Hullu uho

By Pekka Leinonen

Hullu uho on kuvaus nuoresta paikallislehden valokuvaajasta, joka osuu sattumalta kuvaamaan skinijoukon katuväkivaltaa. Kuvauksella on Suomen oloissa hätkähdyttävät seuraukset. Se vie vaaraan hänet läheisineen ja koko lehden toimituksen.

Nuori mies joutuu tahtomattaan keskelle yhteiskunnallista valtataistelua. Hengissä selviytyäkseen hänen on pakko oppia nopeasti elämästä kaikki se, minkä on jättänyt sivuun kuvausharrastuksensa vuoksi. Onneksi toimituksessa on vanhempi toimittaja, jolla on psykologista silmää. Hän auttaa ja tukee omalla persoonallisella tavallaan lapsellista ja kokematonta työtoveriaan kohti vastuullista aikuisuutta.

Miehen kasvutarinan ohessa osa Suomen valtionkin ongelmista ratkeaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 20, 2020
• ISBN: 9789528023074

Pekka Leinonen

Pekka Leinonen on tietokirjailija, joka on ollut mukana oppikirjatyöryhmissä (WSOY) , opettaja- ja koululaiskalenterien suunnittelussa ja kirjoittamisessa (WSOY ja Ajasto Oy) ja erilaisten järjestö- ja laitoshistoriikkien toimittamisessa. Tietokirjojen lisäksi hän on kirjoittanut 10 romaania (Kustannuskynnys, Elisa Kirja ja BoD).

Book preview

Hullu uho

HULLU UHO

1. luku

2. luku

3. luku

4. luku

5. luku

6. luku

7. luku

8. luku

9. luku

10. luku

11. luku

12. luku

13. luku

14. luku

15. luku

16. luku

17. luku

18. luku

19. luku

20. luku

21. luku

22. luku

23. luku

24. luku

25. luku

26. luku

27. luku

28. luku

29. luku

30. luku

31. luku

32. luku

33. luku

34. luku

35. luku

36. luku

37. luku

38. luku

39. luku

Valmistusmerkinnät

HULLU UHO

1. luku

He marssivat eteenpäin koko jalkakäytävän leveydeltä. Maihinnousukenkien rautaiset kärki- ja kantavahvisteet kaplattivat kiveyksellä kuin hevosten kaviot. Sinivalkoiset pikkuliput kohoilivat rytmikkäästi olkavarsilla. Farmaripuserot ja -liivit liehuivat rievelit levällään. Kauloilla kiilteli kullatulla leijonalla varustettuja tuntolevyjä. Tatuoidut yläraajat viittilöivät laajoin kaarin ikään kuin vahvistaakseen karjaisuja, jotka kesken puheiden purkautuivat kurkusta ja viiksillä verhoiltujen huulten välistä vapauteen. Vöillä killui ja kilisi paksuja avainketjuja. Joskus joku tarttui ketjuunsa ja pyöritti avainnippua villisti kuin olisi valmistautunut sian ajoon. Kaljut kiilsivät auringossa. Aika ajoin naurunremakat saivat viereisten talojen ikkunat värisemään. He tiesivät, ettei kukaan voinut olla huomaamatta sitä, että he olivat täällä. Ryhtirintaman kutsu oli kuultu. Heidän kauttaan kaikkien oli pakko tajuta, että Isänmaan Sisu-puolue valmistautui aloittamaan vuosikokoustaan kesäisessä Lahdessa. Itsevarmaa uhoa uhkuen he uskoivat, että Lahden kokous oli puolueen oppositiokauden viimeinen. Seuraavan kevään vaalien jälkeen puolue lupasi ottaa hoitaaksensa maan asiat. Se tarkoitti heidän mielestään sitä, että ne tulisivat lopultakin kuntoon. Juuri tätä tarkoitusta varten oli käynnistetty kampanja, joka oli nimetty Ryhtirintamaksi. Sillä haluttiin vedota niihin kansalaisiin, jotka vieroksuivat politiikkaa. Ensin puolueessa oli puhuttu ryhtiliikkeestä. Ei se sana kai hullumpi olisi ollut, mutta jotenkin se kuulosti väljähtyneeltä. Sitä oli käytetty liian monessa yhteydessä. Pääteltiin, että liike oli liikettä. Se marssi helposti ohi. Rintama-sanalla oli kestävämpi kajo. Se edusti luotettavuutta. Sen vaikutus kaksinkertaistui, kun sen yhdisti sanaan ryhti. Ryhtirintama! Kuinka nautinnollisesti se pärisikään puhujan suussa! Se edusti voimaa ja pysyvää sitoutumista, ei mitään ensi kiihkon jälkeen haipuvaa epämääräistä henkäystä.

