Messias

By Kari Nenonen

Toimittaja Johannes Korpi pääsee huikaisevan kloonausjuonen jäljille: Torinossa säilytetään käärinliinaa, jolla huhutaan olevan merkityksellinen historia, ja nyt käärinliinan avulla aiotaan kloonata ei enempää eikä vähempää kuin itse Jeesus Nasaretilainen. Ja vielä kahtena kappaleena. Tarkoituksena on luoda Israelille uusi kuningas, mutta kuinka käy, kun klooneilla onkin oma tahto, ja tapahtumiin puututaan myös avaruudesta – tai taivaasta? Alun perin 1980-luvulla julkaistun vauhdikkaan scifi-tarinan huimat käänteet vievät lukijansa Suomesta Italiaan, Englantiin ja Israeliin, ja suuren selittämättömän äärelle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 31, 2023
• ISBN: 9788728501566

Book preview

Messias

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1989, 2023 Kari Nenonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728501566

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I luku

22.11. A.D. 1973

Kaiken vaivannäkönsä päätteeksi Johannes Korpi oli vähällä myöhästyä koko tilaisuudesta. Hänen hengästynyt sisääntulonsa Torinon entisen kuninkaallisen palatsin saliin, missä lehdistötilaisuus pidettiin, sai osakseen paheksuvia katseita, sillä virallinen ohjelma oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa ja kardinaali Michele Pellegrino piti parhaillaan puhettaan. Korpi oli yksinkertaisesti lähtenyt liikkeelle liian myöhään, sillä Torino ei ollut hänelle kovinkaan tuttu kaupunki eikä suuntavaisto kuulunut hänen parhaiten kehittyneisiin aisteihinsa. Hänen laiha puolustuksensa, jota hänen ei helpotuksekseen tarvinnut esittää kenellekään muulle kuin itselleen, oli se, että hän oli päässyt vuoteeseen vasta puoli neljältä samana aamuna ajattuaan yöllä Roomasta Torinoon.

Hän oli Italiassa aivan muista syistä kuin Santa Sidonen eli Pyhän Käärinliinan vuoksi, jota tuo tilaisuus koski. Itse asiassa hän ei olisi edes tiennyt mitään koko tilaisuudesta ellei muuan hänen roomalainen ystävänsä, IlPopolon toimittaja, olisi maininnut siitä hänelle sunnuntaina hieman huvittuneesti virnuillen, kuten kunnon kommunistin sopi, kun kyseessä oli niin sanottu pyhäinjäännös.

– Ne aikovat näyttää sen rievun ensi perjantaina koko maailmalle suorassa tv-lähetyksessä, kyseinen ystävä oli sanonut hänelle Corso Vittorio Emanuelella, Rooman kansainvälisellä lehdistöklubilla, missä he olivat istuneet pohtimassa mm. maailman väestökasvun ongelmia, joita käsittelevää WHO:n konferenssia Korpi oli varsinaisesti Roomassa seuraamassa.

– Minkä rievun? hän oli kysynyt kiinnostumatta ja hieman kärsimättömästikin, sillä huomautus oli katkaissut jonkin hänen mielessään pyörittelemänsä ja sillä hetkellä tärkeänä pitämänsä ajatuksen.

– Torinon käärinliinan, ystävä oli hymähtänyt. – Erään Suuren Kirkkomme suurimmista aarteista: neljä metriä pellavakangasta, jonka miljoonat uskovaiset uskovat olevan juuri se käärinliina, joka löydettiin Kristuksen haudasta hänen noustuaan kuolleista. RAI lähettää siitä perjantaina puolen tunnin ohjelman, joka televisioidaan suurimpaan osaan katolista maailmaa. Niin kuin maailmasta ja Italiasta erityisesti ei tällä hetkellä löytyisi mitään tärkeämpää televisioitavaa.

– Joku on muistaakseni joskus maininnut siitä minulle. Onko kyse siis jonkinlaisesta virallisesti hyväksytystä pyhäinjäännöksestä? Korpi oli kysynyt väheksyvästi, sillä häen suhtautumisensa katolisen kirkon virallisiin ja epävirallisiin reliikkeihin oli varsin skeptinen; olisihan eri puolilla maailmaa kirkoissa palvottavissa vapahtajamme ristin kappaleita riittänyt raaka-ainetta hyvinkin kolmeen kromosomikokoiseen ristiin ja nauloja, jotka lävistivät meidän vapahtajamme kädet oli sen verran, että jos ne kaikki olisivat aitoja, niin Jeesuksella olisi täytynyt olla puusepäksikin varsinaiset lapiot käsiksi, jotta niille kaikille olisi riittänyt lävistettävää.

