Lodzin kurjat

By Steve Sem-Sandberg

Palkittu kuvaus juutalaisten kohtaloista holokaustin armoilla.
Helmikuussa 1940 Puolan miehittäneet saksalaiset perustavat Lodzin kaupunkiin geton juutalaisille. Getossa valtaan nousee juutalainen liikemies Mordechai Chaim Rumkowski. Hän haluaa jäädä historiaan kansansa pelastajana mutta alistaa gheton asukkaat julmalle hirmuvallalle.
Rumkowskin tavoitteena on tehdä Lodzin getosta – ja itsestään – natsi-Saksalle korvaamaton. Neljännesmiljoonan asukkaan getto muuttuu Saksan armeijan tärkeimmäksi tavarantoimittajaksi, mutta palkkiona ei odotakaan vapaus.
Geton asukkaiden arki on jokapäiväistä kamppailua nälän, sairauksien ja mielivallan varjossa. Prahasta karkotettu lääkärin tytär Vera saa huomata, että tsekinjuutalaiset ovat arvojärjestyksen pohjasakkaa. Korruptio rehottaa, ja varkauksista vangittu Adam välttyy karkotukselta vasta, kun hänen sisarensa annetaan vankilanjohtajan käyttöön. Saksalaisten karkotuspolitiikan vuoksi ghetosta katoaa tuhansia perheitä, eikä kukaan ole turvassa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 27, 2024
• ISBN: 9788727146232

Book preview

Lodzin kurjat

Original title: De fattiga i Łódź

Original language: Swedish

Translated by: Leena Peltomaa

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2009, 2023 Steve Sem-Sandberg and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727038964

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Muistio

Łódź, 10. pnä joulukuuta 1939

Luottamuksellinen

Salassa pidettävä

Aihe: Geton perustaminen Łódźin kaupunkiin

Varovaisesti arvioiden Łódźin kaupungissa asuu tätä nykyä noin 320 000 juutalaista. Kaikkia ei voida evakuoida yhtä aikaa. Viranomaisten perusteellisen selvityksen nojalla on yhtä lailla mahdotonta keskittää kaikkia juutalaisia yhteen suljettuun gettoon. Toistaiseksi juutalaiskysymys on näin ollen ratkaistava seuraavasti.

1) Kaikki Listopada-kadun, Plac Wolnościn ja Pomorska-kadun pohjoispuolella asuvat juutalaiset siirretään suljettuun gettoon, jolloin ensinnäkin Vapaudentorin (Plac Wolnościn) ympäristön vankasti saksalainen keskusta voidaan vapauttaa juutalaisista ja jolloin perustettava getto toiseksi kattaa nimenomaan kaupungin pohjoisosat, joissa asutus joka tapauksessa on miltei yksinomaan juutalaista.

2) Łódźin muissa osissa asuvat työkykyiset juutalaiset organisoidaan erillisiksi työyksiköiksi, jotka sijoitetaan tarkasti valvottuihin parakkeihin.

Tämän suunnitelman valmistelee ja toteuttaa esikunta, jonka työskentelyyn osallistuvat seuraavat tahot:

1. NSDAP [Saksan kansallissosialistinen puolue]

2. Łódźin kaupungin edustaja Kaliszin aluehallituksessa

3. Łódźin kaupungin asunto-, työvoima- ja terveydenhuoltovirastot

4. Järjestyspoliisi

5. Turvallisuuspoliisi

6. Pääkalloyksiköt [SS-joukot]

7. Teollisuus- ja kauppakamarit

8. Kamreerinvirasto

Lisäksi toteutetaan seuraavat valmistelevat toimet:

1) Arvio katujen sekä rakennusten sisään- ja uloskäyntien ym. vastaavien sulkemista tarkoittavista toimenpiteistä.

2) Ennakkoarvio geton rajojen vartioinnista.

3) Geton sulkemiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen valtiokonttorista.

4) Geton terveydenhuollon toteuttaminen erityisesti epidemioiden ehkäisemiseksi, lääkkeiden ja lääkintätarpeiden toimittaminen gettoon.

5) Tulevien säännösten valmistelu geton jätehuollon toimeenpanemiseksi sekä ruumiiden kuljettamiseksi juutalaiselle hautausmaalle, tarvittaessa sanotun hautausmaan perustamiseksi geton alueelle.

6) Tarvittavien polttoainemäärien hankkiminen gettoon.

Kun nämä valmistelevat hankkeet on pantu toimeen ja vartijoita on saatavilla riittävästi, vahvistan henkilökohtaisesti geton perustamispäivämäärän. Ilmoitettuna ajankohtana edellä vahvistetut rajat tullaan toisin sanoen miehittämään vartijoilla, minkä jälkeen kadut suljetaan piikkilankojen ja muiden esteiden avulla. Samalla talojen julkisivut muurataan umpeen tai suljetaan muulla tavoin geton sisäpuolella toimivien työläisten toimesta. Sen jälkeen gettoon perustetaan juutalaisten itsehallinto. Sen muodostavat juutalaisvanhin sekä laajennettu juutalaisten seurakuntaneuvosto [kehila].

Łódźin kaupungin elintarvikevirasto huolehtii geton ruoka- ja polttoainehuollosta. Ruoka ja polttoaineet toimitetaan gettoon ennalta määrättyihin paikkoihin, minkä jälkeen juutalaishallinto huolehtii niiden jakelusta. Periaatteena tulee olla, että getto voi maksaa korvausta elintarvikkeista ja polttoaineesta ainoastaan tavarassa, kankailla, tekstiileillä ja muilla vastaavilla tuotteilla. Näin voimme poistaa juutalaisilta arvoesineet, joita he ovat vääryydellä hankkineet ja keränneet itselleen.

Kaupungin muut osat on tutkittava perusteellisesti, jotta kaikki työkyvyttömät juutalaiset voidaan siirtää gettoon heti sen perustamisen yhteydessä tai välittömästi tämän jälkeen. Työkykyiset juutalaiset sijoitetaan erillisiin työyksiköihin ja asutetaan vartioituihin parakkeihin, jotka kaupungin viranomaiset ja turvallisuuspoliisi järjestävät.

Edellä sanotusta voidaan tehdä seuraava johtopäätös. Kaikki työyksiköihin sijoitettavat juutalaiset asuvat geton ulkopuolella. Ne parakkeihin tuodut juutalaiset, jotka osoittautuvat työkyvyttömiksi tai sairastuvat, siirretään gettoon. Getossa oleskelevien työkykyisten juutalaisten on huolehdittava geton sisäpuolen töistä. Päätän myöhemmin siitä, missä määrin työkykyisiä juutalaisia siirretään getosta työläisparakkeihin.

Geton perustaminen on luonnollisesti vain tilapäistoimi. Pidätän itselläni oikeuden päättää, koska ja millä tavalla Łódźin kaupunki puhdistetaan juutalaisista. Lopullisena päämääränä täytyy kuitenkin olla tämän tartuntaa levittävän märkäpesäkkeen polttaminen pois kokonaisuudessaan.

[allekirjoitus]

Übelhör

Esinäytös

Yksinäinen puhemies

(1.–4. syyskuuta 1942)

Tee kaikki, mitä voimallasi tehdyksi saat,

sillä ei ole tekoa, ei ajatusta,

ei tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä.

Saarnaaja 9:10

Tuona päivänä, joka piirtyi geton muistiin ikuisiksi ajoiksi, Puhemies ilmoitti julkisesti, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa geton lasten ja vanhusten mennä. Vielä samana iltapäivänä, jolloin hän antoi julistuksensa, hän istui Bałuty-torin konttorissaan odottaen, että korkeammat voimat puuttuisivat asiaan ja pelastaisivat hänet. Geton sairaat ja vaivaiset hän oli joutunut luovuttamaan jo aikaisemmin. Vain lapset ja vanhukset olivat jäljellä. Herra Neftalin, joka oli muutamaa tuntia aikaisemmin kutsunut komission uudelleen koolle, oli vakuuttanut hänelle, että luetteloiden oli oltava keskiyöhön mennessä valmiita luovutettavaksi Gestapolle. Kuinka hän olisi voinut selittää heille, miten hirvittävä menetys tämä oli hänelle? Kuusikymmentäkuusi vuotta olen elänyt vailla isyyden onnea -ja nyt viranomaiset vaativat minua uhraamaan kaikki lapseni.

Oliko heillä aavistustakaan siitä, miltä hänestä tuona hetkenä tuntui?

(Mitä minä sanon heille? hän oli kysynyt tohtori Milleriltä, kun komissio oli ollut koolla samana iltapäivänä, ja tohtori Miller oli kääntänyt rujot kasvonsa häntä kohti pöydän toiselta puolelta, ja hänen toisella sivullaan tuomari Jakobson oli katsonut häntä syvälle silmiin, ja molemmat olivat antaneet hänelle saman neuvon:

Kerro heille totuus. Jos mikään muu ei kelpaa, sinun on kerrottava heille totuus.

