Päivä, yön uni: Yö, päivän uni

By Pekka Leinonen

Mitä, jos elämäsi olisikin jonkun toisen uni? Näkisitkö sinä silloin unta sen toisen uneksijan elämästä?

Mitä, jos aika olisi tila? Kasaarit ajattelivat niin ensimmäisellä vuosituhannella. Heille eilinen saattoi olla huominen. Oli vain astuttava kynnyksen yli.

Olisiko paikallaan luopua kuolleiden muistelemisesta, jottemme kahlitsisi heitä mieliimme painuneisiin kuviin, jotka toistavat itseään?

Pekka Leinosen kirja, Päivä, yön uni, on lapselle jännittävä, jopa hiukan pelottava satu. Aikuista lukijaa teksti herättelee arvioimaan arkipäiväisiä tapahtumia ja perinteisiä velvoitteita uudesta näkövinkkelistä vallankäytön kritiikkiä kaihtamatta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 23, 2019
• ISBN: 9789528008941

Pekka Leinonen

Pekka Leinonen on tietokirjailija, joka on ollut mukana oppikirjatyöryhmissä (WSOY) , opettaja- ja koululaiskalenterien suunnittelussa ja kirjoittamisessa (WSOY ja Ajasto Oy) ja erilaisten järjestö- ja laitoshistoriikkien toimittamisessa. Tietokirjojen lisäksi hän on kirjoittanut 10 romaania (Kustannuskynnys, Elisa Kirja ja BoD).

Book preview

Päivä, yön uni

Nimiösivu

Sisällysluettelo

1. Ilmaisia neuvoja jakeleva orava

2. Pöhkö lohikäärme

3. Muukalaisia avaruudesta

4. Päiväkotipojat, Vili ja Jakke

5. Sokeripähkinäsaari

6. Varhainen puuttuminen

7. Epäonnistunut soluttautuminen

8. Huoltajakeskustelu

9. Arkistokamreerin painajaiset

10. Tottelemattomuuden ongelma

11. Piirtämisen taito

12. Väärin teroitettu

13. Poliisin perhe

14. Yksinhuoltajan kasvatusvaikeudet

15. Sotatila

16. Asevarustelu

17. Teipattu suu

18. Zakat-keskuksen valtias

19. Vallankumous päiväkodissa

20. Uhkien tunnistaminen

21. Taiteilija tarvitsee innoitusta

22. Raskauttavat todisteet

23. Arkistokamreerin juoni

24. Takinkääntäminen

25. Vili on väsynyt

26. Kahdenlaista kaatoa

27. Kertaus on opintojen äiti

28. Vallankaappauksen varmistuminen

29. Rottaretki

30. Mykkä piirtäjä puhuu

31. Ajatusten lukeminen

32. Rottataika

33. Mallioppimista

34. Yhteiseen rintamaan

35. Silmien avautuminen

36. HÄN

37. Maahanmuuttaja päiväkotiin

Valmistusmerkinnät

Päivä, yön uni

Pekka Leinonen

Sisällysluettelo

1. Ilmaisia neuvoja jakeleva orava

2. Pöhkö lohikäärme

3. Muukalaisia avaruudesta

4. Päiväkotipojat, Vili ja Jakke

5. Sokeripähkinäsaari

6. Varhainen puuttuminen

7. Epäonnistunut soluttautuminen

8. Huoltajien keskustelu

9. Arkistokamreerin painajaiset

10. Tottelemattomuuden ongelma

11. Piirtämisen taito

12. Väärin teroitettu

13. Poliisin perhe

14. Yksinhuoltajan kasvatusvaikeudet

15. Sotatila

16. Asevarustelu

17. Teipattu suu

18. Zakat-keskuksen valtias

19. Vallankumous päiväkodissa

20. Uhkien tunnistaminen

21. Taiteilija tarvitsee innoitusta

22. Raskauttavat todisteet

23. Arkistokamreerin juoni

24. Takinkääntäminen

25. Vili on väsynyt

26. Kahdenlaista kaatoa

27. Kertaus on opintojen äiti

28. Vallankaappauksen varmistuminen

29. Rottaretki

30. Mykkä piirtäjä puhuu

31. Ajatusten lukeminen

32. Rottataika

33. Mallioppimista

34. Yhteiseen rintamaan

35. Silmien avautuminen

36. HÄN

37. Maahanmuuttaja päiväkotiin

1. Ilmaisia neuvoja jakeleva orava

Mummi oli kuollut.