Hänen ystävänsä oli nyökännyt ja kohottanut viinilasiaan.

– Jos kaipaat kaupallista jutunaihetta, niin painu katsomaan sitä liinaa, tämä oli sanonut hymähtäen. – Torinossa pidetään torstaina lehdistötilaisuus, jossa kyseinen reliikki näytetään ensimmäistä kertaa uuden ajan historian aikana julkisen sanan edustajille. Ja käärinliinan historia on kunnioitettavan pitkä, oltiin siitä muuten mitä mieltä tahansa. Se on todistettavasti peräisin ainakin 1300-luvulta. Ja jo pelkästään esineenä se on varsin kiinnostava ja monia vakavasti otettavia tieteellisiä kysymyksiä herättävä.

– Kuten? hän oli kysynyt hieman kiinnostuneempana, sillä hänen ystävänsä maininta kaupallisesta jutunaiheesta oli iskenyt suoraan asian ytimeen eli hänen laihaan lompakkoonsa. Vaikka Johannes Korpi olikin varsinaisesti tiedetoimittaja, hänellä ei ollut ainakaan siihen mennessä koskaan ollut varaa suhtautua yliolkaisesti mihinkään kaupaksi käyvään aiheeseen.

– Käärinliinassa näkyy kokovartalokuva – edestä ja takaa – ristiinnaulitusta miehestä, hänen ystävänsä oli selittänyt hieman alentuvasti kun hän ei ollut selvillä tuosta tämän kulttuuripiirissä ilmeisesti hyvin tunnetusta asiasta. – Se on todella hyvin vaikuttava. Ja kaiken lisäksi negatiivi.

– Negatiivi?

– Aivan. Kuva tulee parhaiten esiin, kun se ensin valokuvataan ja sitä katsotaan sitten negatiivista. Kuva on siis itsessään negatiivi, ainakin kuusisataa vuotta vanha negatiivi. Äläkä hymyile noin vinosti: se on tunnettu ja todistettu tosiasia. Siihen voi suhtautua yhtä vakavasti tieteellisenä ongelmana kuin uskonnollisena mysteerinäkin. Olen hieman hämmästynyt, ettet sinä tosiaankaan tiedä mitään Torinon käärinliinasta; onhan se melko usein käsitelty aihe myös tiedelehdistössä.

– Ilmeisesti pääasiassa katolisessa tiedelehdistössä, hän oli sanonut ja myöntänyt sitten, että asia oli kyllä hänelle tuttu, mutta että hän oli pitänyt sitä lähinnä samaan ryhmään kuuluvana asiana kuin verta itkevät patsaat ja stigmaatiot ja muut ihmeet, jotka aina silloin tällöin kohauttivat katolista maailmaa.

– Se on eri luokan asia, hänen ystävänsä oli murahtanut. – Ja huolimatta siitä, mitä minä sanoin sen ohjelman tärkeydestä, minä aion myös katsoa sen.

– Taidanpa lähteä sinne Torinoon, hän oli sanonut tietämättä, että siitä tuli yksi hänen elämänsä tärkeimmistä päätöksistä.

Mutta kaikkein esimmäiseksi se päätös oli aiheuttanut hänelle suuria hankaluuksia ja hermoja koettelevaa taistelua Vatikaanin byrokratiaa vastaan. Sillä pääsyluvan saaminen tuohon lehdistötilaisuuteen ei enää siinä vaiheessa ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin hän oli kuvitellut. Se oli vaatinut kymmenien eri virkamiesten puheilla juoksentelua, useita pikasähkeitä eri puolille maailmaa suositusten saamiseksi ja lopuksi vielä Suomen lehdistöattasean epävirallisia suhteitakin, niin että mikäli Korvella olisi ollut jotain hiemankin tähdellisempää tekemistä Roomassa, hän olisi todennäköisesti luopunut koko jutusta, koska niin kiinnostunut hän ei siitä jutusta sentään ollut. Mutta hän oli ollut joka tapauksessa lähdössä Pohjois-Italiaan, Milanoon, missä hänellä oli lauantaiksi sovittu haastattelu erään aivotutkijan kanssa, joten hän päätti kestää loppuun asti ja hänen vaivansa oli palkittu puoli kymmeneltä keskiviikkoiltana, kun eräs Vatikaanin virkamies oli ojentanut hänelle tuon kallisarvoisen kortin, joka oikeutti hänet niiden puolensadan armoitetun joukkoon, jotka saisivat nähdä Torinon käärinliinan omin silmin.

