Salpalinja kestää: Suomen jatkosota 1941-1945

By Seppo Maukonen

Kenraali Tsuikov saa puhelun Berliiniin Hitlerin päämajan raunioille. Se tulee kenraali Titovilta Lappeenrannasta. Jotain on siellä pahasti vialla: puna-armeijan hyökkäys Voisalmen saareen ei etene totutulla rutiinilla. Tulppana on Salpa-asema ja sen sinnikkäät puolustajat.

Kertomus toisenlaisesta jatkosodan kulusta laajenee etulinjan poteroista toisen maailmansodan päätösratkaisuihin. Suomi saa kannettavakseen salaisuuden, jolla se takaa tulevaisuutensa. Mutta sekään ei pelasta siiltä, että maan uudet rajat piirretään katkerin kynin.

Mutta pienempiäkin asioita selviää: Onko Kekkonen uinut Syvärissä, pärjääkö Clinton golfissa Ahtisaarelle ja mitä luvataan Salelle Shotsissa.
Ja sodan vainajia etsitään tutussa kaupungissa, jonka nimi on Saimogorsk...

Mielikuvituksen rajat ovat paukkuvat, kun Seppo Maukonen vie lukijansa tuttuihin, mutta niin vieraisiin paikkoihin ja tuttuihin, mutta niin outoihin tapahtumiin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 9, 2020
• ISBN: 9789528038207

Seppo Maukonen

Seppo Maukonen on lappeenrantalainen kirjailija, jonka on julkaissut kaksi nuortenkirjaa, yhden sotaromaanin ja sotadokumentin: Supertalkkari ja keisarin lahja, Mediapinta 2010 Supertalkkari 2 Salpalinjan aarteet, Mediapinta 2013 Isku yli rajan, Myllylahti 2005 Viimeiset kertojat JR 2 Kannaksella ja Syvärillä, HD-kustannus 2017 Toimitusryhmän jäsenenä Seppo Maukonen on ollut tuottamassa kahta muistelukirjaa Lappeenrannan lyseosta: Koulussa koko elämä, Lehtori Anna "Ana" Wolkoff-Nissinen oppilaiden ja työtovereiden muistoissa, Karjalan kirjapaino 2001 Läpi punaisen tiilen Lappeenrannan lyseon opettajat oppilaiden muistoissa, Karjalan kirjapaino 2009

Book preview

SEPPO MAUKONEN:

Nuortenkirjat

Supertalkkari ja keisarin lahja, Mediapinta 2010

Supertalkkari 2 Salpalinjan aarteet, Mediapinta 2013

Sotaromaani

Isku yli rajan, Myllylahti 2005

Sotadokumentti

Viimeiset kertojat JR 2 Kannaksella ja Syvärillä, HD-kustannus 2017

Toimitusryhmän jäsenenä kaksi muistelukirjaa Lappeenrannan lyseosta

Koulussa koko elämä, Lehtori Anna Ana Wolkoff-Nissinen oppilaiden ja työtovereiden muistoissa, Karjalan kirjapaino 2001

Läpi punaisen tiilen, Lappeenrannan lyseon opettajat oppilaiden muistoissa, Karjalan kirjapaino 2009

Viimeinen sota

Lanseerasin sanonnan sota, joka lopettaa sodat

ja se ei kuulu rikoksistani pienimpiin.

