Jäämeren saattueet

By Maailman historia

Liittoutuneiden saattueet kuljettavat varusteita Murmanskiin Jäämeren halki, mutta reitti on henkeäsalpaavan vaarallinen. Arktiset kuljetukset Neuvostoliittoon sisältävät kaikkea tarpeellista purkkimuonasta panssarivaunuihin. Kun Hitler määrää joukkonsa saalistamaan saattueita, iskuja torjuvat merimiehet joutuvat taistelemaan paitsi lunta ja jäätä, myös laivoja, sukellusveneitä ja lentokoneita vastaan. Millainen oli reitti, jota Winston Churchill nimitti maailman pahimmaksi matkaksi? Tapaa saattueissa olleita merimiehiä ja tutustu heidän kertomuksiinsa.Teos kuuluu Eurooppa liekeissä -sarjaan. Tutustu toisen maailmansodan tapahtumiin viimeisten elossa olevien silminnäkijöiden kertomusten, koskettavien kirjeiden ja mielenkiintoisten asiantuntijahaastatteluiden avulla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2021
• ISBN: 9788728021705

Book preview

1. Länsiapu pelasti Stalinin

Kun natsien sotajoukot 22. kesäkuuta 1941 vyöryivät Neuvostoliiton rajan yli, britit ja yhdysvaltalaiset tarjoutuivat auttamaan neuvostokansalaisia. Puna-armeija tarvitsi kaikkea saappaista panssarivaunuihin, joten pari kuukautta invaasion jälkeen merimiehet alkoivat kuljettaa idän suurvaltioon valtavia tavaramääriä.

Teksti: Stine Overbye

Stalinille oli suuri šokki, kun Hitlerin natsiarmeijan 3,5 miljoonaa sotilasta lentokoneiden ja noin 3 000 panssarivaunun tukemana vyöryi Suomesta pohjoisessa Mustallemerelle etelässä ulottuneen 3 000 kilometrin rajan yli Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Stalin osasi ehkä uumoilla maahantunkeutumista, mutta hän oli toivonut, että 1939 solmittu hyökkäämättömyyssopimus Hitlerin kanssa olisi pitänyt vähän pidempään, ainakin niin kauan, että Neuvostoliitto olisi ollut paremmin varustautunut puolustukseen. Unisista neuvostosotilaista tuli tykinruokaa, ja asukkaat seurasivat neuvottomina, miten liittolaisvaltioista eräänlaisen järkiavioliiton jälkeen hetkessä tuli verivihollisia.

Kauhuissaan eivät olleet vain neuvostoliittolaiset. Britannian pääkaupungissa Lontoossa hallitus tuskaili, mitä natsien hyökkäyksestä itään seuraisi. Neuvostoliiton talous oli jo ennestään ahdingossa, laajat viljelyalueet oli miehitetty, väestö näki nälkää, ja puna-armeijalta puuttui kaikkea aina ruoasta ja saappaista aseisiin, lentokoneisiin ja panssarivaunuihin.

Vaikutti ilmeiseltä, että Stalin joutuisi antautumaan jo muutamassa viikossa, millä olisi katastrofaaliset seuraukset sodan kululle. Jos neuvostosotilaat laskisivat aseensa, natsit eivät ainoastaan voisi siirtää kaikkia joukkojaan länsirintamalle, vaan he saisivat myös haltuunsa mittaamattomat raaka-ainevarat, jotka tekisivät Kolmannesta valtakunnasta voittamattoman. Meidän tarvitsee vain potkaista ovi sisään, niin koko mätä rakennus romahtaa kasaan, Hitler oli julistanut kommunistisesta suurmahdista.

Führerin käsky nro 21 – Operaatio Barbarossa – joulukuun 18. päivältä 1940 oli aloittanut konkreettiset valmistelut Neuvostoliiton lyömiseksi nopealla valloitusretkellä. Natsijohto oli optimistisesti arvioinut, että Neuvostoliiton ja puna-armeijan kukistaminen kestäisi kuusi viikkoa. Hitler aikoi yhdellä iskulla hävittää maailmasta kommunismin ja tuhota viimeisen valtion, joka voisi estää häntä saamasta Euroopan mannerta täydellisesti hallintaansa.

