Tyttö valkoisesta laivasta

By Mich Vraa and Jesper Bugge Kold

Koskettava menestysteos sairaalalaivasta Korean sodassa yhdistää kahden nuoren naisen kohtalot.Tammikuussa 1951 sairaalalaiva Jutlandia lähtee Kööpenhaminasta kohti Etelä-Koreaa, jossa sota on sytyttänyt maan liekkeihin. Nuori Molly Dahl on yksi 42 sairaanhoitajasta, jotka ovat päässeet laivalle töihin. Taakse jäävät elämä Tanskassa sekä Saksan miehityksen ja siitä vapautumisen jättämät traumat.Koreassa 11-vuotias Yun on menettänyt kaiken. Napalmien liekit ovat tuhonneet hänen kotinsa ja perheensä Pohjois-Koreassa. Yun pakenee kohti etelää ja joutuu keskelle taistelukenttien hävitystä. Molly ja Yun pakenevat molemmat menneisyyttään ja toivovat löytävänsä jotain parempaa Etelä-Koreasta. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen Pusanin satamakaupungissa. Pystyykö Molly pelastamaan Yunin? Entä kuka pelastaa Mollyn?"Tyttö valkoisesta laivasta" on jännittävä ja koskettava romaani vahvoista naisista, rakkaudesta ja sodasta."'Tyttö valkoisesta laivasta' on hyvin onnistunut esimerkki kirjallisesta viihteestä, joka tarjoaa taattua jännitystä, paljon tietoa ja vihjeitä historialliseen pohdintaan." -Politiken.dk"Maailmanhistoria ja romaanikirjallisuus yhdistyvät korkeammalla tasolla erittäin menestyneessä ja hyvin kirjoitetussa kirjassa sairaalalaiva Jutlandiasta ja sen roolista Korean-sodassa." -Litteratursiden.dk"Tämä on todellista korkean tason viihdettä, jossa vahvat naiset ovat pääosassa." -Berlingske-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2023
• ISBN: 9788726908442

Book preview

Tyttö valkoisesta laivasta

Translated by Salla Korpela

Original title: Pigen fra det store hvide skib

Original language: Danish

Cover design: Imperiet/Simon Lilholt

Cover photo: © Magdalena Russocka/Trevillion & Erik Petersen/Ritzau Scanpix

Copyright © 0, 2022 Jesper Bugge Kold, Mich Vraa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726908442

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kirjoittajat haluavat kiittää ØK-säätiötä, Jyllands-Posten -säätiötä ja Kong Christian den Tiendes säätiötä taloudellisesta tuesta.

Omistettu naisille ja miehille, jotka seilasivat M/S Jutlandialla tammikuusta 1951 lokakuuhun 1953

Johdanto

Se tapahtui Odensessa toukokuussa 1945.

Ehdin kokea vapautumisen huuman. Ensin BBC:n sanat Täällä Lontoo…, joita seurasi lyhyt hiljaisuus ja sitten ilon pauhu. Tunne, että kaupunki heräsi eloon samalla kun pimeä laskeutui. Juoksin kadulle muiden mukana. Halusimme kohdata toisemme ja jakaa hetken. Sytytettiin nuotioita, joiden liekkeihin katosivat kaikkien inhoamat mustat pimennysverhot. Tuntui kuin rutto, tappava epidemia olisi viimein hellittänyt otteensa.

Tietenkin tiesimme, että tämä tapahtuisi; että tulisi tämä päivä, joka osoittautuikin illaksi. Oli viileää ja tuulista, mutta yhteinen ilomme lämmitti meitä. Sama jatkui seuraavana päivänä, virallisena vapautumisen päivänä. Harmaat pilvet kertyivät vapautetun maan ylle ja alkoi sataa. Se oli juhlapäivä siitä huolimatta, että tuosta lauantaista tuli koko miehitysajan verisin. Juuri kun sota oli päättymässä, se puhkesi uudelleen Odensessa. Eri puolella kaupunkia käytiin taisteluita vastarinnan ja saksalaisten välillä. Kaduilla kuului laukauksia ja räjähdyksiä. Kukaan ei ymmärtänyt miksi, mutta seuraukset olivat julmat: kymmeniä kuolleita ja haavoittuneita miehiä, naisia ja lapsia. Sairaalan päivystys ja leikkaussalit olivat korkeimmassa hälytysvalmiudessa heti alusta lähtien, ja kaikki kutsuttiin töihin. Pelkästään minun ryhmäni teki kuusi isoa leikkausta tuona päivänä. Verenvuotoja, murtuneita luita, yksi amputaatio, sisäisiä vammoja. Useita ammusten aiheuttamia lihashaavoja. Muutoin aina niin järjestelmällinen leikkaussalityö väistyi ja tilalle tuli joksikin aikaa paniikki, huutoja ja verisiä jalanjälkiä harmaalla linoleumilla. Sairaala muuttui sotilassairaalaksi, ja siellä työskentely tuntui epätodelliselta, kuin jonkin irvokkaan romaanin kohtaukselta. Yritimme pysytellä tilanteen tasalla ja toimia järkevästi, hoitaa ensin vakavimmat verenvuodot ja kohdata silmästä silmään tilanteet, joissa meidän oli annettava periksi.

