käteistä, ja tällä toiminnalla saatiin rätingit joten kuten hoidetuiksi. Anna Maria paistoi jatkuvasti leipää, jolla oli paljon kysyntää. Hanna keitti ruokaa sekä kahvia myös nälkäisille ja janoisille matkamiehille. Otto ajoi rahtia ympäri vuoden sekä myymälään että Rajakylän laajan talousalueen eri kulmilla oleville metsätyömaille tai sellaisiin taloihin, joilla ei ollut omaa hevosta. Tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt peittämään kaikkien velallisten saatavia.

Niinpä kasvavien saatavien määrä huolestutti alati Anttia. Sen vuoksi hän usein vakaasti päätti, ettei sille ja sille enää velaksi myisi, mutta hän ei pysynyt päätöksessään. Kun hänellä oli ikääkin pitkälti yli viisikymmentä, niin hän joskus ajatteli, että voisi hän jo loppuelämänsä helpomminkin viettää. Epävarman kauppiaan ammatin harjoittaminen ei näyttänyt hänestä rikasta tekevän. Toista se voisi olla jossakin liikepaikassa kuin täällä korven keskellä, jossa vähintään aina joka toisella oli velkapaska suolessa. Nämä Antin mietteet keskeytti myymälään tullut asiakas.

Päevee kaappias.

No päevee, päevee. Mitäs Pekalle kuuluu? Antti vastasi vähän vaisusti, kun arvasi Pekan kuulumiset.

Tuota, kuulehan sinä juttuu...kun tuota tuli semmonen tilanne, jotta tuota leipä loppu...eikä oo kahvii eikä tupakkoo eikä paljon muutakaa...jotta tuota vieläkö sinä velaksi möesit?

No vilikastaanpas vähä sitä sinun syntirekisteriisi, Antti sanoi ja selasi vihkostaan Pekan tilin näkyviin, ja sitten jatkoi: sulla näkyy olevan tuon verran sitä entistä velekoo etkä oo lyhentännäkää sitä pitkään aekaan.

Tuota, tuota, kunpa ei oo ollu niitä työmaetakaan pitkään aekaan eikä muitakaan tuloja, niin mitenkäs sitä sitten...

No millonkas sinä alakasit lyhennellä näetä laskujasi?

Ka hetihän minä lyhennän, kun vaen peäsen hankkeihin käsiksi. Tuota, kun tuo Kutsetti kuuluu alottavan ropsinhakkuun omilla maellaan, niin jos soan siitä palstan, niin sittenhän niitä markkoja alakaa kilahella minunnii pussiin.

No pitäähän sitä sitten miestä jelepata...eihän se ropsintekokaa onnistu, jos suolet tyhjänä kurisoo...eikä perheonnikaa kukoista, jos emännällä eijoo kahvipannuun muuta pantavoo kun vettä, Antti sanoi ja alkoi latoa tiskille Pekan haluamia tavaroita, jotka tämä osti velaksi.

Kun Antti laski yhteen tavaroista kertyneen summan, hän kirjoitti sen yhteen Pekan muiden ostosten lisäksi ja sanoi:

Tuohon vaen sitten kirjutat nimesi, niin on toas rätingit reilassa.

Pian tämän jälkeen ajoi Otto pihaan rahtikuorman kanssa. Kun hän oli siirtänyt Antin kanssa tavarat rattailta varastoon, hän sanoi:

Mustonen lähetti terveisii, jotta pitäsi niitä Rajakylän porhoja patistoo niitä velekojaan lyhentämään.

Ka soapihan niitä patistoo, vaen kun niillä ei oo rahoo, millä lyhentee, niin mitäs se tointaa.

Ka niinhän minäkii sanon Mustoselle, vaen se sano, jotta se velaksimyönti pitäsi lopettoo heti niiltä, jotka eivät yhtään yritä lyhentee niitä laskujaan.