Allan Zitron istui puolukanpunaisessa Volvossaan Aleksanterinkadun ja Rauhankadun kulmassa. Hän oli käynyt torilla. Pussi uusia perunoita, tuokkonen tuoreita herneitä ja sipulinippu retkottivat puolihuolimattomasti heitettyinä takapenkillä. Allan käänsi virta-avainta. Klik! Mitään ei tapahtunut. Starttimoottori ei edes urahtanut. Hiki nousi hänen otsalleen. Auto oli laittomasti suojatien päällä risteysalueella. Hän oli arvellut ehtivänsä ennen lappuliisaa tai poliisia, ja nyt, pahus soikoon, juuri tähän tämä kulkuneuvo oli sitten päättänyt lopettaa pitkään jatkuneen vaelluksensa. Hän pohti, että tuskin tällä reissulla huonommin olisi voinut käydä.

Ei auttanut kuin nousta autosta ja avata konepelti. Niin Allan ainakin voisi väittää poliisille, että moottori oli sammunut kesken ajon. Hän työnsi oven auki ja nosti toisen jalkansa kadulle. Hänen selkänsä oli kipeä. Siksi hän otti oikealla kädellään kiinni oviaukon yläreunasta ja kampesi itseään kumarassa ulos.

Silloin tömähti. Oven lasi työntyi voimalla hänen otsaansa vasten. Oikean käden sormet rusahtivat saranoiden vieressä. Allan Zitron lyyhähti jalkakäytävälle. Pää sai uuden kolhun iskeytyessään katuun. Hän menetti tajuntansa. Liekö onneksi vai onnettomuudeksi, mutta hän ei tuntenut enää kovia maihinnousukenkien potkuja, jotka tussahtelivat hänen kylkiinsä.

Torin reunassa seisoi farkkuihin ja nyppyläiseen ruskeaan villatakkiin pukeutunut mies. Tukka oli takussa ja ohut parta koskematon kuin ortodoksimunkilla tai Ho Tshi Minhillä aikoinaan. Hän oli Jouko Taimelin, Päijät-Hämeen Päivä -lehden valokuvaaja. Hän kuvasi pitkällä ja painavalla zoomiputkellaan taustatunnelmia Lahden kaduilta Isänmaan Sisu -puolueen vuosikokousjuttua varten. Hän hätkähti kuullessaan Volvon oven komahduksen. Hän tarttui kameran kolmijalkaan ja aikoi juosta apuun. Itsesuojeluvaisto esti sen, kun potkiminen alkoi. Huohottaen ja itseään pelkuriksi syytellen hän auttamisen sijaan jatkoi paikalta poistuvan skinijoukon kuvaamista.

Vanhanmallinen musta Mersu pysähtyi kadun varteen. Suomenlippu liehui lyhyessä tangossa sen nokalla. Osa porukasta nousi autoon. Renkaat vonkaisivat, kun se kaasutteli tiehensä. Jäljelle jääneet jatkoivat meluisaa menoaan, kunnes katosivat kadunkulman taa.

Ambulanssi saapui. Joku oli sentään hälyttänyt apua. Mahallaan kadulla maannut Allan Zitron pyöräytettiin paareille, ja pillit alkoivat soida.

