Britannian kohtalonhetket

By Maailman historia

Eletään vuotta 1940. Ranska on antautunut, Pohjola miehitetty, ja Iso-Britannia on Euroopan viimeinen toivo. Natsi-Saksan Luftwaffe on kuitenkin huimasti Britannian kuninkaallisia ilmavoimia edellä. Briteillä on vain joukko kouluttamattomia lentäjiä ja liian vähän lentokoneita, joilla on vaikea vastustaa maailman mahtavimpia ilmavoimia. Kumpi voittaa ilmaherruuden?Seuraa lentäjien huimia kaksintaisteluja kanaalin yllä ja tutustu sodan kokeneiden silminnäkijöiden kertomuksiin. Teos kuuluu Eurooppa liekeissä -sarjaan. Tutustu toisen maailmansodan tapahtumiin viimeisten elossa olevien silminnäkijöiden kertomusten, koskettavien kirjeiden ja mielenkiintoisten asiantuntijahaastatteluiden avulla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2021
• ISBN: 9788728021736

Book preview

1. Ranskan täytyi nöyrtyä

Ranskalla oli vuonna 1940 maailman vahvin armeija, ja Saksan raja oli linnoitettu lujasti.

Kukaan ei kuvitellut maan puolustuksen romahtavan parissa viikossa – paitsi saksalaiset kenraalit Heinz Guderian ja Erwin Rommel, jotka olivat perehtyneet Napoleonin sotaoppiin ja laatineet upouuden taktiikan: salamasodan.

Teksti: Mette Iversen

Pimeys peitti Eifelvuoriston läntisessä Saksassa, kun Hitlerin sotakoneisto lähti yöllä 10. toukokuuta 1940 vyörymään kohti Luxemburgin rajaa. Panssarivaunuja, muita ajoneuvoja sekä jalkaväkeä eteni ylängöllä kohti länttä ennennäkemätön määrä.

Saapumisreiteillä oli tunti tunnilta vilkkaampaa. Yhä enemmän Eifeliin määrättyjä joukkoja oli matkalla rajalle. Ohitimme marssivia, ratsastavia ja ajoneuvoin edenneitä kolonnia. Moottorien jylinä koetteli hermoja tuona yönä, jona emme tienneet vielä mitään tulevasta. Kuljettajien täytyi olla äärimmäisen valppaina ojaanajot välttääkseen. Ymmärsimme silloin, miksi olimme harjoitelleet täällä niin usein, eräs panssarisotilas kertoi.

Ainoastaan Wehrmachtin ylin johto tunsi Fall Gelbiksi (tapaus Keltaiseksi) nimetyn suunnitelman sekä sen koko laajuuden – ja kenraalit olivat juuri käynnistäneet operaation. Kenraali Heinz Guderianin johtaman 1. panssaridivisioonan ylittäessä puoli viideltä aamulla Luxemburgin rajan kaikki tiesivät jo, mistä oli kyse. Saksan viholliset lännessä piti kukistaa.

Kolmannen valtakunnan sotilaita oli jo odottamassa Luxemburgin suurherttuakunnassa satunnaisiksi turisteiksi pukeutuneina – mutta sabotoimassa viestintäyhteyksiä ja pitämässä teitä auki valloitusjoukoille. Luftwaffen lentäjät kaartelivat taivaalla parransänkineen, sillä he eivät olleet ehtineet ajaa partaa. Esimiehet olivat herättäneet heidät aamuyöllä ja komentaneet miehet heti ilmaan. Pommikoneet liitivät aamun sarastaessa Luxemburgin, Hollannin, Belgian ja Ranskan yllä tähdäten pomminsa tärkeisiin maanteihin, rautatieasemiin ja tukikohtiin. Pommit tuhosivat esimerkiksi kuusi niistä 18 lentokoneesta, jotka Royal Air Forcen, Kuninkaallisten ilmavoimien, 114. laivue oli sijoittanut Conde-Vraux’n lentotukikohtaan Ranskan rajan ja Pariisin puoliväliin.

Luftwaffen lentäjät saivat ihailla ilmasta suurieleistä näkymää, kun Saksan uusi armeija oli liikkeellä. Noin 1 200–1 500 saksalaista taisteluvaunua rymisteli telaketjuillaan eteenpäin nostattaen pölyä pienillä maanteillä. Niin suurta määrää tankkeja ei ollut koskaan käytetty yhtaikaa hyökkäämiseen. Kenraali Günther Blumentritt kuvaili sotaretkeä innokkaasti: Saksalaisten panssarivaunujen letka ulottui satoja kilometrejä taaksepäin – –. Jos panssarivaunut olisi pantu pitkään jonoon kuin käärme, pyrstön kärki olisi Itä-Preussin Königsbergissä mutta käärmeen pää Trierissä.