Mutta miten voi olla Totuutta, ellei ole Lakia, ja miten voi olla Lakia, ellei enää ole Maailmaa?)

Kuolevien lasten äänet korvissaan Puhemies ojensi kätensä ja tarttui pikkutakkiin, jonka neiti Fuchs oli hänen puolestaan ripustanut koukkuun parakin seinälle, haparoi avainta lukkoon ja onnistui juuri ja juuri avaamaan oven, ennen kuin äänet saivat hänestä jälleen ylivallan. Hänen konttorinsa oven takana ei kuitenkaan ollut Lakia eikä Maailmaa, vaan ainoastaan hänen henkilökohtaisen Esikuntansa rippeet, puoli tusinaa valvoneita konttorityöntekijöitä johdossaan uupumaton neiti Fuchs, jolla oli – kuten aina – yllään siisti vastasilitetty siniraidallinen pusero ja hiukset verkkonutturalla.

Puhemies sanoi:

Jos Herran tarkoituksena on ollut antaa tämän hänen viimeisen kaupunkinsa sortua, hän olisi voinut ilmoittaa siitä minulle. Ainakin antaa minulle merkin.

Mutta Esikunta vain tuijotti häntä käsittämättä hänen sanojaan.

Herra Puhemies, he sanoivat, me olemme jo tunnin myöhässä.

Aurinko oli kuin Elul-kuun aurinko ainakin, lähenevän tuomiopäivän aurinko, aurinko joka porautui ihon läpi kuin tuhat neulankärkeä. Taivas oli lyijynraskas, tuulenhenkäystäkään ei tuntunut. Puolitoista tuhatta ihmistä oli kokoontunut palokuntatalon pihalle. Puhemies piti siellä usein puheitaan. Ennen niitä oli tultu kuulemaan uteliaisuudesta. Haluttiin kuulla Puhemiehen tulevaisuudensuunnitelmista, tulevista elintarviketoimituksista, odotettavissa olevista töistä. Tuona päivänä paikalla ei oltu uteliaisuudesta. Uteliaisuus ei olisi saanut ihmisiä jättämään perunavarastojen ja jakelupaikkojen edessä kiemurtelevia jonoja ja hankkiutumaan palokunnanaukiolle saakka. Kukaan ei ollut tullut kuulemaan uutisia, ihmiset tulivat kuulemaan heidän osakseen lankeavaa tuomiota – joko elinkautista taikka, Herra varjelkoon, kuolemantuomiota. Isät ja äidit tulivat kuulemaan lastensa tuomiota. Vanhukset keräsivät voimansa ja tulivat ottamaan oman kohtalonsa vastaan. Suuri osa ihmisjoukosta olikin vanhuksia, jotka nojasivat ohuisiin keppeihinsä tai takertuivat lastensa käsivarteen. Mukana oli kuitenkin myös nuoria, jotka pitelivät lapsiaan tiukasti kädestä. Ja olipa joukossa lapsiakin.

Päät kumarassa, kasvot surun vääristäminä, silmät turvoksissa ja kurkku itkun kuristamana nämä ihmiset, koko aukiolle kokoontunut puolentoista tuhannen joukko, muistuttivat kaupunkia, viimeistä hetkeään elävää yhteisöä, joka siinä auringossa odotti Puhemiestä ja omaa tuhoaan.

Józef Zelkowicz: In jejne koshmarne teg

(Nuo painajaismaiset päivät, 1944)

Tuona iltapäivänä koko getto oli liikekannalla.

Henkivartijat olivat onnistuneet pitämään suurimman osan roskaväestä loitolla, mutta muutama virnuileva pojanretku oli kuitenkin onnistunut kiipeämään vaunuihin. Hän oli nojannut kuomuun selkänsä takana jaksamatta huitoa heitä tiehensä kepillään niin kuin yleensä. Tuntui kuin pahat kielet olisivat kaiken aikaa kuiskailleet hänen selkänsä takana: hänen pelinsä oli pelattu, hänen aikansa geton Puhemiehenä oli ohi. Jälkeenpäin ihmiset sanoisivat, että hän oli ollut väärä tuomari, että hän oli tehnyt vääriä päätöksiä, ollut eved hagermanim, joka kansansa parasta tarkoittamatta oli tahtonut ainoastaan valtaa ja voittoja itselleen.

Vaikka hän ei ollut koskaan tavoitellut mitään muuta kuin geton parasta.

Herra, Jumala, kuinka Sinä voit tehdä tämän minulle? hän ajatteli.

Plac Strasznikilla alkoi olla ahdasta polttavan auringon alla. Ihmiset olivat joutuneet seisomaan ja odottamaan tuntikausia. Kun he näkivät henkivartijat, he ryntäsivät hänen kimppuunsa kuin villieläimet. Poliisit muodostivat ketjun ja löivät ja hakkasivat ihmisiä pampuillaan, yrittivät pakottaa joukon perääntymään. Vähältä piti, etteivät he epäonnistuneet. Poliisien selkien takaa näkyi irvistäviä naamoja.

He olivat päättäneet, että Warszawski ja Jakobson puhuisivat ensin ja hän odottaisi sillä aikaa lavan varjossa, jotta voitaisiin mahdollisuuksien mukaan lieventää niiden kovien sanojen aiheuttamaa tuskaa, jotka hänen olisi sanottava näille ihmisille. Mutta kun lopulta tuli hänen vuoronsa nousta väliaikaiskorokkeelle, varjoa ei ollut eikä lavaakaan: oli vain pelkkä tuoli huojuvan pöydän päällä. Tuolla pettävällä alustalla hänen oli seistävä, ja pihan varjoisalta puolelta vastenmielinen musta massa tuijotti häntä pilkallisesti. Tuo pöhöttynyt tumma joukko, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, kauhistutti häntä. Hän ymmärsi, että tältä profeetoistakin oli tuntunut, kun he astuivat puhumaan kansalleen; tältä tuntui Hesekielistä, joka puhui piiritetyssä Jerusalemissa, veren kaupungissa, siitä miten kaupunki oli puhdistettava kaikesta pahasta ja epäpuhtaasta ja miten kaikkien niiden otsaan oli pantava merkki, jotka yhä harjoittivat oikeaa uskoa.

Näin puhui Warszawski:

Puhemies sai eilen käskyn lähettää pois yli kaksikymmentätuhatta ihmistä… heidän joukossaan lapsemme ja iäkkäimmät vanhuksemme.

Miten ihmeellisesti vaihteleekaan kohtalo. Me tunnemme kaikki Puhemiehemme!

Tiedämme kaikki, kuinka monta vuotta elämästään, kuinka suuren osan voimastaan, työstään ja terveydestään hän on omistanut juutalaislasten kasvattamiselle.

Ja nyt tätä vaaditaan häneltä, HÄNELTÄ kaikista ihmisistä…

Hän oli usein toivonut osaavansa puhua vainajien kanssa. Vain ne, jotka olivat jo päässeet pois näiden telkien ja porttien takaa, saattaisivat sanoa, oliko hän tehnyt oikein vai väärin luopuessaan niistä, joille ei enää ollut täällä elämää tarjolla.

Vaikean ajan alussa – kun viranomaiset olivat vasta aloittaneet karkotukset – hän oli haettanut vaununsa ja lähtenyt Marysinin hautausmaalle.

Loputtomia päiviä tammikuun alussa tai helmikuussa, kun Łódźia ympäröivä lakeus, loputtomat peruna- ja juurikaspellot, kietoutuivat kalpeaan, kosteaan, kylmään usvaan. Sitten vähitellen lumi suli ja kevät saapui ja aurinko paistoi niin matalalta, että koko maisema näytti kuin pronssiin valetulta. Jokainen yksityiskohta erottui vastavalossa: puiden jyrkkä tummuus okranvärisiä peltoja vasten, silloin tällöin terävän violettina ryöpsähtävä vedenpärske lammesta tai puronuomasta tasangon kohouman takaa.

Sellaisina päivinä hän istui vaunuissaan kyyryssä, liikkumatta, edessään Kuper, jonka selän kumara kaari muistutti piiskaa hänen sylissään.

