Viimeiset kirjoitukset

By Irmari Rantamala

Kirjailija ja punavanki Algot Untola ammuttiin mereen matkalla Suomenlinnaan toukokuussa 1918. "Viimeiset kirjoitukset" sisältää Untolan kirjoittamia poliittisia tekstejä, jotka veivät lopulta häneltä hengen. Teksteissään Untola asettuu puolustamaan suomalaisia työläisiä ja pohtii, miten nuoresta valtiosta voisi tulla tasa-arvoinen paikka elää, luokkataustasta huolimatta. Kun Untola pohtii kansalaissotaan johtaneita syitä, syyttävä sormi kääntyy kohti valkoisia ja suomalaisia porvareita.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788726302196

Book preview

Aikataulu viimeisten kirjoitusten taustaksi

Kansallinen häpeä

30.8.1917

Sillä muuksi ei voi sanoa sitä vaaliparollia, (vaalitunnusta. — Toim.) jonka merkeissä Suomen porvaristo on lähtenyt vaaleihin tämmöisenä historian hetkenä.

Sosialisteja vastaan! — siinä Suomen porvariston vaaliparolli! Ja tämä kaikki sillä historian suurella hetkellä, jolloin kansan oli ratkaistava elämänsä ja olemassaolonsa suurin kysymys, kysymys itsenäisyydestä! Tämä kaikki sillä sodan kauhujen, ihmiskunnan veren, tuskan, epätoivon ja ahdistuksen kutsumalla hetkellä, jolloin kansan piti lähteä toteuttamaan sitä unelmaa, joka halki kaikkien, pimeimpienkin aikojen kangastaa kansoille ihanimpana. Tuo ainoa vaaliparolli aikana, jolloin maailman kaikki sorretut kansat Puolasta ja Ukrainasta aina Albanian villeihin heimoihin asti nousevat epätoivosta, korottavat äänensä ja nostavat kätensä vaatimaan kansojen kalleinta: itsemääräämisoikeutta, itsenäisyyttä! Samana historian suurena hetkenä, jolloin Suomen varsinainen kansa, työläisjoukot yhtenä miehenä sosialistiedustajiensa kautta astuvat rohkeasti täyttämään kansalaisten pyhintä velvollisuutta, astuvat lausumaan julki sen, että meillä, kuten jokaisella muullakin kansalla, täytyy olla vapaus, oma vapaa isänmaa, täytyy olla ei armosta, vaan oikeutemme ja kansojen yleisen oikeuden voimasta — samaan aikaan kutsuu Suomen porvaristo joukkonsa taisteluun samoja sosialisteja vastaan, oman maansa työläisjoukkoja vastaan.

Suomen porvaristo kutsuu poikiansa ja tyttäriänsä taisteluun niitä maansa työläisjoukkoja vastaan, jotka ovat tässä maassa työllä, hiellä ja tuskalla luoneet kaiken, porvariston hyvinvoinnin ja muun, ja jotka nyt tajuten historiallisen hetken tärkeyden ja kansalaisvelvollisuuden ovat kotona ja idässä ja lännessä puuhanneet ja tehneet parhaansa voidakseen jättää tulevalle polvelle perinnöistä kalleimman: vapaan isänmaan, ovat puuhanneet sitä, ei sotavoittoja tavoitellen, vaan puhtain mielin, ei porvarillisissa petollisissa isänmaallisissa kulkusissa prameillen ja helisten, vaan koruttomin, karuin sanoin, sanoin, joiden luulisi voivan koskea jokaisen sydämeen ja vereen, niitä samoja oman maansa työläisiä vastaan kutsuu Suomen porvaristo poikansa ja tyttärensä. Koskee vereen, koskee kaikkeen. Kirjoitan oman itseni edessä, oman omantuntoni edessä, ja jos minä näkisin yhdenkään tuon häpeän edessä kyyneltyvän silmän, jos kuulisin yhdenkään hiljaisen poven huokaavan tuskasta tuota häpeää lukiessaan, niin olisin onnellinen.

Niin, me porvarit — sanon me, koska epäselvyyttä ei sittenkään enää jääne. Kun yö tulee, lähtevät hyenat luolistansa. Kun pimeys saapuu, heitetään naamari pois kasvoilta. Suurlakkoa seuranneen taantumuksen alkaessa, silloin kun pimeys uhkasi, lausui ruotsalaisen puolueen herra — nimen voin vaadittaessa osoittaa — yksityisessä seurassa törkein sanoin, kuinka heillä on venäläinen mahti turvana työläisiä vastaan. Ja hän ei ole läheskään ainoa.

