Nokkoskaarteen Piritta

By Elina Aro

Koskettava tarina pienen tytön vastoinkäymisistä ja uudesta alusta.Pieni Piritta elää huoletonta lapsuutta maalla, Nokkoskaarteessa. Rahaa ei ole, mutta rakkautta sitäkin enemmän. On italialainen isä ja oma rakas äiti, jännittävä ympäristö tutkittavana ja satunnaiset vieraat, joita ihmetellä. Koulun Piritta aloittaa innokkaana, mutta hän joutuu kohtaamaan lasten julmuuden jo ensimmäisenä päivänä. Kun sairasteleva isä kuolee, ei äitikään tahdo jaksaa, ja Piritta lähetetään tätinsä elätettäväksi. Siellä hänen herkkää ja taiteellista temperamenttiaan ei ymmärretä ollenkaan, mutta lopulta tyttö pääsee perheeseen, jossa hän saa kehittää itseään ja lahjojaan ja kasvaa vahvaksi nuoreksi naiseksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788726844610

Book preview

Nokkoskaarteen Piritta

Copyright ©1948, 2023 Elina Aro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726844610

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

VIERAITA NOKKOSKAARTEESSA.

Auto, joka oli lakattu kiiltävänmustaksi, mutta jonka pintaa peitti nyt paksu keltaisenharmaa pölykerros, pyrki sinnikkäästi ylös Nokkosmäkeä. Se oli lähtenyt aamuvarhaisella Kuurharjun matkailumajalta ehtiäkseen vielä keskipäivän aikaan Kiennarjärven luonnonkauniille saaristorannoille.

Ohjauspyörän ääressä istui leveäharteinen, kaljupäinen mies. Hänen monipalteinen niskansa tihkui hikeä, ja hän tuntui kärsivän yhdessä autonsa kanssa tästä loivasta mutta sitä raskaammasta noususta, joka jatkui loputtomiin: Myöskin harmaahiuksinen nainen — kaiketikin ohjaajan vaimo — näytti väsyneeltä, ja auton jokainen nykäisy kiristi hänen hermojaan ja häivähdytti hyvin hoidetuille kasvoille tiheäsilmukkaisen ryppyverkon.

Mutta ainakin yhtä hartaasti kuin nuo kaksi, ja lisäksi vielä uupumattoman jännittyneenä, odotti mustapalmikkoinen tyttölapsi tuon pitkän nousun päättymistä. Hänen silmänsä olivat keksineet auton jo silloin, kun se kohosi edellisen mäen kummulle laskeutuakseen alas notkoon ja pyrkiäkseen ylös seuraavaa ahdetta.

Tyttö oli pistänyt koko yläruumiinsa kahden kuorimattoman, koivuisen aitariu’un väliin, ja pitäen toisella kädellään kiinni ylemmästä puusta hän kurkottautui niin kauas maantielle päin kuin vain suinkin ylettyi.

Juuri samalla hetkellä, jolloin tyttö oli arvellutkin sen tapahtuvan, auto työntyi vitkalleen esiin reheviä nokkosia kasvavan mutkan takaa ja jatkoi hellittämätöntä ponnisteluaan mäenharjaa kohden.

Pikku kieli pujahti ulos suusta, ja sormet tiukensivat otettaan; samalla kun läikkyvätäpläiset silmät koettivat epätoivoisen innokkaasti erottaa tuulilasin takana istuvien hahmoja.

Harsoa — vaaleaa kangasta matkalaukkuja takana —

Turisteja!

Kun auto melkein eläimen lailla huohottaen oli saavuttanut mäen tasaisen laen, kuului naisen äänekäs huomautus. Auton jarrut vingahtivat, ja se pysähtyi tyytyväisesti nytkähtäen. Ovi aukesi, nainen työnsi olkihatulla ja harsolla peitetyn päänsä ulos ja tuijotti suurta tien viereen asetettua taulua, mihin oli mustia kirjaimin tekstattu: MATKAMUISTOJA.