Nyt oli koittanut päivä, jolloin saksalaistykkien korviahuumaava jylinä rikkoi Neuvostoliiton aamun hiljaisuuden. Kelmeässä kuunvalossa olivat natsijoukot kello 3.15 alkaneet edetä nopeasti ja kaiken tieltään tuhoten rajan yli historian siihen mennessä suurimmassa sotilasoperaatiossa. Rätisevät konekiväärit kylvivät äkillistä kuolemaa. Taivaalla parveilivat saksalaiset pommikoneet, jotka pudottivat lastinsa valmistautumattomien neuvostojoukkojen niskaan.

Churchill lupasi heti Stalinille apua

Jo maahantunkeutumisen päivänä Britannian pääministeri Winston Churchill ojensi epäröimättä kätensä Neuvostoliitolle ja tarjosi BBC:n radiopuheessa kaikkea apua, mitä britit pystyisivät toimittamaan. Siihen asti Churchill oli kuulunut kommunistien kiivaimpiin vastustajiin, mutta

Saksan suurhyökkäyksen valossa vanhan kaunan oli väistyttävä. Tunnuslauseen viholliseni viholliset ovat ystäviäni mukaan pääministeri lupasi ripeästi apua Stalinille ja neuvostokansalle. Kukaan ei ole ollut leppymättömämpi kommunismin vastustaja 25 vuotta kuin minä. En peru sanaakaan siitä, mitä olen sanonut. Kaikki se kuitenkin kalpenee nyt tapahtuvan näytelmän rinnalla. Menneisyys tyhmyyksineen ja tragedioineen häviää. Näen neuvostosotilaiden vartioivan isänmaansa kynnyksellä, ja näen heidät suojelemassa peltoja, joilla heidän esi-isänsä ovat työskennelleet ammoisista ajoista alkaen. Ilmoitan hänen majesteettinsa (Yrjö VI:n, toim.) päätöksen, sillä meidän pitää tehdä kantamme selväksi epäröimättä päivääkään. Olipa kyseessä ihminen tai valtio, joka taistelee natsismia vastaan, meidän tukeemme voi aina luottaa. Se, joka marssii Hitlerin kanssa, ihminen tai valtio, on vihollisemme. Tämä on politiikkamme, ja tämä on julistuksemme. Siksi haluan suoda Neuvostoliitolle ja sen kansalle kaiken avun, minkä voimme tarjota. Vetoamme ystäviimme ja liittolaisiimme kaikkialla maailmassa, jotta he lähtisivät samalle linjalle ja pysyisivät siinä, samoin kuin itse pysymme uskollisesti ja horjumatta loppuun asti, Churchill julisti.

Churchillin ja Stalinin välit olivat vihamieliset, joten luonteeltaan jo muutenkin epäluuloinen Stalin reagoi jäätävällä hiljaisuudella brittien tarjoukseen. Jään murtamiseksi Churchill toisti viestinsä 7. heinäkuuta, mutta nyt imartelevan henkilökohtaisesti:

Maassamme ihaillaan rohkeasti ja sitkeästi kamppailevia sotilaitanne ja kansaanne. Haluamme tukea heitä lähettämällä avuksi tarvikkeita niin paljon kuin vain aika ja maantieteellinen asema sallivat. Mitä pidempään sota kestää, sitä enemmän apua voimme tarjota, pääministeri vakuutti. Lontoon amiraliteettiin lähettämässään muistiossa Winston Churchill selvitti avun tarjoamisen taustaa: "Jos venäläiset voivat pitää pintansa ja jatkaa sotaa – ainakin talven tuloon saakka – siitä on meille paljon hyötyä. Niin pitkään kuin venäläiset taistelevat, rintamalinjan sijainnilla ei ole niinkään suurta merkitystä.

Meidän täytyy siksi tehdä uhrauksia ja ottaa riskejä pitääksemme yllä heidän taistelutahtoaan", Churchill painotti Britannian laivaston ylimmälle hallinnolliselle johtoelimelle.