Ka niinhan se pitäsi,vaen jospa se tilanne siitä muuttusi vähitellen parempaan päen...ja taetaahan siitä jo olla jotae merkkijäkii, kun kuuluu tuo kutsettikii työmoan aakasevan...ja jos vielä aakiisi muitakii savotoeta, niin eiköhän sieltä sitten jokunen lantti meijänkin pussiin kilahtasi.

Samassa tuli viisivuotias Leevi tuvasta varastoon ja kysyi Otolta:

Toetko karamellijä?

Vae vielä karamellit pitäsi olla tämmösenä aekana, kun eijoo kaekilla leipeekään, Antti sanoi.

Vaen onhan meillä tuota leipee, kun Anna paestaa joka päevä, poika intti.

Ka paestaahan se niin kaavan, kun jaahoja irti soahaan, vaen entäs sitten, kun ne loppuu, niin mitenkäs sitten suu pannaan, karamellilläkö sitä eletään?

No Otto kääpi sitten jaahoja Mustoselta ja sieltähän niitä karamellijäkin soapi.

Leevi Lehtinen oli Antti Alasen kasvattipoika. Leevi oli jäänyt kolmivuotiaana äitinsä kuoltua täysin orvoksi. Kun Antilla ja Hannalla ei ollut omaa lasta, niin Lehtovaaran vanha emäntä Kaisa Lehtinen ehdotti Antille, että tämä ottaisi Leevin huostaansa tai oikeastaan omaksi pojakseen. Tähän Antti suostuikin, koska hän piti kovasti lapsista. Näin Leevistä tuli Alasten perheenjäsen, ja Antti alkoi kasvattaa häntä omien menetelmiensä ja tavoitteidensa mukaisesti. Kun tämä oli terhakka ja hoksaavainen miehenalku, tämä omaksui hänen käytöstapansa. Kun poika alkoi lähennellä kouluikää, hän meni kerran käymään naapurikylässä tätinsä luona, tämä kysyi häneltä:

Mielelläsikö sinä tulit?

En tullu mielelläni, kävelemällä tulin, poika terhakkana vastasi.

Kun Veikko Surakkakin asui vielä Alasella silloin, kun ei ollut kaukaisilla työmailla, niin talon ruokakuntaan kuului kuusi henkilöä, joten se oli keskisuuri perhe. Anna Maria tosin oli piika, vaikka söikin samassa pöydässä talonväen kanssa, mutta Otto oli kuin perheenjäsen ikään.

Otto oli edelleen kiintynyt Anna Kinnariseen. Tämä oli kuin magneetti, joka veti häntä puoleensa. Niinpä hän viettikin hyvin usein vapaa-aikaansa Kotovaarassa. Kun hänellä oli nyt oma hevonen, niin usein hän ajaa karautti sillä Annan luo, ja aina Anna suhtautui häneen hyvin lämpimästi. Kun sitten Kotovaaran Mari meni naimisiin ja muutti miehensä luo, Anna jäi pitämään taloa ja huolehtimaan iäkkäistä vanhemmistaan, niin kauan kuin nämä elivät.

