Sarvikuonojen aika

By Tapani Suominen

Nuori Max Raattama etsii itseään ja maailmankatsomustaan, mutta se ei ole helppoa 1960-luvun poliittisessa ilmapiirissä. Hippiliike tai itäblokin maissa toteutunut sosialismi eivät sovi opiskelijanuorukaisen ajatukseen tavoiteltavasta tulevaisuudesta. Kun tyttöystäväkin liittyy taistolaisiin, Max päättää lähteä vapaaehtoisesti maasta. Hän vaeltaa kohdatakseen eri tavoin ajattelevia ja todistaa lopulta ennennäkemättömiä epäkohtia, jotka ovat viedä uskon ihmiseen. Seikkailu jättää Maxiin lähtemättömän vaikutuksen.Sukupolviromaani syväluotaa nuoren miehen hapuilua 60-luvun lopun poliittisen murroksen keskellä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9788728305522

Book preview

Sarvikuonojen aika

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1992, 2022 Tapani Suominen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728305522

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Dies ist die Generation von Auschwitz – mit denen kann man nicht argumentieren!

Gudrun Ensslin

22. elokuuta

1968

»Sosialismi kyllä, panssarit ei!»

— Rautaa rajalle!

— Ryssät helvettiin! Tappakaa kommarit!

Jalkakäytävällä oli pieni porukka, tiukasti erillään muista mielenosoittajista.

Joku käski niiden olla hiljaa.

— Kommunistit saatana, ryssänkätyrit! huudettiin kadun varrelta vastaan. — Ampua tollaset pitäis!

— Tukkikaa noitten fasistikakaroitten turvat!

— ASIALLISESTI JA ARVOKKAASTI TOVERIT! kuului megafonista. — EI PROVOKAATIOITA! TÄMÄ EI OLE NEUVOSTOLIITON VASTAINEN MIELENOSOITUS. ME HALUAMME OLLA NEUVOSTOLIITON YSTÄVIÄ! ME PUOLUSTAMME SOSIALISMIA, MUTTA TUOMITSEMME VÄKIVALLAN!

— SOSIALISMI KYLLÄ, PANSSARIT EI! SOSIALISMI KYLLÄ, PANSSARIT EI!

Teologian ylioppilas Max Raattama huusi muiden mukana kulkueen kärkijoukossa. Tuntui helpottavalta että sai edes huutaa. Tshekkoslovakia oli miehitetty yöllä, maan johtajat oli viety tuntemattomaan paikkaan.

Koko asia oli uskomaton ja epätodellinen. Entä jos kaikki sittenkin oli suurta väärinkäsitystä? Olihan uutisissa kerrottu, miten Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian johtajat olivat pääsemässä yhteisymmärrykseen.

— Pakkohan venäläisten on tajuta, että ne on tehneet pahan virheen, kuului joku selittävän.

Tämä olisi vain tilapäinen takaisku kansainväliselle kommunismille. Nyt oli tärkeää, että sosialisminvastaisten voimien ei annettaisi käyttää tilaisuutta hyväkseen.

— Siinä näki risuparrat, mitä ryssät on! Maxin takana oli sanottu aamulla raitiovaunussa.

Max oli kuullut uutisen neuvostojoukkojen maahantunkeutumisesta kolmen aikoihin yöllä hotellissa, jossa hänellä oli kesätyöpaikka yöportieerina.

— Ryssän tankit on sitten Prahassa! suurta jenkkikassia kantava mies oli sanonut Maxin ojentaessa tälle hotellikorttia täytettäväksi. — Kuultiin laivassa lyhytaaltoradiosta. Ne huutaa apua kun ryssä ampuu.

Max oli ensin mennyt sanattomaksi.

— Ei voi olla…totta…

— Että mää valehtelisin? mies oli mulkaissut vihaisesti.

— Eikun, mä…

— Kuuntele poika radiota, mies oli sanonut ja mennyt kasseineen hissiin.

Aamu-uutisiin oli ollut vielä tunteja eikä vastaanoton kurjasta radiosta saanut ulkomaisia asemia.

Totta se oli. Kuuden jälkeen aamulla tietoja alkoi tulla. Uutistoimistojen raportit miehityksen etenemisestä, Lieko Zachovalovan järkyttynyt ääni, »vahvistamattomien tietojen mukaan…»

Ilma oli kostean lämmin mutta Max paleli. Hän ei ollut nukkunut kahtakaan tuntia edellisenä yönä. Tuntui kuin olisi ollut vanne pään ympärillä.

Joukko oli kasvanut koko ajan. Paikalla oli varmaan jo tuhansia ihmisiä.

Takaa alkoi vyöryä uusi huuto.

— DUBČEK, DUBČEK, DUBČEK!

— Im-peria-listit pois Tshekkos-lovaki-asta! huusi Maxin vieressä kulkeva tyttö kimeällä äänellä. Tavut eivät osuneet kohdalleen ja huuto kuoli alkuunsa.

Tyttö kantoi kylttiä »Eläköön T-slovakian kommunistinen puolue». Muut kyltit julistivat »Viva Dubček!», »Tshekkoslovakia tshekkoslovakialaisille», »Brezhnev sosialismin vihollinen» ja »Tukea tshekeille ja slovakeille».

Laivasillankadun poikki oli asettunut tiukka poliisiketju. Tehtaankadulle, lähetystön luo, mielenosoittajia ei päästettäisi.