Sydän takoi rajusti Jouko Taimelinin rinnassa, kun hän purki kameraansa ja taitteli kolmijalkaansa laukkuun sopivaksi. Hän oli lapsesta asti kavahtanut väkivaltaa, väistänyt nyrkkejä koulun pihalla pilkatuksi tulemisen uhallakin. Kun hän ei puolustautunut, häntä ryhdyttiin kutsumaan arkajalaksi. Tyhmätkin oppivat sanomaan muka hienosti chicken. Sellainen masensi. Ystävät alkoivat vierastaa. He ottivat etäisyyttä peläten joutuvansa samanlaiseen kohteluun. Lopulta he kaikkosivat kokonaan. Hän vetäytyi omiin oloihinsa. Kamerasta tuli hänen kaverinsa.

Kun Taimelin lehden toimituksessa katseli kuvaamiaan otoksia, hän huomasi, että farmariliivisten lihaskimppujen keskellä oli yksi pukumies. Kansanedustaja Oskari Vanunki, Isänmaan Sisu -puolueen puheenjohtaja ja vuosikokouksen pääpuhuja, pisti sekalaisesta joukosta silmään liituraitaisessa mittapuvussaan kuin kirsikka koiranpaskasta. Mies oli estetiikan tohtori, syntyjään Oskari Pehmonen. Kun sukunimi ei oikein sopinut yhteen kärkevien puheiden ja kirjoitusten kanssa, se piti hylätä. Päivän politiikka painoi vaa´assa enemmän kuin suvun historia. Pehmosten vanha ja kunniakas nimi sai väistyä. Ei auttanut, vaikka isä vetosi Oskari -poikaansa vesissä silmin. Oskari Pehmonen, Isänmaan Sisu -puolueesta ensimmäisen työpaikkansa löytänyt tohtori, piti päänsä aloittelevalle poliitikolle epätavallisen linjakkaasti. Hän lähetti nimenmuutoshakemuksensa maistraattiin varmana teon oikeellisuudesta. Perusteluna oli, että poliittiset vastustajat olivat pakottaneet hänet hakemaan uutta nimeä. He olivat naureskelleet ristiriitaa pehmonimen ja kovien puheiden välillä, irvailleet hänen tapaansa vääntää kaikki asiat niin sanotusti rautalangasta. Vanunki on rautalanka karjalanmurteella. Ei tuo perustelu kummoinen ollut, mutta maistraatti hyväksyi nimenmuutoksen. Siitä kehkeytyi iso uutinen. Tiedotusvälineet kehuivat miehen rohkeutta ja verbaalista älyä. Hänhän toimi, kuten teoria poliitikkoja opettaa, teki vastustajien pilkasta itselleen brändin. Oikeastaan vasta tuolloin se osa Suomen kansaa, joka asui Eiran ulkopuolella, tutustui Oskari Vanunkiin. Voi siis sanoa, että miehestä tuli kansallinen julkkis maistraatin päätöksellä.

Valokuvaaja Jouko Taimelin tiesi löytäneensä yksittäiskuviensa ja videopätkiensä joukosta kultamunan. Innoissaan hän ähkäisi:

Jaska, tules katsomaan, kuka täällä on!

Toimittaja Jaakko Korhola vääntäytyi kiusaantuneena tietokoneensa äärestä. Hänen oma juttunsa kaupungin osuudesta haettavien talviurheilun mm -kisojen rahoitukseen kaiken yllä lötköttävän laman aikana ei oikein edennyt. Hän oli sitä mieltä, etteivät katkot työssä, kuten eivät hänen juomatavoissaankaan, parantaneet sujuvuutta. Päänsärkyä niistä vain seurasi. Tunnistettuaan Oskari Vanungin hän alkoi kuitenkin kiljua eläimellisesti:

Jumalauta, Jokke, nyt löit kolmijalkasi paskaan, mutta tästä Roope tykkää! Tätä painetaan satoja tuhansia kappaleita. PHP lyö Hesarinkin ällikällä... Tätä et kyllä myy muualle, tai ukko teilaa sinut tolppaan.

Mitä sinä höpiset? Täällähän minä olen töissä... tai olen ollut jo vuosia. Palkka vain on niin pirun pieni. Pitäisi varmaan pyytää lisää.

Taimelin, joka eli yleensä vain hetkessä, alkoi yllättäen pohdiskella tulevaisuuttaan.