Vilillä oli ikävä. Hän kaipasi mummia. Mummi oli lukenut hänelle satuja. Hänen sylinsä oli ollut lämmin ja pehmeä.

Äiti pyyhki kyyneleen Vilin poskelta.

Äitikin itki. Hän kertoi, että syöpä oli liian ärhäkkä. Sille ei voitu mitään. Lääkärit eivät osanneet auttaa.

Vili ajatteli, että se syöppö oli kuin mörkö, jolla oli valtavan suuri suu. Se ärisi ja ärhenteli, koska sillä oli kova nälkä. Sitten se söi mummin.

Vili lupasi äidille, että hän vuolisi tikusta itselleen miekan, jolla katkaisisi sen syöpön kaulan. Silloin mummi pääsisi kömpimään ulos sieltä syöpön mahasta.

Äiti rutisti Viliä rintaansa vasten ja huokaisi:

- Voi sinua, poikakulta! Me emme saa mummia takaisin.

Äiti kantoi Vilin sylissään mummin lempisohvalle. Hän ojensi kätensä sohvapöydälle, jossa oli tabletti. Vili sai käynnistää koneen. Siitä he katselivat yhdessä valokuvia ja videoita. Kuvissa mummi hymyili iloisesti Vilille.

Äiti hääräsi keittiössä. Hän laittoi ruokaa. Vili istui sohvalla. Hän halusi pelata tabletilla Angry Birdsiä. Sormi etsi oikeaa ikonia.

Orava kiipesi lintulaudalle ikkunan takana. Vastasatanutta lunta varisi sen päälle pensaasta. Se heilutti häntäänsä ja räpsi korviaan, mutta pehmyt lumi pysyi tiukasti huurteenharmaissa karvoissa.

Vili pani tabletin pois ja hiipi ikkunaruudun viereen.

Orava ei pelästynyt. Se keskittyi siivoamaan tiaisten sotkuja. Se pöllytteli kiukkuisen näköisenä tyhjiksi nokittuja auringonkukan siemenkuoria lintulaudan reunan yli. Se etsi pähkinöitä. Kun se vihdoin löysi yhden, se pyöritteli sitä käpälissään, kuin se olisi ollut sämpylä. Sitten se pisti pähkinän suuhunsa. Sen leuat mupelsivat, viikset viuhtoivat ja karvaiset posket pullistelivat. Se näytti hassulta.

Yhtäkkiä orava loikkasi ikkunalaudalle ja nosti etukäpälänsä lasia vasten. Se katsoi terävästi Viliä suoraan silmiin ja kysyi:

- Miksi olet surullinen?

Vili hämmästyi. Hän ei ollut koskaan kuullut oravan puhuvan.

- No, kun mummi kuoli, hän vastasi hiljaa. - En olisi halunnut sitä. Se on väärin.

- Ymmärrän, orava sanoi.

Se ravisti päätään ja sai kuin saikin karistettua lumihunnun korviltaan. Sitten se puhui lisää:

- Olen samaa mieltä. Mummisi oli mukava. Hän täytti lintulaudan aina pähkinöillä. Pähkinät ovat maukkaampia kuin auringonkukan siemenet.

- Mummi oli kiltti, Vili nyyhkäisi, otti taskustaan nenäliinan, pyyhki nenänsä ja jatkoi: - Äiti sanoi, että me olemme onnellisia, kun meillä on hyvät muistot hänestä. Minusta ei vain tunnu siltä, vaikka muistan, kuinka me leivoimme joulupipareita ja pikkupullia. Minä sain leikata taikinapötköä ja pyöritellä taikinapalat palloiksi. Sitten sain sivellä voisulaa ja ripotella sokeria ja mantelimuruja päälle.