Poliiseilla oli valkoiset lakit. Niin kuin lihakauppiailla tai ylioppilailla, Max ajatteli. Muualla maailmassa mielenosoittajia vastaan lähetettiin kypäräpäisiä mellakkajoukkoja.

Joukko oli pysähtynyt poliisien eteen.

— Taaksepäin! Tämä alue on suljettu!

— Millä oikeudella?

— Eiks Suomi ole vapaa maa!

— Tämä on rauhallinen mielenosoitus. Me halutaan Neuvostoliiton lähetystön eteen!

Kolmosen raitiovaunu lähestyi Eiran suunnasta.

— Katu vapaaksi, jylisi paksu konstaapeli.

— Tshekkoslovakia vapaaksi, huudettiin vastaan.

— DUBČEK, DUBČEK, DUBČEK!

Raitiovaunulle annettiin tietä. Se kolisteli hitaasti joukon läpi.

— SOSIALISMI KYLLÄ, PANSSARIT EI!

Väkeä tuli kaiken aikaa lisää.

Mielenosoittajat olivat päässeet aiempaa lähemmäksi. Tunnelma oli kiristynyt entisestään.

Oikeistoporukka oli asettunut Muukalaiskadun kulmaan.

— RYSSÄFASISTIT VITTUUN! karjui yksi pojista.

— Ole jätkä hiljaa!

— Tommosia ei täällä tarvita.

Poikajoukko nauroi.

— Siinähän kommarit näätte, mihin sosialismi johtaa!

Useimmat yrittivät olla välittämättä oikeistonuorista, provokaattoreista.

— Kattokaas mustakaapuja!

— King Kong died for our sins!

Yhdeksän pappia oli liittynyt ryhmänä mielenosoitukseen. Yhden näistä Max tunnisti arkkipiispan pojaksi.

— VIVA DUBČEK! VIVA DUBČEK!

— SOSIALISMI KYLLÄ, PANSSARIT EI! SOSIALISMI KYLLÄ, PANSSARIT EI!

Iskulauseita huudettiin nyt suoraan lähetystön suuntaan. Rakennuksessa ei näkynyt elonmerkkejä.

Osa väestä oli istunut kadulle. Joitakin raahattiin poliisiautoon. Poliisit yrittivät työntää joukkoa kauemmaksi.

Äkkiä joku tempautui poliisiketjun läpi, juoksi lähetystön aidan viereen ja paiskasi kiven lähetystörakennusta kohti. Poika kaadettiin maahan. Kädet selän taakse väännettynä tämä vietiin mustaan maijaan.

Joku oli sytyttänyt punaisen lipun tuleen. Tapahtumalle sekä hurrattiin että vihellettiin.

Näytti siltä, että ikkunaverho heilahti neuvostolähetystössä. Huuto yltyi taas.

Max kuuli, että kolmen hengen delegaatio oli päästetty lähetystöön. Näille oli kerrottu, että Tshekkoslovakian puoluejohdon enemmistö oli kutsunut liittolaiset apuun vastavallankumousta tukahduttamaan.

Useilla Tehtaankadulle tulleilla oli matkaradio mukana. Passiivinen vastarinta Tshekkoslovakiassa jatkui. Viimeiset vapaat radioasemat varoittivat kansaa yhteistyömiehistä ja pettureista ja luettelivat näiden nimiä.

Ulkoministeri Karjalainen antoi lausuntoa Suomen ulkopolitiikasta. Tshekkoslovakia tuntui olevan sivuasia.

»…hallitus seuraa tilanteen kehitystä valppaasti ja asennoituu siihen Suomen vakiintuneen puolueettomuuspolitiikan edellyttämällä tavalla…»

— Kaverit hei! Kattokaas kuka tuolla kauempana on?

— Onks se todella Koivisto?

— Kato perkele! Pääministeri itte tulee vahtimaan mielenosoittajia. Ei muuten monessa maassa tapahtuis!

— Puhuukohan se nyt sosialismin ilmavaivoista?

Max ei erottanut väkijoukosta ketään pääministerin näköistä. Vaikka saattoihan olla että se oli tullut katsomaan mistä on kysymys.

Poliisi huusi megafoniin ja käski ihmisiä siirtymään kauemmaksi. Joukko teki äkkirynnäkön taaksepäin Muukalaiskadulle ja yritti turhaan juosta sitä kautta lähetystön toiselle puolelle.

Ensimmäinen savupommi lensi. Kolmosen ratikasta iskettiin ikkuna rikki.

— EI PROVOKAATIOITA! TOVERIT, KÄYTTÄYTYKÄÄ ARVOKKAASTI JA ASIALLISESTI!

Mielenosoitus alkoi yhä enemmän karata sekä poliisin että järjestäjien käsistä.

— SOSIALISMI KYLLÄ, PANSSARIT EI! SOSIALISMI KYLLÄ, PANSSARIT EI!

Iskulause sai osan väkeä mukaansa. Toiset vihelsivät ja huusivat silkkaa ryssävihaa.

Maxille Prahan kevät oli merkinnyt huikeita näköaloja, myös Suomea ajatellen.

Viime yönä kaikki oli romahtanut. Neuvostoliitto oli pettänyt maailman edistykselliset voimat.

— Kommarit hirteen! joku karjaisi.

