Katleena lähtee maailmalle

By Elina Aro

Kun Katleenan äiti on kuolemaisillaan, äiti pyytää Katleenaa huolehtimaan vastasyntyneestä pikkuveljestä. Ja sen Katleena tekee, vaikka on vasta 12-vuotias. Hän unohtaa tyttökoulun ja keskittyy pitämään kodin kasassa. Tilannen kuitenkin muuttuu muutaman vuoden kuluttua: isä ilmoittaa, että lapset saavat uuden äidin. Vaan pystyykö Katleena hyväksymään uutta äitipuolta? -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788726844559

Book preview

Pikku äiti

Katleena painoi korvansa kamarin ovea vasten.

Lattialaudat narisivat. Isä käveli siellä edestakaisin, edestakaisin. Katleena saattoi hyvin kuvitella, miten isä pysähtyi ikkunan luokse, tuijotti jonkin aikaa naapurin poikien telmimistä pihamaalla, näki talojen avonaiset ovet ja kääntyi ympäri, käveli ja pysähtyi taas huoneen toiseen päähän, lipaston eteen. Hän tuijotti sen päällä olevaa äidin valokuvaa, sitä, jossa äiti piti Katleenaa sylissään ja nauroi suoraan kohden. Sitten hän kääntyi, käveli taas, taas ja taas.

Katleenan sydän oli täynnä merkillistä hätäännystä.

Tuolla tavoin isä ei ollut kävellyt pitkiin aikoihin. — Tultuaan verstaasta hän tavallisesti heitti takkinsa keittiön naulaan, sanoi jotakin iloista Katleenalle, kävi syömään ja sen perästä lepäili sohvalla sanomalehti kädessä.

Tänään hän ei ollut tahtonut ruokaa ollenkaan, oli mutissut vain selitykseksi jotakin, mitä Katleena ei ollut ymmärtänyt, ja sulkeutunut kamarin puolelle.

Katleena oli korjannut ruoan pois ja ollut pahoillaan. — Että isä olikin sattunut tuommoiselle tuulelle juuri tänään, kun hän mielestään oli saanut kaiken onnistumaan: kaalilaatikon ja Mikaelin uuden puvun. Isä ei ollut tänään edes leikkinyt Mikaelin kanssa niin kuin aina ennen, ei ollut nostanut häntä ylös kattoon eikä konttaillut lattialla hänen kanssaan kuin suuri karhu, saati sitten huomannut pojan uutta pukua, jonka Katleena oli tehnyt sinisestä kankaasta Sipposen tädin neuvojen mukaan ja koristellut punaisin reunuksin. Rinnustaan hän oli leikannut toisesta kankaasta oikein auton kuvia ja ommellut niihin pyörät valkoisista napeista.

Vähän ennen isän tuloa hän oli pannut housut Mikaelin jalkaan ja odottanut, että isä silittäisi hänen hiuksiaan ja sanoisi:

— Sinä olet oikea pikku äiti.

Ja nyt isä käveli yksinään seinän takana eikä ollut ollenkaan huomannut Katleenan uurastusta!

Katleena ei tiennyt isällä tällä kertaa olevan mitään erityisiä huoliakaan. Tohtori Ulven tilaama salin kalusto oli valmistunut viime viikolla, ja isä oli sanonut ansainneensa siitä hyvin. Siksi hän oli tuonut Katleenalle lahjaksi sievän samenttilakin ja uuden kaulaliinan. Pari päivää sitten isä oli saanut uuden kangaslähetyksen, ja verhoilua riitti aivan tarpeeksi. Lisäksi oli joku kauppaneuvoksen rouva käynyt puhumassa uudesta kalustosta. Isä oli jo saanut käydä näyttämässä hänelle huonekalujen malleja.

Katleena oli ylpeä isästään. Monella ei ollut semmoista isää kuin hänellä, hyvää, turvallista, taitavaa isää, joka sai puusta aikaan melkein vaikka mitä.