Meillä on venäläiset tykit muutaman metrin päässä siitä eduskuntatalosta, jossa pitäisi vapaan kansan päättää elämästänsä. Missä on sitä ajatellessa teidän sydämenne te nuoret, joita nyt kutsutaan taisteluun maanne sorretuita, paljon kärsineitä työläisjoukkoja vastaan? Miten sykähtää teidän povenne paras niinä hetkinä, jolloin teidät lähetetään ja te lähdette vaalien edellä kokonaan veljiänne ja sisarianne, niitä kovia kokeneita työläisiä vastaan, jotka koettavat teille hankkia perinnöistä pyhimmän: vapaan isänmaan. Millä veitsellä leikkelevät teitä silloin ne nuoren veren äänet, ne nuoren sydämen ja poven äänet, joiden täytyy teissä nuorissa, teidän nuorten povissa, kuulua tuhannesti herkempinä ja hellempinä kuin meidän vanhempien povissa?

Silmiini osui äsken Suomettaresta pari kirjoitusta, joissa äskeistä eduskunnan säätämää lakia yritettiin tehdä suorastaan naurun alaiseksi, nimittämällä sitä kömpelösti keksityllä haukkumanimellä Lex Abramovitsh, s.o. Abramovitshin laki. No niin. Oli äsken aika, jolloin Suomen porvarit juoksivat kaikilla ilmansuunnilla, kolkuttivat kerjäläisinä kaikille oville, anoen Suomelle myötätuntoa. Minä tiedän niistä kerjuuretkistä kertoa paljon surullista, jota olen kuullut ulkopuolella Suomen rajoja. Nyt nousee Abramovitsh, puhuu puhtaan sydämensä koko lämmöllä Suomen, sen vapauden hyväksi koruttoman sanan, ystävän sanan, ja Suomen porvarillinen sanomalehdistö lähtee siitä tekemään ruokotonta ivaa. Kuunnelkoon kukin sitä ivanaurua parhaallansa, sydämellänsä ja verellänsä ja vastatkoon itse itsellensä, eikö hän ole siinä kuullut yön tulosta rohkaistuneen petolinnun raakuntoa ja pankoon käden povellensa ja vastatkoon onko silloin syytä punastua yhteisen kansallisen häpeän puolesta. Kannoimmehan me porvarit kyllä aikoinaan kukkia sille ruusu-Kerenskille, joka nyt näkyy yhä ja yhä lujemmin vannovan nagaikoilla tuhota niin Abramovitshit kuin lex Abramovitshitkin. Keisariin sinä turvasit, keisarin luo pitää sinun myös menemän, — sanoo raamattu. Suomen nuoriso: ystävääsi sinä ivaat ja syljet — nagaikan alla pitää sinun kumartuman. Eikö vaaliparollisi ole suuri! Etkö voi kansojen keskessä kulkea ylväin päin! Etkö voi ylpeillä johtajistasi. Sinä odotit niiltä hetken suuruutta vastaavia tekoja — ne kutsuvat sinua taisteluun oman maasi työläisiä vastaan!

Tekisi mieli puhua sydämen kyllyydestä hetkellä, jolloin koetetaan tukahduttaa ainoaa vapautemme puolesta kohotettua ääntä: tallata raa’asti maahan lex Abramovitsh. Odotettaneeko siitäkin arvonantoa? Millä äärimmäisellä halveksimisella muinoin puhuttiin Pietarissa yksityisissä venäläisissä seuroissa niistä suomalaisista, jotka Bobrikoffin aikoina kokivat turvata keisariin, unohtaen velvollisuutensa. Niitä halveksivat nekin, jotka niitä aseenansa käyttivät. Hallussani on yksityisiä minulle lähetettyjä venäläisiä ystävieni kirjeitä, joista voisin poimia masentavia otteita. Vielä v. 1909 lausuivat minulle Hämeenlinnan leirille saapuneet lähes kymmenkunta venäläistä sivistynyttä reservivänrikkiä asioista puhuessansa, että: se on huono kansalainen, joka ei pidä maansa vapaudesta kiinni. Vuoris-jutussa hosuessaan tuli herra Rantakari Uudessa Aurassa todenneeksi sen tosiasian, että — kuten hän kirjoitti — hänen taipuvaisia puolueveljiään Pietarissa halveksitaan ja hän todisti sen m.m. sillä, että Bobrikoffin aikuinen Venäjän hallitus ei asevelvollisuusasiassa sovintoa puuhatessaan kääntynyt nöyrien, halveksimiensa vanhasuomalaisten puoleen, vaikka ne olivat vallassa, vaan kutsui sovintoa tekemään kiivaimman vastustajansa, Mechelinin, miehen, jonka ihanimpana unelmana oli varmasti vielä kuolinhetkelläkin se ainoa, jonka saavuttamiseksi Suomen työläisjoukko, sosialidemokratia on koko maailman kansojen edessä julki lausunut kansan kalleimmat vaatimukset — ja tämän teon porvarillinen sanomalehdistö tallaa lokaan raa’alla ivalla. Kun elämällä ei ole oikeuden pohjaa, sortuu kaikki jalo likaan. Kun tahto on siras, kun päämääränä on riisto, huudetaan yötä avuksi, päivää poistuvaksi — huudetaan kansan poikia ja tyttäriä rikoksista suurimpaan, taisteluun niitä oman maansa työläisiä vastaan, joissa on vielä uuden päivän, uuden valon turva ja tae!