Guderian perehtyi Napoleoniin

Liittoutuneiden sotilaat yllätettiin kirjaimellisesti punkissaan nukkumassa, kun Saksa hyökkäsi 10. toukokuuta 1940 Benelux-maihin ja avasi portin Ranskaan. Hyökkäys aamun valjetessa ei ollut yllätys ainoastaan sotilaille. Saksalaiset olivat pitäneet hyökkäyssuunnitelmat niin tarkasti pimennossa, etteivät edes divisioonien omat upseerit tienneet hyökkäyksen ajankohtaa ennen viime hetkeä. Hyökkäystä ei myöskään toteutettu liittoutuneiden ennakoimalla tavalla vaan Saksan uudella uraauurtavalla taktiikalla – salamasodalla, jonka kenraali Heinz Guderian kehitti. 41-vuotias upseeri oli kauhukseen kokenut itse, kuinka ensimmäinen maailmansota jumittui uuvuttavaksi asemasodaksi, jossa rintama oli kuin ankkuroitu paikalleen ja yksittäinen konekivääriä käyttänyt ampuja saattoi surmata satoja rynnäköiviä jalkaväen sotilaita. Guderiania inspiroi Napoleonin väittämä, jonka mukaan sotataidon voi tiivistää yhteen periaatteeseen: keskitä tiettyyn paikkaan vihollista enemmän voimaa. Hän laati Napoleonin ajatuksen pohjalta Saksalle strategian, jolla Wehrmacht iskisi täysin voimin valikoituun painopisteeseen ja murskaisi vihollisen niin, että joukot pääsisivät etenemään puolustuslinjojen läpi seuraavaan solmukohtaan.

Panssarijoukkoja oli siihen saakka käytetty vain jalkaväen hajautettuna tukena, mutta Guderianin sotasuunnitelmissa valtavat kolonnat juuri kehitettyjä ja erityisen nopeita taisteluvaunuja olisivat pääroolissa hyökkäyksen edetessä. Saksan sotastrategiaa uudistettiin myös siten, että ensimmäisessä maailmansodassa omia taisteluitaan ilmatilassa käynyt Luftwaffe toimi yhteistyössä panssaridivisioonien kanssa tukien etenemistä ilmasta pommittamalla vihollisen puolustusrakennelmia sekä strategisia solmukohtia. Guderian vaati myös kaikkiin tankkeihin radion, jotta hyökkäyksiä voitiin koordinoida nopeasti ja tehokkaasti. Ranskalaiset eivät olleet miettineet asiaa niin pitkälle, joten harvoissa ranskalaistankeissa oli radio, ja upseerit joutuivat jakamaan ohjeitaan kävellen tai ratsuilla panssarivaunulta toiselle kulkien.

Hyökkäysjoukko osui moottoritielle

Hitlerin sotakone jatkoi Luxemburgista edelleen Belgiaan ja Hollantiin, joissa sotaa käytiin pääasiassa ilmasta. Benelux-maiden valloittaminen oli kuitenkin vasta Saksan armeijan suunnitelman ensimmäinen askel. Sotilaallisesti mitättömät valtiot olivat tosiasiassa vain oikotie, johon saksalaiset turvautuivat kiertääkseen lähes läpäisemättömän Maginot-linjan, jonka Ranska oli rakentanut Saksan vastaiselle rajalle. Lähes avoin reitti Ranskaan oli nyt käytössä. Ranska oli rakentanut 1930-luvulla Maginot-linjan puolustusmuuriksi, johon kuului lujasti linnoitettuja osia Saksan vastaisella rajalla sekä keveämpiä linnoituksia Ranskan pohjoisosissa Luxemburgin sekä Belgian rajalla Englannin kanaalin suunnassa. Linnoitusketju muodostui bunkkerien, tykistöasemien, linnoitettujen konekivääriasemien ja maanalaisten linnoitusten yhdistelmistä. Ranskan sotajohdon mielestä puolustuslinja oli läpäisemätön, joten kenraaleilla ei ollut mitään varasuunnitelmaa, jos vihollinen kuitenkin pääsisi tunkeutumaan linjan läpi. Saksalaiset tunkeutuivat linjan läpi samaan aikaan, kun brittiläiset ja ranskalaiset sotilaat olivat ahtaalla Benelux-maissa. Ranskalaisten ja brittiläisten joukkojen liittoutuma reagoi nimittäin täsmälleen Hitlerin kenraalien toivomalla tavalla, kun kävi selväksi, että Saksan panssaridivisioonat olivat etenemässä jo Hollannin ja Belgian läpi. Liittoutuneet lähettivät paniikissa lähes kaikki sotilaat ja sotatarvikkeet pohjoiseen ja vastahyökkäykseen Benelux-maihin, kun taas Maginot-linja jäi heikommin puolustetuksi.

Olisin voinut itkeä ilosta. He astuivat ansaan heti. Liègeen (Belgiassa, toim.) hyökkääminen oli ovela veto, Hitler riemuitsi 10. toukokuuta 1940.

Ansa oli lauennut ranskalaisten kauhuksi, ja Saksan panssaridivisioonat rynnistivät Ardennien solista valmiina tunkeutumaan Ranskaan Maginot-linjan painopisteisiin kuuluneen Sedanin liepeillä.