Katleena vilkaisi ympärilleen. Ei ollut monella tällaista kotiakaan. Ellei olisi vilkaissut verhojen välistä pahaiselle esikaupunkilaispihalle, olisi voinut kuvitella olevansa jossain hienommassakin kodissa.

Isä oli valmistanut heidän jokaisen huonekalunsa omin käsin. Hän piti eniten merkillisestä sakarakoristuksesta, joka kiersi tuolien selustaa ja pöytien jalkoja. Hän kutsui sitä leikillään »puuseppä Mikko Sarran erikoistyyliksi». Katleenakin piti siitä. Tuossa nojatuolissa, jonka isä oli tehnyt äidille silloin kun Mikaelia odotettiin, se näytti ihmeellisen kauniilta, samalla sekä juhlalliselta että yksinkertaiselta. Tai ehkä tuoli tuntui Katleenasta vielä tavallista kauniimmalta sen vuoksi, että hän sitä katsoessaan näki siinä aina äidin hahmon. Hän näki äidin sellaisena kuin vuosi sitten keväällä, ennen Mikaelin syntymistä: istumassa hymyillen neule sylissään, pää taivutettuna niskatyynyä vasten ja jalat nostettuna jakkaralle.

Silloin äiti oli silittänyt hänen niskaansa ja sanonut:

— Voi tätä minun pikku Katleenaani. Eikö sinusta tunnu, että meillä on melkein liikaa onnea, nyt kun pikkuvelikin tulee.

Niin oli tosiaan tuntunut. Ja sitten yhtʼäkkiä oli kaikki ollut juuri toisin: pikkuveli oli, muttei äitiä.

Katleena hätkähti.

Hän ei tahtonut muistaa, ei… Jos sen vain voisi joskus unohtaa kokonaan… Tyhjä koti ja pikkuveljen avuton, nikottava itku… ja isä, jonka silmät olivat tulehtuneet ja arat, ja naapurit, jotka tulivat itkemään kynnykselle… Ja hän itse oli ollut puolisokea ja puolikuuro, sokea ja kuuro kaikelle, mitä tapahtui pikkuveljen ulkopuolella.

— Hän on nyt sinun, Katleena, äiti oli kuiskannut, kun häntä nostettiin paareille sairaalaan vietäessä.

»Minun, minun, minun», oli ollut Katleenan ainoa ajatus, kun pikkuveli muutaman viikon perästä tuotiin sairaalasta kotiin.

Se oli ollut ainoa ajatus pitkän aikaa, isä oli jäänyt jonnekin kauaksi, oli vain Mikael.

Katleena tuskin enää muisti sitä kesää ja sitä syksyä, vain terveyssisaren jokapäiväisen, valkoisen hahmon ja isän huolestuneet kasvot.

— Hän on vasta kahdentoista, hänen piti aloittaa tyttökoulu nyt syksyllä, oli isä sanonut terveyssisarelle. — En ymmärrä…

— Pian kolmentoista, Katleena muisti vain sanoneensa. — Mikael on minun, sitä ei anneta mihinkään lastenkotiin. Minä en mene kouluun.

Eikä sen jälkeen ollut puhuttu mitään kouluun menosta eikä vieraasta hoitajasta.

Nyt oli toukokuu, Mikael oli kolmannella vuodella, hän itse viidentoista.

Pikku Mikael… Katleena vilkaisi kelloa. Hän oli unohtunut seisomaan tähän ovelle. Lapsiparka tarvitsi iltakylvyn ja aterian päästäkseen ajoissa nukkumaan.

Katleena nosti päiväpeitteen vuoteesta, oikoi sen jalkopäähän poikkipuulle ja käänsi kukikkaan huovan sivuun. Hän otti yöpaidan käsivarrelleen, haki eteisestä pesusoikon ja ammensi siihen padasta vettä.

Mikaelia oli hauska pestä, hän nauroi ja pärskytti vettä ympärilleen. Ja kun kasvot olivat kastuneet, hän työnsi kielensä veikeästi ulos ja yritti nuoleskella pitkin kasvoja vieriviä pisaroita.