Voi kansaa johtajiensa tähden. Voi johdettavaa nuorisoa, jota kutsutaan taisteluun veljiänsä vastaan aikana, jolloin koko epätoivoon syösty ihmiskunta janoaa suuria tekoja.

Juventus, serva te ipsum et nos

9.9.1917

S.o. nuoriso, auta itseäsi ja meitä.

Sillä tahtoisin yhäkin kirjoittaa asiasta, josta ei koskaan voida kirjoittaa kylliksi tällä hetkellä. Tällä hetkellä, jommoista kansamme ei ole vielä elänyt, eikä tule elämään, tahtoisin vedota nuorisoon, jota velvoittaa nuori sydän, nuori veri ja kaikki suuret kauniit toiveet, jotka on nuorisoon pantu. En vetoa niihin riiston paaduttamiin vanhoihin, joiden korva on jo kiveä, sydän kalliota, kalliota kaikelle hyvälle, suurelle ja jalolle ja joiden omatunto on jo kuin kuiva säämyskänahka. Mutta minäkin olen elänyt kerran nuoruuden ajan, elänyt tosin turhaan — ja tiedän, että sinä aikana, ainakin paraina hetkinä ja kun ajan kello osoittaa suurta tiimaa, on veri altis, omatunto herkkä ja sydän sykähtää nopeasti. Siksi, juuri siksi minä näinä kohtalokkaina hetkinä vetoaisin nuorisoon, porvarilliseenkin, tai oikeastaan juuri porvarilliseen, sillä muut, sen veljet, työläisnuoriso, on jo kuullut, nuoren sydämensä kaikella alttiudella, puhtaan mielensä kaikella valmiudella. Minä puhun siitä sydämen pakosta, josta puhutaan yhteisessä suuressa asiassa silloin, kun laineet lyövät korkeimmillansa ja yhteinen alus vapisee myrskyssä ja kuuluu vain epätoivoisen ihmiskunnan suurien tekojen pauhu ja vuodatetut verivirrat heittävät pimeälle taivaalle punaista hohdettansa. Sen näytelmän edessä minä tahtoisin puhua ja huutaa ja vedota nuorisoon, jossa on tulevan valon toivo. Minä veton sen nuorison sydämeen ja omaantuntoon tuon yhteisen asian hyväksi, että se nuoriso voittaisi tällä hetkellä itsensä, yhtyisi maansa työmiehiin ja lähtisi käsi kädessä tämän kanssa luomaan sitä Suomea, jossa tuntisi kulkevansa vapaana silloin, kun luokkaedut taas eroittavat tiet. Vetoan nuorison sydämeen ja vereen, kaikkien nykyään orjuudesta vapauteen pyrkivien kansojen nimessä, joiden asiasta meidän asiamme on osa. Sillä porvarit ovat pettäneet maan toivon, kavaltaneet kansan suurimman asian. Niinkuin myrkyllinen toukka ovat ne syöneet kansan, työväen lausumaa, vapauttavaa sanaa ja luokkaetujen, riistämisoikeuksiensa sokaisemina julkeilla vihjauksillaan kutsuneet väliaikaisen hallituksen kasakka- ja kirgiisijoukkoinensa avuksensa Suomen vapauden tuhoksi, kutsuneet ilkkuen, saastainen ilo povessa. On näet julkeaa ulkokullaisuutta kieltää sitä ilmeistä tosiasiaa, että porvaristo, sanon taas: me porvaristo, saadakseen sosialistisen eduskunnan hajoitetuksi, sen alkaman kansan vapautustyön lokaan poljetuksi, keinotteli oman maansa eduskuntaa väkivallalla hajoittamaan vieraan maan vastavallankumoukselliset pistimet. Kun lisäksi tietää, että Venäjän täkäläiset valistuneet sotaväenosastot päällikköinensä kieltäytyivät hirttämisen uhallakin alentumasta siihen Suomen porvarien haluamaan rikokseen, niin käsittää minkä kaamean häpeän peittämänä Suomi, sen porvaristo, nyt seisoo Venäjän ja koko maailman edessä. En vetoa nuorisoon työväen hyväksi, vaan kansan ja nuorison itsensä, sillä nuoriso hukkuu häpeään, kansan yli leviää tahra, jos se nuoriso ei nyt tajua, kenen riveissä on sen nuoren sydämen ja alttiin miehuuden paikka tällä valitulla hetkellä, hetkellä, jolloin oman porvaristomme ilkkuessa ja häväistessä koko maailman sydän, Ukrainan venäläisestä sydämestä lähtien ja Venäjän sotilaan sydämestä lähtien on antanut kauniin tunnustuksen sille, mitä Suomen työväki on tehnyt. Jos kansan suuren osan niin törkeästi pettänyt ja häväissyt porvaristo saisi ensi vaaleissa entisenkään määrän edustajia, olisi se