Väkijoukko painoi takaa. Max oli joutunut aivan poliisien eteen. Nämä alkoivat puskea hartiavoimin mielenosoittajia vastaan.

— SIIRTYKÄÄ TAAKSEPÄIN! TÄMÄ ALUE ON SULJETTU!

Osa joukosta oli päättänyt mennä läpi väkisin. Iso silmälasipäinen mies kaatui jalkoihin. Joku puristuksiin jäänyt tyttö nyyhkytti.

— Älkää jumalauta…

Kyltti »Eläköön T-Slovakian kommunistinen puolue» talloutui katuun.

— Skoudet saatana!

Sylipainissa poliisit alkoivat jäädä alakynteen. Mielenosoittajat vyöryttivät poliisiketjua väkisin lähemmäksi neuvostolähetystöä.

Otteet alkoivat koveta. Pari poliisia oli tarttunut jo pamppuun.

— Ota hei poika iisisti! joku huusi nuorelle poliisille Maxin takaa.

Vastaus tuli samantien.

Maxin silmissä musteni. Pamppu oli pamahtanut suoraan poskeen.

Isku sai kadun keinumaan. Max olisi pudonnut polvilleen ellei tungos olisi ollut niin kova. Hän nosti toisen käden kasvoilleen suojaksi uusilta lyönneiltä, haki toisella kädellä tukea vieressä olevilta. Suussa oli veren maku.

— TAAKSEPÄIN! TÄMÄ KATU ON SULJETTU!

— DUBČEK, DUBČEK, DUBČEK!

Max tunnusteli kasvojaan. Käsi tuli veriseksi. Huuli oli haljennut, hampaat sentään tuntuivat olevan tallella.

Väkijoukon paineen hetkeksi hellittäessä Maxin onnistui raivautua sivummalle. Paitakin oli veressä.

— Rupeeks ne saatanan siat hakkaamaan? Maxilta kysyttiin.

Max oli keväällä ollut samassa pöydässä yliopiston kuppilassa kun joku ulkomailla käynyt oli selittänyt, miten »lopullinen vihkimys vallankumoukselliseen opiskelijaliikkeeseen» saadaan poliisin pampusta. Yhteiskunta paljastaisi näin väkivaltaisen luokkaluonteensa. Kapitalismi turvautuisi aina lopulta armeijaan ja poliisiin.

Nyt kapitalistien poliisivoimat kuitenkin pamputtivat mielenosoittajia, jotka arvostelivat Neuvostoliittoa.

— Istu tohon portaalle, mä annan sulle paperinenäliinoja, joku tyttö touhusi.

Max sulki silmänsä. Kipua ei vielä tuntunut. Oli vain mielenosoittajien huudot, poliisin kovaäänisellä antamat komennot.

Mitä tapahtui Prahassa juuri tällä hetkellä? Uutisissa oli puhuttu passiivisesta vastarinnasta. Aseettomat prahalaiset seisoivat silminnäkijöiden mukaan sotilaiden edessä. Entä jos Brezhnev antaisi käskyn ampua?

Olisiko Helsingissä samalla tavalla marssittu tänään mielenosoituskulkueessa, jos vastassa olisi ollut pistimiä tai tankkeja?

Mitä jos venäläiset päättäisivät, että Kekkonen ja YYA eivät riitä? Että rauhan lujittamiseksi tarvittaisiin veljellistä apua. Jospa helsinkiläiset jonakin yönä heräisivät venäläisten kuljetuskoneiden jyrinään!

»Miten Neuvostoliittoa autamme kun maailman rauhaa rakentaa se…»

Virhearvio, tilapäinen takaisku… Miksi totuutta ei voinut sanoa suoraan?

Petos tämä oli. Maailmanhistoriallinen petos.

1967

»Papiksi vihittävän tulee olla nuhteeton…»

Kahvi maistui kitkerältä, keitetty ties milloin. Maxin lisäksi baarissa oli vain pari muuta asiakasta.

Viitosen raitiovaunu kolisteli pitkin Runeberginkatua. Sillä pääsisi suoraan yliopistolle.

Pitkä kävely tuntui jaloissa ja paita oli hikinen. Max oli jättänyt laukkunsa aseman säilytyslokeroon, kuljeskellut tuntikausia ympäri Helsinkiä, ollut välillä perusteellisesti eksyksissä, palannut useita kertoja samaan paikkaan. Karttaa hänellä ei ollut ja ihmisiltä kysyminen taas tuntui nololta.

Aikaa olisi vielä tuntikausia ennen kuin Jaska tulisi töistä. Jaska oli Maxin koulukaveri, ollut jo vuoden opiskelemassa. Hän oli luvannut, että Max saisi asua muutaman päivän hänen asunnossaan. Jaska oli sanonut, että Max voisi hyvin tulla hakemaan avaimen hänen kesätyöpaikaltaan, mutta Max oli mieluummin halunnut katsella kaupunkia. Ja haistella. Helsingissä oli suurkaupungin tuoksu, aivan erilainen kuin Kokkolassa.

Lukiovuosina Kokkola oli alkanut ahdistaa yhä enemmän. Varsinkin talvisin koko Pohjanmaassa oli jotain selittämättömän painostavaa. Max oli aikoinaan ollut kateellinen serkuilleen, jotka saivat asua Oulunkylässä, vaikka hän ei pitkään aikaan uskonutkaan että sen niminen paikka voi olla Helsinkiä.