Sitten naisen silmät kääntyivät pikku mökkiä kohti. Hän näki tervanvärisen hirsiseinän, valkouutimisen kuusiruutuisen ikkunan ja nokkosten, seasta ylös kiemurtelevan elämänlangan, joka kiipesi aina sammaloituneeseen katonrajaan asti. Tuon oudon ja viehättävän näyn lumoamana rouva kääntyi innokkaasti miehensä puoleen.

— Menemmekö?

Kohta he seisoivat molemmat maantiellä vaatteitaan oikoen.

Näin kauan pikku tyttö oli malttanut odottaa ja seurata asioiden kehittymistä, mutta nyt hän vihdoin hyppäsi kiveltä alas kuin sorjajäseninen kauris ja juoksi sisälle huutaen riemuissaan:

— Tulee, tulee!

Rouva sipsutteli edellä varovasti ojan yli johtavaa lautaa, aukaisi puunjuurista taidokkaasti punotun koristeellisen yksiosaisen portin, ja herra käveli perässä edes yrittämättä salata jännitystään.

Liukas multainen polku johti kukkivan perunamaan läpi, ja kohta nuo kaksi seisoivat tuvan kynnyksellä.

— Tervetuloa!

Vuoteessa istuva pieni kiharatukkainen mies lausui tuon yhden ainoan sanan pehmeällä äänellä, ja se vapautti saapuneet jostakin kummallisesta odotuksentunteesta, jonka erikoinen ympäristö ja salaperäinen talo olivat aiheuttaneet.

Tuvan vasemmalla seinällä, vastapäätä miehen sänkyä, seisoi matalan laipion rajaan asti ulottuva kaappi. Sen hyllyt olivat täynnä kaikenlaisia pikku esineitä.

Vieraat menivät miehen käden viittausta noudattaen katsomaan niitä tarkemmin. Mikä satumaailma heille aukesikaan: puusta vuoltuja eläimiä, pienikokoisia tarvekaluja, kirjavista tilkuista ommeltuja nukkeja, tonttuja, noitia ja peikkoja, pyöreitä koristerasioita, laatikoita ja peilejä.

— Kuka näitä valmistaa? selvisi rouva ensimmäisenä kysymään.

— Me molemmat.

Mies osoitti ensin naista, joka hämillään vetäytyi kamariin vievän oven suuhun, ja sitten itseään.

— Minä veistän tässä aikani kuluksi, vaimoni taas neuloo noita toisia, milloin ehtii.

Autolla saapunut herra oli koko ajan tarkastellut kulmakarvat rypyssä koiraa, joka nauroi leveällä naamallaan pilkallisesti. Otus miellytti häntä. Siinä oli ilmeestään huolimatta leppoisaa hyväntuulisuutta, samaa kuin liian lihavissa ihmisissä. Nyt hänen silmänsä kuitenkin nauliutuivat puhujaan ja tapasivat samalla pimeään vuodenurkkaan kiinnitetyn pyhimyskuvan.

— Ette ole suomalainen, kuulen puheestanne … Korostus kajahtaa ihmeen tutulta. Ette kai ..? Odottakaahan! Hän lausui pari vierasta sanaa.

Tuskin vuoteessa istuva oli vastannut samalla kielellä, millä viimeinen kysymys oli tehty, niin herra ryntäsi innoissaan tämän luokse.

Pehmeät sanat kumpuilivat huoneessa kuin hiljaa soluva virta, joka silloin tällöin paisuu hypähteleväksi koskipaikaksi. Matala katto korkeni, suuri uuni tuntui loistavan entistäkin valkoisempana, ja nuo kolme sivulle jäänyttä katsoivat ihmeissään, tuskin uskaltaen hengittää, kahden miehen vilkaseleistä keskustelua.