Juuri kun Katleena oli saanut pojan pestyksi ja pujotti yöpaitaa hänen ylleen, kävi kamarin ovi.

Se oli isä. Hän pysähtyi kamarin kynnykselle ja katsoi heitä. Hänellä oli toinen käsi taskussa, toisen käden sormet rummuttivat oven pielilautaa.

— Onpa hän kaunis, vahva poika.

Katleena ei vastannut. Hän tunsi hämmentävää mielihyvää.

— Tulee vain kerran aika, jolloin Mikael kaipaa itsellensä äitiä.

Katleena aikoi vastata, mutta huomasi samalla, ettei osannut sanoa yhtään mitään. Isän silmissä oli jotakin outoa, ja hänen asennossaan… sellaista, kuin hän olisi yrittänyt selvittää vaikeaa laskua.

— Se aika tulee, ellei hän sitä ennen… niin, Katleena, te tarvitsette äitiä molemmat. Ja te saatte äidin, Katri-tädin.

Mikael parahti. Katleena oli puristanut sitä liian lujaa syliinsä. Hänen sydämensä aivan kuin pysähtyi ja alkoi sitten hakata hakkaamistaan rinnassa, niinkuin siellä ei olisi sydäntä ollutkaan, suuri kello vain, jonka heiluri löi ja löi.

Katleena nousi ikäänkuin ei olisi kuullut isän sanoja ja peitteli Mikaelin vuoteeseen. Kun hän sitten meni laskemaan kaihdinta, otti isä lakkinsa naulasta. Katleenan käsi pysähtyi kaihtimen nauhaan, ja verho jäi puoliväliin ikkunaan.

Isä kuului kävelevän nopeasti portaat alas. Nyt kävi alaovi, ja isä tuli näkyviin. Hän kulki pihan ylitse suoraan Katri-tädin ovelle.

Ovi avautui ja sulkeutui.

Katleena katsoi sitä, tuijotti tuijottamistaan… Silmien eteen välähti monta hämäräviivaista ovea, punaista, vihreää, keltaista ovea; ovia, ovia, aina vain ovia, joista kuljettiin sisään ja ulos.

Sitten isä ilmaantui uudelleen pihaan, mutta ei yksinään. Hänen kanssaan oli Katri-täti. Hänellä oli suuri musta hiuskiehkura otsalla ja valkoinen kukka hatussa ja kirsikanpunainen takki. Ja hän nauroi, kallisti päätään sivulle ja nauroi niin, että se kuului lasin läpi sisään saakka.

Katleena päästi kaihtimen liukumaan alas.

Eikä kuitenkaan ollut kaihdinta, jonka olisi voinut laskea kodin ja Katri-tädin väliin.

Päästyään vuoteeseen Katleena makasi aivan hiljaa peitteensä alla. Hän ei ajatellut mitään, katsoi kattoon, jota ei näkynyt hämärän läpi, ja kuunteli ääniä, joita ei kuulunut. Hän oli rauhallinen, hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut selällään viileässä vedessä vain kasvot näkyvissä. Aallot veivät ja veivät.

Äkkiä Katleena havahtui, kohotti peitettä, painoi valon lamppuun ja pujahti lattialle. Mikael oli potkaissut peitteen päältään. Hänen hiuksensa valuivat sekaisina päänalaiselle, ja suu imi tarmokkaasti pikku nyrkkiä.

Katleena hymyili. Mikään muu ei merkinnyt mitään. Naurakoon Katri-täti, tulkoon ja naurakoon, istukoon äidin omassa, leikkauksin koristetussa tuolissa ja vieköön isän Katleenalta.

Hänelle jäisi kumminkin Mikael.

Seuraavana aamuna Katleena nousi aivan kuin ennenkin. Jotenkin vain silmät pyrkivät kummallisesti välttelemään isän katsetta.