Aidan toisella puolella saksalainen vartiomies seisoa töllötti jäykkänä kenttävihreissään tai ravasi rauhattomasti edestakaisin koppiin ja ulos. Toisinaan kova tuuli puhalsi avoimien peltojen ja vainioiden yli. Se lakaisi mukaansa hiekkaa ja irtomaata mutta myös paperiroskaa aidan ja muurien takaa, ja pöllyävän mullan mukana kantautui sulfiitin hapan haju Litzmannstadtin tehtaista ja kanojen ja karjan kaakatusta ja mylvintää lähistön puolalaistiloilta. Silloin kävi hyvin selväksi, miten mielivaltainen raja-aita oli. Vartiomies pyristeli avuttomana itsepintaisen tuulen kourissa, ja hänen univormunsa läpsyi käsivarsia ja jalkoja vasten.

Puhemies istui kuitenkin paikoillaan hiljaa, liikkumatta, vaikka hiekka ja maa hulmusivat hänen ympärillään. Jos kaikella tällä, mitä hän näki ja kuuli, oli häneen jokin vaikutus, se ei näkynyt ulospäin.

Józef Feldman työskenteli haudankaivajana Baruk Prazkierin hautausryhmässä. Seitsemän päivää viikossa, sapattinakin, sillä niin viranomaiset olivat määränneet, hän kaivoi hautoja kuolleille. Haudat eivät olleet isoja: seitsemän senttiä syviä ja puoli metriä leveitä. Juuri sen verran suuria, että ruumis mahtui kuoppaan. Mutta kun muistaa, että hautoja kertyi kaksi tai kolmekin tuhatta vuodessa, ymmärtää hyvin, että työ oli raskasta. Tuuli ja irtonainen maa-aines piiskasivat usein kasvoja.

Talvella ei voitu kaivaa. Talven haudat piti saada aikaiseksi jo kesäkaudella, ja siksi Feldman ja muut hautausryhmän miehet tekivät suvena kiivaasti töitä. Talvella Feldman vetäytyi konttoriinsa ja lepäsi.

Ennen sotaa Józef Feldmanilla oli ollut pieni kauppapuutarha Marysinissa. Hän oli kasvattanut kahdessa kasvihuoneessaan tomaattia ja kurkkua, vihanneksia, kiinankaalia ja pinaattia ja lisäksi myynyt kukkasipuleita ja siemenpusseja kevätkylvöjä varten. Nyt kasvihuoneet olivat autioina ja tyhjillään, ja niiden lasit oli rikottu. Józef Feldman vietti talvensa alkeellisessa hirsimökissä toisen kasvihuoneen vieressä. Ennen se oli ollut hänen konttorinsa. Takimmaisen seinän vieressä oli matala puulaveri. Lisäksi hänellä oli puuhella, jonka hormi kulki ikkunan kautta ulos, ja pieni propaanikaasulla toimiva keittolevy.

Muodollisesti Marysinin kaikki tonttimaa ja vanhat siirtolapuutarhapalstat kuuluivat nyt geton juutalaisvanhimmalle, jolla oli oikeus vuokrata niitä eteenpäin parhaaksi katsomallaan tavalla. Sama periaate koski muita entisiä yhteisomistusmaita, muiden muassa sionistien hachsharoteja, kahtakymmentäyhtä aidattua palstaa, joiden pitkien huolella leikattujen hedelmäpuiden parissa geton pioneerit olivat ennen tehneet töitä päivin öin, sekä Borachovin kibbutsia, Hašomer-kollektiivin ruohottunutta puutarhaa ja vihannesviljelmiä Próżna-kadulla samoin kuin nuoriso-osuuskunta Chazit dor bnej midbaria. Periaate ulottui myös Prazkierin verstaina tunnettujen ränsistyneiden vanhojen työkaluvajojen takana avautuviin suuriin peltoihin, joilla geton harvat jäljelle jääneet lypsylehmät kävivät laitumella. Kaikki tämä kuului Puhemiehelle.

Jostain syystä Puhemies oli kuitenkin antanut Feldmanin pitää palstansa. He istuivat usein yhdessä Feldmanin konttorissa. Suuri mies ja pieni mies. (Józef Feldman oli ruumiinrakenteeltaan heiveröinen. Hänestä sanottiin, että hänen nenänsä tuskin ylsi niiden hautojen reunan yli, joita hän kaivoi.) Puhemies kertoi suunnitelmistaan muuttaa Feldmanin kauppapuutarhaa ympäröivät alueet yhdeksi ainoaksi jättiläismäiseksi juurikasviljelmäksi ja istuttaa hedelmäpuita tielle viettävälle rinteelle.

Puhemiehestä kiersi huhu, että pohjimmiltaan hän oleskeli mieluummin tavallisten yksinkertaisten ihmisten seurassa kuin getossa rabbien ja neuvoston jäsenten kanssa. Hän oli kotonaan Lutomierska-kadun koulussa hasidien luona tai oppimattomien mutta hurskaiden ortodoksijuutalaisten joukossa, kun nämä vaelsivat Bracka-kadun suurelle hautausmaalle niin kauan kuin se oli sallittua. Siellä he istuivat tuntikausia kyyryssä hautojen välissä, rukousviitat yllään ja kuluneet rukouskirjat kasvojensa edessä. Aivan kuten hänkin, he olivat kaikki menettäneet jonkun – vaimon, lapsen, rikkaan ja hyvinvoivan sukulaisen, joka olisi voinut antaa heille ruokaa ja suojaa vanhuuden päivinä. Ja aina sama iänikuinen šokeln, sama loputon valituslaulu:

Miksi elämän lahja annetaan sille joka kärsii niin katkerasti;

sille joka odottaa kuolemaa eikä kuolema tule;

sille joka riemuitsisi jos löytäisi oman hautansa;

sille jonka polku on peitetty pimeään:

Jumalan piirittämälle ja salpaamalle?

Nuorempien sävy oli vähemmän juhlallinen.

– Kunhan vain Mooses olisi pysynyt Mitsrajimissa eikä vienyt meitä sieltä pois, me voisimme nyt kaikki istuskella jossakin kairolaisessa kahvilassa, sen sijaan että virumme täällä telkien takana.

– Mooses tiesi mitä teki. Ellemme olisi lähteneet Mitsrajimista, meillä ei olisi Tooran siunausta.

– Mitä iloa meille on ollut Toorasta?

– Im eyn Torah, eyn kemach, niin kuin kirjoitettu on: ei leipää ilman Tooraa.

– Vaikka meillä kuinka on Toora, leipää ei takuulla ole.

Puhemies maksoi Feldmanille siitä, että tämä huolehti hänen Karol Miarki -kadulla sijaitsevan kesäasuntonsa talvikunnossapidosta. Melkein kaikilla vanhimpainneuvoston johtavilla jäsenillä oli getossa sijaitsevien kaupunkiasuntojensa lisäksi Marysinissa kesähuvila, ja sanottiin, että jotkut eivät koskaan lähteneet Marysinista, esimerkiksi Puhemiehen käly prinsessa Helena, joka kuului lähtevän kesäasunnoltaan vain silloin, kun kulttuuritalolla oli konsertti tai joku rikas yritysjohtaja järjesti päivälliskutsut geton špitsnissä. Silloin prinsessa Helena oli kuitenkin poikkeuksetta paikalla, päässään jokin monista tyylikkäistä leveälierisistä hatuistaan ja lempipeipponsa hamppukorissa mukanaan. Prinsessa Helena keräsi lintuja. Hän oli antanut henkilökohtaisen sihteerinsä, paljon nähneen herra Tausendgeldin, rakennuttaa Marysinin talon puutarhaan suuren lintuhäkin, jossa eli kokonaista viisisataa erilaista lintulajia, monet niistä niin harvinaisia, että niitä ei ollut koskaan ennen nähty näillä leveysasteilla, eikä varsinkaan getossa, missä ei varisten lisäksi juuri muita lintuja elänyt.

Puhemies itse kaihtoi kaikenlaista liiallisuutta. Jopa hänen vihamiehensä myönsivät, että hänen elintapansa olivat vaatimattomat. Savukkeita hän tosin poltti runsaasti, ja kun hän valvoi myöhään työn ääressä Bałuty-torin konttorissa, ei ollut tavatonta, että hän vahvisti itseään muutamalla vodkalasillisella.

Silloin saattoi sattua, keskellä talveakin, että neiti Dora Fuchs soitti Sihteeristöstä ja ilmoitti Puhemiehen olevan matkalla, ja silloin Feldmanin ei auttanut muu kuin ottaa hiiliastia mukaansa ja marssia Miarki-kadulle kamiinaa sytyttämään. Kun Puhemies pääsi perille, hänen askeleensa olivat epävarmat ja hän kirosi talon kylmyyttä ja kosteutta, ja Feldmanin osaksi jäi johdattaa vanhus sänkyynsä. Feldman oli perehtynyt Puhemiehen vaihtuviin mielialoihin paremmin kuin moni muu, ja hän tunsi hyvin tämän mykän katseen ja ivallisen tupakanruskean hymyn alla vellovan vihan ja kateuden valtameren.