II luku

Jos olisin saapunut Torinon entiseen kuninkaalliseen palatsiin viisikin minuuttia myöhemmin, olisi sisäänpääsyni todennäköisesti evätty, eikä näitä rivejä olisi koskaan kirjoitettu. Minusta on kuitenkin myöhempien tapahtumien aikana tullut jonkinlainen fatalisti, joten tunnen tässä yhteydessä suurta houkutusta sanoa, että ehkä oli tarkoitettu että ehdin paikalle. Ehkä oli tarkoitus, että Ricardo mainitsi minulle siitä rätistä. Ehkä oma osuuteni myöhemmissä tapahtumissa ei ollut lainkaan sattumaa. Ehkä puhdasta sattumaa ei olekaan.

Kardinaali Michele Pellegrinon selostaessa paikalle kerääntyneille tiedotusvälineitten edustajille ja kirkonmiehille syitä Vatikaanin päätökseen näyttää käärinliina vihdoin kaikelle kansalle televisiossa, annoin katseeni harhailla yleisöjoukossa tuttuja kasvoja etsien. Se on minulle vaistomaiseksi muodostunut tapa, sillä olen luonteeltani melko seurallinen ja olen sen lisäksi havainnut työssäni, että varsinkin ulkomailla pidetyissä lehdistötilaisuuksissa pääsee parhaiten sisälle oudompaan aiheeseen keskustelemalla jonkun tutun kollegan kanssa. Ainakaan minun erikoisalallani toimittajat eivät istu mustasukkaisesti tietojensa päällä vaan tietämätöntä kollegaa autetaan auliisti, etenkin kun on kyse tiedoista, jotka periaatteessa ovat jokaisen saatavilla erilaisista lähteistä, kuten Torinon käärinliinankin kohdalla oli kyse.

Löysinkin muutamat puolitutut kasvot ja olin juuri aikeissa ryhtyä hivuttautumaan lähemmäs erästä Sciencen toimittajaa, kun katseeni osui tuttuun hahmoon, joka sai minut hetkessä unohtamaan aikomukseni. Taisin suorastaan säpsähtää ja jouduin katsomaan toisenkin kerran ennen kuin uskoin silmiäni. Sillä Arthur Stevesonia, tunnettua englantilaista biologia ei olisi aivan ensimmäiseksi uskonut löytävänsä sen kaltaisesta lehdistötilaisuudesta.

Mutta siellä hän vain seisoi, melkein eturivissä kardinaali Pellegrinon edessä olevan pyöreän antiikkipöydän ympärille kehään ryhmittyneitten kuulijoitten joukossa. Kun sanon tunnettu tarkoitan tunnettua siinä merkityksessä kuin tiedemies – joitakin harvoja alansa jättiläisiä lukuunottamatta – yleensä voi olla tunnettu. En usko että muut paikalla olleet toimittajat – ellei heidän joukossaan sitten sattunut olemaan nimenomaan biologiaan erikoistuneita tiedetoimittajia – tunsivat Stevesonia. Tiedemiehestä tulee vain harvoin julkisuuden henkilöä ja vielä harvemmin hän sellaiseksi haluaakaan. Kokemuksen mukaan edes Nobelin palkinto ei nykyisin tee tiedemiehestä kuuluisaa suuren yleisön keskuudessa. Toisaalta oman alansa piirissä useimmat jotakin aikaan saaneet tiedemiehet ovat kuuluisia Moskovasta New Yorkiin ja kaikkialla tiedemaailmassa siltä väliltä.

