Sodan hurjimmat aseet

By Maailman historia

Sodan syttyessä Hitlerillä oli käytössään maailman vahvimmat ilmavoimat. Kesällä 1940 Luftwaffen oli määrä nujertaa Britannia, jotta britannialaiset joutuisivat solmimaan rauhan Hitlerin kanssa tai jotta maa heikkenisi niin, että Saksa voisi nousta vapaasti maihin.Briteillä oli kuitenkin valttikortti hihassaan: täysin uusi hävittäjäkone. Pieni Spitfire oli erittäin ketterä, ja pelottomat brittilentäjät työnsivät kapuloita Luftwaffen rattaisiin, vaikka Saksan Messerschmitt-hävittäjä oli teoriassa paljon vahvempi.Taistelussa brittejä vastaan Saksa panosti seuraavaksi V1- ja V2-ohjuksiin. Myös muita julmia aseita oli piirustuspöydillä, mutta vain harvat niistä saatiin valmiiksi.MAAILMA SODASSA -sarjan 12. osassa seurataan kilpavarustelua ydinpommiin asti.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 15, 2020
• ISBN: 9788726383751

Book preview

lukuhetkiä!

1. Kavala miina hämmensi brittejä

Vuonna 1939 brittilaivoja alkoi salaperäisesti upota miinoista raivatuilla kulkuvesillä. Churchill määräsi selvitettäväksi kaikin keinoin, miten Saksa menetteli. Pimeänä marraskuun iltana briteillä oli onni myötä.

Muste saksan hallituksen sodanjulistuksessa oli tuskin ehtinyt kuivua, kun Saksan laivasto alkoi jo laskea miinoja mereen. Ensimmäisinä kuukausina keskityttiin suojaamaan kotimaata ja tukkimaan kulkuvesiä Britannian itärannikon satamien edustalla miinoilla, jotka laskettiin pinta-aluksista ja sukellusveneistä. Uutuutena pudotettiin pieni määrä magneettisia miinoja lentokoneista.

Saksalaiset laskivat syys-, loka-ja marraskuussa 1939 noin 500 uudenlaista miinaa. Jo hyvin pian miinat vaativat ensimmäiset uhrinsa. Brittiläinen höyrylaiva Magdepur upposi miinaräjähdyksen jälkeen Britannian rannikon edustalla 10. syyskuuta, jolloin sotaa oli käyty vasta seitsemän päivää. Kuuden päivän kuluttua City of Paris joutui lähelle saksalaista miinaa, mutta pääsi satamaan asti.

Viikkojen kuluessa räjähdykset yltyivät ja uudet miinat aiheuttivat enemmän tappioita kuin sukellusveneistä laukaistut torpedot. Britannian laivastossa kaikki ihmettelivät sitä, että räjähdyksiä esiintyi kulkuvesillä, jotka oli raivattu miinoista, ja niin poliitikoiden kuin amiraalikunnankin otsarypyt vain syvenivät. Kun tiedustelupalvelu sai vangituilta saksalaisilta merisotilailta selostuksia siitä, että Saksa laski meriin magneettisia miinoja, britit laskivat yhteen kaksi plus kaksi. Hitler oli joissakin tilaisuuksissa kehuskellut uudella salaisella aseella, ja amiraalit päättelivät, että ase oli uudenlainen miina.

Haasteena oli nyt selvittää, miten miinat toimivat, ja ennen kaikkea se, miten ne voitiin tehdä vaarattomiksi.

Saksa kehitti herkän järjestelmän

Magneettimiinat eivät olleet uusi asia Britannian laivastolle. Ensimmäisessä maailmansodassa britit olivat itse keksineet ja laskeneet 500 magneettista miinaa Belgian rannikon edustalle. Sähkömagneettinen laukaisin ei kuitenkaan toiminut kovin hyvin, joten sodan päättyessä vuonna 1918 britit heittivät hankkeen roskakoriin.

Vasta 1930-luvun puolivälissä, kun tilanne

alkoi kärjistyä, ja natsi-Saksa käyttäytyi yhä hyökkäävämmin, britit jatkoivat kehitystyötä. Laivaston miinayksikössä, HMS Vernonissa Portsmouthissa, teknikot olivat sodan puhjetessa syyskuussa 1939 paljon pidemmällä brittiläisen mallin kehittelyssä. Itse asiassa laivastoministeri Winston Churchill ehdotti jo lokakuussa 1938 kirjeessään puolustusministeri Thomas Inskipille, että jos sota Saksaa vastaan alkaisi, magneettimiinoja laskettaisiin Kielin kanavaan. Saksa ehti kuitenkin ensin. 1920-luvun lopulla pieni kehitysryhmä oli rakentanut luotettavan magneettisen sytyttimen, ja vuonna 1935 kehitys oli edennyt niin pitkälle, että varsinainen tuotanto voitiin käynnistää. Sodan puhjetessa saksalaisilla oli valmiina noin 1 500 magneettimiinaa.