Anna suhtautui edelleenkin Otto Alaseen lämpimästi, tuntui kuin hän olisi henkisesti adoptoinut tämän omaksi pojakseen. Ottoa kiinnosti aluksi ennen muuta Annan sankarillinen tarina kapinakevään ajoilta. Siitä riitti puheenaiheita loputtomiin. Annasta tuli hänen idolinsa. Annan kokemuksiin punoutui myös hänen enojensa tarina. Niiden kuvaelmien pohjalta hän yritti jäsentää omaa maailmankuvaansa. Kun hän sai joskus kirjeitä Oskarilta Leningradista, hän antoi myös Annan lukea niitä. Heillä oli paljon keskusteltavaa köyhälistön asemasta ja tulevaisuudennäkymistä. Kun Otto oli lapsena omakohtaisesti kokenut vääryyttä, puutetta ja nälkää sekä epäoikeudenmukaisuutta, hän halusi tietää, oliko elämä kaikkialla yhtä kurjaa. Vai olisiko jossakin olemassa sellainen yhteiskunta, jossa ei tällaisia epäkohtia olisi? Hän yritti saada Annan kokemusten ja Oskarin kirjeiden avulla selkeän kuvan Neuvostoliiton yhteiskunnallisesta tilanteesta ja tulevaisuuden näkymistä. Syntyisikö tästä proletariaatin hallitsemasta maasta sellainen ihannevaltio, millaiseksi sen ennustettiin teorian mukaan kehittyvän. Kun hänen enonsa olivat omaksuneet vallankumoussuunnan, niin hän ei voinut kuvitella, että nämä niin viisaat miehet, kuin Aaro ja Oskari olivat, olisivat joutuneet täysin hakoteille. Mutta Anna ei ollut koskaan omaksunut vallankumouslinjaa. Hänen yhteiskunnallinen toimintansa noudatteli Edvard Gyllingin viitoittamaa tietä. Hän halusi saada vain köyhälistön elämään enemmän valoa ja parantaa näiden elinolosuhteita. Anna uskoi, että se onnistuisi parhaiten parlamentaarista tietä ilman vallankumousta. Siitä syntyi ristiriita Oton enojen aatteitten suhteen, mikä pani Oton miettimään, mihin suuntaan olisi paras kulkea. Tämä johti joskus mielipiteitten vaihtoon, mutta se ei vaikuttanut heidän keskinäisiin suhteisiinsa.

Vähitellen Oton kiintymys Annaan muuttui niin, ettei se ollut enää pelkästään aatteellisesta sukulaisuudesta johtuvaa kanssakäymistä vaan hän tahtoi päästä tämän kanssa myös fyysiseen kosketukseen. Hänellä ei ollut ollut aikaisemmin yhtään romanssia kenenkään naisen kanssa, joten nyt kypsän naisen läheisyys sai myös hänen sukupuolisen mielenkiintonsa heräämään. Annakin tuntui joskus ymmärtävän Oton naisenkaipuuta, ja yhdessä he viettivät viikonloppuisin iltaa myöhään yöhön saakka.

Kun tätä yhdessä oloa oli jatkunut muutama kuukausi ja Otto jälleen istui Annan luona, tämän läheisyys sai hänen mielensä jälleen herkistymään. Hän tahtoi syleillä naista kiihkeästi, mutta nyt Anna suhtautui häneen hyvin viileästi. Lopulta Otto kuitenkin rohkaisi mielensä ja sai soperretuksi:

Eikös meistä voesi tulla pari, kun meillä kerran on näen paljon yhteisymmärrystä?

No etkös sinä muista, kun minä sanon sinulle kerran, jotta minä sopisin sinulle melekeen äetiksi, kun minä oon niin paljon sinuu vanahempi.

No eihän se ikä mitään haettoo...sinä et vaen taija muuten tykätä minusta.

Kyllä minä sinusta tykkään, vaen minä kun en oo meinanna miestä ottookaa.

Annan sanat saivat Oton murheelliseksi. Hän oli jo kauan elätellyt toiveita saada tästä pysyvä elämänkumppani, mutta nyt nämä toiveet tuntuivat haihtuvan tuhkana tuuleen. Hänestä tuntui, kuin kylmä viima olisi puhaltanut keskellä kesää avoimesta ikkunasta sisään. Otto kävi vaitonaiseksi, eikä keskustelu virinnyt enää kunnolla uudelleen. Hän alkoi tehdä kotiin lähtöä, mutta yritti vielä kömpelösti lähestyä Annaa. Hän pani kätensä tämän hartioille ja yritti suudella häntä suulle, mutta Ana käänsi kasvonsa pois ja sanoi:

Eiköhän sinun pitäsi jo lähtee nukkumaan omaan sänkyysi.