Jotkut haavoittuneista olivat menettäneet niin paljon verta, että olivat kuolleet jo päivystykseen saapuessaan ja toiset kuolivat leikkauspöydälle. Suurin osa oli aikuisia, mutta eivät kaikki.

Iltapäivällä kaksi ensihoitajaa ryntäsi päivystykseen yltä päältä veristen paarien kanssa. He olivat tehneet voitavansa verenvuodon tyrehdyttämiseksi, mutta haavoja oli liikaa, liiaksi vuotavia valtimoita, potilas oli hypovoleemisessa šokissa; hän oli menettänyt puolet verestään. Ensihoitajien pysähdyttyä hengästyneinä käytävälle päivystyksestä juoksi paikalle eräs ikäiseni työtoveri. Kiiruhdin paikalle niin nopeasti kuin pystyin; leikkausosaston käytävillä juostaan todella harvoin. Näin, miten hän kumartui potilaan ylle ja laski kätensä tämän kasvoille kääntääkseen ne kohti itseään. Mutta kun hän näki pojan, hänen omat kasvonsa vääntyivät tuskasta ja tiesin, ettei hänestä ollut mitään hyötyä, hän vain pahentaisi tilannetta. Kun saavuin paarien luo, hän sanoi jotain, mutta nyyhkytys tukahdutti hänen sanansa. Työnsin hänet sivuun, jotta saatoin nähdä haavoittuneen. Hän oli noin kymmenvuotias poika.

Laskin sormen hänen kaulalleen ja tunnustelin pulssia, jota en odottanut tuntevani. Löysin sen, mutta se oli liian nopea, sataviisikymmentä, ja pojan iho oli kylmä. Katsoin hänen likaisia ja verisiä kasvojaan, ja hänen suunsa ympärillä oli jotakin kovettunutta. Hänen silmänsä olivat melkein kokonaan kiinni, ja jos hänen sydämensä ei olisi hakannut niin kuin se hakkasi, olisin pitänyt häntä jo kuolleena.

Haavoittuneiden virrassa oli tuolloin hetkellinen tauko ja ensihoitajien avustuksella saimme vietyä pojan leikkaussaliin. Ehdimme puhdistaa vain tärkeimmät kohdat ja steriloida leikkauspöydän välittömän ympäristön. Lattia oli liukas verestä, jota kukaan ei ehtinyt pyyhkiä. Se tarttui puukenkieni kumipohjiin.

Pojan vasemmassa käsivarressa oli isoja haavoja, ja hänen ruudullisen paitansa hiha oli repeytynyt. Leikkasin sen auki ja näin paljaita jänteitä ja verisuonia, joista veri valui ulos. Kollegani jatkoi pojan riisumista sillä välin, kun minä puristin valtimoita ja pyysin verta. Instrumentit kolisivat steriileillä terästarjottimilla. Ylilääkäri saapui puhdistushuoneesta kädet koholla ja ryhdyimme työhön.

Myöhemmin luin pojan nimen; se oli kaikissa sanomalehdissä. Frantz. Kymmenen vuotta. Hän oli pelannut Skt Hedvigsøstrenen lastenkodin pihalla Absalonsgadella, kun muurin yli oli heitetty käsikranaatti. Kuusi lasta oli loukkaantunut. Frantziin osui useita sirpaleita. Kun aloitimme leikkauksen, kävi nopeasti selväksi, että verenvuoto käsivarressa ja olkapäässä oli voimakasta, mutta vielä voimakkaampaa se oli vatsaontelossa. Maksa oli puhki ja miltei repeytynyt; sisäisiä verenvuotoja oli useita. Tuntui ihmeelliseltä, että hän oli ylipäätään hengissä sairaalaan saapuessaan.

Kamppaillessamme pojan pelastamiseksi ylilääkäri laski yhtäkkiä kätensä, jossa piteli juuri hänelle ojentamaani steriiliä haavapihtiä. Seurasin hänen katsettaan ja näin saman minkä hänkin oli nähnyt pojan liidunvalkoisilta kasvoilta. Poika ei ollut enää täällä. Kiivas pulssi oli poissa. Se oli miltei helpotus; emme olisi mitenkään voineet pelastaa hänen henkeään. Hetken tuntui kuin olisin nähnyt pojan sielun poistuvan hänen ruhjotusta ruumiistaan, kiertävän hetken katon rajassa ja katoavan ikkunasta ulos. Kurkkuani kuristi, mutta tartuin sitten itseäni niskasta ja astuin askeleen poispäin leikkauspöydän luota. Katsoin ylilääkäriä; hänen kasvonsa olivat vakavat mutta myös miltei ilmeettömät. Nyökkäsimme toisillemme; tiesimme tehneemme mitä pystyimme. Sillä kertaa leikkaamassa ei ollut ylilääkäri Schmidt. Kirurgi oli vanhempi mies, jo lähellä eläkeikää oleva professori Ohlsen, joka aivan kuin nuorentui ja valpastui kaiken kaaoksen keskellä. Jälkeenpäin hän lysähti kokoon kuin märkä rätti. Hän jäi eläkkeelle muutaman kuukauden kuluttua. Ehkä hän oli käyttänyt viimeiset voimansa tuona hulluna päivänä.

