Taistelu Pohjolasta

By Maailman historia

Taistelut repivät Pohjolaa vuonna 1939. Mikko Kallionpää on tiedusteluretkellä Suomen puolella itärajaa, kun hän kohtaa neuvostosotilaan silmästä silmään. Aseen piippu osoittaa Kallionpäätä kymmenen metrin päässä, mutta hän ehtii ensin. Laukaus on talvisodan ensimmäinen. Stalin on päättänyt vallata Suomen varmistaakseen selustansa. Toisaalla norjalaiset vastustavat Hitleriä, joka pyrkii hallitsemaan Norjan länsirannikon satamia turvatakseen rautamalminsaannin Ruotsista. Millaisia olivat Pohjolan sotarintamat ja siviilien arki, joka saattoi muuttua silmänräpäyksessä eloonjäämiskamppailuksi? Teos aloittaa Eurooppa liekeissä -sarjan. Tutustu toisen maailmansodan tapahtumiin viimeisten elossa olevien silminnäkijöiden kertomusten, koskettavien kirjeiden ja mielenkiintoisten asiantuntijahaastatteluiden avulla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788728021538

Book preview

Talvisota

1. Suomi pinteessä

Vuonna 1939 Neuvostoliitto ja Saksa solmivat yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen. Hitlerin hyökkkäys Puolaan aloitti toisen maailmansodan. Sopimuksen mukaisesti Hitler ei puuttunut siihen, miten Stalin kohteli Itämeren pikkuvaltioita. Suomen raja oli aivan liian lähellä Leningradia, joten Stalin päätti toimia.

Teksti: Esben Mønster-Kjær

Josif Stalin oli varmaankin kesällä ja syksyllä 1939 hyvin onnellinen. Elokuussa vainoharhainen diktaattori oli solminut hyökkäämättömyyssopimuksen Hitlerin johtaman Saksan eli pahimman ajateltavissa olevan vihollisen kanssa. Lisäksi Stalin sai sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan hyökätä ja ottaa valtaansa puolet Puolaa, toisen puolen sai Saksa. Stalin oli innoissaan uusista maa-alueista, sillä hän oli jo vuosia pelännyt hyökkäystä lännestä. Mitä kauemmas Moskovasta rajat siirtyivät, sitä parempi ja turvallisempi tilanne Neuvostoliiton kannalta oli. Kommunistisen valtion diktaattori oli Hitlerin kanssa tehdyllä sopimuksella saanut itselleen myös vapaat kädet Suomen, Viron, Latvian ja Liettuan suhteen. Ja kaikki oli paperilla, sillä Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa oli sovittu, että Baltian maat ja Suomi kuuluivat Neuvostoliitolle eikä Saksa tulisi sotkemaan Stalinin suunnitelmia. Kaiken lisäksi Ranska ja Britannia julistivat sodan Saksalle heti, kun Hitler oli hyökännyt Puolaan, joten Euroopan kolme suurvaltaa olivat sodassa eikä niillä olisi nyt aikaa sotkeutua Stalinin aluelaajennuksiin.

Stalin todellakin käytti tilaisuutta hyväkseen. Heti, kun Puola oli jaettu, Stalin pakotti ensin Viron ja sitten Latvian päästämään puna-armeijan joukot maiden sotilastukikohtiin. Liettua koki saman kohtalon. Marraskuussa 1939 Stalinin katse kohdistui Suomeen. Pieni maa, joka oli koko 1930-luvun harjoittanut puolueettomuuspolitiikkaa, oli oivallinen kohde Neuvostoliiton laajentumispyrkimyksille.

