Ystävämme Karoliina

By Elina Aro

Eletään 1890-lukua. Karoliina on köyhän perheen tyttö, jolla on kaiken huipuksi ontumista aiheuttava niveltauti. Vaatimaton tausta ja vastoinkäymiset eivät kuitenkaan lannista Karoliinaa – hän on päättänyt päästä tyttökouluun.Kun koulun ovet aukeavat vihdoin Karoliinalle, tytön elämässä aukeaa uusi sivu. Valloittava ja elämänmyönteinen Karolina hurmaa myös opiskelutoverinsa."Ystävämme Karoliina" on Elina Aron viehättävä tyttökirja. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726844511

Book preview

Prologi

Turussa toukokuun 17 pnä 1978

Kaisalle ja Hetalle, Katille ja Jonnalle.

Olin kymmenvuotias ja istuin sohvassa tyynyjen keskellä jalat allani. Pyörittelin tuskastuneena lautasliinaa, jonka surkea, epätasainen reikäommel ei millään tahtonut valmistua.

Olin todella heikko käsitöissä: virkattava patalappu vanui sormissani käyttökelvottomaksi vinoneliöksi, vasen lapanen jäi puolta pienemmäksi kuin oikea, ja voimistelutossuille tarkoitettu pussi unohtui keskeneräisenä hyllyyn kirjojen taakse.

Äiti oli samassa huoneessa, mutta hän tuntui kokonaan unohtaneen minut, nojasi vain ikkunan pieleen ja katsoi ulos, kauan, liikahtamatta.

— Mitä siellä oikein on, kysyin lopulta.

Toivoin, että hän olisi tullut auttamaan minua.

— Kirkkokadun kulmasta puretaan vanhaa puutaloa.

Se on hyvä, ajattelin. Siihen tulee kolmikerroksinen rakennus ja sen alakertaan elokuvateatteri. — Näin jo mielessäni lasiruutuiset mainoskaapit kiiltävine kuvineen: Mary Pickfordin veikeän hymyn, Valentinon samettiset silmät, Majakan ja Perävaunun. Rakastin elokuvia ja filmitähtiä.

Hajamielisesti rupesin uudelleen laskemaan reikäompelen lankoja. Samassa kuulin, että äiti itki. Säikähdin, sydämeni rupesi hakkaamaan, neula sekosi ompeleeseen.

— Mikä sinun on?

Äiti kääntyi minuun päin ja yritti hymyillä, vaikka hänen poskensa olivat märät kyynelistä.

— Satuin vain muistelemaan menneitä, ei sen ihmeellisempää. Tuossa talossa asuimme molemmat, isä ja minä, koko kouluaikamme. Sitä sanottiin siihen aikaan täti Saldeenin hospitsiksi. Ja siellä tapahtui paljon kaikenlaista. Et osaa kuvitellakaan …

Äiti katsoi ohitseni jonnekin etäisyyteen, ihan kuin hän yhä vielä olisi viipynyt toisessa maailmassa.

— Voi kerro, pyysin.

Heitin käsityön jonnekin enkä muistanut sitä enää.

Äiti istahti viereeni, kiersi käsivartensa hartioitteni ympärille ja kertoi Marrasmaan Karoliinasta, täti Saldeenista, harmaasta tyttökoulusta ja menneitten vuosien Lammenrantakaupungista, jossa ei ollut sähkövaloja, ei vesijohtoja, ei autoja, ei rautatietä, ei elokuvia, mutta paljon, paljon jännittäviä ihmisiä ja tapahtumia.

Tuskin maltoin hengittää, kuuntelin ja kyselin. Äidin silmät tuikkivat innosta, hänen poskensa punoittivat, hän kertoi ja nauroi.

Mutta kesken kaiken isä avasi oven ja astui kynnykselle papinpuvussaan, kalpeana, vähän kumaraisena niin kuin aina.

— Täällähän sinä olet. Etkö muista, mihin meidän piti lähteä. Hildur jo varmasti odottaa. Taidetaan taas myöhästyä.