Arthur Steveson oli kuitenkin noussut hetkeksi myös laajempaan julkisuuteen kuusikymmenluvulla, tosin hänen kannaltaan hyvin haitalliseen ja masentavaan sellaiseen. Hän oli silloin joutunut joksikin aikaa paheksuvan julkisuuden valokeilaan paljastamalla eräälle populaaritiedejulkaisulle, että hän oli onnistunut pitämään ihmisen sikiötä elossa koeputkessa peräti kaksikymmentäkolme vuorokautta. Siinä ei itseasiassa ollut edes kyseisen artikkelin kärki vaan siinä, että hän oli tutkijatoverinsa, lääketieteen tohtori Walther Rutherfordin kanssa suorittamissaan kokeissa saanut vakuuttavaa näyttöä sille, että teoriassa voisi myös mies joskus tulevaisuudessa tulla raskaaksi ja synnyttää – tosin ainoastaan keisarinleikkauksella.

Se oli mielenkiintoinen ja hyvin perusteltu mielipide, joka perustui laajaan tietämykseen istukan ja ihmisen vatsakalvon ominaisuuksista. Mutta itse artikkelin pääasia hautautui hetkessä sen myrskyn alle, mikä nousi Stevesonin koeputkisikiöistä. Steveson-parka joutui paljastuksensa johdosta melkoisen parjauksen kohteeksi, missä eivät vähiten olleet mukana hänen kollegansa. Hänen puuhailunsa leimattiin jokseenkin yksiselitteisesti moraalittomiksi, edesvastuuttomiksi ja epähumaaneiksi ja koko hänen siihen asti arvostettu maineensa ja uransa oli raunioitua tuohon yhteen artikkeliin. Muutaman vaisun puolustautumisyrityksen jälkeen Steveson julkaisi lyhyen lausunnon, jonka mukaan hän oli luopunut ihmissikiöiden käyttämisestä tutkimuksissaan ja häipyi sen jälkeen viisaasti julkisuudesta.

Sain myöhemmin tietää, että Stevesonin motiivi tuon kohtalokkaan haastattelun antamiseen oli ollut yksinomaan raha. Hän tarvitsi rahaa tutkimustensa jatkamiseen, sillä sikiötutkimuksiaan hän teki hyvin pitkälle yksityisesti. Hän kehitti myyvän aiheen miehen raskaudesta ja sai rahaa suurelta Yhdysvaltalaiselta tiedelehdeltä, mutta joutui samalla kiusallisen huomion valokeilaan. Hänen ainoa virheensä oli, että hän paljasti kokeensa julkisesti hieman ennenaikaisesti: haistelematta ensin maailman moraalista ilmapiiriä – virhe, johon lukemattomat tiedemiehet ovat syyllistyneet uransa aikana. Jos Arthur Steveson olisi odotellut kymmenisen vuotta, hän olisi saattanut olla niiden juhlittujen sankareitten joukossa, joiden ansiosta maailmassa on tällä hetkellä sadoittain ihkaeläviä koeputkilapsia.

Tunsin Arthur Stevesonin ihmisenä vain pintapuolisesti. Olin tuon hänen 60-luvun haaksirikkonsa jälkeen haastatellut häntä vain kerran erääseen geeniteknologiaa käsittelevään artikkeliin ja hän oli silloin ollut hyvin varautunut ja vastahakoinen ja vaatinut ennen haastattelua minulta kirjallisen lupauksen, että hän saisi oikeuden tarkistaa ja korjata artikkelini ennen kuin se julkaistaisiin ja ettei siihen tulisi mitään hänestä henkilönä. Hän oli saanut ymmärrettävän fobian lehdistöä kohtaan. Onnistuin kuitenkin murtamaan jään väliltämme ja saamaan hänet rentoutumaan ja vapautumaan ja hän puhui enemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan ja uskoakseni huomattavasti enemmän kuin hän itse oli aikonut puhua. Hän ei tarkistuksessaan tehnyt artikkeliin muita muutoksia kuin täsmennyksen pariin lauseeseen vaikka siitä oli tullut loppujen lopuksi enemmän henkilökuva kuin tiedeartikkeli enkä usko kehuvani kun sanon, että se artikkeli toi hänelle jonkin verran myötätuntoa ja ystäviä.

