Villien tyttöjen koulu

By Elina Aro

Nakula on yhtä kuin Annamaija Laakso – 16-vuotias tyttö, joka on harvinaisen villi luonteeltaan. Kun Nakula joutuu koulussa ongelmiin, hänet lähetetään huonotapaisten tyttöjen oppilaitokseen täti Agathan huomiin. Mitä Nakulan koulunkäynnistä mahtaa oppilaitoksessa tulla? Sopeutuuko Nakula uudenlaiseen elämään? Eräänä päivänä kouluun saapuu uusi oppilas, joka muistuttaa epäilyttävästi Nakulan parasta ystävää Bambiinaa...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788726844603

Book preview

Villien tyttöjen koulu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1954, 2021 Elina Aro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726844603

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

— Nakula!

— Bambiina!

Sillä hetkellä kun kaksi tyttöä astui kynnyksen yli, muuttui yhteiskoulun viidennen luokan innokas puheensorina riemukkaaksi mylvinnäksi.

— Kas vain. Bambiina on paahtanut nahkansa punaiseksi kuin papiaani. Hierotko sitä nykyisin ahkerasti monjällä saadaksesi siihen oikean vivahteen peittämään tunteittesi ailahteluja? huusi kimakka, kiusanhaluinen ääni.

Kesä neljänneltä luokalta viidennelle siirryttäessä, niin pitkältä kuin se oli tuntunutkin tovereista erossa, ei ollut tehnyt Bambiinasta hituistakaan entistä rohkeampaa ja sanavalmiimpaa. Hänen leveät, tulipunaiset kasvonsa helakoituivat vielä enemmän, ja hän vetäytyi uskollisen ystävänsä ja puolustajansa, Nakulan, turvallisen selän suojaan.

— Hiljaa, Pavoliini! Muistapa, että olen yhtä verenhimoinen kuin aikaisemminkin, huomautti Nakula kuivasti vaivautumatta edes kääntymään pieneen, sirkeäsilmäiseen poikaan päin, joka kurkottautui kaikkein innokkaimpana keltaisen pulpetinkannen ylitse ja huitoi sanojensa säestykseksi kiivaaseen tahtiin pyöreäpohkeisia jalkojaan. — Luulen tänäkin vuonna periaatteittemme iskevän kerran jos toisenkin yhteen.

Pave vetäisi suunsa kieroon toiselle poskelle ja näytti syventyvän ajattelemaan menneitä, toisin sanoen niitä lukemattomia muistutuksia, jotka hän ja Nakula olivat yhteisymmärryksen puutteessa luokan päiväkirjoihin tuottaneet.

Nakula työntyi tällä aikaa luokkatovereittensa muodostaman muurin läpi pitäen kiinni Bambiinan kädestä.

— Yritämme kai taaskin vallata paikan takapenkilitä, sanoi hän ystävälleen.

Tämä nyökkäsi myöntyvästi.

— Vaikka tietysti käy samoin kuin joka ikinen syksy, huokasi Nakula haikeasti. — Sinä saat jäädä tänne, mistä aukeaa vaihteleva näköala koko luokan yli, ja minut karkotetaan opettajien valvovien katseitten alle, jotten olisi viattomille viettelykseksi.

Päästyään sijoittumaan mukavaan asentoon penkille, josta hän oli työntänyt aikaisemmin istuneet kovakätisesti syrjään, antoi Nakula katseensa kiertää luokkaa.

Hän totesi tyytyväisenä kaikkien olevan koossa ja jokseenkin samanlaisessa kunnossa kuin keväällä erottaessa. Se tiesi hyvää: yhteiskoulun viides luokka tulisi säilyttämään maineensa, joka opettajien mielestä oli kylläkin suorastaan kauhistuttava, mutta joka takasi oppilaille hauskan ja vaihtelevan kouluvuoden.

— Mutta Pave!

Nyt vasta Nakula suvaitsi kiinnittää katseensa paikkaan, jossa äskeinen puhuja istui. Tytön mustat silmät olivat tutkineet poikaa siekailematta, ja niihin ilmestyi hämmästelevä tuike.

— Totta tosiaan, oi Pavoliini! Mitä väkivaltaa sinä olet tehnyt itsellesi kesän aikana? Sinussahan näkyy suorastaan sivistyksen hampaanjälki. Tuo solmukkeesi olisi kerrassaan pukeva, ellei se riippuisi puolivälissä paidan etumustaa. Rohkenenpa kokemuksesta väittää jonkun tyttölapsen sotkeutuneen peliin… Mutt…

Pidemmälle ei Nakula ehtinyt, ennenkuin poika oli jo ponnahtanut pystyyn. Hänen oravamaiset hampaansa olivat pureutuneet kiinni alahuuleen, ja se tiesi viimeisen asteen kiukustumista.