H.G. Wells, kirjailija 1866–1946

Sisällysluettelo

LUKU: SOTA

Berliini 2.5.1945

Lappeenranta 5.6.1945

Helsinki 12.9.1944

Linja

Kilpeenjoki syyskuu 1944

Luumäki lokakuu 1944

Kapakan mutka

Kasukkalan kylä

Tyysterniemeen

Jalta 6.2.1945

Jalta 7. 2. 1945

Voisalmi 7.6.1945

Mikkeli kesäkuu 1945

Tyysterniemi

Taipalsaari

Potsdamin konferenssi 17.7. – 2.8. 1945

Potsdam 17. 7. 1945

Voisalmi heinäkuu 1945

Moskova 8.8.1945

Voisalmi

Kreml Viimeinen sota

Hyvästi Voisalmi

LUKU: RAUHA

Omin voimin

Tamminiemi syyskuu 1962

Lappeenranta 1966

Saimogorsk

Vanhat toverit

Pieni Suomi

Paluu Saimogorskiin syyskuu 1993

Ruohosaari

Holly Hills Maryland USA kesäkuu 1995

Kultaranta Naantali elokuu 1996

EPILOGI

Venäjän ilmatila 23.8.2018

1. LUKU

SOTA

Se oli tullut takaisin Berliiniin. Saksa, joka oli sotaa halunnut, oli sen saanut ja oli tuhonsa partaalla. Kaukana idässä Saksan liittolainen Japani taisteli epätoivoisesti ylivertaista vihollisrintamaa vastaan ja pohjoisessa soti pieni sitkeä Suomi. Se taisteli hakeakseen oikeutta ja entisiä rajojaan katkeraan rauhaan päättyneen talvisodan jälkeen.

Saksan kumppanina Suomen sota oli alkanut menestyksekkäästi. Vanha raja oli saavutettu nopeasti, mutta se ei pidättänyt suomalaisia viemästä sotaansa kauas itään. Ja oltuaan kauan idässä oli tämänkin sodan lähdettävä taas liikkeelle.

Niihin aikoihin, kun sota oli tullut takaisin Berliiniin, Suomen sodankäynti oli kääntynyt vetäytymiseksi ja maa taisteli olemassaolostaan.

Berliini 2.5.1945

Radioauton kenttäpuhelin rutisi ja paukkui. Päivystäjä havahtui torkuiltaan, livautti tšortin ja odotti tovin. Puhelin pärähti kahdesti pitempään, ja yhteyden merkkivalo syttyi. Päivystäjä kohottautui hitaasti tuolinsa nojalta ja rojautti nyrkkinsä puhelimen kylkeen. Mies tunsi toosansa, eikä kiirehtinyt. Valo pätki, mutta paloi. Aikansa odotettuaan päivystäjä luovutti, kurottautui kohti kampea, hamusi sen korvalleen ja kuunteli ääntä. Hetkessä mies kohensi ryhtiään ja rivakoitui muutenkin. Hän avasi koppiauton oven ja huusi kovalla äänellään päin lähellä seisovaa miesjoukkoa:

– Herra kenraali!

Tšuikov kääntyi rauhallisesti muusta seurueesta, pyyhki hihalla suunsa ja tuijotti radistia. Mies ojensi päättäväisesti luuria päin kenraalia. Tšuikov käveli auton viereen ja tarttui kampeen.

– Tšuikov.

Nimi tuli nopeana ryöppynä, kaikki sanottava oli ladattu ensimmäiseen tavuun. Lopusta kuului vain kevyt henkäisy.

– Kuka?

– Tšuikov, hitto vie!

– Missä?

– Berliinissä. Aatun kämpän päällä!

– Titov täällä. Terve!

– Terve vanha veikko! Olisit heti sanonut. Minä jo meinasin täräyttää luurin kiinni kesken tällaisen kuulustelun.

– Miten tämä kuuluu sinne asti?

– Huonosti, mutta tosi mukavaa kuulla, että sinustakin vielä ääntä lähtee.

– Puhelu tulee Leningradin kautta. Siellä polkevat myllyyn lisää puhtia. Onneksi olkoon teille! Olette perillä. Miltä siellä näyttää?

– Sodalta täällä näyttää. Romua, raunioita, savua ja pölyä joka puolella. Mutta saatiinhan tämä pirun päämaja tuhottua, ja onhan se tietenkin jotain.

Kenraali veti hetken henkeä, röhisi rinta pystyssä päin seuruettaan ja jatkoi puhelimeen:

– Kovaa tämä on ollut, vaikka loppu meni aika rivakasti, vähän niin kuin omalla painollaan. Katsos, moni tuntee täällä itsensä sankariksi, mutta en minä oikein tiedä. Kaikenlaista näkee. No, joskus sitten… Entäs teillä siellä pohjoisessa, kuinkas siellä?

– Kuule, täällä mennään lujaa kuin kolhoosin kolmipyörällä. Pari kuukautta on jauhettu samassa paikassa.

– Ei kai nyt sentään. Missä?

– Voisalmessa, Suomessa!

– No eikös siellä ole jauhettu jo koko vuosi? Johan nyt on hitto, etten paremmin sano.