Äiti nousi hätäisesti, nosteli vähän jalkojaan, jotka aina helposti puutuivat, sipaisi hiuksiaan ja näytti taas ihan tavalliselta äidiltä.

— Odota Erik, tulen siinä silmänräpäyksessä.

He lähtivät, mutta minä kiipesin istumaan ikkunalaudalle. Katselin, kuinka vanhan puutalon kattopeltejä väännettiin irti, lautoja heiteltiin alas kadulle ja parruja sahattiin poikki.

Kummallista, tuntui kuin siinä olisi purettu kappaleiksi elävää elämää.

Kaikki, mitä äiti äsken oli kertonut, muuttui todeksi: Karoliina loistavansinisine silmineen, täti Saldeen tiukkoine nutturoineen ja kauppiaan rouva kärrynpyörän kokoisine hattuineen.

Tästä kirjoitan vielä joskus, ajattelin. — Kirjoitan kokonaisen kirjan.

Otin rypistyneen lautasliinan lattialta ja rupesin uudelleen ompelemaan. Työ on rumine, solmuisine koristeompeleineen yhä vielä tallella laatikossani.

Nyt olen kirjoittanut tämän kirjan. Toivon, että kun luette sitä, löydätte Marrasmaan Karoliinasta jotakin omasta itsestänne ja osaatte surra ja iloita yhdessä hänen kanssaan.

Samalla opitte tuntemaan entistä elämää ja isoäitinne äidin nuoruuden aikaa. Kenties tämä kirja vielä lisäksi rohkaisee teitä yrittämään yhä uudelleen, kun hametta ommellessanne sivusauma vetää rumasti vinoon tai farkkuja korjatessanne vetoketju kieltäytyy asettumasta kunnolla paikoilleen; kun villalanka jakautuu sormissanne harmillisiksi säikeiksi tai neuleeseen tulee tuon tuostakin löysiä silmukoita. Tuumikaa vaikka:

— Ei Karoliinakaan vähästä lannistunut.

Ja tietysti voitte aina nauraa hiukan itsellenne, niin kuin nauroi kerran Harakkarannan pitkä Aada.

Mutta kai sittenkin on kaikkein tärkeintä jaksaa rohkeasti Karoliinan tavoin uneksia niistä sadoista ja sadoista tulevista päivistä, jotka on annettu elettäväksi juuri teitä itse kutakin varten. Sillä te olette — tai ainakin voisitte olla — Karoliinan tyttären tyttären tyttäriä jokainen.

Elina Aro

I

Koukeroinen vuosi 1898

Karoliina istui ensimmäisessä pulpetissa. Hänen päänsä oli kumartunut vihreäksi maalattua kantta kohden, ja toinen palmikko valui olkapään ylitse. Kielenkärki siirtyi varovasti suupielestä toiseen, ja teräskynä piirsi kirskuen numeroa 1898.

— Tehkää kauniit koukerot, opettaja komensi ja korjasi silmälasejaan nipistämällä ne tiukemmin nenänjuureen. — Tarvitsette koko vuoden tuota vuosilukua. Kaikki kirjoittavat vielä kerran!

Karoliina tuikkasi kynän reippaasti mustepulloon, sai liikaa mustetta ja tahrasi sormensa. Vaivihkaa hän yritti pyyhkiä ne hameen helmaan.

— Karoliina! Kuinka sinä käyttäydyt? Ja aiot kaupunkiin kouluun! Mene eteiseen pesemään kätesi.

Karoliinan kasvot hulmahtivat hehkuvanpunaisiksi, eikä se johtunut tällä kertaa nuhteesta. Opettaja oli sanonut: kaupunkiin kouluun! Sellaisesta Karoliina ei ollut koskaan uskaltanut uneksia. Koulu kuului herrasväelle ja pojille, niille, joilla oli rahaa ja joista tehtiin pappeja.

Karoliina vilkaisi Emiliaa. Ystävän silmät olivat tavallista mustemmat ja surullisemmat. Siitä Karoliina hämmentyi vielä enemmän. Mitä Emilia mahtoi ajatella?