Stop tykkänään! Korhola älähti. Älä ala ahneeksi. Ajattele työyhteisöäsi! Näillä kuvilla tehdään Päijät-Hämeen Päivästä kolmipäiväinen, PHP 3 P/V. Sitä Roope hinkuu, ja me saadaan vähän varmempi toimeentulo. Ei ole loppu koko ajan mielessä. Näistä kuvista hohtaa hopeaa koko porukalle. Usko vaan!

Valokuvaaja haistoi vanhan viinan hajun liki työntyvästä toimittajan suusta. Hän väisti lausuttujen ässien roiskeita ja vetäytyi kauemmas.

Korhola tulkitsi sen epäröinniksi. Hän tarttui kaksin käsin Joukoa olkapäistä ja tuijotti tätä tiukasti silmiin, Hän halusi varmistaa, ettei kuvaajalla ollut mitään aikeita rivetä ryhmästä. Hän tiesi tämän kiinnostuksesta päätoimittajan sihteeriä kohtaan. Siksi hän aloitti maireasti:

Pirrekin saa myytyä lisää mainostilaa. Lehden talous vakiintuu. Luotto kasvaa...

Taimelin näytti siltä kuin olisi ollut muualla.

Korhola ärjäisi: Saatana, mies, nämä kuvat ovat lehden. Olet kuvannut ne firman kameralla ja ajalla... Ota kamerasi ja tuo liitäntäjohto! Katsotaan niitä Roopen koneelta! Nyt mennään heti ukon luo!

Niin tehtiin.

Päätoimittaja Rantu silmäili ensin kuvien juoksua tietokoneensa näytöllä silmälasiensa yli. Sitten hän kelasi alkuun ja aloitti uudelleen. Hän pysäytti videon, otti pöytälaatikosta suurennuslasin ja tiirasi tarkemmin. Hän kirosi, mikä ei suinkaan ollut hänen tapaistaan, ja jatkoi katselua. Musta-valkoruudullinen rusetti väpätti valkean paidankauluksen hiertämän aataminomenan alla. Robert Rantu oli sen lajin herrasmies, jolle kravatti oli hirttonarua muistuttava liepuke. Rusetti tarjosi ikään kuin laajemman alustan hänen runsasliikkeiselle aataminomenalleen.

Ruudulla näkyi selvästi, kuinka skinit potkivat maassa makaavaa romanimiestä. Sen jälkeen joukon keskeltä kuvaan tullut Oskari Vanunki taputti yhden lyhytkasvuisen potkijan olkapäätä, kiersi käsivartensa hänen päänsä ympärille ja suuteli hänen kaljuaan. Sakki nauroi röyhkeän rehvakkaasti. Kaikki oli esillä kirkkaasti ja kiistämättömästi.

Rantu kirosi uudelleen, tällä kertaa niin voimakkaasti, että toimitussihteeri Pirjo Kymäläinen säikähti naapurihuoneessa ja kaatoi kahvimukinsa. Pöytä lainehti ja lyhyt punainen mekkokin, joka kummasti kannusti työtovereita huomioimaan hänen olemassaolonsa, sai kermakahviläntin helmaansa. Joku hävytön olisi tuon nähtyään todennut, että roiskeläppä mikä roiskeläppä!

Päätoimittaja nosti päänsä ruudusta ja tuijotti lehtensä valokuvaajaa pitkään. Näky ei miellyttänyt. Hän muisti, että oli aikonut antaa tälle liuhupartaiselle turjakkeelle potkut, mutta vaimo oli säälinyt reppanaa, ja se oli jäänyt tekemättä. Nyt ääni kellossa oli toinen. Hän kysyi:

Paljonkos minä maksan sinulle palkkaa?

1200 kuussa.

No, pannaan siihen kaksi kymppiä päälle!

Korholalla oli vaikeuksia pitää kasvonsa peruslukemilla, niin mitätön mitättömän päälle luvattu palkanlisä oli. Hän ei ollut tiennytkään, millaisella nälkäpalkalla kuvaaja kituutteli. Hänen aivoissaan häivähti ajatus, että moisella lisällä hän ainakin olisi häipynyt saman tien. Ensin olisi tietysti pitänyt varmistaa, että juuri nähdyin aartein täytetty sirukortti oli varmassa tallessa omassa rintataskussa.