– No mutta kuomaseni, Vasili Ivanovitš, tämä ei ole Vuosalmi. Tämä on Voisalmi. Se on lähellä sellaista paikkaa kuin, ööö... Lappeenranta.

Tšuikov tiesi Vuosalmen, mutta Voisalmi ei sanonut hänelle mitään. Hän päätteli, ettei kyse voi olla kovin tärkeästä paikasta ja rauhoittui hiukan.

– Kerrohan tarkemmin. Mikä paikka se sellainen Voisalmi on, ja mikä siellä on hätänä?

Hermann Göring Strassen ja Voss Strassen kulmassa jylläsi korvia särkevä moottorien ja koneitten pauhu. Tiergartenin varpusparvet pyrähtelivät hädissään tuhotun puiston silpoutuneissa puissa. Niitten pelokas liverrys ja kirskunta eivät kantaneet nokkaa pitemmälle kovassa sotakoneitten melussa Valtakunnankanslian raunioitten nurkilla. Edellisen illan ja yön aikana Hitlerin päämajan sotilaat, työntekijät ja asukkaat olivat murtautuneet ulos bunkkerista ja yrittäneet tunkeutua venäläisten saartorenkaan läpi. Muutamien pakomatka oli päättynyt alkuunsa Valtakunnankanslian lähettyville. Kaatuneita saksalaisia lojui pitkin katuvieriä. Vain harvoilla oli ase mukanaan. Joillakin roikkui asetakin rinnuksessa uutuuttaan kiiltävä rautaristi. Merkki oli saanut komistaa kantajansa rintapieltä vain muutamia tunteja. Hätäisestä kunniamerkkien jakotilaisuudesta kulki portaat ylös kadulle epätoivoiseen pakoon tai vihollisen eteen varmaan kuolemaan.

Tiergartenin länsipäässä jyrähteli tykistö. Se tuki neuvostojoukkojen rynnistystä päin Havel-jokea Berliinin länsipuolella. Göring Strassea pitkin möyri tankkijono kohti Valtiopäivätaloa. Sen katolla lätisi punalippu tuulessa ja ilmavirtauksissa, joita kaupungissa riehuvat tulipalot saivat aikaan.

Eversti Antonovin esikunta oli ryhmittynyt Valtakunnankanslian ympäristöön. Antonov oli ylpeänä esitellyt vihollisen päämajan tuhottua maanpäällistä osaa kenraali Tšuikoville, joka oli tullut katsastamaan puna-armeijan uusinta saavutusta Berliinissä.

Tšuikov oli taistellut pitkän tien Volgalta Berliiniin. Hänen komentamansa 62. Armeija oli lyönyt Pauluksen johtamat saksalaiset Stalingradissa alkutalvesta –43. Voiton jälkeen Tšuikovin tie vei Ukrainan ja Puolan kautta Saksaan. Nyt hän oli perillä Berliinissä, tiensä päässä.

Jalkaväkidivisioonan 301 oli järjestänyt Valtakunnankanslian sisäpihalle hätäisen juhlatilaisuuden. Sillä oli tarkoitus korostaa saavutetun voiton merkitystä. Vihollisen päämaja oli tuhottu. Sodan loppu oli käsillä. Kupit sen kunniaksi!

Tilaisuus oli karu ja vaatimaton. Maasta oli nostettu läpi ammuttu ovi pöydäksi kahden tiilikasan väliin. Tarjolla oli tavanomaisen kenttälounaan tarpeet: keittoa ja leipää. Yläsaranan vieressä vapisi paria tippaa vaille tyhjä votkapullo.

Ympärillä savusi pieniä palopesäkkeitä. Muutamat palot nostattivat vielä liekkejä, joita joku lähellä seisoskeleva kävi silloin tällöin sohimassa hajalle. Ilmassa leijui monenlaisia katkuja, jotka nousivat lähialueen pikku tulipaloista, kuolleista, nuotioista, hajonneista rakennuksista ja pihan romuista ajoneuvoista.

Syönnin päälle kohotettiin votkaryypyt. Tšuikov kiitti päälliköitä ja pyysi välittämään kiitoksensa joukoille. Enempään juhlimiseen tai ryypiskelyyn ei vielä ollut aihetta, sillä aivan lähellä Tiergartenissa taisteltiin verisesti. Voittajasta ei enää ollut epäselvyyttä, kyse oli vain lopullisen voiton ajankohdasta.