USA liittyi avustustoimintaan

Vaikka Yhdysvallat vielä pysytteli sodan ulkopuolella, sen hallitus päätti muutamia viikkoja maahantunkeutumisen jälkeen tukea brittien avustustoimintaa. Heinäkuun 28. päivänä 1941 Harry Hopkins, joka oli yksi presidentti Franklin D. Rooseveltin lähimmistä neuvonantajista, lensi Skotlannista Neuvostoliittoon, ensin Arkangelin satamakaupunkiin ja sieltä edelleen Moskovaan tavatakseen Stalinin henkilökohtaisesti.

"Sanoin Stalinille, että toimituksemme Neuvostoliittoon voitaisiin jakaa kahteen ryhmään. Ensinnäkin nopeaan apuun ja toisekseen siihen, mikä on välttämätöntä pitkäkestoiseen sodankäyntiin. Ensimmäisen osalta Stalin sanoi tarvitsevansa ennen kaikkea keskikaliiperin, 20–37 mm:n, ilmatorjuntatykkejä sekä ammuksia.

Lisäksi hän tarvitsi raskaita konekiväärejä kaupunkien puolustamiseen. Hän oli myös kuullut, että Yhdysvalloissa on paljon jalkaväenkivääreitä. Hän tarvitsi miljoona kivääriä tai vielä enemmän. Pitkän aikavälin toimituksista hän mainitsi ensimmäisenä lentokonepolttoaineen ja toisena alumiinin lentokoneteollisuutta varten", kertoi Hopkins tapaamisestaan neuvostodiktaattorin kanssa.

Sitten Stalin lisäsi luetteloon vielä olennaisen toiveen: terästä ja panssareita hyökkäysvaunuihin. Niin Neuvostoliiton kuin Saksankin puolella panssarivaunutappiot olivat valtavia, mutta saksalaiset pystyisivät talven kuluessa tuottamaan paljon enemmän uusia vaunuja kuin neuvostojohtajan oma kansa.

Kun Hopkins kysyi Stalinilta, mitä kuljetusreittiä tämä piti avustussaattueille edullisimpana, tämä mainitsi reitin, joka kulkee pohjoisen napapiirin kautta Arkangeliin Luoteis-Venäjälle. Siellä satama voitiin jäänmurtajilla pitää avoinna koko talven niin, että avustuslaivat pääsisivät laituriin milloin tahansa, Stalin selitti. Hän lisäsi, että myös Murmanskin satama oli mahdollinen, koska se oli jäätön ympäri vuoden.

Vuonna 1940 saksalaiset olivat miehittäneet Norjan ja saaneet siten käyttöönsä sen satamat ja lentokentät. Siksi oli ratkaisevan tärkeää, että saattueet pysyttelivät pitkän ja turvallisen etäisyyden päässä Norjan rannikolta, jota natsit vartioivat valmiina tuhoamaan vihollislaivoja sekä mereltä että ilmasta käsin. Varusteiden kuljettaminen Neuvostoliittoon etelästä oli täysin mahdotonta, koska natsien hallinnassa oli suuria osia Pohjois-Afrikasta ja Välimerestä.

Arktinen kuljetusreitti oli kuitenkin täynnä esteitä, jotka sekunnin murto-osassa voisivat muuttaa rutiininomaisen purjehduksen kuolemanmatkaksi. Kesällä oli valoisaa vuorokauden ympäri, minkä vuoksi vihollinen pystyisi helposti havaitsemaan saattueet. Talven pimeydessä olisi helppo sulautua ympäristöön, mutta sen sijaan sysipimeys, vaahtopäisenä raivoava meri salakavaline jäälauttoineen ja armoton 50 pakkasasteen kylmyys panisivat saattueet lujille. Lukuisien epävirallisten ja virallisten neuvottelujen jälkeen brittiläis-yhdysvaltalainen delegaatio, jota johti Britannian varusteluministeri lordi Beaverbrook, ja Rooseveltin erikoislähettiläs diplomaatti William Averell Harriman lähtivät syyskuun lopulla 1941 Moskovaan allekirjoittamaan toimitussopimuksen Stalinin kanssa. Tapaamisessa lordi Beaverbrook luetteli pitkän listan tarvikkeita, joita länsiliittoutuneet pystyisivät toimittamaan välittömästi. Listalla oli muun muassa lääkkeitä, upouusia hävittäjäkoneita, kumia, jeeppejä, panssarivaunuja, pienehköjä sotalaivoja, ruokaa ja kenttäpuhelimia sekä noin 400 000 paria saappaita kuukaudessa.