Jouko Taimelin ei sanonut mitään.

Pöytäänsä siivoava Pirjo Kymäläinen katseli kopistaan lasiseinän taakse ja ihmetteli, mitä oli meneillään. Alusta alkaen päivä oli ollut omituinen. Koko toimituskunta oli komennettu töihin, vaikka oli lauantai, ja nyt toimittajat mekastivat epätavalliseen tapaan päätoimittajan pöydän ääressä. Vain Katri Rantu, päätoimittajan vaimo puuttui, mutta hän kirjoittelikin kulttuuri- ja kissanristiäisjuttunsa kotonaan. Pirren käkkäräisen tukan alle ei ollut yltänyt tieto, että kotikaupungissa oli kovasti kohua herättänyt puolue kokoustamassa.

Nämä kuvat hoidetaan seuraavaan lehteen. Sinä, Jaska, unohda hetkeksi hiihtokisat ja kaupungin talous! Saat kirjoittaa paljastusjutun kansanedustaja Vanungin gorillojen toimista Isänmaan Sisu-puolueen vuosikokouspaikkakunnalla. Siitä tulee pääkirjoitus. Huomenna menette molemmat Sibeliustalolle. Sieltä saatte lisää mehua juttuun, Robert Rantu käski.

Hän ojensi puhuessaan kättään kämmen ylöspäin Taimelinin suuntaan.

Jouko kaivoi sirukortin kamerasta ja läppäsi sen ukon kouraan. Epämääräistä katumusta tuntien hän katsoi, kuinka arvokas kortti sujahti pöytälaatikkoon. Siinä hänen onnenkantamoisensa konkretisoitui paikallislehden omaisuudeksi. Hyvästi myyntipalkkiot, hyvästi maine ja kunnia kollegoiden piirissä! Hän kuljeskelisi edelleen vanhoissa farkuissaan ja asuisi äitinsä luona, niin kuin aito peräkamarin poika ainakin. Sukulaiset kyselisivät yhä, oliko tullut ostetuksi autoa ja oliko vaimo jo katsottuna. No, ei ollut, eikä niin näyttäisi näillä näkymin tapahtuvan ainakaan lähitulevaisuudessa.

2. luku

Ämyrit kailottivat täysillä Sibeliustalolla. Tunnelma oli hikinen ja kiihkeä. Puheen sorina muodosti mahtavasti kumisevan taustan mikrofonin ääreen päässeille. Pönttöpuhujat vaihtuivat lavalla tiuhaan. Väkeä istui harvakseltaan lattialle riveiksi viritetyillä tuoleilla. Tuskin kukaan enää kuunteli.

Toisin oli ollut Oskari Vanungin puhuessa. Silloin sali oli ollut täynnä. Kuulijat olivat pidätelleet hengitystään, eläneet huikeita hetkiä. Vanungilla oli tapana aloittaa uuden asian käsittely matalalla äänellä, melkein kuiskaten. Kaikki joutuivat heristämään korviaan ja miettimään, että mitähän se nyt aikoo sanoa, kun ei oikein kuule. Lauseiden kiertäessä spiraalina kohti kliimaksia ääni voimistui ja kohosi. Desibelimittarit olivat punaisella, kun hän kiljui falsetissa jokaisen kulkemansa kaaren päätteeksi: Hallitus on avannut EU:lle piikin. Piikki on auki. Kansallinen omaisuutemme valuu etelään. Verovaroin kerätty varallisuutemme tungetaan kansainvälisten pankkien pohjattomaan kitaan, vaikka kyseiset pankit ovat itse velkakurimuksensa aiheuttaneet. Rahat katoavat ja rajat ovat auki. Vielä tänään vieraat muukalaiset soljuvat rajojemme yli pieninä noroina, mutta kohta ne vyöryvät päällemme kuin Kitisen keväinen tulva. Taloudellinen tuho tulee heidän mukanaan. Kotimaamme köyhtyy. Isiemme rakentama maa revitään rikki. Kuin räkättirastaat muukalaiset riipivät tuotantomme hedelmät ahneisiin suihinsa. He ryöväävät rahamme, siirtävät ne kansainvälisille rikollisverkostoille, joille poliisivoimat eivät voi mitään. Hallitus ei tee mitään, tai tekee kyllä. Se vähentää poliisin määrärahoja. Se lähettää säästönsä kehitystukena Afrikkaan. Mitä hölmöyttä! Me, Suomen veronmaksajat, vuodamme hikeä ja verta. Meidät imetään kuiviin. Hallitus ei ymmärrä selvää asiaa, vaikka sen vääntää heille rautalangasta, siis rautalangasta. Voi tätä pehmeyttä, voi tätä tyhmyyttä! Ei näin pidä toimia! Ahneiden maailmassa on oltava kova. On annettava selkeä viesti, joka kuuluu: Tänne ei ole asiaa! Olemme rakentaneet yhteiskuntamme suomalaisille. Vain suomalaisille, ei muille, ei muualta tulleille elintasokärkkyjille! Emme hyväksy varkaita, murhamiehiä, pahantekijöitä, raiskaajia, emme minkään maan mafiaroistoja! Sellainen hallitus, joka ei heitä pysty estämään, on kyvytön, lahonnut, suorastaan mätä.. Se on vaihdettava!