Stalinin katse suuntautui Suomeen

Moskovalle Suomi oli tärkeä kahdesta syystä. Ensinnäkin Stalin pelkäsi, että Suomen kautta voitaisiin hyökätä Leningradiin. Ja toiseksi vuonna 1918 Suomen sisällissodassa kommunistit olivat hävinneet valkoisille, joten Kremlin neuvostojohto ei luottanut Suomen johtajiin. Tämän vahvisti Nikita Hruštšov, joka nousi Neuvostoliiton johtoon Stalinin jälkeen:

Leningrad oli liian lähellä Suomen rajaa. Lisäksi marsalkka Mannerheim oli palvellut Venäjän tsaaria ja oli siten Neuvostoliiton vihollinen. Suomi oli uhka, koska Suomea mahtavammat valtiot olisivat voineet käyttää Suomen aluetta hyökkäykseen. Halusimme, että Suomi luovuttaisi maa-alueita, jotta raja siirtyisi kaueammas Leningradista.

Mahtavampi valtio, jonka Stalin pelkäsi käyttävän Suomen aluetta, oli hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta Saksa. Stalin teki lähipiirilleen selväksi, että hän ei luottanut Hitleriin, vaikka yhteistyö vuonna 1939 sujuikin kitkatta. Hän pelkäsi, että Saksa käyttäisi Suomea hyväkseen myöhemmin ja hyökkäisi sieltä käsin Leningradiin.

Kaikki on peliä, jossa selviää, kuka huijaa ketä. Minä tiedän, mitä Hitler haluaa. Hitler luulee, että hän on huijannut minua, mutta itse asiassa minä olen huijannut häntä, sanoi Stalin.

Kun Saksa oli keskittynyt sotaan Ranskaa ja Britanniaa vastaan, Stalin näki tilaisuuden tulleen ja halusi siirtää Neuvostoliiton rajaa mahdollisimman pitkälle länteen kauemmas tärkeistä teolllisuusalueista ja suurista kaupungeista. Se oli silkkaa valtapolitiikkaa, totesi Hruštšov: Voidaan kysyä, oliko meillä juridista tai moraalista oikeutta kohdella Suomea niin kuin teimme. Juridista oikeutta ei tietenkään ollut. Moraalisen oikeutuksen me saimme siitä, että halusimme puolustaa maatamme.

Neuvostoliiton aggressiivinen suhtautuminen pieniin naapurivaltioihin oli siis maan johdon mielestä vain puolustautumista. Ajatuskulku valaisee sitä, millaisen vainoharhaisuuden vallassa Stalinin valtakoneisto oli, sillä Suomella ei vuonna 1939 ollut aikomustakaan laajentaa aluettaan itään.

Mannerheim halusi suuren Suomen

Kun Venäjän vallankumouksen melskeessä olot olivat kaoottiset, suomalaiset näkivät mahdollisuutensa ja julistautuivat itsenäisiksi joulukuussa 1917. Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen valkoisten puolella oli ihmisiä, jotka haaveilivat Suur-Suomesta. Valtio kattaisi kaikki alueet, joilla asui suomalaisia tai suomalaisten sukulaisheimoja.

Sisällissodassa valkoisia johti entinen Venäjän tsaarin armeijan upseeri, aatelinen, huonosti suomea osaava ja bolševikkeja vihaava Carl Gustaf Mannerheim, jota myöhemmin kutsuttiin eurooppalaisessa lehdistössä Euroopan viimeiseksi ritariksi. Helmikuussa 1918 Mannerheim julkaisi Miekkavalaksi kutsutun ylipäällikön päiväkäskyn, jossa hän mainitsi suunnitelmansa Vienan Karjalan vapauttamisesta:

Me olemme kyllin vahvat vapauttamme ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen, ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin kaikki linnoitukset ovat käsissämme, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin. Luottaen oikeaan ja jaloon asiaamme, luottaen uskollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme nyt mahtavan suuren Suomen.

Mannerheimin vala jäi kuitenkin vain retoriikaksi. Sisällissodan jälkeen hän toimi valtionhoitajana, mutta hävisi presidentinvaalit heinäkuussa 1919, jolloin Ståhlbergistä tuli presidentti.