Takana istuva Johannes käytti tilaisuutta hyväkseen ja köytti Karoliinan palmikot pulpettiin kiinni, juuri kun Karoliinan piti nousta ja viedä vihko opettajalle. Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta voi, miten se koski. Koski niin, ettei Karoliina muistanut pitkään aikaan kaupungin koulua. Vasta sitten kun hän koulun loputtua näki Emilian odottavan itseään kotitien varressa kuten tavallisesti, asia tuli uudelleen mieleen. Karoliina huomasi, että Emilian silmät olivat edelleen surulliset, ja hän muisti opettajan sanat.

— Älä välitä, vaikka minä sattuisin pääsemään kaupungin kouluun. Minä olen vain tämmöinen raukka, niin kuin tiedät. Ei minusta mihinkään kunnolliseen työhön ole. Sinun on toista. Sinä olet terve.

Emilia potkaisi kivennupuraa keväisenmärällä tiellä, ja se lensi, niin että lätäköt roiskuivat.

— Ei sinun jaloissasi suurta vikaa ole. Kun sinut kauemmin tuntee, sitä tuskin huomaa.

— Älä!

Karoliina kietaisi kätensä ystävän hartioiden ympäri ja oli onnellinen.

Vähät kivusta, kunhan vain kukaan ei huomannut. Jalkoja särki usein varsinkin näin keväällä, kun oli kosteaa. Mutta sen olisi kyllä vaikeroimatta kestänyt, jos olisi voinut kävellä kuten muut, suorana, vaappumatta edestakaisin.

— Kaa, kaa, kana, pojat kiusasivat häntä ensimmäisenä kouluvuonna. Mutta sitten Emilia tuli Karoliinan avuksi, ja pojat pelkäsivät Emilian pituutta ja hänen kovia nyrkkejään. Ja kaipa he myöhemmin ymmärsivät, miten rumaa oli pilkata toisen ruumiinvikaa. Opettaja oli usein sellaisesta varoittanut.

Tytöt kulkivat harjun yli ja sahan ohitse. Rannassa Emilia työnsi veneen vesille, ja Karoliina kompuroi perään. Hän raukka uskoi, että hänen jalkavikaansa tuskin huomasi! Olihan Emilia niin sanonut.

Kotiportailla Karoliina hetkeksi pysähtyi ja vilkutti Emilialle. Ehkä hän teki sen osittain kiitollisuudesta Emiliaa kohtaan, mutta enemmän kuitenkin sen tähden, että hän viivytteli sisäänmenoa.

Äiti kuului kopistelevan uuninluukkua. Aivan niin, oli lauantai, äiti oli leiponut, ja nyt hän työnsi perunalaatikon uuniin.

Vesi herahti Karoliinan kielelle, hän tempaisi oven auki ja huudahti:

— Voi äiti, miten minulla on nälkä!

Samassa hän hätkähti. Kuinka hän oli tullut ajatelleeksi nälkää. Koulu oli paljon tärkeämpi asia. Hän ripusti koululaukun tuvan naulaan, riisui vaalean takkinsa, jossa oli suuri, harteille riippuva kaulus ja kaksi nappia lähellä helmaa. — Saisiko hän uuden takin syksyllä? Tekisikö naapurin Laina-täti siitä hiukan pitemmän kuin tämä? Jos kerran …

— Äiti.

— Niin?

— Opettaja sanoi.

— Joko opettaja taas on tiennyt kertoa ihmeitä.

Äidin äänessä oli hiven leikillisyyttä, vaikka hän koetti saada perunalaatikkoa pysymään vartaan päällä, ja se vaati suurta tarkkuutta.

Leivät olivat pöydällä liinan alla. Liina oli yhdestä kohtaa vähän enemmän kohollaan. Mahtoiko siinä olla vehnäskiekko?

— Opettaja sanoi, että te viette minut kaupungin kouluun.

— No, johan nyt jotain. Vasta tuota on ruvettu hiljalleen isän kanssa tuumimaan. Isä vain käväisi kysymässä opettajalta, tokko se kannattaisi.

— Niin?