Feldman huolehti myös Zagajnikowa- ja Okopowa-kadun kulmassa sijaitsevan Vihreän talon kunnossapidosta. Vihreä talo oli pienin ja kauimmaisin niistä yhteensä kuudesta orpokodista, jotka Puhemies oli perustanut Marysiniin, ja usein Feldman löysi hänet juuri sieltä, istumasta selkä kumarassa Kuperin vaunuissa pihaa ja leikkikenttää ympäröivää aitaa vastapäätä.

Vanhuksen mieltä selvästikin rauhoitti katsella lasten leikkejä.

Lapset ja vainajat. Heidän näkökulmansa oli rajallinen. He ottivat kantaa vain siihen, mikä oli suoraan heidän silmiensä edessä. He eivät antaneet pettää itseään elävien juonitteluilla.

He puhuivat keskenään sodasta, hän ja Feldman. Tästä mahtavasta Saksan armeijasta, joka tuntui etenevän vääjäämättä kaikilla rintamilla, ja Euroopan vainotuista juutalaisista, joiden oli elettävä tuon suuren Amalekin jalkojen juuressa. Ja Puhemies tunnusti, että hänellä oli unelma. Tai oikeastaan kaksi unelmaa. Toisesta hän puhui usein, se oli Protektoraatin unelma. Toisesta hän puhui vain harvoille.

Hänen unelmansa oli, sanoi Puhemies, että hän voisi todistaa viranomaisille juutalaisten kyvykkyyden työntekijöinä, niin että jonakin päivänä saksalaiset suostuisivat laajentamaan gettoa. Silloin Łódźin loputkin osat liitettäisiin gettoon, ja kun sota olisi ohi, viranomaisten olisi lopulta pakko myöntää, että getto oli jotakin aivan erityistä. Täällä hulmusi ahkeruuden lippu korkealla, täällä tuotettiin enemmän tavaraa kuin koskaan ennen. Ja Litzmannstadtin aidan taakse teljettyjen asukkaiden työstä hyötyivät kaikki. Kun saksalaiset ymmärtäisivät sen, he tekisivät getosta protektoraatin Saksan valtakuntaan liitetyssä Puolassa, saksalaisten yliherruudessa toimivan juutalaisen vapaavaltion, jonka vapaus olisi voitettu rehellisesti kovalla työllä.

Se oli unelma Protektoraatista.

Toisessa, salaisessa unessaan Puhemies seisoi suuren Palestiinaan matkaavan matkustaja-aluksen keulassa. Alus oli lähtenyt Hampurin satamasta, ja Puhemies oli henkilökohtaisesti johtanut marssia getosta laivaan. Unesta ei käynyt ilmi, ketkä Puhemiehen itsensä lisäksi kuuluisivat siihen eliittiin, joka saisi poistua tästä maasta. Feldman oli kuitenkin ollut ymmärtävinään, että suurin osa joukosta olisi lapsia. Lapsia ammattikouluista ja geton lastenkodeista, lapsia joiden hengen herra Puhemies oli pelastanut. Taustalla, horisontin tuolla puolen, häämötti rannikko, joka näytti paahtavassa auringossa kalpealta: rannan tuntumassa oli valkeita rakennuksia ja ylempänä pehmeitä kumpuja, jotka vaihtuivat kuin huomaamatta valkeaksi taivaaksi. Puhemies tiesi näkevänsä Erets Israelin, tarkemmin sanoen Haifan kaupungin, vaikka yksityiskohtia ei erottanut koska kaikki sulautui yhteen: aluksen valkea kansi, valkoinen taivas, meren valkeat kuohut.

Feldman tunnusti, että hänen oli vaikea sovittaa näitä kahta unelmaa yhteen. Unelma getosta laajennettuna protektoraattina vai unelma muutosta Palestiinaan? Puhemies vastasi samoin kuin aina: tarkoitus riippui keinoista, piti olla realisti, piti katsoa mitä mahdollisuuksia tarjoutui. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän tunsi saksalaisten ajattelutavan. Ja hänellä oli heidän joukossaan monia luottomiehiä. Yhden asian hän kuitenkin tiesi varmasti. Aina kun hän heräsi ja ymmärsi nähneensä taas tuon saman unen, hänen rintansa täyttyi ylpeydestä. Mitä sitten tapahtuisikin, hänelle ja getolle, hän ei koskaan hylkäisi kansaansa.

Ja kuitenkin hän oli tekevä juuri sen.

Puhemies puhui harvoin itsestään tai taustastaan. Se kaikki on jo päättynyt luku, hänellä oli tapana sanoa, kun jokin hänen menneisyyteensä kuuluva tapaus otettiin puheeksi. Toisinaan hän saattoi kuitenkin lasten seurassa palata tiettyihin nuoruutensa tapahtumiin, joita ei ollut ilmeisesti koskaan unohtanut. Yksi näistä kertomuksista kertoi yksisilmäisestä Stromkasta, joka oli ollut Talmud-koulun opettajana hänen kotiseudullaan Ilinossa. Aivan kuten sokealla tohtori Millerillä myös Stromkalla oli ollut keppi, ja keppi oli ollut niin pitkä, että hän oli ulottunut sillä jokaiseen ahtaassa koululuokassa istuvaan oppilaaseensa. Puhemies näytti lapsille, miten Stromkalla oli ollut tapana heilutella keppiään, ja sitten hän kierteli raskaine ruumiineen heidän joukossaan täsmälleen niin kuin Stromka oli vaellellut pulpettien välissä oppilaiden istuessa kirjojensa ylle kumartuneina, ja aina välillä keppi oli syöksynyt äkkiä esiin ja iskenyt tarkkaamatonta poikasta käsille tai niskaan. Näin! Puhemies sanoi. Koululapset olivat kastaneet kepin silmänjatkeeksi. Stromka kun tuntui melkein näkevän tuon keppinsä kärjellä. Sokealla omalla silmällään hän näki toiseen maailmaan, maailmaan meidän todellisuutemme tuolla puolen, missä kaikki oli täydellistä ja vailla vinoutumia tai kolhuja, maailmaan jossa oppilaat piirsivät heprean kirjoitusmerkit täydellisesti ja laskettelivat Talmudin säkeitä juuttumatta mihinkään tai epäröimättä hetkeäkään. Ilmeisesti Stromka nautti täysin siemauksin tämän moitteettoman maailman näkemisestä, mutta hän vihasi sitä mitä näki sen ulkopuolella.

Oli toinenkin tarina – mutta sitä Puhemies ei kertonut yhtä mielellään.

Ilinon kaupunki, jossa hän oli varttunut, sijaitsi Lovať-joen rannalla lähellä Velikije Lukin kaupunkia, sitä jonka ympäristössä käytiin myöhemmin sodan aikana paljon ankaria taisteluja. Siihen aikaan kaupungissa oli melkein pelkästään pieniä huteria puutaloja, jotka oli rakennettu tiiviisti vierekkäin. Talojen väliin jäi pieniä mäkiä, jotka levisivät savisiksi kentiksi keväisin, kun sateet tulivat ja joki tulvi, ja mäenrinteissä oli tilaa pienille viljelyksille. Alueen asujaimisto oli enimmäkseen juutalaisia perheitä, jotka kauppasivat kankaita ja siirtomaatavaroita, ja niitä tuotiin joen jäädyttyä Vilnasta ja Vitebskistä saakka. Seutu oli köyhää, mutta synagoga oli kuin itämainen palatsi kaksine jykevine puupilareineen.

Virran rannassa oli uimahuone. Uimahuoneen toisella puolella levittäytyi kivikkoinen ranta, jonne lapset toisinaan menivät Talmud-koulun jälkeen. Joki oli siinä kohdin matala. Kesällä se muistutti kaivovedenlitkua, jossa hänen äitinsä pesi porstuanrappusilla vaatteita ja johon hänestä oli ihana työntää kätensä, sillä se oli lämmintä kuin oma virtsa.

Matalassa vedessä kellui myös pieni saari: yksinäinen maajuova keskellä virtaa missä linnut kävivät pyytämässä kalaa. Tuo maalautta oli kuitenkin petollinen. Saaren takana liejuinen joenpohja putosi alta ja tuli äkkisyvä. Muuan lapsi oli kerran hukkunut sinne. Se oli sattunut paljon ennen kuin hän itse tuli maailmaan, mutta siitä puhuttiin kylällä yhä. Ehkä hänen koulutoverinsa tulivat rannalle juuri siksi. Iltapäivisin lapsilaumat kilpailivat keskenään siitä, kuka uskaltautuisi lähelle paljasta puutonta saarta virran keskellä. Hän muisti, miten eräs pojista oli kahlannut niin kauas, että vesi ulottui häntä miltei vyötäisille, ja miten poika oli sitten kohottanut kätensä keskellä virtaavaa, auringossa kimaltavaa vettä ja huutanut toisille, että näiden piti tulla kiireesti perästä.