Aina hallitusta moittivien sanojen jälkeen kättentaputukset ja muut suosionosoitukset olivat valtavat. Meteli aaltoili. Käsivarret kohoilivat. Näky oli kuin rapuämpäriä olisi oltu kumoamassa keitinkattilaan. Raajojen ojentelu loppui vasta puhujan laannuttavaan käden heilautukseen. Liikkeet puhujapöntössä ja salissa rytmittyivät niin tarkasti toisiinsa, että näytti siltä, kuin niitä olisi harjoiteltu etukäteen. Kenties niin oli tapahtunutkin. Välillä tunnetta nostatettiin huutamalla: Oskari, Oskari, Oskari! Toisen kerran taas vain: Rautalankaa! Rautalankaa! Joskus vaihteeksi muisteltiin laajemmin, millä asialla oltiin. Ensin joku kiljaisi: Sanat! Se oli merkki, sillä heti perään kajahti miehisellä voimalla karskisti: Suomi, sisu ja isänmaa, kansamme voimaa kasvattaa! Ravintolaosaston kaljapöydissä istuvat römistelivät jatkoksi vähemmän kuuluvalla äänellä: ... niille perperit eivät saa paskantaa!

Oskari Vanungin puheen jälkimainingeissa Korhola ja Taimelin kuljeskelivat vellovan väen keskellä. Jaakko räpsytteli hyppysissään kynää ja muistilehtiötä kirjoittamatta mitään. Meneillään olleet kannanotot sen enempää kuin niiden esittäjätkään eivät kiinnostaneet. Vanungin puheen hän oli saanut monisteena. Se riitti, vaikka oli vain virallinen lehdistöversio, paljon kuultua suppeampi ja säyseämpi. Suosionosoitukset olivat tietenkin inspiroineet puhujaa väliselvityksiin ja lisälenkkeihin, jopa lain ja sopivaisuuden rajoilla häilyviin heittoihin. Sellaisten muistiin merkitseminen riippui kuuntelijan aktiivisuudesta. Korhola ei ollut järin aktiivinen. Oluttarjoilu kiinnosti häntä politiikkaa enemmän. Niinpä Päijät-Hämeen Päivän toimitusta edustava kaksikko joutuikin keskelle kansan syviä rivejä ja kuuli, mitä asioista todellisuudessa ajateltiin ja mitä sumuisilla sanoilla oikeasti tarkoitettiin. Heidän korvansa kuulivat ilman suodatinta sen, mitä pönttöpuhujat suolsivat suustaan ainakin jonkin verran silotellusti.

Yhtäkkiä näytti ja kuulosti siltä, että pöydissä alkaisi tapahtua jotakin mielenkiintoista. Jouko Taimelin avasi kameralaukkunsa ja valmistautui kuvaamaan. Hän sai kameransa valmiiksi juuri kohtaan, jossa perpereille kerrottiin, mitä ei saa tehdä. Tuokion taltioituaan, hän oli tyytyväinen.