Nakula oli täysin perillä taistelutoverinsa tavoista. Samassa tuokiossa kun Pave hyökkäsi, oli Nakula raivannut tiensä vapaaksi ja rynnännyt karkuun. Poika seurasi kantapäillä, ja tuo epäsuhtainen pari ravasi ympäri luokkaa, kuin hirvi ja sitä karkottava koirarakki, tehden äkkinäisiä mutkia, polvekkeita ja loikkauksia penkkien yli.

Siinä samassa oli koko viides luokka intoutunut mukaan leikkiin. Kaikki eivät edes tietäneet, mikä oli kyseessä, pääasia vain että saatiin kahista jo heti ensimmäisenä koulupäivänä.

Pulpetteja kaatui rytisten maahan. Kahdeksi puolueeksi jakautunut luokka, pojat ja tytöt, kiljui kehoituksia puoleen ja toiseen. Joku utelias alaluokkalainen uskalsi pistää päänsä ovesta sisään, mutta hän sai kasvoilleen liituvettä roiskuvan taulusienen ja vetäytyi sovinnolla takaisin.

— Nakula, anna sille, että roikuu, huusi kiihtymyksestä lämmennyt Bambiina.

— Älä hellitä, Pavoliini, hamevallan edessä, kaiutti joku toinen.

Mutta Nakula oli jo kyllästynyt tuloksettomaan takaaajoon. Äkkiä hän perääntyi opettajapöydän taakse ja otti paljain käsin vastaan päälle ryntäävän lauman, joka Pave etunenässä oli päättänyt nitistää tytöt.

Pave lensi ensimmäisenä alas korokkeelta, ja häntä seurasivat nopeassa tahdissa toisetkin. Sekava rykelmä hyökkäsi uudelleen ja uudelleen, mutta se torjuttiin yhtä usein. Bambiina seisoi kirkkain silmin Nakulan vieressä kiljuen riemuissaan.

Tyttöjen sitkeä puolustus alkoi vähitellen käydä poikien kunnialle. Huolimatta siitä, että opettajankoroke oli hyvä linnake, täytyi se sentään saada vallatuksi keinolla millä tahansa. Hyökkääjät vetäytyivät sotaneuvotteluun, ja kun vähän aikaa oli supistu, alkoi Pave ovelan näköisenä lähestyä Nakulan puolustusasemaa.

Mutta Nakula oli jo tällä välin ehtinyt punnita tilanteen tarkasti. Hän tarttui Pavea kaulukseen, ja ennenkuin viholliset ehtivät äännähtääkään, oli hän roikottanut Paven kuin kissa poikasensa ovelle ja heittää navauttanut siitä ulos. Kun pojat huomasivat johtajansa avuntarpeen, tämä uikutti jo käytävän puolella, Nakula piteli vahvoin käsin kiinni oven kahvasta, ja tytöt suojasivat hänen selkäänsä kynsivänä ja purevana muurina.

Nakulaa huvitti Paven tulokseton tempoilu.

— Yritä sinä vain, ajatteli hän ivallisesti. — Viime vuonna sanottiin, että minulla on miehen voimat, eivätkä maatyöt liene niitä riuduttaneet.

Ovenvartijan takana alkoi ottelu käydä kuumaksi. Poikia oli luokalla vain vähäinen osa, mutta he tuntuivat saaneen yliotteen. Pian olisi Pave vapaa. Nakula huomasi sen, ja kun Pave seuraavaan kerran kiskaisi olkainsa takaa, hellitti Nakula ja…

Räsähdys ja kajahdus!

Yhteiskoulun viidennen luokan ruskeaksi maalattu, monet vuodet riuhtomisia ja potkimisia kestänyt ovi oli ehtinyt viimeiseen hetkeensä. Saranat irtosivat vingahtaen, ja oven toinen puolisko lensi kolahtaen käytävän vastapäiseen seinään.

Nakula ei ollut koskaan aikaisemmin elänyt niin sävähdyttävää silmänräpäystä. Hän tuskin tajusi, mitä tapahtui, sydämeen vain valahti kummallinen pelko Paven tähden. Ei suinkaan hän ollut satuttanut itseään? Nakula seisoi kangistuneena kynnyksellä ja tuijotti irronnutta oven puoliskoa. Mutta jo siinä samassa tulikin Pave nauraa virnottaen sivulta ja livahti liukkaasti kuin kettu sisälle luokkaan.

Jos Nakula oli aikaisemmin kangistunut paikalleen, oli hän nyt kuin metalliin valettu. Koko luokka seisoi hänen takanaan tohtimatta edes hengittää.

Muutaman hetken kuluttua liikahti käytävän toiseen seinään vinosti nojaava oven puolisko. Sitten se kaatui jysähtän lappeelleen — ja takana istui päätään hieroen Muumio, historian ja uskonnon opettaja.