Tuona iltana sairaalasta poistuessani olin niin uupunut, että käteni tärisivät, kun hamuilin savukkeita takin taskusta. Seisoin hetken harmaan taivaan alla ja täytin keuhkoni raikkaalla ilmalla. Sitten sytytin tupakan ja lähdin kävelemään kotiin päin.

Tiesin, että olin tehnyt kaiken voitavani, kuten vanhassa sairaanhoitajan lupauksessa sanottiin. Se riitti. En näkisi pahoja unia tästä päivästä leikkaussalissa. Painajaiseni oli edessäpäin. Niin lähellä, etten ehtinyt polttaa savukettani loppuun.

Haluaisin todella voida sanoa, ettei se ollut minun syytäni. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta tavallaan se helpottaisi asioita. Syyllisyydentunto on osa tuskaani. Niin, olin tuntenut nuoren miehen nimeltä Leo, ja rakastanut häntä kovasti. Ja kyllä, hän oli sotilas asevoimissa. Ei sillä, että olisin tiennyt sitä tavatessamme, mutta tietämättömyys ei ole tekosyy. Leo oli saksalainen, hän ei kieltänyt sitä, mutta olisi halutessaan voinut salata sen. Hän puhui tanskaa ilman korostusta. Hänen perheensä oli asunut sukupolvien ajan Etelä-Jyllannissa, Alsissa sekä mantereella ja oli kai aikojen alussa ollutkin tanskalainen. Leo oli syntynyt jälleenyhdistymisen vuonna 1920. Hänen vanhempansa kuuluivat tuolloin saksalaiseen vähemmistöön mutta olivat myös Tanskan kansalaisia, kun Hitlerin kannattajat ryhtyivät 1930-luvun lopulla toden teolla kiihottamaan kansaa Etelä-Jyllannissa. Leo kertoi minulle, kuinka vaikea tilanne oli ollut hänen vanhemmilleen. He tunsivat olevansa saksalaisia mutta eivät natseja. Hänet kutsuttiin asepalvelukseen ja lähetettiin pohjoiseen. Ensin Fredericiaan, sitten Odenseen. Täällä me sitten eräänä kesäiltana tapasimme, Kongensgadella.

Vanhempani olivat olleet elokuvissa katsomassa uutta tanskalaista filmiä nimeltä Det bødes der for – siitä sai sakkoja. Heti seuraavana päivänä äiti tuli käymään luonani ja toi minulle elokuvalipun. Minun oli ehdottomasti nähtävä elokuva, hän sanoi. Tällaista ei ollut tapahtunut aiemmin.

Miksi? kysyin.

Hän epäröi hetken. Se on elokuva, joka kaikkien nuorten tulisi katsoa, hän sanoi.

Muistin nähneeni sairaalan kahvihuoneessa Fyns Venstrebladissa elokuvamainoksen, jossa sana kasvattava oli kiinnittänyt huomiotani. Tällainen maininta ei yleensä olisi houkutellut minua elokuvateatteriin, mutta miehityksen viimeisinä vuosina olivat huvit harvassa.

Näin elokuvan yksin eräänä torstai-iltana Phoenix-teatterissa, ja se oli itse asiassa pikemminkin viihdyttävä kuin kasvattava. Se käsitteli kevytmielisyyttä ja sukupuolitauteja. Nuori hurmuri tapaa naisen Kööpenhaminan Tivolissa ja sairastuu tippuriin. Istuessani elokuvateatterin pimeydessä – melkein ainoana penkkirivilläni alkuillan näytöksessä – nauroin tuon tuosta hahmojen pöhköydelle, kunnes tajusin olevani miltei ainut, jota nauratti. Viistosti edessäni istui mies, josta näin vain niskan ja hartiat sekä osan profiilista ja joka myös nauroi. Aloin kiinnittää siihen huomiota – aivan kuin olisimme istuneet yhdessä ja meitä olisivat huvittaneet samat kohtaukset ja typerät nuoret miehet, joille oli niin helppo pudistella päätä.

Elokuvan hurmurille kävi huonosti, ja kun elokuva oli ohi, esitettiin viikkokatsaus ennen seuraavan näytöksen alkua. Monet nousivat ja lähtivät, mutta edessäni istuva mies jäi ja niin tein minäkin.