Henkilökohtainen mielikuvani Stevesonista oli, että hän oli huippuälykäs, hyvin originelli ja tiedemieheksi epätavallisen voimakkaasti mystiikkaan taipuvainen mies. Viimeisin määre on toki varsin suhteellinen kun muistaa, että kvanttimekaniikka ja ydinfysiikka alkavat teorioissaan ainakin popularisoituina muistuttaa enemmän mystiikkaa kuin tiedettä. Mutta Arthur Stevesonin usko biologisten lakien takana vaikuttavaan korkeampaan voimaan oli erityisen voimakas eikä hän kaihtanut siitä puhumista. Sikäli tietysti uskon ymmärtäväni miksi hän oli Torinossa juuri silloin. Mutta jos joku olisi sillä hetkellä kertonut minulle todellisen syyn hänen paikalla oloonsa, olisin epäilemättä uskonut Arthur Stevesonin menneen päästään sekaisin.

En tuppautunut Stevesonin seuraan lehdistötilaisuuden aikana. Vaistosin ettei hän erityisemmin ihastuisi minun näkemisestäni ja hänen olisi ollut hyvin helppo torjua seurani tilaisuudessa, jossa yleisön ei edes oletettu keskustelevan keskenään. Päätin siis vain olla kadottamatta häntä silmistäni ja jossain sopivassa tilaisuudessa pressin päätyttyä mennä juttelemaan hänen kanssaan ja ehdottamaan vaikka yhteistä lounasta.

Michele Pellegrinon jälkeen puhui RAI-tv:n toimittaja Fortunato Pasqualino, joka korosti puheessaan käärinliinan tieteellisesti mielenkiintoisia puolia. Laittelin kuunnellessani kameroitani kuvauskuntoon, sillä minua kiinnosti ennen kaikkea saada otetuksi käärinliinasta mahdollisimman monta onnistunutta sekä mustavalkoista paperikuvaa että väridiaa. Tiesin sen verran, että käärinliina oli valokuvattu viimeksi joskus 30-luvulla, jolloin sen negatiiviluonnekin oli paljastunut. Päättelin siksi, että kuvilla olisi jonkinlaista myyntiarvoa vaikka kaikki paikalla olevat saisivat näpsäistyä siitä muutaman onnistuneen otoksen. Historiallisen taustan ja muut artikkelin vaatimat tosiasiat ottaisin selville myöhemmin.

Vielä tuossa vaiheessa käärinliina oli siis minulle puhtaasti taloudellinen kiinnostuksen aihe ja mietin kameroitani näprätessäni vaihtoehtoja, joiden avulla saisin mahdollisimman varmasti ja kivuttomasti korvauksen Torinonmatkani aiheuttamasta ajan- ja rahanmenosta. Lisäsin mielessäni matkan debetpuolelle myös Arthur Stevesonin. Olin jo tehnyt vakaan päätöksen, että hankkisin häneltä haastattelun, jossa panisin hänet kertomaan ajatuksistaan nyt kun keinohedelmöitys ja koeputkilapset olivat jos eivät aivan yleisesti hyväksyttyjä niin joka tapauksessa hyväksyttyjä tosiasioita. Itse asiassa olin enemmän innostunut Arthur Stevesonista kuin käärinliinasta, jota meidät tarkkojen turvatarkastusten jälkeen vietiin katsomaan Italian television kommentaattorin lopetettua puheensa.

Käärinliina oli ripustettu tammikehyksiin suureen sveitsiläissaliin, mihin noustiin konferenssihuoneesta marmoriportaita juhlallisen hiljaisuuden vallitessa. Olin kuullut, että tätä ennen käärinliinaa oli esitelty kuninkaallisen palatsin parvekkeelta pyhiinvaeltajille vain joka kymmenes vuosi tai harvemmin eikä silloinkaan kokonaan auki käärittynä, joten juhlavaan tunnelmaan oli tietysti aihettakin.

Silti minusta tuntui hieman liioitellulta ja kiusalliselta kun monet kollegoistani – kirkonmiesten ohella – putosivat polvilleen ja itkivät liikutuksesta nähdessään tuon vanhan ja hauraannäköisen kankaan edessään. Minuunkin käärinliina teki kieltämättä suuremman vaikutuksen kuin olin odottanut, mutta ryhdyin silti näpsimään valokuvia.