Omien muistikuviensa mukaan hän ei ollut niiden poikien joukossa, jotka lähtivät nauraen kyntämään vettä.

Kenties hän oli pyytänyt päästä leikkiin mukaan, mutta hänet oli torjuttu. Kenties hänelle oli sanottu (niin kuin usein), että hän oli liian lihava, liian kömpelö, liian ruma.

Silloin hän oli äkkiä saanut innostavan päähänpiston.

Hän oli päättänyt mennä Stromkan luo ja kertoa, mitä toiset puuhasivat. Jälkikäteen hänellä oli vain hämärä mielikuva siitä, mitä hän oli kuvitellut. Ehkä hän luuli kantelemalla saavansa osakseen Stromkan kunnioituksen, ja jos niin kävisi, toiset lapset eivät enää rohkenisi jättää häntä leikkien ulkopuolelle.

Seurasi lyhyt voitonriemun hetki, kun Stromka kulki joelle pitkällä kepillään viuhtoen. Mutta voitonriemua ei kestänyt pitkään. Ainakaan hän ei päässyt Stromkan suosioon. Päinvastoin, paha silmä tuntui sen jälkeen tuijottavan häntä jos mahdollista vielä entistäkin halveksivammin ja pahansuovemmin. Toiset lapset taas välttelivät häntä. He seisoivat syrjässä ja kuiskailivat toisilleen joka päivä, kun hän tuli kouluun. Sitten eräänä iltapäivänä, kun hän oli matkalla kotiin, he saarsivat hänet ja lähtivät seuraamaan häntä. Häntä ympäröi huutava ja naurava lapsijoukko. Jälkeenpäin se oli se, minkä hän muisti. Äkillinen onnen ryöpsähdys, joka hänen mielensä täytti, kun hän luuli päässeensä vihdoin mukaan heidän piiriinsä. Melkein heti perään hän kuitenkin tajusi, että hymyissä ja toverillisissa selkääntaputuksissa oli jotakin jäykkää ja luonnotonta. Lapset pilailevat ja laskevat leikkiä, sanovat hänelle, että hänen pitäisi kahlata veteen, sanovat ettei hän varmaan uskalla.

Sitten kaikki käy nopeasti. Hän seisoo vyötäisiään myöten vedessä, ja hänen takanaan lähimpänä seisovat alkavat poimia kiviä rannalta. Ja ennen kuin hän ehtii käsittää, mitä tapahtuu, ensimmäinen kivi osuu häntä olkapäähän. Häntä alkaa huimata, suussa maistuu veri. Hän kääntyy rynnätäkseen pois vedestä, mutta ei ennätä minnekään, ennen kuin seuraava kivi jo lentää kohti. Hän huitoo käsillään, yrittää päästä jaloilleen mutta kaatuu taas; ja hänen ympärillään kivet putoilevat veteen. Hän näkee, että kivet on tähdätty niin, että ne pakottavat hänet syvää vettä kohti. Samalla hetkellä kun hän ymmärtää sen – että hänet halutaan surmata – paniikki valtaa hänet. Vielä tänäkään päivänä hän ei tiedä varmasti, miten se käy, mutta toinen käsi vettä kauhoen ja toinen pään suojana hänen onnistuu jotenkin nousta rannalle, päästä jaloilleen ja liukastellen ja ontuen livistää pakoon, kivisade perässään.

Jälkeenpäin hänen piti seistä selkä luokkaan päin, kun Stromka löi häntä kepillään. Viisitoista ripeää lyöntiä takapuolelle ja reisille, jotka olivat jo kiveniskemistä siniset ja turvonneet. Häntä ei rangaistu oppitunnin laiminlyönnistä vaan toverien panettelusta.

Jälkeenpäin hänen mieleensä eivät kuitenkaan jääneet kanteleminen ja siitä saatu rangaistus, vaan se hetki, jolloin virran rannalla hymyilevät lapsekkaat kasvot muuttuivat äkkiä vihan muuriksi ja hän käsitti olevansa kuin häkissä. Niin, kerta kerran jälkeen (omien lastensakin kuullen) hän palasi tähän avoimeen häkkiin, jonka kaltereiden läpi paiskautui kiviä ja keppejä häntä kohti, ja tuohon hetkeen, jolloin hän oli jäänyt vangiksi eikä hänellä ollut pakotietä eikä mitään keinoa suojata itseään.

Mistä valhe alkaa?

Valheella, rabbi Fajnerilla oli tapana sanoa, ei ole alkua. Valhe kiemurtelee kuin juuren versot loputtomine haaroineen alaspäin. Mutta vaikka versoja seuraisi kuinka pitkälle, mistään ei löydä ymmärrystä ja selvyyttä, ainoastaan kaikenvoittavaa epätoivoa ja murhetta.

Valhe alkaa aina kieltämisestä.

Jotakin on tapahtunut – mutta sitä ei haluta tunnustaa.

Siitä alkaa valhe.

Samana iltana, jolloin viranomaiset olivat hänen tietämättään päättäneet karkottaa geton vanhukset ja sairaat, hän oli yhdessä Józef-veljensä ja Helena-kälynsä kanssa ollut kulttuuritalolla juhlimassa geton palokunnan yksivuotispäivää. Päivää myöhemmin tulisi kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan, ja sota ja miehitys olivat alkaneet. Mutta sitä ei tietenkään juhlittu.

Illan aluksi kuultiin musikaalisia impromptuja, minkä jälkeen Moshe Pulawerin Gettorevyy esitti otteita ohjelmistostaan; tämä oli revyyryhmän sadas esiintyminen.

Musiikkiesitykset kävivät Puhemiehen hermoille. Kuolonkalpea neiti Bronisława Rotsztat kiemurteli viulunsa ympärillä kuin olisi saanut sähköšokkeja. Neiti Rotsztatin musikaalinen eläytyminen viehätti kuitenkin naisyleisöä. Sitten oli Schumin kaksostyttöjen vuoro. Heidän numeronsa oli aina sama. Ensin he pyörittelivät silmiään ja niiailivat. Sitten he syöksyivät kulisseihin ja palasivat toisikseen pukeutuneina. Koska he näyttivät täsmälleen samalta, se ei tietenkään ollut mikään ongelma. He vain vaihtoivat vaatteita. Sitten toinen heistä katosi – ja toinen sisar etsi kadonnutta. Laukuista ja laatikoista. Sitten kadonnut sisar ilmestyi esiin ja alkoi puolestaan haeskella sitä, joka oli ensin toiminut etsijänä (ja joka oli nyt hävinnyt) – vai oliko sama sisar etsijänä koko ajan?

Se kaikki oli hyvin hämmentävää.

Sitten herra Pulawer tuli itse näyttämölle kertomaan plotkejaan.

Yksi kertoi kahdesta juutalaisesta, jotka tapaavat sattumalta. Toinen on juuri palannut Insterbergistä. Toinen kysyy: Mitä uutta Insterbergistä? Ensimmäinen juutalainen vastaa: Ei mitään. Toinen: Eikö mitään? Ensimmäinen: A hintel hot gebilt. No, koira haukkui.

Yleisöä nauratti.

Toinen juutalainen: Vai että koira haukkui Insterbergissä? Eikö mitään muita uutisia?

Ensimmäinen juutalainen: Mistä minä tiedän? Siellä oli paljon väkeä.

Toinen juutalainen: Sielläkö oli paljon väkeä? Ja koira haukkui? Eikö Insterbergistä ole mitään muita kuulumisia?

Ensimmäinen juutalainen: No, veljesi pidätettiin.

Toinen: Vai pidätettiin veljeni. Minkä takia?

Ensimmäinen: Pidättivät veljesi, koska hän oli väärentänyt vekseleitä.

Toinen: Minun veljenikö väärentänyt vekseleitä? Siinä nyt ei ole mitään uutta.

Ensimmäinen: Sitähän minä sanoin, ei mitään uutta Insterbergistä.

Kaikki paitsi Józef Rumkowski painuivat naurusta kyyryyn. Puhemiehen veli oli salin ainoa ihminen, joka ei käsittänyt, että vitsi kertoi hänestä.

Juttuja kiersi myös Rumkowskin nuoresta vaimosta Reginasta ja Regina-rouvan parantumattomasta veljestä Benjistä, jonka Puhemies oli kuulemma lukinnut Wesoła-kadun mielisairaalaan, koska Benji oli pitänyt turhan paljon meteliä, toisin sanoen sanonut Puhemiehelle vasten kasvoja asioita joita tämä ei halunnut kuulla.