Antonov ihmetteli vieressä, kun Tšuikov oli joutunut puhelun takia keskeyttämään syömisensä ja vastaili tuttavallisesti jonkun Titovin kysymyksiin ja toisteli outoja paikannimiä ties mistä kaukaa. Antonov ei tiennyt, että 8. Kaartinarmeijan komentaja, kenraali Tšuikov ja eversti Titov olivat hyviä tuttuja viime talven lyhyeltä lomaltaan Jaltassa. Siellä nämä olivat istuneet monta iltaa aamuun ja kertoneet toisilleen kokemuksiaan omilta rintamiltaan.

Kyllä me Berliiniin pääsemme, mutta Helsingistä en ole niin varma, oli Titov tuumaillut.

Mihin sinä tuon perustat? Teurastetaan härkä, mutta ei muka lyötäisi kärpästä.

Se on kiinni monesta, mutta etenkin tahdosta. Katsos, saksalaiset tuntevat syyllisyyttä nahoissaan, mikä on niille ihan oikein. Jossain vaiheessa heiltä loppuu henkinen voima. Ja se hetki on koittanut. He epäilevät oman sotansa oikeutusta. Se nostaa kapinamieltä ja aiheuttaa eripuraa; onhan siitä merkkejä kaikkialla. Suomalaisten laita on toisin. He kantavat sisällään katkeraa muistoa talvihyökkäyksestämme 1939. He löysivät tälle sodalle oikeutuksen. Meillä kotona jahdataan kansanvihollisia ja pannaan niitä hengiltä, mutta nyt meillä on vihollisena koko kansa. Suomalaiset eivät murru... no, ainakaan helposti.

Siinä ovat sitten vastakkain teräs ja henki. Ja vain toinen voi voittaa. Aika näyttää, kuinka kauan henki pihisee.

Radioauto kävi kovaäänisesti, ja muutakin melua oli ympärillä niin paljon, että Tšuikov joutui painamaan puhelimen luuria tiukasti korvaansa vasten kuullakseen Titovin selontekoa.

– Oletko kysynyt Moskovasta? Tšuikov huusi puhelimeen.

– Siellä on kuule koko joukko ympäripäissään teidän valloitustenne takia. Kas kyllä Kremlissä toukokuun ensimmäistä osataan juhlia, ja sitten päälle vielä tämä. Sieltä ei kukaan lupaa mitään vähään aikaan, rätisi Titovin ääni kaukaa.

– No minä katson, saadaanko täältä mitään irti. Tulen ainakin itse käymään siellä, kunhan täältä joudan. Ja jos jonkin aikaa maltat, niin eiköhän täältä jouda vaikka koko sirkus.

Tervetuloa vaan. Tule nyt ainakin sinä. Tervetuloa Voisalmeen.

Lappeenranta 5.6.1945

Näin unta, että olin kortilla.

Peli oli kestänyt jo liian kauan ja halusin nukkumaan. Käteni oli täynnä ristejä. Olin jo hävinnyt rahani, kelloni ja juomattoman viina-annokseni. Kuvakorteissa näin oman joukkueemme kaatuneitten poikien naamoja. Niitten silmät tuijottivat minuun kuin syyllistä. Tästä pelistä oli leikki kadonnut jo aikaan. Ehdin toivoa tämän olevan unta ennen kuin piina helpotti ja heräsin.

Ryntäsin sen tien ulos korsusta. Karistelin unta päästäni, jossa oli liian paljon vierasta. Harrastin korttia harvoin, ja vain unessa saatoin nähdä viina-annoksia.

Kysyin kuka on vartiossa. Oli Koposen Ville. Se sopi hyvin, koska tunsin Villen kuin oman reppuni.

Vedin pari keuhkollista ulkoilmaa sisääni ja lähdin kävelemään korsulta hautaa pitkin vartiopoterolle. Ville oli ensimmäisen ryhmän johtaja joukkueessani ja alikersantti. Tuumasin terve ja että tulin vähän tuulettumaan, vaikka ilma oli hautovan kuuma.