Armeijavuoden jälkeen kotikaupunki tuntui entistäkin ahtaammalta. Max halusi Helsinkiin.

Lopullinen päätös oli kypsynyt tänään, junamatkan aikana: Max alkaisi lukea teologiaa. Se tarkoitti samalla, että hänestä tulisi pappi. Opettajaksi hän ei sentään suostuisi.

Max selasi muistikirjaansa ja pääsykokeiden päivämääriä. Hän veti kynällä viivat kaikkien merkintöjen yli, kehysti päivämäärän 2. kesäkuuta. Ratkaisun päivä. Tai alistumisen.

Teologia oli ollut viimeinen vaihtoehto, mukana oikeastaan vain Maxin vanhempien takia. Äidin suuri haave oli ollut, että Maxista tulisi isän työn jatkaja.

Viimeinen vaihtoehto oli osoittautunut ainoaksi. Muihin tiedekuntiin Maxin paperit eivät riittäneet ja pääsykokeissa kilpailu oli aivan liian kova.

Äiti varmaan puhuisi Jumalan johdatuksesta. Joku muu olisi voinut kutsua sitä yksinkertaisesti epäonnistumiseksi.

Isä oli korostanut, että Maxin täytyy itse päättää opiskelustaan. Hänellä ei olisi mitään sitä vastaan että Max alkaisi opiskella historiaa tai valtiotieteitä. Yliopistolla sen sijaan näytti olevan.

Isä itse oli aikoinaan vakavasti suunnitellut tutkijan uraa. Hän oli kerran puolileikillään kysynyt Maxilta olisiko tämä mieluummin ollut helsinkiläisen professorin kuin pikkukaupungin papin poika. Max oli kauhistunut ajatusta ja sanonut, ettei hän tulisi ikinä muuttamaan kotoa Kokkolasta.

Max oli katsellut isän kauniilla käsialalla kirjoitettuja laudaturtöitä. Toinen oli täynnä saksankielisiä sitaatteja. Isä oli kertonut, että se kertoo Max Weber -nimisestä ukosta ja tämän käsityksistä uskonnosta ja magiasta. Tämä Weber oli kuulemma aiheuttanut isälle yhtä paljon vaivaa ja työtä kuin perheen nuorin poika jo odotusaikana.

Siksi kuopus olikin saanut nimen Max.

Lukioaikana Max oli yrittänyt lukea isän tutkimusta perusteellisesti. Tekstissä oli jotain joka sai Maxin pakottamaan itsensä lukemaan sen alusta loppuun. Se vei monia iltoja.

Max ei ymmärtänyt läheskään kaikkea lukemastaan. Yksi syy oli tietenkin vaikea saksan kieli, mutta Max tiesi myös, että isä oli häntä paljon älykkäämpi ja teoreettisesti lahjakkaampi. Tällaiseen hän ei itse pystyisi koskaan.

Maxin mieleen oli erityisesti jäänyt yksi sana: Entzauberung. Se tarkoitti kaiken maagisen »taikamaailman» kieltämistä.

Isä selitti tutkimuksessaan miten Weber kuvasi eri yhteiskuntaryhmien suhtautumista uskontoon. Rikkaille ja hyväosaisille uskonto oli tapa näyttää, että maailma on hyvä ja oikea tällaisenaan.

Tutkimuksessa oli ollut myös luku marxilaisuudesta. Max oli yrittänyt kysellä siitä tarkemmin, mutta isä oli naurahtanut ja sanonut vähän vältellen, ettei hän enää muistanut vanhasta gradustaan juuri mitään.

Isän saarnat olivat samanlaisia kuin melkein kaikilla papeilla, luterilaisen arkisia, kuten Max joskus myöhemmin ajatteli.

Olikohan isä koskaan epäillyt Jumalan olemassaoloa? Voiko pappi edes päästää sellaista ajatusta tietoisuuteensa?

Max oli kuukausi sitten ensimmäisen kerran elämässään keskustellut vakavasti isän kanssa siitä, mitä papiksi opiskeleminen tarkoittaisi. Eikö teologin pitänyt olla ennen kaikkea uskovainen? Maxin tilaamassa opintooppaassa oli siteerattu kirkkolakia:

»Papiksi vihittävän tulee olla nuhteeton, jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu, kaksikymmentäkaksi vuotta täyttänyt, yliopistossa erikseen säädetyissä pappissivistykseen kuuluvissa oppiaineissa hyväksytty sekä vapaa sellaisista taudeista taikka jäsenten, puheen tai aistimien vioista, jotka haittaavat pappisviran toimittamista.»

Isä oli sanonut, että jos tuon ottaa kirjaimellisesti, yhtäkään ihmistä ei voisi vihkiä papiksi.

— Tärkeintä on että ihminen on rehellinen. Ja rehellinen ennen kaikkea itselleen.

Max oli odottanut isältä aivan toisenlaista vastausta.

Kaksi rähjäisen näköistä ukkoa kolisteli ovesta. Max huomasi miten kassatyttö näytti hetken epäröivän ennen kuin kaatoi äijille kahvia.

Ukot asettuivat viereiseen pöytään, toinen kävi hakemassa lehtitelineestä Helsingin Sanomat. Humalassa ukot eivät näyttäneet olevan, laitapuolen kulkijoita kumminkin. Tätä pahanhajuista joukkoa tuntui Helsingissä riittävän.

Toinen äijistä luki lehden otsikoita ääneen.