Minuun Torinon käärinliinassa teki suurimman vaikutuksen se, että siinä hahmottui ensisilmäyksellä ja tarkemmallakin katsomisella aluksi niin vähän. Olin varautunut näkemään jonkinlaisen selkeän, keskiaikaisen kömpelön kuvan kärsivästä Kristuksesta, mutta itseasiassa jouduin katselemaan melko kauan ennen kuin hahmotin kellastuneesta kankaasta kaksinkertaisen kokovartalokuvan alastomasta miehestä. Mutta kun kerran olin sen hahmottanut, se oli kyllä täysin selvä eikä sitä missään tapauksessa voinut pitää ajan patinan ja tahrojen sattumalta muodostamana kuvana kellastuneella pellavakankaalla: sen mittasuhteet ja varjostukset olivat valokuvamaisen luonnonmukaiset ja aivan toista luokkaa kuin mihin keskiaikaiset maalarit kykenivät.

Ottaen huomioon kuinka tarkoin käärinliina oli vuosisatojen ajan varjeltu ja suojeltu ja kuinka perusteellisiin turvatarkastuksiin meidän oli alistuttava ennen kuin meidät päästettiin sen luo, tilaisuuden vartijat olivat hämmästyttävän suopeita ja sallivat meidän jopa koskettaa kangasta. Minäkin kosketin sitä ja se tuntui kämmentäni vasten liukkaalta ja hämmästyttävän pehmeältä vaikka sitä olisi pitänyt vain kuusisataakin vuotta vanhana. Itse kuva, parrakas, melko kookas mieshahmo, tuntui näkyvän sitä heikommin mitä lähempää sitä katsoi. Se oli varsin vaikuttavaa, mutta minua se ei silti saanut lähellekään sellaista suorastaan hysteeristä hurmiota, johon muutamat läsnäolijoista vaipuivat. Mutta he olivatkin katolilaisia, joille Santa Sidone oli heidän lapsuudestaan asti merkinnyt aivan toista kuin minulle, jolle sen merkitys oli ollut ainoastaan kaupallinen ja sitäkin vasta hieman kolmatta vuorokautta.

Siirryin kauemmas kankaasta, sillä valokuvaus ei ole ammattini ja halusin saada varmuuuden edes muutamasta onnistuneesta otoksesta. Sitä paitsi hurmioituneet katselijatkin tarjosivat mielestäni oivallisia kuvauskohteita: tutkielmilla heidän kasvoistaan saisin ainakin hyvin välitetyksi tilaisuudessa vallinneen tunnelman.

Sitten huomioni kiinnittyi taas Arthur Stevesoniin. Hän seisoi aivan käärinliinan edessä ja hänen kasvoillaan oli äärimmäisen keskittynyt ja samalla jännittynyt ilme. Jos Arthur Stevesonin ilme tuolla hetkellä kuvasteli hänen uskonnollisia tunteitaan, niin niissä oli mukana melkoinen annos tiedemiehen yliminää, sillä hänen ilmeensä toi mieleen pikkupojan, joka on juuri aikeissa varastaa karamellipötkön valintamyymälästä. Olin lähinnä huvittunut kohottaessani kameran kasvoilleni. Halusin ottaa kuvan Arthur Stevesonista katsomassa Santa Sidonea – jos ei muuhun tarkoitukseen niin edes omaan yksityisarkistooni.

Juuri sillä hetkellä hän painoi koko kämmenensä käärinliinaan ja silitti sitä kahdella pitkällä vedolla, jotka saivat koko pitkän kankaan aaltoilemaan. Se näytti hyvin kummalliselta. Näppäsin peräperää kaksi kuvaa ja vielä kolmannenkin ennen kuin hän veti kätensä irti kankaasta ja työnsi sen silmiinpistävän varovaisesti puvuntakkinsa taskuun. Ehdin havaita hänen pitelevän nyrkissään jotakin valkoista.

Myös lähellä seisova vartija oli havainnut Stevesonin kosketuksen ja piti sitä ilmeisesti liian voimakkaana koska hän lähestyi Stevesonia päätään puistellen ja sanoen jotakin. Steveson siirtyi heti kauemmas kankaasta käsi edelleen takkinsa taskussa.

Lehtimiehenvaistoni sanoi, että olin nähnyt jotakin hyvin mielenkiintoista, mutta en pystynyt ruveta edes arvailemaan mitä Stevesonilla mahtoi olla tekeillä. Jotakin kuitenkin, siitä olin täysin varma. Ja olisin ollut väärällä alalla ennen olisi siinä paikassa päättänyt ottaa selvää mitä.