Mielihyvä ei kestänyt pitkään, sillä neljä korstoa käveli hänen vierelleen. Yksi heistä töni Korholan sivuun, kaksi tarttui Taimelinin käsivarsiin ja neljäs katsoi kameran kuvat. Tottuneesti hän poisti viimeisen videon, jossa puolueen yli-innostunut retkusiipi ilmaisi sananvapauttaan. Sen jälkeen tämä gorilla silmäsi Taimelinia päästä varpaisiin ja murahti:

Eiköhän nämä kuvaukset nyt jo riitä? Taidatte olla niin humalassa, että teidän on parempi poistua.

Mi... minä en ole maistanut tippaakaan, Jouko yritti selittää, mutta kun puristus hänen käsivarsissaan rupesi tuottamaan kipua, hän luovutti.

Poistumisehdotuksen tehnyt nyökkäsi päällään Korholan suuntaan ja sanoi lepyttelevästi:

Katso nyt kaveriasi. Kyllä sinun täytyy hänestä huolehtia.

Vaihtoehtoja ei tarjottu. Jouko talutti kuuliaisesti Jaakon ulos rakennuksesta.

Hiljaisina työtoverukset tallustivat sitten kaupungille päin. He eivät sanoneet mitään, mutta kummankin pääkopassa kiehui. Korholalla kupli olut, Taimelinilla suuttumus siitä, että hänen kuvaustaan oli häiritty. Hän oli ollut töissä. Ihmisellä oli oikeus tehdä työtä muiden häiritsemättä. Uinunut vastarinta heräsi. Eihän tässä nyt sentään missään Pohjois-Koreassa oltu. Hän ja Jaska olivat olleet kutsuttuina lehdistön edustajina julkisessa tilaisuudessa. Järjestäjät olivat itse organisoineet tarjoilun. He itse puoluetovereineen esiintyivät. Vastuu tapahtumien kulusta oli heillä itsellään, ei sen kuvaajilla. Jos sieltä olisi joku pitänyt poistaa, häädettäviä olisivat olleet ne, jotka huutelivat törkeyksiä, eivät huutojen taltioijat. Sitä paitsi, millä oikeudella kajottiin hänen henkilökohtaiseen omaisuuteensa, niin tai oikeastaan hänen työpaikkansa tavaroihin. Ei laki sellaista sallinut.

Jouko Taimelin oli saanut elää kauan rauhassa. Nyt hän koki, että kasvun ja kypsymisen vuodet katosivat lapsuuden ja aikuisuuden väliltä. Hän kohtasi uudelleen samanlaista kakaramaisuutta, vain fyysiseen voimaan luottavaa vääryyttä, kuin kouluaikoina.

Mielen kolhut unohtuivat kuitenkin nopeasti, kun Roope puoluekokouskuvat saatuaan antoi hänelle koko alkuviikon vapaata korvaukseksi hyvin tehdystä pyhätyöstä. Toimittaja Korhola sen sijaan sai haukut juopottelusta työaikana, mikä masensi häntä niin, että hänen piti päivän päätteeksi mennä pubiin ottamaan paukut.

3. luku

Päijät-Hämeen Päivä meni jakeluun torstaisin iltapäivällä. Ajoitus tähtäsi siihen, että viikonlopun ostosten mainokset saatiin haalittua lehteen. Jouko Taimelin otti tuoreen, painomusteelta haisevan lehden käteensä heti aamulla töihin tultuaan. Kannessa oli tavanomaiset osuuskauppojen tarjoukset, makkaraa, kahvia ja vessapaperia. Hän käänsi sivua ja silmäsi pääkirjoitusta. Otsikko Lahti tarjosi oivat puitteet Isänmaan Sisu -puolueen kokousväelle ihmetytti. Teksti oli aivan vierasta. Sillä ei ollut näyttänyt olevan mitään yhteyttä Sibeliustalolla koettuun saati sitten kokouksen ulkopuolella sattuneisiin tapahtumiin. Jouko oli ymmällään. Hän käänteli lehteä ja etsi valokuviaan. Hän löysi yhden. Siinä Oskari Vanunki seisoi puhujapöntössä käsi pystyssä.