— Omantunnonarat ensi vuonna palomiehiksi lentoasemalle! Saatana, »omantunnonarat». Pinnareita ne on!

— Soassa ois ammuttu karkureina, toinen sanoi ja hörppäsi kahvia lautaselta.

— Ampuu ne sais nytkin, lehdenlukija sanoi. — Saatana!

— Minä en kyllä omia ampus.

— Tommoset perkeleet mitään omia ole!

Max hymähti mielessään. Melkein samanlaisia keskusteluja hän oli saanut kuulla armeija-aikana. Suurin osa porukasta oli vihannut kaikkia pitkätukkia ja muita radikaaleja. Nappi otsaan semmosille saatana!

— Ootko poika ollu armeijassa?

— Hei, anna sen olla. Älä häiritse ihmisiä!

— Sori hei, mä vaan kysyin.

— Olen, Max sanoi.

— Missäpäin?

— Lappeenrannassa.

— Älä saatana! ukko innostui. — Rakuunapataljoonassa? Tunnetko kapteeni Kartanon? Tai voi se olla jo majuri.

Max sanoi olleensa tykkimies eikä tuntenut ketään kapteeni tai majuri Kartanoa.

— Se on varmaan jo eläkkeellä, äijä arveli. — Sotakaveri. Kuka siellä on pataljoonankomentaja?

— Eversti Sävy.

— Jaa, mä taidan tietää. Risto Sävy.

— Eikun Erkki, Max sanoi. — Eversti Erkki Sävy.

Mistähän tuokin äijä itseään parikymmentä vuotta nuoremman everstin tuntisi, Max ajatteli.

Kotimatkoilla näitä todellisia tai kuviteltuja asetovereitaan muistelevia ukkoja oli saanut viime talvena kuunnella melkein joka kerta kun meni kahville ravintolavaunuun. Sotilaspuku laukaisi aina niitten muistot. Nyt ei ollut tarvittu sitäkään.

— Välirauhan aikana minä olin melkein viikon Lappeenrannassa. Kaunis kaupunki.

Maxille Lappeenrannasta oli jäänyt mieleen edestakainen kävely kaupungin ainoaa katua, Valtakatua pitkin. Sen varrella oli pari elokuvateatteria ja muutama baari. Rautatieasemalle oli varuskunnasta parin kolmen kilometrin matka. Sinne oli aina kova kiire. Ampumaleirillä käytiin Rovajärvellä.

»Pois joukosta raukat ja rammat, tykkipoika ei peljätä saa», oli mylvitty marssilla.

Onneksi armeija oli takana eikä sitä tarvinnut enää ajatella.

Äijät saivat kahvinsa juoduksi ja lähtivät. Toinen teki Maxille vielä kunniaa. Kai se oli vähän kännissä. Tai sitten vain vähän hullu.

Max otti ukkojen jättämän Hesarin. Yhdessä jutussa kerrottiin, että Biafra valmistautui Nigerian liittohallituksen hyökkäykseen. Seuraavalla sivulla oli otsikko »Uusia arabijoukkoja virtaa Israelin rajalle». Palestiinalaisjohtaja Ahmed Al Shukairy oli ilmoittanut haastattelijoille, että palestiinalaisten tarkoitus on lähettää kaikki juutalaiset takaisin entisiin kotimaihinsa. »Israelissa syntyneet henkiin jääneet juutalaiset saavat jäädä, mutta en usko että kukaan säilyy hengissä.»

Jännitys lähi-idässä oli kasvanut jo useiden viikkojen ajan. Monet arabimaat ja palestiinalaiset puhuivat avoimesti hyökkäysaikeistaan. Kairossa oli vietetty jo etukäteen voitonjuhlia.

Kotona äiti oli sanonut, että kaikkien suomalaisten pitäisi nyt rukoilla Israelin puolesta.

Max selaili lehteä. Toisaalla kerrottiin, että Helsingin seurakunnissa luovutaan sunnuntaihautauksista. Koskisiko tämä uutinen myös Maxia? Sekö tulisi olemaan hänen ammattinsa? Kasteita, rippikouluja, saarnoja. Ja hautauksia.

Max nousi ja lähti asemalle päin.

Iltapäivän aurinko paistoi lämpimästi, Hesperian puistossa kuului linnunlaulua, puut kukkivat. Helsinki oli kaunis kaupunki.

Max tunsi tehneensä elämänsä tärkeimmän ratkaisun juuri tänään.

Hän ei ollut varma oliko se oikea.

»Sä et voi tämmösenä aikana olla puolueeton»

— Raattama, saatana! Tullu opiskelemaan?

— Joo, tänä syksynä. Mä olin viime talven intissä.

— Kato perkele. Mä otin lykkäystä ja tulin suoraan verstaalle. Vaikka en mä aio armeijaan mennä. Mulla alko nyt kolmas vuosi.

Erkki oli ollut Maxia koulussa luokkaa ylempänä. Siihen aikaan se ei ollut koskaan jutellut hänen kanssaan, mutta nyt poika löi olalle kuin vanhaa kaveria.

— Mitä sä luet?

— Teologiaa.

Erkki hymähti.

— Niin tietysti. Eiks sun faijas ollu pappi?

Max nyökkäsi.