Elokuvasalissa kaikuivat huudot ja vihellykset saksalaismielisille uutisille, mutta valoja ei sytytetty. Sotilaat marssivat valkokankaalla, kunnes kuva yhtäkkiä pysähtyi ja lamppu poltti reiän paikalleen jämähtäneeseen selluloidiin. Hetken vallitsi hiljaisuus, sitten edessäni olevalta penkkiriviltä kuului miehen ääni, jonkinlainen pilkallisen tuhahduksen ja hiljaisen naurun risteytys.

Kun valot viimein syttyivät, nousin ja puin takin. En nähnyt häntä kunnolla, sillä hän oli jo salin keskikäytävällä ja matkalla pieniä portaita salista ulos. Hamusin savukkeet taskustani, napsautin sytytintä, mutta se ei syttynyt. Niinpä kävelin ulos elokuvateatterista sytyttämätön savuke suussani.

Pääsisäänkäynnin ulkopuolella ihmiset seisoskelivat tutkimassa elokuvateatterin paksuihin pilareihin kiinnitettyjä kuvia tulevista elokuvista. Lasivitriinin ylälaidassa luki kulmikkailla valkoisilla kirjaimilla Frihed, lighed og Louise – Vapaus, tasa-arvo ja Louise. Mies oli heidän joukossaan; tunnistin hänen profiilinsa, leukansa ja vastaleikatut ruskeat hiuksensa. Hän kääntyi juuri kun tulin ovesta, ja savukkeen nähdessään hän pisti oitis käden taskuun ja veti esiin sytyttimen. Hän hymyili, välillämme syttyi liekki, otin muutaman askeleen ja kumarruin sitä kohti.

Sanotaan, että todellinen kauneus on sisäistä, mutta sen näkee vasta kun tuntee ihmisen. Toisenlainen kauneus pistää silmään kadulla. Sellainen oli Leo, hyvin komea mies. Pitkä ja leveät hartiat, selväpiirteiset kasvot ja uteliaat, älykkäät silmät. Hän oli hyvin pukeutunut, jopa tyylikäs vaaleanharmaassa takissa ja tummemmissa housuissa. Kengät olivat samanväriset kuin hänen hiuksensa ja hyvin kiillotetut. Näin kaiken tämän sekunnissa, kumarruin kohti hänen liekkiään ja tunsin bensiinin hajun sytyttimestä. Työnsin savukkeen keltaiseen liekkiin, ja se syttyi. Nostin katseeni ja katsoin häntä. Iästään huolimatta hänellä oli hienoiset hymyrypyt silmiensä ympärillä. Pidin näkemästäni.

Kiitos, sanoin.

Hän ei vastannut mutta nyökkäsi ja hymyili takaisin. Kuulin hänen äänensä vasta hetkeä myöhemmin, kun olin lähtenyt kävelemään jalkakäytävää pitkin, ja hän käveli samaan suuntaan. Silloin hän puhui minulle, ja vastasin hänelle, ja kävelimme samaa matkaa Vestergaden kulmaan.

Ajatus siitä, ettei hän ollut siviili vaan lomalla oleva, tyylikkäästi pukeutunut saksalainen sotilas, joka kenties toivoi kohtaavansa jonkun tytön, ei juolahtanut mieleenikään.

Seuraavien kolmen kuukauden ajan tapasimme joka tilaisuuden tullen. Aina salassa. Oli kesä 1944 ja liittoutuneet olivat juuri nousseet maihin Normandiassa. Tiesin – tiedän – ettei Leo ollut natsi, päinvastoin, eikä ollut itse halunnut värväytyä asevoimiin. Uskoin häntä, kun hän sanoi, että haluaisi mieluiten olla taas tanskalainen, riisua univormunsa ja jättää sodan taakseen.

Jonkin ajan kuluttua hän tuli ensimmäistä kertaa asunnolleni Nedergadelle. Seuraavina viikkoina yritimme vältellä katseita, mutta emme tietenkään onnistuneet. Naapurini, postimies, toisen naapurin poika. Ehkä joku heistä hyökkäsi kimppuuni. Ehkä ei.

Oliko se rikos? Oliko se väärin? Voiko rakkaus olla väärin? Minähän rakastin häntä. Ja hän minua. Aloimme suunnitella elämää sodan jälkeen. Rauhaa. Töitä. Lapsia. Kotia.

Ja sitten hän oli yhtäkkiä poissa. Huolimatta siitä, mitä viikkokatsauksissa kerrottiin, liittoutuneet etenivät. Saksalaiset mobilisoivat kaikki voimansa. En nähnyt Leoa enää koskaan; hän luultavasti kuoli Atlantin rintamalla tai Ardenneilla.

En ole koskaan itkenyt niin kuin sinä päivänä, kun hän lähti, en ennen enkä jälkeen. Olin epätoivoinen. Ajatus, että minulle voisi rakkautemme tähden tapahtua jotain vielä pahempaa, ei tullut mieleenikään.