Rommel ylitti tärkeän joen

Näyttää siltä, etteivät saksalaiset ole tässä vaiheessa kiinnostuneita Ranskasta, ehti New York Journal jopa uutisoida lehden ilmestyessä 13. toukokuuta 1940. Hämäys ei olisi voinut olla parempi.

Toimittaja joutui pyörtämään sanansa. Lehden mennessä painoon Atlantin toisella laidalla saksalainen kenraali Erwin Rommel johti 7. panssaridivioonan linnoitetun Maasjoen yli belgialaisen Dinantin kaupungin lähistöllä Ranskan rajalla. Ensimmäisen maailmansodan luutnanttina Rommelilla oli kokemusta nopeista ja uhkarohkeista operaatioista vihollisen linjojen takana. Hän oli riskinottohaluinen soturi, joka ei pelännyt tarttua toimeen itse. Miehestä kerrotuissa tarinoissa väitetään, että hänellä oli kissojen tapaan yhdeksän henkeä. Rommel piti uhkarohkeista tavoistaan kiinni toisessa maailmansodassa ja kuului Hitlerin luotetuimpiin ja arvostetuimpiin kenraaleihin. Taistelun tiimellyksessä Rommel saattoi tarttua itse kivääriin ja johtaa joukkoja pimeässä saappaat mudassa ryömien kuin kuka tahansa aliupseeri.

Rommel oli nopea, viekas kuin kettu ja valmis toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa, mutta hänen vastapelurinsa joen toisella puolella – ranskalainen kenraali André Corap – oli todellinen vanha tervaskanto, joka ei arvostanut modernia mekanisoitua salamasotaa pennin vertaa. Rommelin miehet rynnistivät kuitenkin kaivantojen sekä barrikadien läpi ja kumiveneillä ja ponttonisilloilla jopa Maasin kaltaisen leveän joen yli, ja Corap joutui pian tunnustamaan tosiasiat katkeralla tavalla. Rommelin ottaessa yhteen Corapin sotilaiden kanssa joella 13. toukokuuta saksalaiskenraali pani kaiken peliin.

Otin 7. kiväärirykmentin 2. pataljoonan omaan komentooni, ja johdin jonkin aikaa operaatiota itse. Ylitin luutnantti Mostin kanssa Maasin ensimmäisissä veneissä ja liityin ryhmään, joka oli pysytellyt joen toisella rannalla aamuvarhaisesta asti. Näimme komentopaikaltamme Enkefortin ja Lichterin komppanioiden etenevän vauhdikkaasti. Siirryin nopeasti syvää ojaa pitkin pohjoiseen kohti Enkefortin komppaniaa, mutta saapuessamme kuului varoitus: vihollisen panssarivaunuja edessä! Komppanialla ei ollut panssarintorjunta-aseita, joten määräsin miehet ampumaan vihollisen tankkeja keveämmillä aseilla välittömästi.

Rommel otti riskin, ja kohtalo määräsi, että hänen heikosti varustautunut jalkaväkensä sai tulitettua Ranskan panssarivaunuja niin mittavasti, että ne kääntyivät takaisin ja vetäytyivät. Ranskalaiset jalkaväen sotilaat ryömivät piiloistaan esiin ja antautuivat. Rommel määräsi heti pioneerijoukkonsa rakentamaan sillan strategisesti tärkeän Maasin yli.

Yksi pioneerijoukkojen komppanioista rakensi hiki hatussa ponttonisiltaa kahdeksan tonnin kuormalle, mutta keskeytin työt ja pyysin heitä rakentamaan 16 tonnin sillan. Tavoitteeni oli siirtää osa panssaridivioonista joen yli niin nopeasti kuin suinkin oli mahdollista.

Pioneerit paiskivat 110 metriä leveällä joella kaikin voimin töitä, mutta silta valmistui silti niin hitaasti, että toukokuun 14. päivän vastaisena yönä joen yli saatiin vain pari panssarivaunua. Aamulla Maasin länsirannalla oli vasta 15 tankkia 7. divisioonasta, joten keihäänkärki oli kovin heiveröinen. Saksan pioneerien urakoidessa ranskalaiskenraali Corap yritti koota 9. armeijan joukot kokoon ajaakseen saksalaiset taas Maasin itäpuolelle, mutta viestintäyhteydet pettivät eikä kenraali uskaltanut toimia, sillä hänellä ei ollut kokonaiskuvaa tilanteesta. Heikot vastahyökkäykset torjuttiin, ja ranskalaiset olivat lähes lamaantuneita niin pitkään, että Rommel ehti vahvistaa länsirannan sillanpääseman kilometrien mittaiseksi.

Sedan oli Ranskan viimeinen toivo

Rommelin edetessä Guderianilla oli samaan aikaan kova kiire koordinoida salamasodan suuri voimannäyttö etelämpänä Maasin varrella, missä neljän panssaridivisioonan piti ylittää joki ja vallata ranskalaisen Sedanin kaupungin alue Maginot-linjan vankimmin linnoitetun osan luoteispuolella. 19. divisioonan oli tarkoitus iskeä Sedaniin, 2. divisioonan Doncheryyn,