Vuonna 1920 Tarton rauhansopimuksessa Suomeen liitettiin Petsamo, mutta Itä-Karjala jäi osaksi Neuvosto-Venäjää. Suur-Suomea ei tullut, mutta unelma jäi elämään oikeistopiireissä. Vuosina 1921–1922 suomalaiset heimosoturit, suojeluskuntalaiset ja jääkärit osallistuivat itäkarjalaisten kansannousuun, joka päättyi Neuvosto-Venäjän ylivoimaan ja Moskovassa kesäkuussa 1922 solmittuun rajarauhaan. Vuonna 1929 perustetun Lapun liikkeen tavoitteena oli kitkeä kommunismi Suomesta. Järjestö yritti 1932 aseellista kapinaa Mäntsälässä, mutta se loppui presidentti Svinhufvudin pitämään radiopuheeseen. Liikkeen johtajat pidätettiin ja tuomittiin vankeuteen.

Suomen hallitus allekirjoitti Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen vuonna 1932. Suomen tasavallan ulkopoliittinen linja oli 1930-luvulla pohjoismainen suuntaus, johon kuului puolustuspoliittinen puolueettomuus ja hyvät suhteet muihin Pohjoismaihin, erityisesti Ruotsiin. Suomalaisia, jotka toivoivat Suomen laajentumista itään joko yksin tai yhdessä Saksan kanssa, pidettiin fanaatikkoina.

Stalin ei kuitenkaan luottanut siihen, että suomalaiset kykenisivät ja haluaisivat taistella Saksaa vastaan, jos Hitler päättäisi tulla maahan. Tilanne, jossa Hitler miehittäisi Suomen ja aiheuttaisi suoran uhan Leningradille, oli Stalinin painajainen. Siksi hän halusi eliminoida tällaisen vaihtoehdon mahdollisuuden etukäteen samaan tapaan kuin hän eliminoi neuvostojohdosta todellisia tai kuviteltuja vihamiehiään laajoilla puhdistuksillaan.

Kannas oli Suomen heikko kohta

Suomessa Stalinin toimiin suhtauduttiin 1930-luvulla epäluuloisesti. Sodan uhka ja Euroopan diktaattorien aggressiivinen toiminta huolestutti myös Mannerheimia. Hän oli ollut pitkään politiikan ulkopuolella, perustanut Mannerheimin lastensuojeluliiton ja toiminut Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana. Mannerheim oli myös oleskellut pitkiä aikoja ulkomailla. Vuonna 1933 sotamarsalkan arvonimen saaneella ja jo lähes eläkeläisen elämää viettäneellä Mannerheimilla oli kuitenkin yhä paljon vaikutusvaltaa, vaikka hänellä ei tuolloin ollut muuta virallista asemaa kuin puolustusneuvoston puheenjohtajuus.

Nuoressa tasavallassa oli varauduttu idästä tulevaan hyökkäykseen heti itsenäisyyden ajan alusta alkaen. Yleisesikunnan päällikkö kenraali Oscar Enckell alkoi jo vuonna 1919 suunnitella Karjalankannakselle puolustuslinjaa, jota myöhemmin kutsuttiin Mannerheim-linjaksi. Jos Neuvostoliitto aikoisi hyökätä Suomeen, joukot tulisivat hyvin todennäköisesti juuri Kannasta pitkin, sillä siellä etäisyys Leningradista Helsinkiin oli vain 300 kilometriä.

Puolustuslinjan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1920. Pääasemalinja kulki 135 kilometrin matkan Karjalankannaksen halki Suomenlahdelta Laatokan rantaan. Linja suunniteltiin niin, että erityisesti sen itäosissa hyödynnettiin maastoa, missä vesistö toimi luonnollisena esteenä muiden rakennelmien lisänä.