Aina on niitä, jotka ovat kateellisia toisten onnesta, eikä pienessä yhteisössä voi piilotella mitään. Kun hiippailijat vapautuksen päivänä ilmestyivät, monet heistä tunsivat Leon ja hänen tanskalaisen tyttöystävänsä. Löysin myöhemmin nimeni eräästä laittomasta lehdestä, jossa paljastettiin maanpettureiksi epäiltyjä vailla vähäisintäkään dokumentaatiota. He tiesivät, kuka olin, missä asuin ja missä työskentelin. He tunsivat tapani ja vanhempani, ja he olivat valmistautuneet päivään, jona pääsisivät kostamaan tavalla, johon katsoivat olevansa oikeutettuja.

En tuntenut ketään heistä, mutta he tunsivat minut. Ja kun lähdin sairaalasta 5. toukokuuta, he odottivat minua.

Joskus mietin, keitä he olivat. Mutta vielä enemmän sitä, kuka minä itse olin ennen kuin se tapahtui. Esimerkiksi toukokuun neljännen päivän iltana. Olin juhlimassa naapureideni kanssa ja muistan kuinka onnellinen ja iloinen olin. Nauroin ja nauroin, ja naapurin puuseppä, mukava mies, jolla oli mukava vaimo ja kolme lasta, toi pullon Gordon’s Giniä ja kaatoi sen pieniin laseihin, joita ei ollut läheskään tarpeeksi. Hän ja minä seisoimme vierekkäin käryävän nuotion luona, hän ojensi pullon ja join siitä. Humalluin vähän, mutta muistan tuon illan joka tapauksessa aivan selvästi.

Kuka oli Molly Dahl sinä iltana? Sairaanhoitaja, melko äskettäin valmistunut, melko nuori mutta kunnianhimoinen, kyllä, sitä hän oli. Taitava. Onnellinen ja… itsevarma? Kyllä, luulen niin. En silloin pelännyt ihmisiä. En painunut kasaan, kun miehet katsoivat minua; ehkä jopa arvostin sitä. Miesten katseita. Tiesin, että vedin heitä puoleeni, mutta en pelännyt. Se on tärkeää. Sellainen minä olin. Mutta minusta tuntuu kuin en sittenkään aivan muistaisi sitä. Näen sen kuin ulkopuolelta. Näen Mollyn seisomassa puusepän vieressä nauravamassa ja hymyilemässä, onnellisena, mutta en muista olleeni tuo tyttö. Se, mitä tapahtui seuraavana päivänä, katkaisi yhteyteni häneen. Minusta tuli joku toinen.

Sakset

Huomasin ne liian myöhään. Sairaalasta lähtiessäni olin uuvuksissa ja liikkeellä jalan. Kun minut oli kutsuttu aamulla töihin, oli pyöräni takapyörä ollut puhki ja olin kiiruhtanut Flakhaveniin, jossa olin hypännyt raitiovaunuun. Leikkaussalissa viettämäni rankan työpäivän jälkeen halusin kuitenkin kävellä, jotta saisin vähän välimatkaa päivän kauhuihin. Kotiin oli vain kaksi ja puoli kilometriä, ja sää oli parantunut; oli tyyntä ja keväistä.

Suurin osa heistä piileskeli kiviliikkeen rakennuksen takana hautausmaan sisäänkäynnin luona. Vain yksi, yksi naisista, seisoi hautausmaa-alueelle johtavan portin luona, enkä osannut epäillä häntä, tuskin näinkään koko hahmoa. Portin luo päästyäni hän yhtäkkiä puhutteli minua, jolloin pysähdyin ja hämmennyin kuullessani vieraan ihmisen sanat.

Senkin pikku natsihuora, hän sanoi. Ääni oli hiljainen, nainen miltei kuiskasi, ja sana oli niin järkyttävä, että aluksi ajattelin – toivoin, voi miten toivoinkin – että olin kuullut väärin. Mutta sitten käännyin ympäri ja tajusin, että olin vaarassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja vihamieliset, ja hänen takanaan seisoi nyt kokonainen ihmisjoukko, joiden tuijottavat katseet eivät jättäneet epäilykselle sijaa.

He olivat tulleet minun perääni.

Joukossa oli seitsemän miestä ja kaksi naista. Myöhemmin ihmettelin sitä, että vaikka miehet huutelivat ilkeyksiä ja röyhkeyksiä, naiset olivat kaikkein julmimpia. He löivät ja potkivat eniten. He raatelivat, raivosivat ja sylkivät kuin vihaiset kissat repiessään vaatteitani, he löivät minua kasvoihin ja kehoon.

Juoksin pois niin nopeasti kuin pystyin ja saavuin seuraavalle portille. Vähän matkan päässä seisoi yksi yksittäinen hahmo. Mies. Pysähdyin ja huusin hänelle, huusin apua, mutta hän ei vastannut, vaan otti vauhtia ja pinkaisi tiehensä päätään kääntämättä. Sitten takaa-ajajat tavoittivat minut. Joku tarttui minua käsivarresta ja piteli tiukasti toisten ryhtyessä raahaamaan minua kohti porttia, ja minä vain huusin.