Korhola ei ollut tullut töihin. Päätoimittajan ovella paloi punaiset valot. Hänellä oli kai asiakas. Pirre huomasi Taimelinin repivän lehteä ja viskelevän palasia ympäriinsä. Huolestuneena hän tuli utelemaan:

Mikä sinun on?

Jouko ähkäisi ja kääntyi. Hän nieli ensimmäiset sanat, jotka olivat hänen kielellään. Eihän Pirrelle voinut kirota. Hän näytti lehden retaletta, jossa pääkirjoitus oli ja kysyi:

Kuka tämän jutun on kirjoittanut? Ei Jaska ainakaan. Ja missä ovat minun kuvani?

Korhola on sairaslomalla. Se saa potkut, ellei hakeudu hoitoon... katkolle. Se oli toissapäivänä ihan kännissä ja toi Roopen mielestä sellaisen sepustuksen, ettei sitä voinut painaa. Roope itse on kirjoittanut pääkirjoituksen ja taittanut lehden. Voit uskoa, että se oli ja on vieläkin kiukkuinen.

Siksikö sillä palaa punainen valo?

Luultavasti. Pirre nyökkäsi epävarmasti.

Jouko hieroi nenäänsä ja rapsutti leukapartaansa. Hän ei oikein tiennyt, mihin ryhtyisi. Ilman Korholaa ja ukon käskyjä hänellä ei ollut työsuunnitelmaa. Hänellähän ei ollut mitään käsitystä siitä, millaisia uutisia seuraavaan lehteen haettiin. Sitä paitsi hän oli huolissaan kultamunastaan. Hän halusi kuulla, milloin hänen kuviaan sitten käytettäisiin, kun niitä ei vielä julkaistu. Hän sopersi sanoessaan:

Minun pitäisi päästä ukon puheille. Milloinkahan se sammuttaa tuon valon?

Pirre hämmästyi Joukon lähes itkuista äänensävyä. Hän nolostui, tunsi myötähäpeää. Hän piti vahvoista ja määrätietoisista miehistä. Hän sieti miehistä heikkoutta vain tilapäisesti tai voidessaan kuvitella sille romanttisen diagnoosin ja oloa helpottavan hoitosuunnitelman. Joukoa hän ei nyt osannut auttaa. Niinpä hän vaihtoi empaattisuuden päätoimittajan sihteerin rooliin. Hän luetteli virallisella äänellä:

Kello 12 Robert menee lounaalle vaimonsa luo. Kello 14.00 alkaa seurakuntayhtymän viestinnän ja kiinteistöjohtokunnan kokous. Illaksi hänet on kutsuttu Seurahuoneelle. Joku liikemiesryhmä... Jos hän ei kohta avaa ovea, sinä et pääse hänen puheilleen tänään.

Pirjo Kymäläinen palasi työhuoneeseensa.

Saatanan saatana! Taimelin tuhisi hampaittensa lomasta.

Hän pyöri hetken paikallaan, katsoi sitten päätoimittajan oven punaista valoa. Hän otti lattialta kameralaukkunsa ja päätti, että jos valo ei kohta sammuisi, hän lähtisi kotiin.

Kohta on venyvä käsite. Tunti kului. Jouko katseli kameran pieneltä ruudulta aikojen kuluessa ottamiaan otoksia. Ne tuntuivat tyhjänpäiväisiltä. Sunnuntain kokouskuvat, ne, jotka olivat läpäisseet vahtigorillan tarkastuksen, olivat Roopen laatikossa. Siellä tavoittamattomissa oli myös edellinen katutapahtuman sisältävä sirukortti.

Aika kului ja kuvaajan kiukku kasvoi. Hän nousi, otti askelen punaista valoa päin. Rohkeus petti. Hän pyörähti pari kertaa ympäri ja istui taas alas.

Toinen tunti vierähti. Jouko Taimelin totesi, että Roope lähtisi kohta lounaalle ja katoaisi iltapäivän kokouksiinsa. Hänen pitäisi tehdä jotakin nopeasti. Sen sijaan, että