— Mä opiskelen suomea. Tai mun pitäis. Vittumainen aine kun siinä on niin perkeleesti kursseja. Kaikkia saatanan viroja ja vepsiä ja karjala-aunuksia. Aika on menny kaikkeen muuhun. Mä oon ollu mukana kaikennäkösissä poliittisissa touhuissa. Oot sä menossa ylös?

— Joo mun pitäis käydä kirjastossa.

— Ai niin, se on meidän laitoksen yläpuolella. Taivaallinen kirjasto. Mennään hissillä.

Erkki huomasi miten Max epäröi. Hissin verkkoovessa luki suurin kirjaimin, että hissi oli vain yliopiston opettajia ja virkamiehiä varten.

— Täytys saada vähän toisenlainen järjestys tähän keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Tää on just saatanan hyvä esimerkki professorivallasta. Opiskelijat ei sais käyttää edes hissejä!

Max jäi Erkin kanssa pois neljännessä kerroksessa. Hissiä odottanut vahtimestari mulkaisi vihaisesti mutta ei sanonut mitään.

— Mulla on viron suullinen. Kestää pari minuuttia. Se on hyvä mummo, päästää kundit läpi kun vaan osaa sanoa että »kuidas käsi käyb». Muijat se panee koville, Erkki rehvasteli. — Mä meen kuppilaan tän jälkeen. Olis kiva jutella. Mut nyt täytyy mennä smailaamaan sille mummulle.

Stadin slangi kuulosti jotenkin oudolta Erkin suussa. Keski-Pohjanmaan murre ei näköjään sopinut näihin ympyröihin.

Max lupasi tulla kahvilaan.

Ensimmäisinä viikkoina Max oli eksynyt yliopistolla monet kerrat, etsinyt luentosaleja vääristä kerroksista, mennyt vanhalle puolelle silloin kun olisi pitänyt olla uudella. Kysyä ei kehdannut muilta kuin toisilta ensimmäisen vuoden opiskelijoilta.

Vielä vaikeampaa oli ollut löytää pitkin Kruununhakaa siroteltuja tilapäisiä luentotiloja. Suuret ikäluokat olivat saaneet yliopiston pursumaan yli äyräittensä.

Tulo yliopistoon ensimmäisen kerran oli tuntunut juhlalliselta. Tosin Max oli ensin sekoittanut valtioneuvoston linnan ja yliopiston toisiinsa. Vasta ovella hän oli tajunnut erehdyksensä. Onneksi kukaan muu ei ollut huomannut sitä. Max oli kulkenut Senaatintorin poikki ja noussut portaat päärakennuksen vanhan puolen aulaan.

Näitten pylväitten keskellä oli isäkin seissyt kolmekymmentä vuotta sitten. Mitähän se oli ajatellut?

Vahtimestari oli neuvonut Maxin uudelle puolelle ilmoittautumaan.

Seuraavat päivät olivat olleet yhtä jonotusta. Tilanteen juhlavuus oli kadonnut nopeasti. Samoin solmio Maxin kaulasta. Rehtorin vastaanotolle sentään oli täytynyt pukeutua hienosti.

Alussa oli johdantoluennot, joilla kerrottiin, mitä teologian opiskelu on.

Sanaa »tieteellinen» korostettiin uusille jumaluusopin opiskelijoille kaikissa yhteyksissä. Yliopisto ei ollut mikään pappisseminaari vaan tieteellinen yhteisö. Tieteen ja uskon välillä ei kuitenkaan ollut ristiriitaa.

»Kaiken teologisen Uud. Test. tutkimuksen kohteena on UT:iin sisältyvä jumalallinen ilmoitus», Max kirjoitti toisten lailla luentovihkoonsa. »UT:n teologian tehtävänä on esittää tämän ilmoituksen olemus ja sen peruspiirteet.»

Tämän jumalallisen ilmoituksen tieteellinen tutkiminen edellytti, että pyhiä tekstejä luettaisiin niiden alkukielillä.

Maxilla oli mukanaan isän vanha kreikankielinen Uusi testamentti, Novum Testamentum Graece. Kirjassa oli lähes seitsemänsataa sivua. Se pitäisi kuulemma lukea vähintään kolmeen kertaan ennen kuin voisi edes yrittää Novumin tenttiä.

Kunhan ensin oppisi edes kirjaimet.

Max kehysti luentovihkoonsa sanat »jumalallinen ilmoitus». Miten sellaista voisi tutkia »tieteellisesti»? Seuraavat viisi–kuusi vuotta antaisivat varmaan tähän vastauksen.

Maxin vieressä istui tummanharmaaseen solmiottomaan pukuun pukeutunut poika. Max huomasi että tämä oli kirjoittanut »Jumalallinen» joka kerran isolla kirjaimella.

Uusista opiskelutovereistaan Max ei ennestään tuntenut ketään. Suurin osa vaikutti hyvin tavallisilta. Tyttöjen suuri määrä oli Maxille yllätys; jostain syystä hän oli kuvitellut etukäteen teologiaa miesvaltaiseksi alaksi.

Heti ensimmäisinä viikkoina Max huomasi, että kurssi jakautui erilaisiin ryhmiin. Osa porukasta näytti tuntevan toisensa entuudestaan. Joistakin olisi ulkopuolisen ollut mahdotonta arvata, että nämä olivat teologeja. Opiskelijanuorison radikalisoitumisesta ja vasemmistolaistumisesta Max oli kuullut paljon jo ennen yliopistoon tuloaan. Mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nämä ajatukset olivat levinneet myös teologien keskuuteen. Muutamilla Maxinkin kurssitovereilla oli Sadankomitean harakanvarvasmerkki rintapielessään.