Panin vastaan, ja kun yksi heistä sähisi loukkauksia oikeaan korvaani, heilautin kyynärpääni voimakkaasti ylös ja taakse ja osuin jotakuta kasvoihin. Kuulin kiljaisusta, että se oli yksi naisista; hän katosi taakseni sillä välin, kun muut raahasivat minua syvemmälle hautausmaan uumeniin. Menetin käsityksen suunnasta, mutta hetken kuluttua saavuimme pienelle aukealle pensaiden ja puiden väliin. Siellä oli useita mahtipontisia hautoja, joista yhdellä oli miehenkorkuinen pronssinen paimenen patsas, jolla oli pitkä sauva ja kaksi karitsaa.

Sitten minua iskettiin takaraivoon kerran ja toisenkin, ja minua alkoi huimata. He olivat kimpussani, heidän kätensä olivat kaikkialla, ne raastoivat minua, nostivat ja kiskoivat vaatteitani. Taistelin vastaan ja sain useita iskuja. He kaatoivat minut maahan, pitelivät lujasti ja lopulta makasin hiljaa paikallani. Katsoin ylös. Yläpuolellani huojui nainen. Hän, jota olin lyönyt. Hänen kasvonsa olivat veriset, hänen nenänsä oli murtunut, ja veri valui hänen leukaansa pitkin kuin saalistajalla, joka on juuri puraissut palan elävästä saaliistaan.

Senkin saastainen huora, hän kuiskasi. Hän kumartui ja löi minua avokämmenellä kasvoihin, tunsin veren maun huulillani. Hän työnsi kätensä avonaisen takkini sisään, tarttui univormuni nyöreihin ja kiskoi. Halusin pysäyttää hänet, mutta kaksi nurmelle polvistunutta raskasta hahmoa painoi käsivarsiani; vilkaisin heidän kasvojaan, ja toinen heistä nauroi niin, että kellertävät hampaat loistivat suuressa kosteassa suussa. Nyörit pingahtivat poikki, nainen suoristautui ja nosti jotakin valoon verta vuotavien kasvojensa eteen. Molly, hän luki. Molly Dahl. Hän sanoi jotain muutakin, mitä en kuullut, ja heitti sitten nimikylttini pois.

Hän kumartui uudelleen, repi puseroni kappaleiksi ja jatkoi repimistä miesten avustaessa, kunnes makasin melkein alasti ruohikolla heidän edessään ja kuulin naurua. Miehet painoivat minua lujasti maahan, ja nainen istui päälleni. Hän piteli kädessään jotain, mikä näytti hillopurkilta. Hän istui koko painollaan reisieni päällä, kastoi kepin nokkaan kiinnitetyn räsyn purkkiin ja alkoi maalata tai kirjoittaa iholleni. Tunsin alkeellisen siveltimen kylmänä vatsani ihoa vasten, leveät siveltimen vedot, kiemurtelin epätoivon vimmalla, mutta he pitivät minua kuin ruuvipuristimessa. Nainen kirjoitti ja kirjoitti, repi rintaliivit irti ja siveli rintojani, ensin yhtä, sitten toista. Yksi minua pitelevistä miehistä vihelsi pitkään, kuin jollekin katutytölle. Vilkaisin hänen punakkoja kasvojaan ja kiihkosta kiiltäviä silmiään. Hän kohotti kätensä ja pyyhki hikeä otsaltaan, jolloin näin, että hänellä oli tatuointi kyynärvarren yläosassa; laiva ja sana tai nimi, josta en saanut selvää. Hän nauroi ja löi minua avokämmenellä kasvoihin.

Nainen nousi ylös ja katsoi työtään. Kuivukoon hetken, hän sanoi miehille, ja he kiristivät otettaan niin, että kipu viilsi käsivarsissani. Olin lakannut tekemästä vastarintaa, mutta sain uutta voimaa, kun kuulin saksien terävän kilahduksen ilmassa, tunsin käden tarttuvan nutturaani ja alkavan purkaa sitä. Taas joku löi minua. Sitten tuntui kuin he olisivat kadonneet ja saksien ääni kuului jostain kaukaa. Se oli kuitenkin vain väsymystä, joka lopulta voitti veressäni ryöppyävän adrenaliinin ja antoi minulle hetken rauhan.

Helvetti

Odense, syyskuu 1950

Ihminen ei voi koskaan olla oma itsensä. Odensen kaltaisessa keskikokoisessa kaupungissa on silmiä kaikkialla. Jos asuisin maalla, heitä olisi vähemmän, mutta vastaavasti kaikki tuntisivat minut. Se olisi vielä pahempaa, koska he tietäisivät, mitä olin joskus ollut, eivätkä antaisi minun unohtaa sitä koskaan.