Upseerit herätettiin yöllä

Yksi Saksan magneettimiinoista toi briteille odottamattoman läpimurron. Illalla 22. marraskuuta partio näki saksalaisen lentokoneen pudottavan jotain veteen Thamesjoen suulla. Ensin rannikkovartiosto luuli, että kyseessä oli laskuvarjohyppääjä, ja lähti tutkimaan asiaa. Vuorovesi kuitenkin ajoi sotilaat maihin, ja he vain raportoivat tapauksesta Lontooseen.

Winston Churchill ja merivoimien komentaja Dudley Pound olivat hieman aiemmin päättäneet pitää kaksi HMS Vernonin asiantuntijaa valmiustilassa. Kapteeniluutnantit John G. D. Ouvry ja R. C. Lewis herätettiin lontoolaisesta hotellista, jonne heidät oli majoitettu, ja heidän käskettiin etsiä salaperäinen esine hinnalla millä hyvänsä. Kello 1.30 upseerit olivat jo matkalla. Yö oli pimeä, ja satoi, mutta merkinantolampun avulla he onnistuivat löytämään esineen – noin kaksi metriä pitkän ja halkaisijaltaan yli 60-senttisen alumiinilieriön. Sen kärjessä oli joka suuntaan sojottava putkimainen sarvi, ja peräpäässä oli paikka laskuvarjolle. Hetken kuluttua Ouvry ja Lewis olivat tunnistaneet lieriön magneettimiinaksi. Onnenkantamoisen ansiosta britit olivat saaneet haltuunsa ehjän esimerkkikappaleen Saksan salaisesta aseesta.

Purku oli hengenvaarallista

Seuraavana päivänä puoliltapäivin saapui Portsmouthin miinayksiköltä demagnetisoituja työkaluja niiden lisäksi, joita yön aikana oli valmistettu erityisesti tehtävää varten. Ouvry ja yksi apuri tyhjensivät taskunsa metalliesineistä ja lähestyivät miinaa. Muun etsintäjoukkueen pysytellessä kunnioittavalla etäisyydellä kaksikko alkoi purkaa miinaa. Työn edetessä vähä vähältä Ouvry raportoi Lewisille, joka odotti pienen matkan päässä. Ouvryn kuvauksista voisi olla hyötyä, jos pommi laukeaisi ja hän kuolisi purkamisen aikana. Näin ei onneksi käynyt. Muutamien hermoja raastavien minuuttien jälkeen Ouvry varovasti irrotti ja purki osiin räjäyttimen, minkä jälkeen 500 kiloa painava miina oli saatettu vaarattomaan tilaan.

Miina lastattiin kuorma-autoon ja vietiin Portsmouthiin lähemmin tutkittavaksi. Churchillin käskyn mukaisesti rehkittiin yötä päivää miinan salaisuuksien paljastamiseksi. Tutkimuksissa ase todettiin niin sanotuksi herätemiinaksi, joka ei tarvitse fyysistä kosketusta lauetakseen.

Erityistä Saksan mallissa verrattuna miinaan, jota britit olivat itse kehitelleet, oli se, että miina toimi uudella ja entistä luotettavammalla periaatteella. Brittien versio oli perustunut magneettikelaan, mutta järjestelmä ei läheskään aina toiminut. Saksalaisessa miinassa puolestaan ohi ajava laiva sai herkän magneettisesti ladatun neulan taipumaan, sulkemaan virtapiirin ja siten laukaisemaan räjähdelatauksen.

Paineaalto iski vedenpinnan alla

Magneettimiina oli myös yllättävätn kevyt. Siihen mennessä magneettimiinoja oli voitu laskea vain laivoista, koska rautakuorensa takia ne olivat liian painavia lentokuljetukseen. Saksalaisessa miinassa oli kuitenkin kevyt alumiinikuori, ja se voitiin pudottaa lähes minne tahansa.

Brittiteknikot huomasivat myös, että miinan ollessa meren pohjassa varmistettiin eri keinoin, että se oli oikeassa asennossa ja että veden syvyys oli sopiva. Kun laitteet ilmoittivat kaiken olevan kunnossa, miina latasi itsensä valmiiksi räjähtämään. Ellei näin ollut, vaan miina oli esimerkiksi liian matalassa vedessä, se oli asennettu räjähtämään itsestään, jotta se ei päätynyt vihollisen käsiin. Brittien onneksi turvajärjestelmä oli pettänyt Thamesista ongitussa miinassa. Magneettimiinat olivat paljon vaarallisempia kuin tavalliset merimiinat, jotka kelluivat vedenpinnalla tai heti sen alla. Perinteiset merimiinat aiheuttivat tyypillisesti vaurioita laivan etuosaan ja vesirajan tienoille, missä ne usein voitiin korjata. Magneettimiinojen tuhoisat paineaallot osuivat kuitenkin vesirajan alapuolisiin kantaviin rakenteisiin. Ne