Suosituimpia olivat kuitenkin vitsit, joiden aiheena oli Puhemiehen käly Helena. Moshe Pulawer kertoi niitä itse lavan reunalla seisten, kädet katupoikamaisesti housuntaskussa. Hän tosin puhui Kentin prinsessasta. Ver hot zi gikent un ver vil zi kenen? hän kysyi, ja äkkiä näyttämö oli täynnä näyttelijöitä, jotka läimäyttelivät otsaansa ja kurkistelivat sinne löytääkseen kadonneen prinsessan: Kentin prinsessa? Kentin prinsessa? Yleisöstä osoiteltiin riemuiten ensimmäistä riviä, missä prinsessa Helena istui hehkuvan punaisena litteän hatunlierinsä alla.

Näyttelijät katselivat yhä ympärilleen:

Missä hän on? Missä hän on?

Sitten näyttämölle tuli uusi esiintyjä, joka jäljitteli häpeämättömästi prinsessa Helenan ankkamaista kävelyä. Näyttelijä ilmoitti yleisölle, että Marysinin paloasemalta oli tullut hätäkutsu. Epätavallinen juttu: muuan nainen oli lukinnut itsensä kotiinsa ja kieltäytyi tulemasta ulos. Miehellään vain kannatti ruokaa itselleen. Nainen söi ja söi, ja kun hänen olisi lopulta pitänyt mennä ulkohuoneeseen, hän oli paisunut niin, ettei enää mahtunut ovesta ulos. Palokunnan piti nostaa hänet ulos ikkunan kautta.

SELLAINEN ON KENTIN TUNTEMATON PRINSESSA!

Minkä jälkeen koko näyttelijäseurue syöksyi lavalle, tarttui toisiaan kädestä ja puhkesi laulamaan:

S’iz kaydanken kaytn,

S’iz gite tzaytn

Kayner tit zikh haynt nisht shemen

Yeder vil du haynt nor nemen;

Abi tsi zayn zu zat ¹

Se oli pahansuovin ja häpeämättömin laulu- ja tanssinumero, jonka herra Pulawer oli koskaan keksinyt. Niin likellä majesteettirikosta kuin mahdollista, ja tunnusomainen viime kuukausien kaoottiselle ja tyytymättömälle mielialalle getossa. Puhemies yritti siitä huolimatta pysytellä tyynenä ja taputtaa oikeissa kohdissa, mutta hänkin oli helpottunut, kun näytelmäntapainen oli ohi ja muusikot palasivat lavalle.

Neiti Bronisława Rotsztadt päätti esityksen Lisztin mahtipontiseen scherzoon ja veti huolellisesti hartsitetulla jousellaan viivan koko vaivaannuttavan tilaisuuden yli.

Seuraavana aamuna, tiistaina 1. syyskuuta 1942, Kuper odotti tavalliseen tapaan Vaunuissaan Miarki-kadun kesäasunnolla, ja Puhemies nousi kyytiin tervehtien kuljettajaansa, niin kuin yleensä, tuskin kuuluvalla murahduksella. WAGEN DES ÄLTESTEN DER JUDEN luki hopeanvalkeassa kyltissä vaunujen kummassakin kyljessä. Ei sillä että kukaan olisi voinut erehtyä vaunuista. Ne olivat ainoat laatuaan koko getossa.

Puhemies kierteli usein getossa vaunuineen. Kaikki getossa oli hänen omaisuuttaan, joten hänen oli toki käytävä välillä varmistamassa, että kaikki oli kunnossa. Että hänen työläisensä jonottivat säädetyssä järjestyksessä, ennen kuin lähtivät ylittämään geton puusiltoja; että hänen tehtaidensa portit olivat joka aamu avoinna, niin että työläisten valtava virta pääsi valumaan sisään; että hänen omat järjestyspoliisinsa olivat paikalla ja valvoivat, ettei syntynyt turhia kahakoita; että hänen työläisensä siirtyivät välittömästi omiin työpisteisiinsä ja odottivat tehtaiden pillien vihellystä, jonka piti mieluiten kaikua kaikissa tuotantoyksiköissä samaan aikaan.

Tehtaiden pillit vihelsivät myös tuona aamuna. Oli ihan tavallinen, joskin hiukan viileä aamu getossa. Pian päivän kuumuus polttaisi lopunkin kosteuden ilmasta ja tulisi taas lämmintä; koko kesä oli ollut lämmin ja myös koko tämän hirvittävän syyskuun ajan lämpö viipyi ilmassa.

Kun Kuper kääntyi Dworska-kadulta Łagiewnickalle, Puhemies huomasi, että jokin oli vialla. Bałuty-torille vievä katu oli suojelupoliisin vartioiman puomisulun ympärillä täynnä ihmisiä, eikä kukaan heistä ollut matkalla työpaikalleen. Hän näki, miten päät kääntyivät häntä kohti ja kädet ojentuivat vaunun kuomulle. Jotkut huusivat hänelle päitään oudosti kurkotellen. Sitten Rozenblatin miehet juoksivat paikalle, järjestyspoliisin joukot muodostivat piirin hänen ympärilleen, ja kun saksalaiset santarmit olivat nostaneet puomin, he pääsivät etenemään torille.

Herra Abramowiczin käsivarsi oli jo ojentunut hänen tuekseen, kun hän kipusi ulos vaunuista. Neiti Fuchs ryntäsi paikalle parakin sisältä, ja hänen perässään tulivat kaikki kanslistit, puhelinvaihteen hoitajat ja sihteerit. Hän katsoi yksistä kauhistuneista kasvoista toisiin ja kysyi sitten: Mitä te tuijotatte? Nuori herra Abramowicz oli ensimmäinen, joka keräsi rohkeutensa, astui joukon eteen ja selvitti kurkkuaan:

Ettekö te tiedä, herra Puhemies? Yöllä tuli käsky.

Sairaalat tyhjennetään, kaikki sairaat ja vanhukset joutuvat lähtemään!

Siitä, miten Puhemies reagoi tähän ensimmäiseen tietoon, on olemassa useita todistajanlausuntoja. Toiset sanoivat, ettei hän epäröinyt sekuntiakaan. Hetkeä myöhemmin hänen nähtiin ajavan kuin myrskyn siivillä kohti Wesoła-katua, jotta saisi läheisensä mahdollisimman nopeasti turvaan.

Toisten mielestä hän oli ottanut uutisen vastaan lähes hilpeä tuike silmissään. Viimeiseen saakka hän oli kuulemma kieltänyt, että mitään karkotusta oli edes tapahtunut. Miten sellaista olisi muka voinut tapahtua getossa hänen tietämättään?

Mutta oli niitäkin, jotka väittivät nähneensä, miten epävarmuus ja pelko saivat Puhemiehen arvovaltaisen naamion äkkiä murenemaan. Eikö hän itse ollut eräässä puheessaan lausunut: Minun pyrkimykseni on ehättää aina vähintään kymmenen minuuttia ennen jokaista saksalaisten antamaa käskyä. Käsky oli annettu yön aikana, ja komendantti Rozenblatin täytyi olla asiasta tietoinen, koska geton poliisivoimat oli komennettu paikalle viimeistä miestä myöten. Kaikille asianosaisille oli ilmeisesti ilmoitettu, paitsi Puhemiehelle, joka oli viettänyt iltansa kabareessa!

Kun Puhemies saapui sairaalalle vähän ennen kahdeksaa tiistaiaamuna, koko Wesoła-kadun ympäristö oli eristetty. Sairaalan sisäänkäyntiä vartioi juutalaisten poliisien muodostama ketju, joka ei päästänyt ketään läpi. Juutalaispoliisien muurin suojissa Gestapo oli ajattanut paikalle isoja kuorma-autoja, joista jokaisen perään oli lisäksi kytketty kaksi tai kolme irtolavaa. Rozenblatin miehet raahasivat vanhuksia ja sairaita ulos sairaalarakennuksesta saksalaisten poliisiupseerien valvonnassa. Joillakuilla oli sairaalavaatteet yllään, toisilla pelkät alushousut, ja jotkut olivat ilkialastomia, riutuneet käsivarret ristissä rinnan ja kylkiluiden peittona. Muutama harva onnistui murtautumaan poliisien vartioketjun läpi. Tiesulkua kohti syöksyi valkoinen hahmo, jolla oli ajeltu pää ja jonka sinivalkoraitainen rukousviitta liehui hänen takanaan kuin viiri. Saksalaiset sotilaat kohottivat heti kiväärinsä. Miehen epäselvä voitonkarjaisu katkesi kesken, ja hän kaatui päistikkaa, yhtenä hulmahtavien kankaanpalasten ja veren ryöppynä. Muuan toinen pakenija haki suojaa lavojen ja kuormurien viereen ajetun mustan limusiinin takapenkiltä; autoja oli useita, ja kourallinen saksalaisia upseereja seisoskeli niiden vieressä seuraten tapahtumien melskeitä välinpitämättömänä. Pakenija oli juuri aikeissa kömpiä takaovesta sisään, kun autonkuljettaja kiinnitti SS-Hauptscharführer Günther Fuchsin huomion tunkeilijaan. Hansikkaaseen verhottu käsi tarttui pakoonpyrkijää tiukasti niskasta, ja Fuchs repi villisti huitovan miehen autosta, ampui häntä ensin rintaan ja sitten uudestaan, miehen jo maatessa maassa, päähän ja kaulaan. Kaksi järjestysmiestä syöksyi paikalle, tarttui miestä käsivarsista ja heilautti ruumiin verta vuotavine päineen lavalle, missä satakunta vangittua potilasta jo seisoi tiiviinä rykelmänä.