Kun Otto tuli myöhään Alaselle masentuneena, kaikki olivat jo nukkumassa. Veikko heräsi Oton kolisteluun ja sanoi:

Sieltähän se naestenmies tuloo...sinnuu taes onnistoo, kun viivyt näen myöhään.

Elä, perkele, keljuile.

Otto ei kuitenkaan vielä lannistunut. Viikko viikolta hän tunsi Annaa kohtaan voimakkaampaa kaipuuta. Usein yksin ollessaan pitkillä rahtimatkoilla hänen ajatuksensa palasivat yhä uudelleen ja uudelleen tähän naiseen. Hän alkoi kuvitella, että hän pääsisi tämän sänkyyn, vaikkei tämä häntä aviomiehekseen ottaisikaan.

Eräänä syysiltana Otto oli jälleen Annan luona. Silloin hän taas huumautui tämän läheisyydestä niin, että keskustelu alkoi takellella. Hän yritti halata Annaa, mutta tämä väisti ja sanoi:

Istuhan nyt tuohon penkille ja kuuntele, mitä minulla on sanottavoo.

Kun Otto istuutui, Anna sanoi:

Minä soan lapsen.

No kenenkäs tämä lapsi on? Otolta pääsivät nämä sanat ihan kuin vahingossa.

Sitä minä en sano kenellekään.

Etkö minullekaa?

En.

No etkös sinä mää sen isän kansa naemisiin?

En...en minä haluu naemisiin...minä haluun kasvattoo lapseni ite...ihan yksin.

No etkös sinä haluu ottoo minuu ukoksesi?

No en, en sinuukaa.

Tässä päätöksessään myös Anna pysyi. Vaikka Otto kävi vielä muutaman kerran tätä suostuttelemassa, tämä pysyi yhtä viileänä kuin edellisilläkin kerroilla.

Kun sitten aika tuli, Anna synnytti pojan, jolle antoi nimen Kauko. Yksin hän kasvatti lapsensa, mutta suurta murhetta hän sai kantaa tämän vuoksi. Ei sen tähden, että lapsi oli isätön, koska tällainen halveksunta ei häntä satuttanut vaan siksi, ettei pojan elämä jatkunut onnellisten tähtien alla. Kauko sairastui ennen kouluikää vaikeasti ja vammautui pysyvästi.

Veikko Surakka asui edelleen Alasella, joksi Antti Alasen taloa kutsuttiin, vaikka sen nimi maarekisterissä oli Kuusikko. Veikko oli omaksunut savotoilla karkean puhetavan, jossa toistuivat rivot sanat ja ajatukset. Hänen tätinsä Hanna huokaili usein: Mihinkähän minä jouvun vielä tuon poejan kansa, kun sen tähe soapi hävetä silimät peästään. Suorapuheisuutensa lisäksi Veikko ei ollut saanut tätinsä mielestä oikeata otetta elämäänsä. Hänen elämäntapansa oli aika holtitonta. Hänen rahansa hupenivat nopeasti tädin mielestä turhuuteen kuten tupakkaan. Kun Veikko alkoi lähennellä kahtakymmentä ikävuottaan, niin rahaa alkoi kulua myös viinaan. Yhä useammin hän tuli kotiin pienessä sievässä. Kun tämä alkoi toistua yhä useammin, kerran täti sanoi hänelle närkästyneenä:

Mitä varten sinunnii pitää opetella juomaan...etkö tuota oo nähny jo tuosta Antistakii, mihin se semmonen elämä johtaa...en minä haluusi, jotta sinusta tulloo samanlaenen juoppolalli, jota soapi koko elämäsä hävetä.

Ka kaappijashan tuosta on tullu...niin jotta mitä helevetin häpeemistä siinä on?

Ka on tullu, vaen miten pitkään on, kun juuva pitää niin, jottei selevee päevee näe.

No sillä tavalla se aeka kuluu nopeasti eikä surut paena.