- Se oli varmasti mukavaa. Minäkin pidän mantelimuruista, orava sanoi ja näytti siltä kuin olisi maiskutellut huuliaan.

Oravan ilme sai Vilin unohtamaan surunsa. Hän innostui muistoistaan.

- Usein me sytytimme tulen takkaan ja paistoimme makkaroita tikussa. Kesällä paistoimme lettuja pihagrillissä. Mummilla oli mansikkahilloa ja mustikoita. Letut maistuivat tosi hyviltä. Me kävimme sienessäkin. Mummi tiesi, missä kasvoi kanttarelleja. Kaivoimme kilpaa perunoita. Yhdessä omenapuussa oli makeita omenia. Niitä mummi otti ja antoi minulle. Isä tykkäsi happamista, mutta me mummin kanssa söimme vain makeita. Mummilla oli taikasilmä. Hän näki heti, mikä omena oli kypsä ja hyvän makuinen.

- Sinulla on paljon muistoja mummista, orava totesi.

- Niin on. Kun ne tulevat mieleen, alkaa itkettää.

- Miksi sitten otat ne vastaan? Älä ota! Älä muistele! orava ehdotti.

Vilin täytyi perustella kantaansa:

- Mutta äiti sanoi, että olemme onnellisia, kun meillä on mummista hyvät muistot.

- Niin! Se on ehkä totta, orava myönsi hieman epäröiden. Sitten se jatkoi varmalla äänellä: - Mutta tiedätkö, että kun muistelet häntä, pidät häntä vankinasi?

- Miten niin? Vili hämmästyi.

- Muistat, kuinka leivoitte yhdessä ja kuinka hän paistoi lettuja ja makkaroita kanssasi.

- Niin. Ne juuri olivat mukavia asioita. Ei se ole paha, Vili sanoi ja oli varma, että oli oikeassa.

- Ei, mutta ne asiat ovat menneet, ja nyt ne ovat sinun mielessäsi sellaisina, kuin ne tapahtuivat.

- Niin. Se on kiva.

- Mutta ne pysyvät sellaisina, ne ovat pysähtyneet, eivät kehity. Sillä lailla olet vanginnut mummin. Hän ei voi olla vapaa, koska sinä estät sen muistoillasi.

Vili mietti. Muistikuvat toistuivat todellakin aina samanlaisina. Hän ymmärsi. Hänen suunsa alkoi väpättää. Hän sopersi:

- Mitä minä sitten voin tehdä? En halua unohtaa mummia.

- Ei sinun tarvitsekaan, orava lohdutti. - Sinä voit uneksia. Unissasi mummi ei ole vanki. Muistosi eivät kahlitse häntä, vaan hän on vapaa. Hän voi itse päättää, mitä tekee. Yöllä, kun nukut, mummi elää. Kuvat hänestä kehittyvät. Ne muuttuvat. Päivä on yön uni ja yö vastaavasti päivän uni.

Niin orava sanoi ja vinkkasi oikeaa silmäänsä juuri niin kuin mummilla oli ollut tapana tehdä. Sitten se huiskautti häntäänsä, loikkasi maahan ja livisti aitapensaikon läpi naapurin pihalle.

2. Pöhkö lohikäärme

Äiti puuhasteli pesuhuoneessa. Hän lajitteli pyykkejä. Pesukoneen kansi kolahti. Hän mutisi itsekseen, että värilliset olivat nyt vuorossa.

Keittiössä Vili tökki sormellaan äidin tekemää pullataikinaa. Hän oli saanut luvan pyöritellä pullat ihan yksin. Hän teki juuri niin kuin mummi oli opettanut. Hän ripotteli jauhoja pöydälle. Sitten hän kaatoi taikinan kulhosta jauhojen päälle ja alkoi rullata paksua myttyä kaksin käsin. Taikina venyi pötköksi. Se oheni, kunnes oli pitkä kuin käärme. Vili nosti taikinarullan toista päätä ja pudottaa lötkäytti sen sitten pöytään. Mummikin oli aina tehnyt niin. Sillä tavalla hän varmaan tarkisti, että taikina oli oikeanlaista.