Tällä välin Puhemies oli tyynenä ja rauhallisena lähestynyt joukko-osaston johtajaa, SS-Gruppenführer Konrad Mühlhausia, ja pyytänyt päästä sisään sairaalan tiloihin. Mühlhaus kieltäytyi todeten, että kyseessä oli Gestapon johtama Sonderaktion, eikä juutalaisia näin ollen päästetty sulkujen läpi. Silloin Puhemies pyysi päästä konttoriin soittaakseen kiireisen puhelun. Kun tämäkin pyyntö evättiin, Puhemiehen väitettiin sanoneen:

Voitte ampua tai karkottaa minut. Mutta juutalaisvanhimpana minulla on jonkin verran vaikutusvaltaa getossa. Jos haluatte, että operaationne sujuu rauhallisesti ja arvokkaasti, teette viisaasti, jos suostutte pyyntööni.

Puhemies oli poissa tuskin puolta tuntia. Sillä aikaa Gestapo ajatti paikalle lisää kuorma-autoja ja lavoja, ja Rozenblatin järjestyspoliisiryhmä komennettiin sairaalan puutarhaan etsimään takakautta paenneita potilaita. Puistoon piiloutuneet potilaat kaadettiin maahan pampuilla ja kiväärinperillä; kadulle harhautuneet pakenijat saksalaisvartijat ampuivat kylmäverisesti. Säännöllisin väliajoin sairaalan puiston eteen kokoontuneesta omaisjoukosta kuului kirkaisuja tai tukahdutettuja huutoja, kun voimattomia potilaita tuotiin sairaalarakennuksesta yksi toisensa jälkeen läheisten voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. Yhä useamman katseet kohosivat sairaalan ylemmän kerroksen ikkunoihin, mistä ihmiset odottivat näkevänsä Puhemiehen valkohapsisen pään työntyvän ulos ja ilmoittavan, että operaatio oli päättynyt, että kaikki johtui silkasta väärinkäsityksestä, että hän oli neuvotellut viranomaisten kanssa ja että kaikki sairaat ja vanhukset voisivat nyt palata kotiin.

Mutta kun Puhemies puolen tunnin kuluttua ilmaantui ovelle, hän ei edes vilkaissut täyteen lastattua kuorma-autokolonnaa. Hän asteli ripeästi takaisin vaunujensa luokse ja asettautui istumaan, minkä jälkeen valjakko kääntyi ja lähti takaisin kohti Bałuty-toria.

Tuona päivänä, joka oli syyskuun operaation ensimmäinen, kuljetettiin yhteensä 674 potilasta geton kuudesta sairaalasta ensin kokoamisleireille geton ympäristöön ja sieltä edelleen eteenpäin junilla. Karkotettujen joukossa olivat Regina Rumkowskan kaksi tätiä, Lovisa ja Bettina, ja mahdollisesti myös Reginan rakas veli, herra Benjamin Wajnberger.

Jälkeenpäin monet ihmettelivät, miksi Puhemies ei ollut tehnyt mitään auttaakseen edes lähimpiään, vaikka kaikki olivat nähneet hänet sairaalan edessä ja keskustelemassa ensin SS-Gruppenführer Mühlhausin ja sen jälkeen komisario Fuchsin kanssa.

Jotkut arvelivat tietävänsä, mistä tämä alistuvuus johtui. Sanottiin, että Rumkowskin sairaalasta soittaman lyhyen puhelun aikana geton hallitsija Hans Biebow oli antanut hänelle lupauksen. Jos juutalaisvanhin suostuisi siihen, että kaikki geton vanhukset ja sairaat saisivat lähteä, hänellä olisi oikeus laatia karkotettavista oma henkilökohtainen listansa, kaksisataa tervettä ja työhön kelpaavaa miestä, jotka olivat hänen mielestään välttämättömiä gettohallinnolle ja saisivat siksi jäädä gettoon, vaikka muodollisesti ylittivät asetetun ikärajan. – Puhemiehen sanottiin suostuneen tähän sopimukseen paholaisen kanssa, koska se oli ainoa tapa turvata geton selviytyminen pitkällä aikavälillä.

Toiset kuitenkin väittivät, että lupausten aika oli ollut Rumkowskin osalta ohi jo samalla hetkellä, kun karkotukset alkoivat hänen tietämättään. Että kaikki, mitä viranomaiset olivat aikaisemmin hänelle luvanneet, oli silloin osoittautunut valheeksi. Mitä väliä siis oli muutaman omaisen hengellä, kun Puhemies ei voinut muuta kuin katsoa hämmentyneenä ja voimattomana vierestä, kun koko hänen hitaasti luomansa valtaisa imperiumi sortui tomuksi?

I

Muurien sisäpuolella

(huhtikuu 1940–syyskuu 1942)

Geto, getunya, getokhna, kokhana,

Tish taka malutka e taka shubrana

Der vos hot a hant a shtarke

Der vos hot oyf zikh a marke

Krigt fin shenstn in fin bestn

Afile a ostn oykh dem grestn

[Getto, oi getto, voi sinua,

rakas pieni gettoni, olet pilalla

Se kenen on valta ja voima

Se ken merkkiä kantaa

Sille annetaan kaunista

ja hyvää, suurenmoista]

Jankiel Herszkowicz: Getto, getunya

(sävelletty ja esitetty getossa n. 1940)

Getto: tasainen kuin kaivonkansi ukkospilvensinisen taivaan ja betoninharmaan maan välissä.

Jos sitä tarkastelee yksinomaan maantieteellisestä näkökulmasta, se voisi jatkua loputtomiin, sillä esteitä ei ole: yhä uusia rakennusten rykelmiä kohoamassa raunioista tai romahtamassa taas. Geton todelliset mitat tulevat kuitenkin näkyväksi vasta, kun sitä tarkastelee sisäpuolelta, niiden karkeatekoisten lankkuaitojen ja piikkilankojen takaa, jotka saksalaismiehittäjät ovat pystyttäneet.

Jos toisaalta olisi mahdollista saada getosta kokonaiskuva muulla tavoin – vaikkapa ilmasta käsin – olisi helppo havaita, että se koostuu kahdesta puoliskosta tai lohkosta.

Itäinen lohko on suurempi. Se ulottuu alueen keskellä sijaitsevalta Bałuty-torilta ja vanhalta Mariankirkon aukiolta – kirkon korkeat kaksoistornit näkyvät getossa kaikkialle – Łódźin vanhaankaupunkiin, josta on vain rippeet jäljellä, ja sieltä edelleen puutarhakaupunginosa Marysinia kohti.

Ennen sotaa Marysin on ollut rappeutunut siirtolapuutarha-alue, jonne on sinne tänne siroteltu työkaluvajoja, sikaloita ja ulkorakennuksia. Geton sulkemisen jälkeen Marysinin pienet viljelypalstat ja siirtolapuutarhamökit ovat muuttuneet kesäasunto- ja virkistysalueeksi, jota käyttävät hyväkseen geton hallitsevan eliitin valikoidut jäsenet.

Marysinissa sijaitsee myös suuri juutalainen hautausmaa ja aidan toisella puolella Radogoszczin tavara-asema, jonne raskaimmat materiaalitoimitukset saapuvat. Joka aamu Schutzpolizein yksiköt, jotka vartioivat gettoa vuorokauden ympäri, johdattavat juutalaiset työläiset getosta asemalle auttamaan lastauksessa ja kuormien purkamisessa, ja työpäivän päätyttyä sama poliisikomppania huolehtii, että työläiset viedään takaisin gettoon.