Yhtäkkiä kajahti käytävä ääniä täyteen. Viereisistä luokista rynnättiin katsomaan, mikä oli aiheuttanut moisen rysähdyksen, kuului kummastuneita huutoja ja säikähtynyttä hälinää.

Kotvaan ei kumpikaan näytelmän päähenkilöistä tajunnut yhtään mitään, mutta sitten he selvisivät samassa silmänräpäyksessä tilanteen tasalle. Nakula loikkasi pitkin koivin parilla askeleella vähemmän kauniissa asennossa kyykkivän opettajansa luo tarjoten apuaan. Tämä loi häneen kulmakarvapehkojensa alta uhkaavan katseen, kompuroi ylös ja lähti jalkaansa ontuen viipottamaan kansliaa kohden.

Se vaimensi melun. Muumio menossa rehtorin puheille! Jokainen tiesi, mitä se merkitsi. Muumio ei osannut sääliä, milloin hänen arvovaltaansa ja kunniaansa jollakin tavoin tahtoen tai tahtomatta loukattiin. Nyt hänet oli suorastaan häväisty. Melkein koko koulu oli nähnyt lehtorinsa istuvillaan käytävän seinustalla. Onneton se, joka sai maksettavakseen kipurahat!

Nakula parka! Pave parka! He seisoisivat piankin teoistaan vastuussa.

Jokin sisäinen ääni sanoi Nakulalle, ettei hän tällä kertaa selviäisi pelkällä kotimuistutuksella, mutta siitä huolimatta hänen kasvonsa olivat tyynet kuin muinaisen egyptiläisen kuolinnaamio.

— Vetiäistäänpä tämä vajanainen ovi kiinni, etteivät vieraat pääse työntämään nenäänsä meidän luokan asioihin, tuumi tyttö karskisti.

Äänessä kuului kuitenkin pientä epävarmaa värinää, eivätkä Bambiina-ystävän silmät tietäneet, minne ne olisivat hakeutuneet.

Mutta kuitenkaan viides luokka ei pystynyt estämään ulkopuolisen saapumista. Synkeän avoimena tuijottavan oviaukon täytti piankin rehtorin muhkeavatsainen olemus.

— Syylliset tulkoot heti alkajaisrukousten jälkeen kansliaan!

Rehtori ei pitänyt tapanaan viljellä paljoja sanoja, mutta jokainen tiesi, ettei hän myöskään koskaan suostunut peruuttamaan niistä ainoaakaan. Nyt hän oli käynyt käsiksi viidennessä luokassa tapahtuneeseen selkkaukseen, ja hän veisi sen pian päätökseen.

Alkajaisrukouksissa ei Nakulan ääntä erottanut laulajien joukosta enempää kuin Bambiinankaan. Pavekin siirsi jalkaa vuoron perää koettaen päästä omantuntonsa kanssa yksimielisyyteen syyllisyydestään tai syyttömyydestään.

Kun Muumio tavallistakin kalpeampana nousi kateederiin, lävisti hänen oppilaisiin suunnattu katseensa ensimmäiseksi Nakulan, miten se lie tämän tavoittanutkin tuosta suuresta joukosta. Silloin tyttö menetti lopullisesti toivonsa armon käymisestä oikeuden edellä. Vielä koskaan ei hänen olonsa ollut tuntunut näin kiusalliselta.

Pelkäsikö Nakula? Kuka tahansa, joka tunsi hänet, olisi silmää räpäyttämättä antanut kieltävän vastauksen. Nakulako pelkäisi? Ei toki. Se tyttö oli jo kestänyt kouluaikanaan yhtä ja toista, paljon pahempaakin kuin tämä.

Mutta mistä ihmeestä sitten johtui tuo Nakulan synkeä ilme? Sen tiesi vain tyttö itse.

Viime keväänä Nakula oli antanut perheelle juhlallisen, melkein valanvahvuisen vakuutuksen siitä, ettei hän enää keskikoulun viimeisellä luokalla aiheuttaisi mitään kiusallisia tilanteita, vaan toisi keväällä sellaisen todistuksen, jossa olisi jokseenkin siedettävät numerot huolellisuudessa, ahkeruudessa ja tarkkaavaisuudessa. Muutenhan ei olisi mitään mahdollisuutta päästä sairaanhoitajatarkouluun, paikkaan, joka jo vuosia oli ollut Nakulan salainen haave. Tai ei oikeastaan niinkään salainen. Veljet olivat kyllä aivan tarpeeksi virnistelleet tuota ainokaisen sisarensa Akilleen kantapäätä.

— Sairaanhoitajatarkoulu on ainoa naisellinen piirre pikku sisaressa, ilkkui Jukka.

— Maksan viisikymmentä penniä hätäapukassaan saadakseni ihailla neitiä valkoisessa asussa. Se väri tulee kyllä auliisti korostamaan