Vili otti veitsen ja valmistautui leikkaamaan pötköstä sopivan kokoisia palasia pikkupullia varten.

Taikina sähähti.

Vili säikähti ja pudotti veitsen.

Taikinarullan päähän ilmestyi suu, joka irvisti ilkeästi. Rusinan väriset silmät ja sierainaukot ilmestyivät suun yläpuolelle. Taikina kiemurteli. Se oli kuin albiino käärme tai iso olmi.

Taikinakäärme nosti päänsä pystyyn. Rusinasilmät tarkkailivat ympäristöä. Pöydällä oli hiivapala. Taikinapötkö kiertyi kerälle ja iski. Se hotkaisi hiivan suuhunsa papereineen päivineen. Siitä seurasi, että sen vatsa alkoi pullistella. Se lihoi. Jalat kasvoivat sen alle ja pian siivetkin selkään. Otus kohottautui jaloilleen ja ravisti siipiään. Se tähyili ylväänä ympärilleen, näytti, että oli paikan valtias. Itsevarmana se lätkäisi pyrstöllään pöydän pintaa. Jauhot pöllysivät lattialle. Se sanoi korskeasti:

- Minä olen tässä!

Vili tuijotti otusta ihmeissään. Hän ei saanut sanaa suustaan.

- Mikä minä olen? taikina kysyi sitten hieman epävarmemmin.

- Sinä olet pullataikina, mutta näytät ihan käärmeeltä, lohikäärmeeltä, Vili vastasi hämmentyneenä.

- Lohikäärme minä olenkin enkä mikään pullataikina. Mitä lohikäärmeet tekevät?

- Ne lentelevät ympäriinsä ja puhaltavat tulta sieraimistaan.

- On hienoa olla lohikäärme, taikina sanoi, veti ilmaa sisäänsä ja puhalsi hurjasti.

Sieraimet levisivät avariksi kuin myyrän kolot nurmikolla, mutta tulta ei tullut. Jauhot vain leijuivat pölypilvenä ympäriinsä.

Vili tirskahti.

- Mitä sinä naurat? taikina ärähti. – Et kai sinä minulle naura?

- En, vaikka näytit kyllä aika hassulta, kun puhalsit.

- Itse olet hassu! taikina tokaisi vihaisena. – Minä olen mahtava lohikäärme ja minulla on nälkä. Mitä lohikäärmeet syövät? Mitä minä voisin syödä?

- Johan sinä söit hiivan.

- Se ei maistunut oikein miltään. Phyh-hyi!

Taikina sylkäisi mössöksi muhjaantuneen paperin suustaan ja vaati:

- Tahdon parempaa, jotakin maukasta. Oletko sinä hyvänmakuinen?

- En, Vili väitti ääni värähtämättä, vaikkei oikein tiennyt, pitikö pelätä vai nauraa.

- Mitä sinä syöt? Mikä sinusta on herkkua? taikina uteli.

- Mummin omenat, Vili vastasi, ja vesi kihosi hänen kielelleen.

- No minä syön sitten ne. Missä ne ovat?

- Olet pöhkö. Nyt on talvi. Ei puissa nyt ole omenia, Vili kertoi.

- Milloin on? Ja onko niitä silloin paljon? taikina kyseli rusinasilmät pyöreinä.

- On, Vili kertoi. - Kun on hyvä kesä, niitä on paljon.

Taikinan suu vetäytyi hymyyn. Sitten se rapsutti siipikynnellään päätään. Ohimolle jäi syvä viiru. Se kysyi:

- Paljonko on paljon?

- Paljon, Vili vastasi.

Ihme kyllä annettu tieto riitti. Taikina näytti tyytyväiseltä.

- Hyvä! Kyllä paljosta riittää. Näytä missä ne ovat!