Geton itäiseen lohkoon kuuluvat kaikki korttelit suuren kauttakulkukadun Zgierskan pohjois- ja itäpuolella. Kaikki läpikulkuliikenne käyttää tätä katua, myös Łódźin itä- ja länsiosia yhdistävä raitiovaunuyhteys, ja saksalaiset santarmit vartioivat sitä lähes kortteli korttelilta. Geton kolmesta sillasta kaksi tiheimmin liikennöityä puusiltaa kaartuu Zgierska-kadun yli. Silloista ensimmäinen on vanhan torin tuntumassa. Toinen silta, joka tunnetaan nimellä Hohe Brücke, vie Mariankirkon kivijalalta Lutomierska-kadulle Kirchplatzin tuolle puolen. Läntiseen lohkoon kuuluvat vanhaa juutalaista hautausmaata ja Bazarowa-toria ympäröivät korttelit, joissa kerran sijaitsi vanha synagoga (nyt siitä on tehty talli). Ne geton harvat vuokratalot, joihin tulee juokseva vesi, ovat näissä kortteleissa.

Toinen iso katu, Limanowskiego, johtaa gettoon lännestä ja katkaisee siten läntisen lohkon kahteen eri osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. Täälläkin on puusilta, joskin harvemmin käytetty: Masarska-kadun silta.

Geton keskellä, missä kaksi pääkatua Zgierska ja Limanowskiego kohtaavat, on Bałuty-tori. Tori on geton mahalaukku. Kaikki geton tarvitsema materiaali sulatetaan täällä ja viedään sitten eteenpäin geton resorteihin. Tätä kautta kulkee myös suurin osa geton tehtaiden ja työpajojen valmistamista tavaroista. Bałuty-tori on geton ainoa puolueeton alue, missä saksalaiset ja juutalaiset kohtaavat; se on erillään kaikesta muusta, sitä ympäröi piikkilanka ja aidassa on vain kaksi herkeämättä vartioitua porttia: Łagiewnicka-kadun puolella ja arjalaisen Litzmannstadtin puolella Zgierska-kadun varrella.

Geton saksalaishallinnolla on paikalliskonttori Bałuty-torilla pienessä parakkirykelmässä, joka on aivan Rumkowskin sihteeristön vieressä – päämajaksi sitä kansan suussa kutsutaan. Samassa paikassa on myös keskustyövoimatoimisto (Centralne Biuro Resortów Pracy), Aron Jakubowiczin johtama laitos, joka koordinoi geton resorteissa tehtävää työtä ja vastaa viime kädessä koko tuotannosta ja kaikesta kaupankäynnistä saksalaisviranomaisten kanssa.

Välimaastoa.

Ei-kenenkään-maata, vai pitäisikö sanoa jokamiehenmaata keskellä tätä tiukasti valvottua juutalaisaluetta, paikka jonne on pääsy sekä saksalaisilla että juutalaisilla, jälkimmäisillä tosin vain siinä tapauksessa, että heillä on esittää voimassa oleva kulkulupa.

Tai kenties se on vain erityinen kipupiste geton keskellä, paikka joka selittää, miksi getto ylipäänsä on olemassa. Jättiläismäinen kokoelma rapistuneita epähygieenisiä rakennuksia, ja niiden keskellä – loppujen lopuksi – vain yksi suuri vientiasema.

Jo varhain hän oli havainnut olevansa jollakin tavoin eristyksissä muista. Hän puhui ja puhui, mutta kukaan ei kuullut, tai sitten sanat eivät tavoittaneet heitä. Kuin olisi istunut läpinäkyvässä lasikuvussa.

Nuo päivät, jolloin hänen ensimmäinen vaimonsa Ida makasi kuolinvuoteellaan.

Helmikuussa 1937, kaksi ja puoli vuotta ennen sodan puhkeamista, pitkän ja hänen suureksi surukseen hedelmättömäksi jääneen avioliiton jälkeen. Sairaus, joka kenties selitti Idan lapsettomuuden, oli kuihduttanut vaimon ruumiin ja sielun. Kun hän loppuvaiheessa kantoi tarjottimia huoneeseen, missä kaksi nuorta palvelustyttöä hoivasi hänen vaimoaan, Ida ei enää tuntenut häntä. Välillä vaimo oli häntä kohtaan kohtelias ja korrekti, puhui kuin vieraalle, välillä töykeä ja torjuva. Kerran Ida löi tarjottimen hänen kädestään ja huusi että hän oli dibek, joka oli karkotettava.

Hän valvoi Idan unta, kun tämä nukkui, sillä vain siten hän saattoi varmistaa että yhä omisti vaimonsa kokonaan. Ida makasi hikisissä lakanoissaan ja heittelehti villisti. Älä koske minuun, hän huusi, pidä saastaiset kätesi irti minusta. Hän meni porrastasanteelle ja huusi palvelustytöille, että piti lähteä hakemaan lääkäriä. Mutta tytöt vain tuijottivat häntä, ikään kuin eivät olisi käsittäneet, kuka hän oli tai mitä hän sanoi.

Lopulta hänen oli mentävä itse. Hän horjui ovelta ovelle kuin juopunut. Viimein hän löysi lääkärin, joka otti kaksikymmentä złotya jo siitä hyvästä että veti takin päälleen.

Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Hän kumartui Idan puoleen kuiskaillen tämän nimeä, mutta vaimo ei enää kuullut. Kaksi päivää myöhemmin hän oli kuollut.

Kerran hän oli koettanut onneaan samettitehtailijana Venäjällä, mutta bolševikkien vallankumous oli tullut väliin. Hänen vihansa kaiken maailman sosialisteja ja bundisteja kohtaan oli peräisin niiltä ajoilta. Minä tiedän kuulkaa kommunisteista kaikenlaista, mistä ei sovi hienoissa salongeissa puhua, hänellä oli tapana sanoa.

Hän piti itseään yksinkertaisena ja käytännöllisenä ihmisenä, jolla ei ollut sivistyneistön opittuja maneereja. Hän puhui niin että kaikki ymmärsivät, kovaan ääneen ja kuuluvasti, vaativalla, hiukan kimeällä äänellään, jonka kuullessaan moni käänsi katseensa inhoten pois.

Hän oli Theodor Herzlin Sionistien keskusjärjestön pitkäaikainen jäsen mutta pikemminkin käytännön syistä kuin palavasta uskosta sionistiseen asiaan.

Kun Puolan hallitus 1936 siirsi paikallisten juutalaisten seurakuntien vaaleja pelätessään, että sosialistit ottaisivat seurakunnissa vallan, kaikki Łódźin sionistit lähtivät kehilasta ja jättivät Agudat Israelin huolehtimaan yksin seurakunnan hallinnosta. Kaikki paitsi Mordechai Chaim Rumkowski, joka kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa seurakuntaneuvostossa. Hänen arvostelijansa vastasivat erottamalla hänet puolueesta, ja hänen sanottiin tekevän yhteistyötä vaikka itsensä paholaisen kanssa jos tarve vaatisi. Eivätkä sanojat tienneet, miten oikeassa olivat.

Kerran hän oli myös uneksinut elämästä rikkaana ja menestyvänä kangastehtaan johtajana, Łódźin legendojen vertaisena: Kohnin, Rosenblattin tai ylittämättömän Izrael Poznanskin kaltaisena. Jonkin aikaa hänellä olikin ollut kutomo erään toverinsa kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä liikeasioiden hoitoon. Hän hehkui raivosta, kun toimitus myöhästyi, ja epäili petosta ja viekkautta jokaisessa laskussa. Lopulta hän ja hänen toverinsa riitaantuivat. Sen jälkeen seurasivat tuo Venäjän-seikkailu ja konkurssi.

Kun hän palasi Łódźiin sodan jälkeen, hän kulki ovelta ovelle myymässä Silberstajn & Poika -nimisen yrityksen henkivakuutuksia. Hänen koputtaessaan ovelle ikkunoissa tungeksi uteliaita ja pelokkaita kasvoja, mutta kukaan ei uskaltanut tulla avaamaan. Häntä kutsuttiin Pan Śmierćiksi, herra Kuolemaksi, ja Kuoleman kasvot hänellä olikin, kun hän rahjusti kadulta toiselle, sillä oleskelu Venäjällä oli tehnyt hänestä sydänvaivaisen. Usein hän istui yksinään jossakin Piotrkowska-kadun muodikkaassa kahvilassa, niiden lääkäreiden ja asianajajien kantapaikoissa, joiden hienoissa piireissä hänkin olisi mielellään halunnut näyttäytyä.

Kukaan ei kuitenkaan halunnut samaan pöytään hänen kanssaan. He tiesivät, että hän oli sivistymätön mies, joka turvautui vakuutuksia kaupatessaan karkeisiin uhkauksiin ja loukkauksiin. Kościelna-kadun varrella asuvalle maalikauppiaalle hän sanoi, että tämä kaatuisi kuolleena maahan, ellei heti ottaisi vakuutusta itselleen ja perheelleen, ja seuraavana aamuna mies löytyi kuolleena luukkutiskinsä takaa, ja miehen vaimo ja