Kokonaan oma ryhmänsä olivat »uskovaiset», lähinnä viidenteen herätysliikkeeseen kuuluvat opiskelijat. Nämä liikkuivat enimmäkseen yhdessä mutta yrittivät saada myös muita tilaisuuksiinsa. Maxilta oli jo parikin kertaa ehditty kysyä oliko tämä »uskossa». Jo etukäteen tiesi mitä oli tulossa kun »uskossa olevat» kiertelivät kuin korpit käännytettävänsä ympärillä. Kirjaviisaus tai edes pappisvihkimys ei kuulemma pelastanut kadotukselta ellei antanut elämäänsä Jeesukselle.

Viidesläisissä oli jotain kummallisen ahdistavaa siitä huolimatta, että ne esiintyivät aina niin iloisina.

Vielä pahempia olivat kurssin muutamat lestadiolaisopiskelijat, jotka tunnisti siitä, että ne sanoivat aina »Jumalan terve» toisilleen. Yksi näistä oli vähän aikaa käynyt samaa koulua kuin Max ja tiesi että tämä oli papin poika. Ensimmäisellä kerralla tämä oli vahingossa sanonut Maxillekin »Jumalan terve» kunnes oli muistanut, että eihän Max »ollut uskomassa».

Kokkolassa Maxilla oli ollut joskus kymmenvuotiaana hyvä ystävä, Lauri, jonka koti oli lestadiolainen. Lauri oli kerran pyytänyt Maxin mukaan seuroihin.

Kokemus oli ollut pelottava. Saarnaaja oli ensin puhunut rauhallisesti mutta alkanut vähitellen huutaa. Naiset olivat itkeneet ja sitten osa miehistäkin. Laurin äiti oli kysynyt kovalla äänellä, että »saako tämmöinen syntinen vielä Jeesuksen armon». Saarnaaja oli sanonut tälle ja kaikille muillekin, että »synnit anteeksi, Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä». Mies oli koko ajan käyttänyt kummallisia sanoja, puhunut »veripriiskotuksesta» ja muutenkin koko ajan verestä. Vähän väliä saarnaaja oli toistanut »iloon, rauhaan ja vapauteen asti».

Laurin isä oli kerran aikaisemmin sanonut, että oli paha kun Max ei ollut uskomassa.

Myöhemmin Max oli riidellyt Laurin kanssa, joka väitti, että kirkkouskovaiset eivät päässeet taivaaseen, ei edes Maxin isä. Se oli ollut vähän liikaa. Max oli väittänyt, ettei joku maalaissaarnaaja voinut julistaa toisia taivaaseen ja toisia helvettiin. Tappelu oli ollut lähellä. Sen jälkeen Lauri ei enää ollut Maxin kaveri.

Näitä opiskelijalestadiolaisiakaan ei tuntunut mikään horjuttavan. Professori Nikolainen oli kuulemma kuvannut niitten asenteita lauseella »Minä kierrän vain Kalifornian ja jälleen palajan». Yliopisto-opetus valui niiltä kuin vesi hanhen selästä.

Erkki viittoili yliopiston kahvilan ikkunapöydästä. Max haki kahvin ja meni tämän pöytään.

— Mitä mä sanoin. Läpi meni. Se otti mut ekana ja kysy että »herr Saarinen kus ilm sääl on?» Mä vastasin et »sääl sajab lumelörtsi» ja se anto sillä perusteella arvosanaks »hyvin». Varmaan yliopiston lyhyin tentti! Mut kato nyt itse. Siellä tulee räntää!

Max nauroi. Lumelörtsi…

— Joo ja muijat jäi jonottamaan. On se niin väärin. Meitä on kato parikymmentä kundia ja parisataa ämmää.

— Onhan siinä sitten, Max sanoi kun ei muutakaan keksinyt.

— Suurin osa on semmosia hiiriä. Niistä tulee maikkoja. Sit ne nai rehtorin tai bilsanmaikan ja on loppuikänsä jossain landella opettajapariskuntana. Vaikka on niissä muutama hyvä. Paria kolmea mä olen pannu vaikka periaatteessa ei pitäis tietysti nokkia kuormasta.

Erkki katsoi Maxia kuin nähdäkseen minkä vaikutuksen puhe panemisesta nuoreen teologiin teki. Max ei sanonut mitään.

— Mä oon kuullu, että teologimimmit on kovia koneita sängyssä. Joko sä olet päässy niitten kanssa pukille?

Max hymähti. Saarinen tuntui tosi lapselliselta. Kolmannen vuoden opiskelija, jonka piti näyttää.

— Sori hei, älä ota paineita. En mä kato haluu loukata. Musta tuntuu vaan niin kummalta, että joku lukee jumaluusoppia vielä nykysin. Mitä te oikein opiskelette? Luette Raamattua kreikaksi ja hepreaksi?

— Sitäkin, Max sanoi. — Ja kirkkohistoriaa, eksegetiikkaa, vieraita uskontoja, käytännöllistä teologiaa. Alussa on aika paljon kieliopintoja.

— Mut jumalauta jotain hepreaa ja kreikkaa. Tai kreikan mä vielä tajuun, sillä on käyttöö muuhunkin.