Tavoitin Stevesonin tilaisuuden jälkeen palatsin pihalta. Hän yritti näyttää hämmästyneeltä puhutellessani häntä, vaikka olin jo aikaisemmin sveitsiläissalissa huomannut hänen havainneen ja tunnistaneen minut heti sen jälkeen kun hän oli vartijan kehotuksesta siirtynyt kauemmas kankaasta. Hän ei ollut ollut tuntevinaan minua elätellen ilmeisesti epärealistista toivetta etten minä ollut huomannut tai tunnistanut häntä.

Nyt hänen kasvoilleen kohosi hieman epävarma, samanaikaisesti sekä torjuva että tunteva hymy.

– Johannes Korpi, muistutin ja ojensin käteni, johon hän tarttui yhtä hanakasti kuin autoilija poliisin ojentamaan sakkolappuun. – Haastattelin teitä Lontoon kodissanne muutama vuosi sitten.

– Hauska tavata, herra Korpi, hän valehteli ja hänen kädenpuristuksensa oli hikinen ja hermostunut. Hänen ilmeinen kiusaantuneisuutensa ei millään tavoin häirinnyt minua, sillä sellaiseen asenteeseen olin ammatissani tottunut ja parkkiintunut jo vuosia aikaisemmin. Se oikeastaan vain lisäsi kiinnostustani, sillä ainakaan hänestä tekemäni jutun perusteella Stevesonilla ei olisi pitänyt olla aihetta niin torjuvaan ja suorastaan pelästyneeseen asenteeseen kuin hänestä huokui.

– Voinko tarjota teille lounaan jossakin? menin suoraan asiaan. – Keskustelisin mielellänne kanssanne hetkisen.

– Kiitos, mutta minun on oltava lentokentällä parin tunnin kuluttua, hän yritti luikerrella otteestani. – Enkä ole vielä edes pakannut tavaroitani.

Se ei luultavasti ollut totta, sillä jos Steveson oli tiennyt joutuvansa lähtemään koneelleen niin pian tilaisuuden jälkeen, jonka tarkkaa kestoaikaa hän ei tiennyt, niin hän oli varmasti pakannut tavaransa valmiiksi. Tai sitten hänellä ei ollut kiirettä koneelleen vielä pitkään aikaan.

– Näkemiin, herra Korpi, hän mutisi ja lähti kävelemään minun pysytellessäni sitkeästi hänen kannoillaan.

– Minulla on auto tässä lähellä, sanoi huomatessani hänen katselevan etsivästi taksia. – Minäpä sanon mitä me teemme: ajan teidät hotelliinne, keskustelemme matkalla ja samalla kun pakkaatte. Ja sen jälkeen meille jää vielä sopivasti aikaa lounaaseen, minkä jälkeen ajan teidät lentokentälle.

Steveson tuijotti minua hetken selvästikin epäkohtelias ja kiukkuinen torjunta kielellään, mutta sitten jokin sai hänet muuttamaan mieltään ja hän kohautti olkapäitään.

– Aina yhtä sitkeää, hän hymähti. – Olkoon sitten. Mutta yhdellä ehdolla.

– Teidän ehtonne on lakini, vakuutin ja lähdin johdattelemaan häntä vuokra-autolleni.

– Tarkoituksenne on ilmeisesti julkaista minusta haastattelu, Steveson mutisi kävellessämme. – Vaikka ihmettelenkin, ketä se voisi kiinnostaa. Mutta se on tietysti teidän ongelmanne ja kieltämättä olen teille pienessä kiitollisuuden velassa. Ehtoni on, että te ette mainitse kenellekään tavanneenne minut täällä Torinossa ja ettei haastattelussa mainita sanallakaan Torinon käärinliinaa. Ja kolmanneksi, että ette varsinkaan julkaise minusta käärinliina taustalla ottamaanne kuvaa.

Naurahdin hieman syyllisesti. Hän oli siis huomannut minut jo silloin kun kuvasin häntä. Ja ilmeisesti hän oli yrittänyt livahtaa paikalta ilman että joutuisi puhumaan kanssani. Se oli ehkä tuntunut hänestä vieläkin pahemmalta vaihtoehdolta kuin se, että olisin julkaissut hänestä kuvan tarkastelemassa Torinon käärinliinaa. Tai sitten ei.