Jo edellinen päivä oli ollut helteinen, ja iltaa kohti lännen taivas oli kerännyt ylleen pilviä, jotka selvästi enteilivät ukkosta. Yön hämärän laskeuduttua pilvet olivat painuneet mailleen, ja ukkosen jyly oli kuulunut vaimeana jostain kaukaa.

Edessä puolen kilometrin päässä oli Voisalmi ja Voisalmen silta. Salmi oli vähän päälle kilometrin pituinen melko matalavetinen väylä, joka erotti kaupungin puolelta pistävän Tyysterniemen Voisalmen saaresta.

Salmi oli sillan kohdalla kapeimmillaan. Siinä sen leveys oli alta kymmenen metrin. Leveimmillään salmi oli sillasta vasemmalle, kaupunkiin päin mentäessä. Siellä se leveni seläksi, jonka nimi oli Pallonlahti.

Sillan kohdalla lie ollut muinoin kahluupaikka, jonka kautta Lappeen pitäjästä pääsi kuivin jaloin Taipalsaarelle. Nyt siinä oli penkereitten välissä nelisen metriä leveä kivillä tuettu hirsitopattu silta. No olihan siinä näitten sotahommien takia vähän muutakin: pioneerit olivat juntanneet sillan seutuun niin paljon miinaa ja muuta paukkua, että jos tarvis tulisi, oltaisiin taas kahluupaikan ajoissa, tosin sillä erotuksella, ettei yli kahlaajan pää pinnalle yltisi.

Meidän pesäkkeestä katsottuna oli sillan oikealla puolella kalliokukkula, jonka sisään ja laelle oli louhittu vankka tukikohta. Siinä oli kolmen konekiväärin taisteluasema ja kaksi miehistökorsua. Yhdelle konekiväärille oli louhittu asemat kallion sisään, kahdelle kukkulan laelle. Tukikohdassa piti sillä hetkellä vahtia meidän komppanian miehet. Sillalle oli etäisyyttä vähän päälle pesäpallon heittomatka. Käsikranaatilla ei sinne ollut vielä kukaan yltänyt, mutta yrittäjiä riitti joka rähinässä.

Kukkulan tukikohta oli Anni. Se Anni tuli Anni Swanista, siitä kirjailijasta, jota oli luettu ja kuunneltu kansakoulun ylemmillä luokilla. Näin sotaisan nimen oli tukikohdalle muotoillut taisteluosastomme komentaja, majuri Heikki Niittymäki. Hän oli vähän laveamman tien tallaaja kuin me muut, eri puusta veistetty, pään osalta ainakin. Komentaja valisti joukkoaan isällisesti muussakin kuin sotimisen taidossa.

Kouluvuosistaan asti Niittymäki oli lukumiehiä. Tarpeen tullen hän laukoi päästä pätkiä Vänrikki Stoolista, tai yllätti kuulijansa jollakin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen sutkauksella. Niittymäki oli lukenut paljon ja kaikenlaista. Niinpä hän tunsi hyvin myös Anni Swanin kirjat, ja sai siitä ideansa nimetä Voisalmen tukikohtia Swanin kirjojen henkilöitten ja paikkojen mukaan. Se taas johtui siitä, että tässä Voisalmessa oli Swanien kesähuvila, jonka Annin isä oli rakennuttanut Hopeavuoren rantaan. Swaneilla oli pitkä liuta lapsia, kaikkiaan yhdeksän tytärtä, yhdeksän mustaa joutsenta, kuten tuttavat sanoivat. Anni oli seitsemäs.

Näitä Voisalmen rantoja ja Hopeavuoren jyrkkiä rinteitä ja kuruja kulkiessaan asteli kirjailija Anni Swanin jalanjälkiä. Ja mikäs oli astellessa, sillä varsin komeita olivat nämä saaren näkymät. Täältä löytyivät kaikki suomalaisen maiseman piirteet: maalaistalot peltoineen, mäntyiset soraharjut, jyrkät kalliorinteet, korpiset suot ja komeat rannat.

Salpa-aseman rakennuttajilla eivät olleet mielessä Annit tai Swanit, vaan bunkkerit nimettiin arkisemmin. Annikin oli alun perin Voisalmen tukikohta numero viisi.

Viitosen miehistökorsut olivat kukkulan pohjoisreunalla. Niistä pääsi konekivääreille louhittuja taisteluhautoja pitkin. Taisteluhaudat oli katettu puupölkyillä melkein koko matkaltaan.