- Ei missään, pöhkö! Usko nyt, ettei talvella ole mummin omenoita!

Taikinan kulmat kurtistuivat. Kasvolihasten liike sai aikaan sen, että siipikynnen painama viiru pullahti sileäksi.

- Haa! Taidat valehdella, jotta saisit syödä kaiken itse, taikina syytti.

- Höpö höpö! Omenapuut kukkivat keväällä ja tekevät hedelmät syyskesällä. Nyt ne ovat talvilevossa. Vili opetti. – Katso vaikka itse!

Hän viittasi kädellään ikkunaan päin. Lumiset puut seisoivat puutarhassa vailla hedelmiä. Oksilta ei löytynyt edes sitä yhtä ruskeaa ja kurttuista, joka oli roikkunut pitkään loka-marraskuisia tuulia uhmaten. Sen mitättömän muumionkin mustarastaat ja tiaiset olivat nokkineet nälissään.

- En usko, taikina intti.

- Totta se on, Vili väitti.

Hän alkoi tuskastua ilmeisen tyhmään oppilaaseensa.

- Katson lähempää. Jos valehtelet, syön sinut, taikina uhkasi.

Se levitti siipensä, loikkasi korkealle ja lennähti päistikkaa ikkunaa päin. Lasi kumahti. Otus mätkähti lattialle ja jäi siihen. Sen suu ja nenä olivat lytistyneet lasia vasten. Se makasi lötkönä kuin puhjennut rantapallo. Syödyssä hiivassa oli silti kai yhä uhkua, sillä nouseva taikina peitti silmien rusinat. Omasta mielestään mahtava lohikäärme oli taas vain pelkkä pullataikina.

- Olisit uskonut minua! Vili sanoi hiukan pettyneenä nostaessaan taikinamöykkyä lattialta.

Äiti huusi pesuhuoneesta:

- Mitä siellä tapahtui? Kävikö sinulle jotakin? Kuului outo ääni. Ihan kuin jokin olisi törmännyt ikkunaan. Ei kai ruutu särkynyt?

- Ei. Ei täällä mitään kummallista tapahtunut, Vili vastasi, asetteli taikinan pöydälle ja alkoi uudelleen leipoa. Tällä kertaa hän jätti rullaamisen vähemmälle. Turha sitä lohikäärmettä oli yrittää elvyttää. Siitä ei ollut muuta jäljellä kuin lötkö taikina ja rasvainen läntti ikkunalasissa.

3. Muukalaisia avaruudesta

Vili kurkisti uuniin. Pullat olivat kullanruskeita. Hän hihkaisi äidille, että valmista oli. Äiti tuli ja tarkisti. Hän taputti hyväksyvästi Viliä päälaelle, nappasi patakintaat käteensä ja nosti pullat paistopellillä liedelle. Sen jälkeen hän levitti liinan leivonnaisten ylle ja kiirehti pesuhuoneeseen. Uunin luukku jäi auki. Keittiöön löyhähti kuumaa ilmaa. Hiki kihosi Vilin otsalle. Hän avasi ikkunan. Raikas pakkasilma tulvi keittiöön. Sitä oli hyvä hengittää.

Nojatessaan ikkunan pieleen hän näki taas oravan. Tuttu heiluhäntä istui omenapuun oksalla.

- Hei! Vili huikkasi sille.

- Hei! orava vastasi tervehdykseen.

- Arvaa mitä! Vili hihkaisi innoissaan. – Minä leivoin lohikäärmeen.

- Huomasin. Et päästänyt sitä ulos.

- En ymmärtänyt, että se halusi pihalle. Se löi päänsä ikkunaan ja katosi, Vili selitti.

- Ei haittaa. On niitä nähty, orava totesi välinpitämättömänä.

- Oli se minusta aika outo, Vili lausui vaimeasti, muttei epäillyt, etteikö puhuva orava olisi nähnyt elämässään lohikäärmettä kummempiakin otuksia.

Kun kiipeilee korkealla, näkee kauas.