Karoliinan silmät paloivat kahtena sinisenä tähtenä, ja hänen pyöreä leukansa vapisi.

— Opettaja arveli kannattavan. Sanoi, että sinusta voi kyllä tulla vaikka opettaja. Jos ei nyt ihan kierto- taikka kansakoulun opettaja, niin ainakin semmoiseen aineeseen, missä …

— ei tarvitse käyttää jalkoja, Karoliina sanoi nopeasti, sillä hän ei halunnut äidin puhuvan siitä asiasta. Samalla hän kietaisi hameenhelman jalkojensa ympäri ja hypähti pöydän viereiselle penkille.

— Minä pääsen, minä pääsen!

Karoliina ei voinut enää salata riemuaan. Hän taputti käsiään yhteen ja häntä ihan laulatti.

— Älähän nyt, ei se vielä varma ole, ja jos olisikin, täytyy ensin käydä kouluun pyrkimässä. Ties selviätkö edes tutkinnoista, kun näin maansyrjältä olet.

— Meillä on hyvä opettaja, Karoliina sanoi kaksitoistavuotiaan varmuudella, vaikka pieni epäilys kävi hänen mielessään.

— Eikä asunnostakaan ole tietoa, äiti sanoi vielä.

Mutta siitä huolimatta Karoliina oli iloinen.

II

Leporello

Oli noustu varhain ylös. Äiti ei ollut malttanut itseään edes kunnolla vaatettaa, niin paljon hänellä oli puuhaa isästä ja Karoliinasta. Heille piti valmistaa tukeva ruoka ja vielä varata kahden päivän eväs.

Karoliina istui keinutuolissa ja katseli, mitä aamuisessa tuvassa tapahtui. Hän oli yritellyt auttaa äitiä, mutta äiti oli sanonut, että hänen piti nyt vain hoitaa oma itsensä. Karoliinalla oli yllään sininen hame, ohutta verkaa — niin pitkä, etteivät housunlahkeen pitsit näkyneet, ja laajahihainen vaaleanruskea pusero, jossa oli suuret rusetit molemmilla sivuilla. Sen oli tällä kertaa ommellut Laina-täti, joka tavallisesti teki vain Karoliinan päällysvaatteet.

— Että kunnolla onnistuu, äiti oli sanonut.

Tosin Laina-täti oli tuhahtanut jotakin turhista rimsuista ja niiden pilaavasta vaikutuksesta, mutta äiti oli sanonut kipakasti:

— Jollakin elämää pitää tasoittaa.

Silloin Laina-täti oli ollut vaiti, ja Karoliina oli kyllä ymmärtänyt äidin taas tarkoittaneen Karoliinan jalkoja.

Ja kengät! Ne olivat nappikengät, Karoliinan ensimmäiset nappikengät. Hänellä oli tähän asti ollut vain varsikengät, ja kesällä oli saanut käydä paljasjaloin. Isä oli kyllä vähän epäröinyt ja arvellut, että pitkät ruojukengät voisivat olla vankemmat astuessa.

— Nappikengät ovat keveämmät, Karoliina oli puolestaan vakuuttanut.

Nyt hänellä oli upouudet kengät, niiden pohjat narisivat jännittävästi, ja nappi oli niin jäykkä, että sen kiinnivääntämiseen isä oli tehnyt erityisen koukun, joka oli Karoliinan hameentaskussa.

— Kas kun et sentään silkkihuivia pyytänyt! äiti oli pilaillut.

Mitä Karoliina silkkihuivilla, punaruutuinen karttuunihuivi oli ollut vain muutaman kerran päässä kirkolla, ja se oli Karoliinasta ihmeen kaunis. Vaikka Karoliina kyllä työnsi sen mielellään niskaan, sillä palmikot olivat pitkät ja jäykät ja kuumensivat.

Äiti kattoi pöytään leipää, voita, maitoa ja puuroa. He söivät ääneti. Karoliinalta syöminen tuskin ollenkaan luonnistui. Häntä melkein harmitti, kun isä viivytteli. Jos he vaikka myöhästyvät.

Liinukka seisoi