Palasin vasta vuosi sitten kaupunkiin, josta olin paennut kiireesti heti vapautumisen jälkeen. Työskentelin pitkään sijaisena eri sairaaloissa Sønderborgista Randersiin, kunnes olin vihdoin rauhoittunut sen verran, että saatoin ottaa vakituisen työpaikkan Faaborgin sairaalasta. Nyt olen siis palannut Odenseen.

Teen niin paljon töitä kuin mahdollista. Kun olen töissä, kaikki on järkevää ja ajatukseni lakkaavat pyörimästä menneisyyden ympärillä. Mutta joskus minunkin on pidettävä vapaata. On syksy, mutta kun kävelin tänään kaupungin halki, aurinko paistoi ja olin hetken selittämättömän toiveikas. Menin Brockmannille ja tilasin kupin kahvia, mutta kun kahvi tuli, ei minun enää tehnytkään sitä mieli. Siemailin kahvia, mutta kaduin, että olin mennyt sinne. Siellä oli tietysti muitakin ihmisiä. He vilkuilivat vaivihkaa pöydillä lojuvien kakkujen, astioiden, sanomalehtien ja hattujen yli.

Useimmat tuijottajat olivat miehiä. Joskus ajattelen, että haluaisin olla joku muu. Minä nimittäin tiedän, mitä he tuijottavat, nämä kaikenikäiset miehet, pojat ja nuoret miehet, isät ja harmaantuvat tukkukauppiaat sikareineen ja kaljuineen. Oli kerran yksi – ei, rehellisyyden nimissä heitä oli ainakin kaksi, pikemminkin jopa kolme, jotka sodan jälkeen sanoivat, että muistutan Lauren Bacallia. En usko, että se on totta; Bacall näyttää huikentelevaiselta yläluokan tytöltä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, katsoin peiliin ja osin ymmärsinkin. Tämä tapahtui keväällä 1945, vähän tapauksen jälkeen, kun hiukseni vielä sojottivat lyhyinä ja minulla oli pelokkaat silmät. Ja tosiaan, minä muistutin häntä huolimatta siitä, että minulla on pelko silmissäni. Pelko on silmissäni edelleen, vaikka olen oppinut kätkemään sen paremmin. Kenties juuri Bacallin silmistä muistuttavan katseeni taakse.

Kotiin tullessani posti oli tuonut minulle kirjeen, ja sydämeni löi pari ylimääräistä kertaa, kun huomasin kuoren. En tiedä miksi – ei kai tämä minulle niin tärkeää ollut. Olipahan vain tilaisuus paeta, kenties löytää rauha jossain kaukana Tanskasta. Iso kirkkaanpunainen risti kirjekuoressa ei silti merkinnyt vielä mitään; se saattoi yhtä hyvin sisältää tiedon hakemukseni hylkäämisestä, kuten itse asiassa odotin. Olin jostain lukenut, että useita tuhansia sairaanhoitajia oli hakenut sairaalalaivaan, ja heitä tarvittaisiin vain viisikymmentä. Valmistauduin siis lukemaan kirjeen, heittämään sen roskakoriin ja hätistämään koko ajatuksen päästäni. Yhtäkkiä näin kuinka mieletön koko ajatus oli ollut. Minä laivalla, loukussa pienessä hytissä jonkun muun kanssa, ehkä useiden muiden sairaanhoitajien kanssa…

Sehän saattaisi olla yhtä helvettiä.

Avasin kuoren ja vedin kirjeen ulos.

Molly Dahl

12. syyskuuta 1950

Kiitos hakemuksestanne osallistua sairaalalaiva Jutlandian matkalle Koreaan. Kiinnostus matkaa kohtaan on ollut tanskalaisten sairaanhoitajien keskuudessa valtavaa. Tanskan Punainen Risti on vastaanottanut useita tuhansia hakemuksia Jutlandian sairaalahenkilöstön tehtäviin, ja vaikka kiinnostus onkin kiitettävää, henkilökohtaisiin työhaastatteluihin on luonnollisesti voitu valita vain pieni joukko hakijoita. Minulla on ilo ilmoittaa, että olette valittujen joukossa.

Pyydän Teitä saapumaan haastatteluun Tanskan Punaisen Ristin pääkonttorille Kööpenhaminaan, osoitteeseen Platanvej 22, ensi maanantaina 18. päivänä tätä kuuta klo 14.00.

Ottakaa mukaanne kaikki asiaankuuluvat asiakirjat, kuten tutkintotodistukset, suositukset ja vastaavat, joita ette ollut liittänyt kirjalliseen hakemukseenne.