Oletteko tyytyväinen? lordi Beaverbrook tiedusteli ja katsoi tutkivasti Stalinia, joka oli muutamia minuutteja pysytellyt epätavallisen hiljaa.

Olen ihastuksissani, hymyili Josif Stalin harvinaisen myötämielisesti.

Yksi kokouksen osanottajista, Yhdysvalloissa toimiva Neuvostoliiton suurlähettiläs Maksim Litvinov, ei pystynyt peittelemään innostustaan.

Nyt me voitamme sodan, Litvinov riemuitsi ja hyppäsi hilpeänä ylös neuvottelupöydästä. Stalinille osoittamassaan kirjeessä Churchill painotti myöhemmin, että Britannia pyrki saamaan toimitukset käyntiin saman tien. Hän myös vakuutti, että emme koskaan ole ajatelleet maksua. Mielestämme on parasta, että lähdemme samalta toverilliselta pohjalta kuin yhdysvaltalainen lainaus- ja vuokrauslaki (Lend-Lease Act, toim.), joka tekee virallisesta rahan arvon mukaisesta kirjanpidosta tarpeettoman, Churchill kirjoitti.

Presidentti Roosevelt suhtautui asiaan samoin. Hän sähkötti 30. lokakuuta Stalinille, että toimitukset miljardiin dollariin asti rahoitettaisiin korottomasti Lend-Lease-lain mukaan. Tämä Kongressin maaliskuussa 1941 hyväksymä laki mahdollisti tarvikkeiden ja sotavarusteiden myynnin, vaihdon, lainaamisen ja vuokraamisen maille, joiden puolustusta presidentti piti elintärkeänä Yhdysvaltain turvallisuudelle.

Tunnuskirjaimet kapteenin mukaan

Vastuu Neuvostoliittoon lähetettävän avun johtamisesta lankesi komentajakapteeni Philip Quellyn Robertsille Britannian amiraliteetista. Hiljattain nimitettynä suunnittelu-upseerina hänen tuli rakentaa laaja hallintokoneisto vastaamaan kaikista saattueita koskevista yksityiskohdista, jotta varusteet saataisiin meriteitse turvallisesti perille.

Robertsilla oli paljon huolehdittavaa: vietävät tavarat, rahtilaivat, miehistöt, satamat, polttoaine, lähdöt, saapumiset… Kaikki piti suunnitella ripeässä tahdissa, ja Robertsin piti vielä hoitaa saattueiden mukaan sotalaivat, jotka suojaisivat vaaralle alttiita rahtilaivoja niiden matkalla Neuvostoliittoon. Suojalaivojen tärkein tehtävä oli jäljittää hyökkäävät sukellusveneet, mutta joissakin tapauksissa saattueille järjestettiin lisäksi etäämmällä toimiva suojaryhmä, joka koostui merikelpoisista sotalaivoista. Nämä alukset eivät seuranneet itse saattuetta vaan pysyttelivät alueella, jonka läpi saattueen oli määrä purjehtia, valmiina vastaamaan saksalaisten sotalaivojen hyökkäykseen.

Amiraliteetissa kapteeni Robertsia kutsuttiin nimellä P Q.. Juuri näistä alkukirjaimista tuli Jäämeren saattueiden tunnus. Neuvostoliittoon suunnanneet laivat saivat tunnuksen PQ, kun taas vastakkaiseen suuntaan purjehtineet nimettiin loogisesti kirjaimilla QP. Lisäksi kunkin saattueen nimessä oli numerot, jotka ilmaisivat sen kronologisen järjestyksen.

Merimiesten hyytävä vastaanotto

Elokuun 21. päivänä 1941 – kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Saksan joukot olivat tunkeutuneet Neuvostoliittoon – lähti matkaan ensimmäinen