Eläkä viisastele, tuommosta mänöö voepi seerata paskanen loppu, kun se juominen alakaa heilutella mökin nurkkakivii...velekoo on jo velan piällä, niin jotta miten kaavanhan tässä leivässä pysytään.

Vaen eipä sitä toenne huolehtii huomisesta; rippikoulussa opetettiin, jotta taevaan isä se meistä huolen pitää.

Ka nepä ovat vaen niitä pappien puheita, niihen varaan ei kannata elämääsä rakentoo.

Kun Otto Alanen oli ollut pari vuotta enonsa palveluksessa, Veikko alkoi yhä enemmän kulkea omia teitään. Milloin ei ollut savotoita, hän hakeutui satunnaisiin töihin milloin rakennuksille, milloin suota kuokkimaan. Kun talolliset korjailivat suojiaan tai rakensivat uutta, niin kesäisin oli mahdollisuus päästä näihin töihin. Aluksi Veikko oli jonkun vanhemman miehen hanslankarina, ja kun hän sitten harjaantui rakentamisessa, niin hän alkoi toimia ammattimiehenä.

Maamiesseuran toiminnasta oli se hyöty, että uudet viljelysmenetelmät ja pellonraivausinto sekä soiden kuivatus viljelykseen alkoi yleistyä myös Rajakylässä. Kesäisin isännät tarjosivat auliisti ojankaivuuta ja pellonkuokintaa kylän työttömille. Kun tämänlaatuinen työ oli erittäin raskasta ja likaista raadantaa, niin vakavaraiset isännät eivät siinä mielellään nivusiaan rasittaneet. Poikkeus oli vain Myllyahon Taavi, joka ei kovaakaan työtä pelännyt vaan tarttui itsekin hanakasti lapioon ja kuokkaan. Nälkä oli kuitenkin sellainen piiskuri, että se pakotti työttömät nuoret miehet tekemään kaikkea sitä, mitä kulloinkin oli tarjolla. Kun ojaa kaivettiin usein kiviseen ja kannokkoiseen maahan urakkatyönä, niin siinä hiki virtasi ja paloi monta kessusätkää, ennen kuin päivän leipä tuli ansaituksi. Monta karkeata kirosanaa purkautui myös raatajan huulilta. Kun kuokka kalahti kiveen tai kanto ei irronnut toivotulla tavalla.

Raskas ruumiillinen työ sai Veikon monta kertaa ajattelemaan, miksi toisten täytyi näin raataa ja toiset saivat nauttia tämän työn tuloksista. Kun hän kerran joutui samalle työmaalle Herkko Leinosen kanssa, tämä johdatti hänet veljensä Ollin omaksumalle tielle. Olihan Veikko tosin jo aikaisemminkin saanut valistusta työväenaatteesta Antti Alasen luona asuessaan. Kun tämä oli kirjeenvaihdossa punikkiveljiensä kanssa, niin köyhälistön asemasta keskusteltiin sekä Oton että Antinkin kanssa. Useimmiten tämä jutustelu oli herrojen haukkumista ja parempiosaisten parjaamista. Mutta nyt Herkko sai Veikon entistä syvällisemmin pohtimaan omaa asemaansa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Veikko kysyi kerran Herkolta:

No mitäs varten se sinun veljesi pakeni sinne rajan taa?

Ka sen tähe, kun se ei halunna elee näihen suomalaesten kapitalistien riistettävänä...kun se ei voinna sanoo mielipiteitään vapaasti tässä lahtarien helevetissä, niin sille ei ollut toimintamahollisuuksii Suomessa...kun se kirjutti niin kun ajatteli, niin ohrana hommasi sen linnaan.

No mistäs ne niin pahasti suuttuivat?