Jonkin ajan kuluttua vieras rouva kuitenkin pitkästyi, ja hänen silmänsä alkoivat uteliaasti tarkastaa huonetta lähemmin. Hänen katseensa osui silloin heidän edellään sisään juosseeseen pikku tyttöön, joka terävä leuka eteenpäin työntyneenä tuijotti isänsä huulien liikkeitä ikään kuin juoden janoisesti jokaisen niiltä lähtevän sanan. Lapsi istui liikkumatta kuin jumalanpalveluksessa.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi rouva varovasti.

— Piritta.

Se tuli harmistuneena sähähdyksenä. Lapsi oli herätetty kesken suloista unennäköä. Hän karkasi säikähtäneenä äitinsä hameisiin ja painoi kasvonsa piiloon niiden poimuihin. Nuo kasvot olivat oudot kasvot, eivät laisinkaan kuin lasten tavallisesti, vaan leveäotsaiset ja kuoppaposkiset. Kulmakarvat piirsivät niihin sirot hiiliviirut.

Käsivarret tunkeutuivat laihoina ja keltaihoisina esiin avarista hihoista ja tarrautuivat kuumeisesti äidin vartalon ympärille.

— Hän on niin ujo, raukka, koetti äiti pyydellä anteeksi pienokaisensa puolesta.

Nuo muutamat naisten kesken vaihdetut sanat olivat havahduttaneet miehet. Vieras naurahti hämillään ja selitti vaimolleen:

— Kuten tiedät, on minulle hänen kotimaansa rakas. Tuntuu ihmeelliseltä kuulla tuota kieltä taas vuosien jälkeen.

Sitten herra käveli nopein askelin hyllyn luo, poimi käsiinsä muutamia eläimiä ja kehoitti vaimoaan tekemään samoin.

— Pojanpoikamme tulee olemaan ihastunut. Hän ymmärtää taidetta paremmin kuin me, vaikka onkin vasta kymmenennellä. — Näissä on todellakin taiturillista elävyyttä.

Herra arvioi muutamalla silmäyksellä ostokset ja antoi hyvästellessään suuren setelin miehen kouraan.

— Emme unohda teitä emmekä tätä linnunpesää. Saattepa nähdä, että jo ensi kesänä vierailemme uudelleen luonanne.

Pian kuului vain vähäinen hurahdus, ja auto lähti liukumaan alas Nokkosmäen toista rinnettä kohti Kiennarjärveä.

Pikku Piritta ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan vanhempiensa hämmästeleviä huudahduksia. Ruskettuneet sääret vilahtivat kynnyksellä, ja tyttö kyyrötti pian uudelleen nokkospehkojen ympäröimällä sammalpeitteisellä kivellä kurkistellen aidanraosta vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan nähdäkseen taas pölypilven, jonka sisässä uusi auto matelisi ylös Nokkosmäkeä ja pysähtyisi suuren taulun alle.

II

KELTAISEN TALON SALAISUUS.

Aamulla Piritta nousi varhain, ainakin omasta mielestään varhain: isä istui jo vuoteessaan tyynyjen välissä, tuuli leyhytteli ikkunan punarantuisia verhoja, kuparipannu seisoi kuumakylkisenä hellan reunalla, ja äiti oli jo aikoja sitten lähtenyt Isoontaloon maitoa hakemaan.

Piritta nukkui äidin kanssa kamarin leveäksi vedettävässä sängyssä, ja hänen mielestään tuo jokapäiväinen tupaan saapuminen oli aina yhtä jännittävää, Työntää auki ovi, nähdä isän tervehtivä hymyily ja hänen ojennetut käsivartensa, joiden väliin oli suloista aamuviluisena pyörähtää ja tuntea isän paidan läpi hänen lämmin rintansa …

Sitten Piritta sai tuoda uunin reunalta isälle kamman, jolla tämä suori hänen takkuuntuneet hiuksensa. Sormet ikään kuin hyväilivät tukkaa, samalla kun ne palmikoivat sen kahdelle kireälle saparolle, jotka taipuivat leikkisästi sivulle olkapäitä myöten.