Pääasemalinjan Suomenlahden puoleinen osuus sen sijaan kulki avoimessa maastossa, jossa taisteluvaunuilla olisi muuten ollut esteetön pääsy Suomen puolelle. Siksi sinne rakennettiin betonibunkkereita. Rakennelmat sijoitettiin niin, että vihollisen tykistön oli vaikea osua niihin. Bunkkerien rakentaminen oli kuitenkin niin kallista, että niitä saatiin Enckellin johdolla valmiiksi vain kuusi. Lisäksi maastoon tehtiin edullisempia esteitä. Niidenkin rakentaminen oli vaivalloista, ja betonia, joka oli säästötoimien vuoksi huonolaatuista, oli käytössä vain vähän.

Työt puolustuslinjalla keskeytettiin neljän vuoden kuluttua varojen puutteen vuoksi. Kenraali Enckell turhautui siitä, että hallitus ei osoittanut puolustuslinjan rakentamiseen enemmän rahaa, joten hän erosi tehtävästään vuonna 1924. Tuolloin Kannaksen länsiosissa oli 62 konekivääri- ja 2 tykkikorsua ja itäosissa 20 konekiväärikorsua ja 6 tykkiasemaa.

Suomen oma Maginot-linja

Puolustuslinjan rakennustöitä jatkettiin vasta vuonna 1932, kun Neuvostoliiton muodostama uhka alkoi kasvaa. Vaikka raha oli edelleen tiukalla, puolustusvoimien insinöörit parantelivat 1920-luvulla tehtyä työtä ja rakensivat uusia bunkkereita strategisesti parempiin paikkoihin.

Puna-armeijan tykistökenraali Nikolai Voronov vaikuttui puolustusrakennelmasta, sillä hän ennakoi suomalaisten olevan kova vastus:

Betonibunkkerit, teräs- ja puurakennelmat on sijoitettu ja naamioitu tarkasti Karjalan kannaksen maastoon sopiviksi. Suomalaisten puolustuslinjan voima on sen bunkkereiden sijainti kumpareen rinteillä, metsän reunassa ja muiden luonnollisten esteiden lähellä. Suomalaisjärjestelmä nojaa konekiväärien, kranaatinheittimien ja tykkien muodostamaan sivusta- ja ristituleen.

Kun sodan uhka 1930-luvun lopulla vain lisääntyi ja tummia pilviä alkoi kasaantua taivaalle, poliitikot myönsivät rahaa ja linjaa alettiin vahvistaa nopeasti. Kannakselle rakennettiin muun muassa muutamia betonirakennelmia, jotka olivat niin kalliita, että kansa alkoi kutsua niitä miljoonabunkkereiksi.

Itärajalle tehtiin myös pienempiä rakennelmia ja vanhoja vahvistettiin. Kansainvälinen lehdistö kutsui puolustuslinjaa Suomen Maginot-linjaksi, mutta todellisuudessa niillä oli hyvin vähän yhtäläisyyksiä. Karjalankannaksella bunkkereihin käytettiin kaikkiaan 15 000 kuutiometriä betonia, mikä vastasi vain muutamaa Ranskan ja Saksan rajalla olevista valtavista rakennelmista. Suomalaisten versiossa pääpaino oli luonnollisten muodostelmien, mäkien, jokien, soiden, vesistöjen ja metsien, hyödyntämisessä. Suomen ja Neuvostoliiton väliselle rajalle tehtyjä bunkkereita täydennettiin juoksuhaudoilla ja pienillä linjan eteen rakennetuilla asemilla.

Vuonna 1939 kaikki suuret suunnitelmat kuitenkin unohdettiin ja Mannerheim-linjaa alettiin valmistella kiireesti taisteluja varten ensin kesällä vapaaehtoistyönä muun muassa opettajien ja opiskelijoiden voimin ja lokakuussa ylimääräisten harjoitusten aikana. Syynä kiireelliseen toimintaan olivat selvät poliittiset merkit siitä, että Stalin