Ka kun se kirjutti, jottei se hyväksyny toesen ihmisen riistoo eikä hyväksikäyttöö ja tältä omistavalta luokalta pitää ottoo valta poes ja nostoo köyhälistö valtaan...niin sitä ruvettiin syyttämään vallankumouksen valamistelusta ja tuomittiin kuritushuoneeseen...ja sen tähe se läksi rakentamaan semmosta yhteiskuntoo, jossa ei toesta immeista riistetä eikä sorreta niin kun meillä...Myö ne suahaan tehä nämä kaekkein raskaammat ja paskasimmat hommat...vaen nuo laeskat porvarit ja kapitalistit korjoovat voeton meijän työstä...elikä ne elää niin kun loeset imemällä meijän elinvoemaa...vaen ootetaanhan, kun tuo itänoapuri vahvistuu ja soapi laetoksensa kuntoo ja kaekki koko moaliman roletaarit yhistyy, niin mitenkähän niille meijän riistäjille sitten kääpi... se on se kansaenvälinen kommunismi semmonen liike, jotta se panoo vielä porvarit ahtaalle...sitä koko moaliman vallankumousta se Ollikii läksi sinne Petroskoehin valmistelemaan niin kun Kuusiset ja monet muutkii...

Näin kylvetty kommunismin siemen lankesi hedelmälliseen maahan. Se iti vähitellen ja päästyään oraalle voimistui vuosi vuodelta yhä enemmän ja puhkesi kolmikymmenvuotisluvun laman kouristuksissa täyteen kukoistukseen. Veikko Surakasta tuli täysiverinen aatteen mies.

Otto Alanen oli matkalla kirkonkylään rahtikuormaa noutamaan. Hänen vierellään istui rattailla Veikko Surakka parhaimpiinsa pukeutuneena. Matka eteni hiljalleen mäkiä ylös ja alas pitkin mutkaista maantietä. Veikko kaivoi taskustaan pienen putelin ja sanoi:

Otetaanhan nyt kunnon ryyppy, kun ei tiijä, millon siihen on seuraavan kerran mahollisuus.

No johan tässä on sitä otettu, jotta vieläkö sitä arvoosi ryypätä?

No ota, ota, kyllä se haehtuu, ennen kun ollaan kirkolla.

Otto ryyppäsi pullosta pahanmakuista pontikkaa ja irvisti, pyyhkäisi suutaan ja antoi pullon takaisin Veikolle. Kun tämä oli ryypännyt tämä sanoi:

Nyt ei ala vilulla karmii...on tämä semmosta rohtoo, jotta se panoo veret kiertämään... vaen sinä taejat olla ukkomies ja talon isäntä sitten, kun minä tulen takasin näehin maesemii.

Miten sinä semmosta luulottelet?

No et kae sinä tyhjän takii oo siellä Annan luona juoksennellu...kae siitä lopulta jotae tulostakii tuloo...jos ei oo jo tullu.

No sitä sinun on turha ootella...vaen sinulla taetaa olla nyt eissä kovat aejat.

No eihän se oo kun puolitoesta vuotta ja sen kyllä jaksaa mies olla vaekka aejan vitaksena, vaen arvelehan sitä, kun siellä peäsöö kutittelemaan niitä Viipurin likkoja, niin se on muuta toesta kun nämä salon persejalakaset tupukat....ja sitten siellä kuuluu olevan naesten keskuuvesa rykmentin sotilaesta kova kysyntä.

Vaen varohan kuitennnii sitä, jottet survase sitä omoo kovoosi paskaan...siellä kun kuuluu olevan tarjolla kupasta lähtien vaekka minkälaesta tartuntoo.

Elä pelekee, en minä oo ihan eilisen teerenpoekii niissä hommissa.

Elähän kehu...se makee voepi pettee.

Kun kaverukset tulivat kirkonkylään, Otto saatteli Veikon asemalle Joensuuhun lähtevään junaan ja sanoi erotessa:

No kirjuttelehan joskus soamisistasi.

Ja sinä, hoetelehan ne naema-asiisi kuntoon, jottei minun tarvihe ruveta sinulle heti akkoo hommaamoon siiten, kun