— Sinun pitää aloittaa koulunkäynti. Et ole siihen vielä liian vanha. Voit varmasti lukea pari luokkaa jonkun johdolla yksityisesti ja mennä sitten tyttökouluun. Meidän Katleenastamme tehdään ylioppilas, tehdään oikein maisteri taikka tohtori. Sinulla ei enää ole semmoisia huolia kuin tähän saakka. Isäntä on luvannut seinän takaa meille oman tarpeettoman eteisensä tältä kohtaa — isä kopautti keittiön kaappia. — Teen siitä sinulle oman huoneen, kun kerran rupeat lukemaan. Teen sinne pienen kirjoituslipaston ja sohvasängyn ja kirjahyllyn ja vaikka peilipöydänkin, jos sopii… Ajattelehan…

Isä rupatteli iloisesti juodessaan aamukahvia, ja Katleena tuli suorastaan onnelliseksi. Hän ehti jo kuvitella, miten pyytäisi isän hänelle lupaamaan tuoliin vaaleansinisen päällisen, kankaasta, joka oli purettu setä Ulven nojatuolista. Vuoteelle hän saisi sievän päiväpeiton niistä pikku tähdistä, jotka hän oli virkannut yhdessä äidin kanssa ja jotka olivat yhä käyttämättä ullakolla pahvilaatikossa. Hän ehti kuvitella sievän, sinisellä paperilla päällystetyn kirjarivin hyllylle ja itsensä lipaston ääreen.

Mutta sitten tuli välähdys, sama merkillinen välähdys kuin eilen isän puhuessa siitä ensimmäisen kerran.

— Minä olen typerä, Katleena koetti ajatella. — Aina kaikissa kirjoissakin orvot saavat äitipuolen. Eikä se liikuta minua, jäähän minulle Mikael.

Siitä huolimatta hän ei päässyt irti tuosta kummallisesta tunteesta, joka valtasi hänet. Se jyskytti ja jyskytti jossakin sisällä, ja isän sanat kulkivat hänen ajatustensa läpi kuin kalat suurisilmäisen verkon läpi.

Ihan helpotti, kun isä vihdoin napsautti taskukellonsa kuoren auki, katsoi ajan ja lähti.

Ikkunan ääressä seisoessaan Katleena näki, miten Katri-täti seisoi kaivolla nostamassa vettä. Isä pysähtyi ja sanoi hänelle jotakin, sipaisi leikkisästi hänen tukkaansa ja kääntyi sitten portille.

Katleena sävähti punaiseksi. Hän häpesi. Varmasti Sipposen täti oli nähnyt sen omasta ikkunastaan ja ehkä Sipposen vanhamammakin. Ja varmasti he vielä hyvin muistivat äidin, jolle isä ja Katleena olivat käyneet hakemassa veden, kun hän itse ei ollut jaksanut.

Toisaalta Katleena kummasteli omaa itseään. Kaikki pitivät Katri-tädistä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt. Kuitenkin Katri-täti oli ollut Katleenan oman äidin paras ystävä, ja hän oli Katleenan kummi. Hänet oli kastettu sekä Katri-tädin että äidin kaimaksi, Katri-Leenaksi. Siitä sitten isä oli keksinyt hänelle tämän lyhennyksen, tämän Katleenan.

Aivan lapsuudesta saakka Katleena muisti Katritädin. Hän oli ollut usein heillä ja auttanut äitiä leipomisessa, kun äiti oli ollut sairas. Ja aina hän oli heillä juhlina, joka joulukin. Vielä useammin äiti oli istunut Katri-tädin luona tämän pikku asunnossa. Silloin Katleena oli tavallisesti päässyt mukaan ja saanut istua uunin edessä ruskealla lattiatyynyllä ja katsella valokuvia ja postikortteja.

Monet kerrat Katleena muisti seisoneensa ompelukoneen vieressä, ja Katri-täti oli sovitellut uutta pukua hänen ylleen. Äiti halusi, että hän oli aina sievästi puettu.

Merkillisen elävästi Katleena muisti jopa niitä sanoja, joita Katri-täti oli sanonut. Kerran hän