- Kuule! orava sanoi. – Tule ulos! Lähdetään seikkailuun?

- Joo, jos saan äidiltä luvan.

- Taidat olla äidinpoika, kun et uskalla itse päättää, orava napautti.

Se oli ilkeästi tehty. Juuri niin isot pojat päiväkodissa yllyttivät pienempiään pahantekoon. Vili oli luvannut, ettei tekisi mitään omin päin. Äidiltä piti aina kysyä lupa tai ainakin ilmoittaa, mitä aikoi. Orava haastoi häntä kuitenkin nyt toimimaan tavalla, johon ei voinut vastata kielteisesti olematta surkea raukka. Vili henkäisi:

- Minä tulen.

- Hienoa! Emme tarvitse eväitä, vaikka teemme hurjan pitkän matkan.

Orava vei Vilin metsään. He kulkivat kapeaa tallattua polkua. Lumessa polun vierellä kaarteli pieniä jalanjälkiä sinne tänne. Jotkut pikkuotukset olivat telmineet yöllä pimeän suojassa. Tottumaton ei jäljistä tunnistanut, keitä liikkeellä oli ollut.

Korkeat puut jäivät taakse. Vili oli vain kerran käynyt yhtä kaukana. Silloin oli ollut kesä. Luikertelevavartista vanamoa kasvava aukio oli silloin yllättänyt valoisuudellaan. Se oli ilmestynyt eteen tiheän kuusikon keskeltä. Pienet valkoiset kukat olivat peittäneet lehtien vihreyden kuin pilvet sinisen taivaan. Vilillä oli mielikuva, että kukkapilvet olivat liikkuneet.

Nytkin aukiolla tapahtui jotakin outoa. Vili luuli silmiensä karsastavan, mutta ei. Totta oli, että lumi alkoi pöllytä ja ympäröivien puiden oksat heilua. Jostain puhalsi tuuli. Se yltyi vaaralliseksi. Pakkaslumi kohosi keveänä pulverina taivaalle. Valkoisuus vaihtui vihreyteen.

Orava tarrasi kynsillään Vilin housunlahkeeseen ja huusi:

- Kumarru ja ota kiinni jostakin vaikka noista vanamon varsista!

Vili noudatti oravan ohjetta. Vanamoverkko sammalen päällä oli sitkeä. Olo helpottui hetkeksi, sillä tuuli suuntautui heidän ylitseen. Pian tuli kuitenkin uusi kiusa. Korviin työntyi lähes sietämätön suhina.

- Nosta nyt kädet korville, orava kiljui. – Ei se enää meitä kaada.

Vili irrotti varoen kämmenensä vanamoista ja nosti ne korvilleen. Niin tehdessään Vili huomasi maailman hämärtyvän. Ylhäältä laskeutui jotakin, joka peitti kuusten latvojen välisen avaruuden. Oli pakko sulkea silmät. Hän tunsi, kuinka pelko pani vartalon värisemään.

Orava rohkaisi häntä. Se sanoi:

- Ei tämä kauan kestä. Kohta se on maassa.

- Mikä? Vili ihmetteli.

- No, se, mitä tulimme katsomaan. En minä tiedä, mikä se on, orava selitti.

Vili uskalsi avata silmänsä. Lumesta puhdistuneelle vanamoaukiolle oli laskeutunut ilma-alus tai paremminkin avaruusalus.

- Starfighter! Vili hihkui. – Starfighter, hih! Luulin, ettei sellaisia ole oikeasti olemassa.

- Star… mikä! orava yllättyi siitä, että Vili tunsi ison lentävän kapistuksen. - Olen minä sen nähnyt ennenkin, mutta en ole tiennyt, mikä se on.

- Starfighter se on, Vili varmisti.

Avaruusaluksessa tapahtui jotakin. Sen kyljestä avautui luukku. Portaat kierähtivät aukosta vanamomättäälle. Kului hetki, ja paksu neliraajainen avaruusolio ilmestyi portaiden ylätasanteelle. Se ei ollut ET. Se oli pelottavampi. Sillä oli lasipallokypärä päässään, jonka läpi ei erottanut silmiä. Silti Vilistä tuntui, että muukalainen tuijotti suoraan häntä.