Ystävällisin terveisin

J. Roos, rekrytointipäällikkö

Suljin silmäni ja hengitin syvään. En tiennyt, pidinkö kirjettä hyvänä vaiko huonona uutisena. Matkustaisinko todella niin kauas? Ja jos halusin tätä, jos tämä todella oli toiveeni, olinko nyt paljon lähempänä sen toteutumista? Haastatteluun oli todennäköisesti kutsuttu satoja. Tämä oli standardikirje. Nimeni ja haastattelun päivämäärä ja kellonaika oli kirjoitettu kirjasimilla, jotka olivat selvästi peräisin toisesta kirjoituskoneesta kuin siitä, jolla itse kirje oli kirjoitettu. Mutta alalaitaan oli kirjoitettu vielä pari riviä samalla kirjasintyypillä:

PS - Lisättäköön, että Teidät kutsutaan haastatteluun iästänne huolimatta. Ennakoimme, että työ Jutlandialla voi sisältää rankkoja ja stressaavia kokemuksia, ja pyrimme ottamaan palvelukseen tietyn iän saavuttanutta, mieleltään lujaa ja kokenutta hoitohenkilökuntaa. Kun Teitä kuitenkin harkitaan, se johtuu siitä, että Teillä on papereiden ja suositusten mukaan nuoresta iästänne huolimatta jo laaja kokemus kirurgisen sairaanhoitajan työstä. / JR

Toden totta, ylilääkäri Schmidt oli kirjoittanut varsin mukavan suosituksen. Ei sillä, että se olisi yllättänyt minut; tulimme hyvin toimeen keskenämme, ja Schmidtissä oli jotain, mikä sulki täysin pois mahdollisuuden, että hän olisi pitänyt minua muuna kuin taitavana sairaanhoitajana. Eikä tämä loppujen lopuksi pidä paikkaansa, sillä minusta tuntui usein, että olimme läheisempiä kuin kollegiaaliset välimme edellyttivät. Tarkoitan, että hän ei katsonut minua kuten useimmat muut miehet. Se ei johtunut hänen iästään, sillä hän oli sairaalan nuorin ylilääkäri, ei vielä neljääkymmentäkään.

Schmidt oli erittäin taitava kirurgi, ehkä sairaalan taitavin, ja juuri käytännöllinen kirurginen hoito kiinnosti minua, mahdollisuus korjata jotain, mikä oli rikki, saada toimimaton keho taas toimivaksi. Halusin työskennellä somaattisten häiriöiden, akuuttien traumojen parissa. Halusin työskennellä sairaalassa keskellä sotaa. Kenttäsairaanhoitajana. Nyt kenties saisin mahdollisuuden siihen, Koreassa.

En tiennyt Koreasta paljoakaan. Minulla oli käsitys, että se oli pieni maa, aivan kuten Tanska. Kenties juuri siksi niin monet tanskalaiset olivat olleet kiinnostuneita hyökkäyksestä. Se oli ehkä saanut heidät ajattelemaan huhtikuun 9. päivää? Mutta miltä Korea näytti kartalla ja oliko maa lähellä päiväntasaajaa vai kenties sen eteläpuolella, sitä en tiennyt. Oliko Koreassa ehkä aikainen kevät nyt syyskuussa?

Löysin vanhan koulukartastoni – repaleisen kirjan, jonka olin unohtanut palauttaa lukion jälkeen – ja laskin sen kiikkerälle ruokapöydälleni. Toisella sivulla oli maailmankartta, jossa Tanska oli suunnilleen keskellä itä-länsisuunnassa. Katsoin siitä itään päin. Mongolia, Kiina, Venäjä, Japani

… ja siinä se oli. Korea. Osa Japania. Käänsin atlasta ympäri ja löysin teoksen tiedot. 1926. Olin ollut kaksivuotias, kun tämä kartasto oli painettu, joten Korean osalta se oli vanhentunut toisen maailmansodan jälkeen. Tämän kuitenkin tiesin: maa ei enää ollut osa Japania; se oli – Berliinin tavoin – jaettu voittaneiden osapuolten kesken.

Siitä huolimatta tutkin kartastoa. Korea oli kohdillaan, vaikkei se enää ollutkaan osa Japania. Pieni maa, silti huomattavasti Tanskaa suurempi. Mittasin sormillani kartaston sivuilta: Koko Korea oli suunnilleen Italian kokoinen. Karttaa katsoessani tajusin, että se muistutti osaa ihmisen anatomiasta, kuin poikkileikkauksena anatomian tai kirurgian oppikirjassa: Korean niemimaa riippui umpilisäkkeenä laajentunutta paksusuolta muistuttavan Kiinan maamassan alla. Japani sijaitsi suunnilleen siellä, missä peräsuolen tulisi olla. Japani, joka oli menettänyt kaiken, kun sinne oli pudotettu atomipommeja. Kartalla maa näytti kurjalta, se oli kuin repaleinen kangastilkku Tyynenmeren laidalla.

Hämärän laskeutuessa pieneen asuntooni istuin vanhan kartaston ääressä katselemassa maamassoja maapallon vastakkaisella puolella; suuria ja pieniä saaria tuossa Tyynenmeren osassa. Yritin tutkia kartalla reittiä Tanskasta tuohon