Annista vasemmalle tien vastakkaisella puolella oli toinen kallioon louhittu konekiväärikorsu. Se oli Tottisalmi, mutta puheissa vain Totti.

Ville ojensi minulle kiikarinsa ja pyysi katsomaan tarkemmin Tyysterniemen näkymiä. Kohdistin linssit Anniin. Siellä oltiin valveilla. Vartiomies tähyili periskoopillaan etumaisessa poterossa. Kohotin kiikareitani ja tarkastelin Tyysterniemen vasenta lakea. Alempana niemessä oli hiljaista, mutta mäen korkeimmalla kohdalla touhusi enemmänkin väkeä. Taisteluhaudassa liikuttiin varoen, mutta silloin tällöin kohosi kypärä tai koppalakki yli haudan reunan. Etulinjaan oli tullut naapurin korkeita sotaherroja ihmettelemään meitä Voisalmen saaren puolustajia. Äkkiä kiikarin näkökenttä lävähti muutaman sekunnin ajaksi vaalean kirkkaaksi. Harjun laella kyyristelevien siluetit näkyivät entistä selvemmin. Koponen kuiskasi, että se oli ukkonen, joka rämähti kaukana kaupungin takana. Ville laski sekunteja.

– Etäällä on, Lemillä tai Ylämaalla asti.

Venäläisillä oli varaa lähettää joutavia upseereita vaikka minne, kun Saksa oli nujertunut ja lännessä sille oli vihollisia vain täällä pohjoisessa. Meillekin oli tullut tieto, että noin kuukautta aikaisemmin Saksa oli allekirjoittanut paperit antautumisesta. Sen oli tehnyt armeijan esikuntapäällikkö Alfred Jodl. Hitleristä ei ollut enää allekirjoittajaksi, kun oli ampunut itsensä. Oli antanut itselleen tuomion ja pannut sen saman tien toimeen. Vähällä se kaikesta tekemästään tuolla tempulla pääsi. Kai kerran vain kirpaisi. Niin siitä meillä porukassa puhuttiin.

Tyysterniemen harjanteella kulki kädestä käteen sotaherrojen kiikareita, ja näytti siellä olevan järeämpiäkin tähystys- ja mittausvälineitä. Voisalmen väki pysyi poteroissaan, ja mekin Koposen kanssa oltiin ihan liikkumatta. Se mitä ne harjulta näkivät, oli miinoitettu silta, Anni, vähän Tottia, muut pesäkkeet, tankkiesteitä, kaivantoja, piikkilankaesteitä. Kun venäläiset tuon kaiken kiikareillaan meidän puolella näkivät, niin tiesivät kyllä, ettei tänne Voisalmeen kovin helposti pääsisi.

Saaren länsipuolella oli kallioinen Naurissaari. Sen pohjoispäästä kalliot nousivat loivasti ja kohosivat tasaisesti kohti etelää. Korkeimmalla kohdallaan saari oli parikymmentä metriä Saimaan pintaa korkeammalla. Saarella kasvoi kuiva, komea männikkö, mutta varjoisan itäpuolen oli vallannut tiheä, lähes läpipääsemätön lepikko.

Saaren eteläpäässä, siellä missä nauris oli pulleimmillaan, oli kaksi kallioon louhittua konekivääriasemaa. Toisesta pystyi ampumaan meidän puolelle suoraan sillalle ja Annin puoleiselle rannalle, toinen Naurissaaren bunkkeri ampui jykevällä korsutykillään Saimaan yli Huhtiniemen ja Skinnarilan suuntaan.

Skinnarilassa oli erään sorarinteen kupeessa venäläisten tykkipatteri lähellä kartanoa, joka tunnettiin Kuulan huvilana. Laulajatar Alma Kuulan isä oli ostanut tuon talon Skinnarilan niemestä. Myös Alman puoliso, säveltäjä ja musiikkimies Toivo Kuula oli viettänyt muutamia kesiään ennen vapaussotaa tuossa komeassa kartanossa. Jotakin minä niistä tiesin, mutta eivät pojat tämmöisistä kuulista paljoa piitanneet. Silloin tällöin näillä pienillä kulttuurin murusilla Niittymäki yritti meitä kaiken sotimisen ohessa sivistää.