- Vieköhän se minut? hän ajatteli.

Hän tiesi, että avaruusolioilla oli tapana kaapata maan ihmisiä laboratorioihinsa ja tehdä sitten hirveitä kiduttavia kokeita. Ne pistelivät neuloilla ja irrottivat elimiä ja ihoa, leikkasivat irti erilaista kudosta, tutkivat soluja. Ne panivat ihmisen kappaleita erilaisiin nesteisiin, kasvattivat niistä kokonaisia olioita, frankensteineja, orjiksi, joilla ei ollut omaa tahtoa. Jotkut alienit söivät ihmisiä ja varastivat maan rikkaudet, metallit ja veden tai tekivät jotain muuta kamalaa. Vili katui, että oli lähtenyt oravan matkaan. Kuinka reipas ja rohkea hän olikaan kuvitellut olevansa! Hän ei ollut. Ei olisi kannattanut lähteä. Lupa jäi pyytämättä, ja voi! Hänellä oli vain pyjama päällä. Mitähän äiti ajattelisi, kun hän ei tulisi enää koskaan kotiin?

Avaruushirviö tarttui toisella kädellään porraskaiteeseen ja astui hitaasti askelma kerrallaan portaita alas. Kulku näytti vaivalloiselta. Paksu hopeanhohtoinen puku oli hankala, tai sitten maan vetovoima oli suurempi, kuin mihin otus oli tottunut omalla planeetallaan.

Vilin pelokas katse oli suunnattuna lähestyvään lasipalloon. Hän tiesi, että pallon sisällä oli pää, joka paraikaa mietti, mitä tehdä väärään paikkaan eksyneelle maan lapselle. Hän arveli, ettei hänellä olisi enää omaa tulevaisuutta. Muut määräisivät, mitä hänelle tapahtuisi.

Olento puhui. Puhe oli outoa pulinaa, josta ei erottanut sanoja. Sitä oli mahdoton ymmärtää.

Orava näykkäsi hampaillaan Vilin housunpuntin poimua.

Vili katsoi alas. Orava viittilöi häntä laskemaan kätensä. Vili oli niin hämmennyksissä, että oli unohtanut kädet korvilleen. Hän ei tiennyt, mitä käsillä kannattaisi tehdä. Hän risti sormensa rinnalleen. Nyt hän kuuli avaruusolion äänen. Otus sanoi:

- Hei, Vili, mukava nähdä sinua taas.

Avaruusolio ei ollutkaan muukalainen. Se oli mummi.

Asia varmistui, kun mummi nosti kypäränsä visiirin ylös. Hän käveli Vilin eteen, ojensi kätensä ja halasi. Se ei tuntunut oikein mukavalta, sillä pullea avaruuspuku oli nihkeä. Se rutisi hassusti heidän välissään. Vili oli kuitenkin iloinen ja onnellinen. Äsken hän oli pelännyt kuollakseen. Nyt hän ihmetteli, kuinka nopeasti tunnetilat saattoivat muuttua. Pelko oli viuhahtanut salaman nopeasti pois heti, kun hän oli tunnistanut mummin.

- Tule kyytiin! Tuolla rakkineella on hauska lentää, mummi pyysi.

- Osaatko sinä ajaa tuota? Vili ihmetteli.

- On minulla ollut ajokortti yli 50 vuotta.

- Mutta tuo on avaruusalus, Starfighter, ei mikään auto.

- Oho! Että ihan Starfighter? En tiennytkään, mummi tuhahti ja selitti: - Ei tuo nyt kovin kummoinen ole. Autossa on ratti. Tuota ohjataan sarvista. Mennään sisään. Kille, tule sinäkin mukaan!

Kille? Vili tajusi, että oravalla oli nimi. Häntä hävetti, ettei hän ollut ymmärtänyt kysyä sitä. Hän katsoi Killeä