— Mut et sä itse lue kaikkee mordvaa ja tseremissiä? Max kysyi.

Erkin ylimielisyys alkoi ärsyttää.

Saarinen pärskähti.

— Toi oli hyvä, Raattama! Sä oot saatana muuten ihan oikeessa. Mäkin olen joutunu lukemaan ties mitä viron kielihistoriaa ja vepsäläismurteita mistä ei ole hyötyä paskankaan vertaa. Tää on yks perkeleen museo koko verstas.

Erkki alkoi luennoida siitä miten yliopistoon olisi saatava aikaan perusteellinen tutkinnonuudistus. Opiskelijaedustus pitäisi toteuttaa yliopistohallinnon kaikilla tasoilla. Opiskelijoiden pitäisi tiedostaa asemansa ja ryhtyä käyttämään joukkovoimaa. Helsingin yliopisto oli todellinen taantumuksen linnake. Suomen kielen laitoksellakin istui vielä jotain seniilejä AKS:n aikaisia vanhoja staroja.

— Landeyliopistoissa on paljon edistyksellisempi meininki, mut kuvittele millasta olis opiskella jossain vitun Oulussa tai Joensuussa. Helsinki on ainoo paikka Suomessa jossa voi hengittää. Vaikka pimee kaupunki tääkin on. Mieluiten mä asuisin vaikka Amsterdamissa tai Berliinissä.

Max nyökkäili.

— Tää on kuule tärkeetä aikaa Raattama. Oikeisto yrittää vallata asemansa takasin. Ne pelkää perkele kuollakseen, että me tehdään vallankumous. Vaikka niin me tehdäänkin. Ja se lähtee just täältä, yliopistolta ja opiskelijaliikkeestä! Me saadaan työläiset mukaan ja sitten saatana rytisee.

Erkki selitti miten ennen ylioppilaat edustivat yläluokkaa ja porvaristoa. Nyt oli korkeakouluissa paljon työväenluokasta tullutta väkeä ja monet porvarikotien lapsetkin olivat tiedostaneet asemansa. Muutos näkyi esimerkiksi ylioppilasteatterissa, jossa Erkki oli ollut mukana. Siitä oli tullut taistelevan työväenliikkeen liittolainen ja ase.

— Sä et voi tämmösenä aikana olla puolueeton. Joko sä olet työväenluokan puolella tai sitä vastaan.

Saarisella itsellään ei kylläkään ollut työläistaustaa. Pojan vanhemmat olivat opettajia.

— En mä hei mitenkään vittuilla haluu. Älä käsitä mua väärin. Kyllä mä tiedän että monet teologitkin on ihan edistyksellisiä vasemmistolaisia.

— Niin, no. Kai meidänkin kurssilla on väkeä laidasta laitaan, Max sanoi.

— Oot sä itse jossain…, Saarinen tunnusteli.

— En mä nyt ainakaan mikään kokoomuslainen ole, Max sanoi.

Erkki naurahti.

— En mä sua sentään niin tyhmäksi oliskaan luullu! Vittu mä en todella tajuu, että joku täysjärkinen opiskelija vois kannattaa kokoomusta. Paitsi semmonen, joka perii isäpapan firman. Mutta mitään moraalia semmosella ei voi olla.

Nyt Saarinen alkoi kehua kansanrintamaa. Edistyksellisellä porvaristolla oli tärkeä tehtävä rauhantyössä. Ylioppilasteatterin lisäksi Erkki itse oli mukana ASS:ssä ja Sadankomiteassa. Sadikseen pitäisi Maxinkin tulla mukaan.

Saarinen oli ollut puuhamiehenä kun Kokkolaan oli muutama vuosi sitten perustettu paikallista Sadankomiteaa. Tilaisuuteen oli kutsuttu pari helsinkiläistä, jotka ottivat paneelikeskustelussa yhteen pohjalaisten reservinupseerien kanssa. Toinen oli ollut pukinpartainen kiilusilmäinen lääketieteen opiskelija, toinen insinöörin näköinen lippalakkimies.

Yleisö oli ollut vihamielistä. Ajatus Suomen yksipuolisesta aseistariisunnasta oli Pohjanmaalla ennenkuulumaton.

»Eikö aseistariisunta pitäisi aloittaa sieltä missä on eniten aseita?»

»Menkää kommunistit jumalauta Venäjälle puhumaan aseistakieltäytymisestä!»

»Kattositteko te vaan sivusta jos joku tulis raiskaamaan teidän vaimot ja tyttäret?»

»Ilman suomalaisia sotilaita asuisitte nyt Siperiassa!»

Paikallinen lehti oli varoittanut rauhan nimissä toimivasta viidennestä kolonnasta ja vedonnut terveeseen nuorisoon.

Siemen oli kuitenkin kylvetty. Sadankomitean alaosasto oli syntynyt Pohjanmaallekin.

Max ei kuitenkaan ollut mennyt mukaan. Eikä kukaan hänen ystävistään.

Max alkoi tehdä lähtöä kahvilasta.

Saarinen ei luovuttanut.

— Voisit ihan oikeesti tulla Sadikseen. On siellä muitakin teologeja.

— Eiks Sadankomitea ole enemmän aseistakieltäytyjien yhdistys? Max kysyi.

— Hallituksessa taitaa nytkin olla pari reservin vänrikkiä tai ainakin kersantteja, Erkki naurahti. — Tärkeetä