Kun meiltä Naurissaaresta rojautettiin menemään ammuslasti Skinnarilan niemeen, niin pojat tuumasivat, että Anni panee tuliset terveiset Toivolle. Ja kun Toivo ei ymmärrettävistä syistä ollut kotosalla, saavat paikalla olleet jakaa terveiset keskenään miten parhaiten tahtovat. Että se siitä sivistämisestä.

Oma tykistömme oli Taipalsaarella. Lähimmät patterit olivat Kuivaketveleessä ja seuraavat ponttonisiltojen takana Kirjamoin metsissä. Näitten patterien hyöty oli talven aikana tullut selväksi jokaiselle Voisalmen taistelijalle. Puolustajilla oli parhaimmillaan tukenaan kahdeksan patteriston tuli.

Koponen tuumasi, että tykillä saisi nyt laadukasta saalista Tyysterniemen laelta.

Tässä vaiheessa sotaa oli tykistöä opittu käyttämään järkevästi, eikä minkä tahansa maalin perään ryntäilty. Ja oli opittu sekin, ettei venäläinen jäänyt ihmettelemään meidän ampumisia, vaan antoi omalla mitallaan takaisin saman tien.

Taipalsaaren tykistöasemat olivat kaiken lisäksi pysyneet aika hyvin piilossa vihollisen tähystykseltä, mutta jos sieltä alkoi rauhallisena kesäyönä yksin jyskytellä, saattoi helposti tulla paikannetuksi. Se ei taas ollut hyvä meidän kannalta.

Ihan vaiti ei venäläisten tykistö ollut, sillä muutaman kerran jysähti Voisalmen pohjoisosassa venäläisten tykin ammus. Tykkien jyrähtelyyn oli liittynyt lähenevän ukkosrintaman kumu.

– Jo se on Lappeella, Koponen laski. Vielä ei kuitenkaan satanut, mutta kaikki ukkoskuuron merkit olivat ilmassa.

Sanoin Koposelle, että ryssän tiirailu tietää joko hyökkäystä tai sitten ei. Pyysin sitä arvaamaan kummasta on kyse. En muista, mitä Ville vastasi, mutta sen muistan, mitä tästä tähystelystä sateen lisäksi seurasi.

Kenraali Tšuikov kohdisti kiikarinsa siltaan ja käänsi siitä hitaasti oikealle pitkin Voisalmen rantaa.

– Milloin te tähän tulitte?

Eversti Titov, 98. Armeijakunnan 281. Divisioonan komentaja, Vuosalmen ylittänyt kokenut johtaja, mietti hetken:

– Herra kenraali, kyllä se oli tämän vuoden puolella, tammikuussa. Talvi oli silloin aika leuto ja lunta niukalti. Rankkaa se oli. Jopa pääsy tähän mäelle oli kovan työn takana, ja sitten tuo saari. Sinne on päästy monta kertaa. Yhtä monta kertaa sieltä on tultu verissä päin takaisin. On koetettu kaartilaisilla ja reserviläisillä, yhtä aikaan ja erikseen. On hyökätty pakon, uhkailun ja viinan voimalla, mutta vielä ollaan tässä.

Vaivautunut hiljaisuus seurasi Titovin tilitystä.

– Mutta tähän ei jäädä. Katsohan tuohon sillalle ja nosta siitä hiukan ylös. Siinä on kalliokukkulan sisään louhittu bunkkeri, ja tien toisella puolella toinen pienempi. Noitten bunkkereitten välistä menee tie saareen. Siinä on todellinen teufelin esikartano. Se on ainoa paikka saada tankit nopeasti sisään. Samanlaisia kalliobunkkereita on tässä saaren eteläpäässä ainakin viisi.

Tšuikov tarkkaili pitkään ja hartaasti saarta kiikarinsa läpi ja oli vaiti.

Samanaikaisesti kaupungin kirkon mäeltä ja idempää Kimpisen mäeltä kumahteli verkkaisesti tykistön lähtölaukauksia. Ammunnalla oli tarkoitus taata työrauha etulinjassa vierailevalle kenraalille. Etelästä nouseva ukkonen jyrähteli silloin tällöin yhdessä tykistön kanssa. Tulitus ei