— Oletko sinä isän oma tyttö?

— Olen.

Sileäksi kammattu pää nyhjäsi tyytyväisenä miehen poskea vasten.

— Ja vähän äidin kanssa, tuli sitten kujeellisesti lisäksi.

Siinä lämpimässä sängyssä auringon kultaamassa ruudukossa kisailivat isä ja tytär keskenään, kunnes äiti tuli maitokannuineen. Hän huusi jo portilta iloisen hyvänhuomenen, joka helähti avoimen ikkunan läpi ja antoi Piritalle merkin rientää kiireesti kaapille, ottaa ylimmältä hyllyltä varovasti kaksi sinikukkaista kuppia ja valkean emalisen mukin ja asettaa ne puhtaaksi hangatulle pöytälevylle, ennen kuin äiti ehtisi ovesta sisään.

Kun äiti oli kaatanut kahvin, Piritta sai sekoittaa isän kuppiin kerman, juuri sen verran, että juoma tuli ruskeanharmaaksi, ja viedä sen sitten isälle sänkyyn. Se oli tarkka toimitus, ja tyttö seisoi joka kerta silmä kovana vieressä niin kauan, että isä hiukan laidasta maistettuaan nyökäytti hyväksyvästi päätään kiitokseksi.

— Meillä pitäisi olla lehmä, sanoi äiti. Isoontaloon on aivan liian pitkä maitomatka. Menee aikaa hukkaan.

— Se on sinun ikuinen valituksesi, västäräkki, nauroi isä takaisin. Odota vain rauhassa, kunnes saamme navetan ja heinämaan!

Isä sanoi äitiä aina västäräkiksi, eikä koskaan Martaksi, kuten kyläläiset.

Mitä äiti olisi enää osanut vastata noihin sanoihin: Nokkoskaarre oli vain pieni neliö mustaa multaa, kihelmöivää polttiaista ja valkokukkaista elämänlankaa. Kolmen koivuriu’un muodostama harva aitaus leikkasi sen irti kivikkoisesta metsästä, joka kuului Keltaiselletalolle.

Piritta oli kuullut isänsä ja äitinsä vaihtavan keskenään nuo samat lauseet monina, monina aamuina, ja aina oli hänen mieleensä tullut asialle yksi ainoa mahdollinen ratkaisu, joka kuitenkin tuntui perin vaikealta lausua ääneen. Mutta nyt Piritta vihdoin rohkaisi itsensä.

— Miksi meille ei haeta maitoa Keltaisestatalosta?

Se iski pikku tupaan kuin salaman välähdys.

Äiti vaikeni ja joi kahviaan silmät kuppiin luotuina. Isä vaikeni myöskin, ja tyttö tiesi sanoneensa jotakin kiellettyä.

Keltainentalo näkyi maantien toiselta puolelta suoraan Nokkoskaarteen ikkunaan. Piritasta se oli ärsyttävän ruma sadeveden syömine seinälautoineen, lehmänselän tavoin notkottavine katonharjoineen ja epätasaisine ikkunariveineen. Mutta mitä tekemistä tuolla ulkonäöllä ja maidon ostamisella oli keskenään? Talossahan asui vain kaksi kyyheää vanhusta, ja metsässä Nokkoskaarteen ympärillä kävi kolme lehmää laitumella.

— Lasten ei tarvitse huolehtia aikuisten asioista.

Se putosi kylmästi äidin huulilta, eikä hän katsonut ollenkaan Pirittaan päin.

Tyttö tyhjensi nolona maitomukinsa, vetäisi punaja mustaruutuisen arkimekkonsa paidan päälle ja pujahti mahdollisimman huomaamattomasti ulos ovesta.