Noidan kirous

By Line Kyed Knudsen

Frederikin serkku Olivia joutuu onnettomuuteen suvun syrjäisellä maatilalla Ruotsissa ja vaipuu koomaan. Frederik näkee onnettomuudesta painajaisia, ja pikkusisko Luna käyttäytyy oudosti.Kun Frederik perheineen lähtee viikonlopuksi maatilalle, täsmäävät monet kummalliset yksityiskohdat Frederikin uniin. Frederik alkaa epäillä, oliko se mitä Olivialle tapahtui, sittenkään onnettomuus. Pian asiat alkavat mennä pahasti pieleen maatilalla. Uhkaako Lunaa Olivian kohtalo?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788728243268

Book preview

Noidan kirous

Translated by Suvi Pehkonen

Original title: Heksens forbandelse

Original language: Danish

Copyright ©2015, 2023 Line Kyed Knudsen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728243268

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Luku 1

Taivaalla liitelee harmaita pilviä. Ruskeita lehtiä tarrautuu kiinni autoon, kun isäni pysäköi sairaalan eteen. Tätini ja setäni odottavat jo meitä. Äitini halaa heitä molempia. Huomaan pikkusiskoni käden tarttuvan omaani. Ravistan sen pois.

Tule, Frederik, isäni sanoo.

Nousen ulos autosta, mutta minusta tuntuu kuin en olisi siellä ollenkaan. Sen sijaan näen kaiken ylhäältä käsin. Liitelen ympäriinsä ja katson alas kohti isoa, harmaata rakennusta, jonka ulkopuolella tätini ja setäni seisovat ja itkevät, ja äitini ja isäni lohduttavat. Minä kurotan alas parkkipaikalle tummat hiukseni törröttäen ja pukeutuneena mustaan takkiin sekä housuihin. Äitini mielestä minun pitäisi näyttää huolitellulta nyt, kun näemme serkkuni viimeistä kertaa. Kuluneet Niken lenkkarini eivät sovi vaatteisiini, mutta mieleni teki pukea juuri nämä kengät.

Tunnen taas pikkusiskoni lämpimän käden. Huomaan myös, että hän tärisee, ja se ärsyttää minua. Minun ei tarvitse edes katsoa häntä. Tiedän, että hän seisoo ja katselee minua. Kysyvästi ja kyyneleitä silmissään.

En halua pitää kädestäsi kiinni, Luna, minä sanon.

Mutta mitä hän tekee nyt, Frederik? siskoni kuiskaa.

Kuolee, sanon värittömästi ja seuraan perhettäni sisään sairaalaan.

Serkkuni nimi on Olivia. Hän on koomassa. Lääkärit sanovat, ettei hän enää herää. Se on vain ajan kysymys. Joko hänen sydämensä pysähtyy tai lääkärit kytkevät pois päältä laitteen, joka pitää hänet vielä hengissä. Olivia oli rinnakkaisluokallani. Hän oli juuri täyttänyt neljätoista vuotta, kun onnettomuus tapahtui. Vain neljätoista päivää sitten hän kurkotti pensasaidan yli. Tätini ja setäni asuvat meidän viereisessä talossamme. He olivat lähdössä Ruotsiin. Istuin aurinkotuolissa parhaan ystäväni Matiaksen kanssa. Oli syksy, mutta oli lämmin. Puhuimme ottelusta, jonka aioimme katsoa myöhemmin hänen luonaan. Se oli Arsenal vastaan Manchester. Matias ja minä kannustimme joukkueitamme ja kiusoittelimme toisiamme, kun väärä joukkue teki maalin.

Sillä ei ole nyt mitään väliä. Ei ole mitään väliä, kuka voittaa.

Olivia seisoi siellä ja vilkutti, ja Matias oli muuttunut punaiseksi naamaltaan. Hän oli hulluna Oliviaan. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Sen lisäksi että Olivia oli hurmaava ja puhelias kuin papupata, hänellä oli myös pitkät, punaiset ja kiharat hiukset sekä hyvin siniset silmät, jotka saivat Matiaksen täysin sekaisin, kun Olivia katsoi tätä.

Varokaa, ettette kuumene liikaa, pojat! Olivia huusi, livahti pensasaidan raosta ja liittyi seuraamme puutarhassa.

Me ollaan jo muutenkin kuumia, minä nauroin ja hyppäsin ylös tuoliltani. En odottanut, että Matias sanoisi mitään. Hän ei koskaan saanut sanaa suustaan, kun Olivia oli paikalla.

Jännitin ylävartaloani parhaani mukaan, ja Olivia läpsäytti minua ja kikatti. Minulla oli tapana treenata lihaksiani Matiaksen kanssa neljä kertaa viikossa. Tavoitteenani oli saada kunnon pyykkilautavatsa siihen kesään mennessä, jolloin me täyttäisimme viisitoista vuotta. Sen piti olla mahdollista, jos vain treenaisimme ahkerasti.

Nyt en välitä. Lihakseni eivät enää halua sitä. Olen veltto ja väsynyt. Ei ole hiton väliä, miltä näyttää.

Tiedän erään, joka pitää sinusta, Frederik, Olivia sanoi kiusoittelevasti ja käveli sitten pidemmälle puutarhaan.

Kenet? huusin.

Se on salaisuus! Olivia toisti ja vilkutti äidilleni, joka oli keittiössä laittamassa ruokaa. Ja olen hyvä pitämään salaisuuksia. Olivia poimi yhden pudonneista omenoista ja heitti sen minulle. Paras, jos saan itse sanoa!

Joo, joo, huusin hänen peräänsä. Istuin jälleen alas, silitin hiukseni otsaltani ja suljin silmäni viimeisiä auringonsäteitä vastaan. Ihmettelin, kuka oikein tykkäsi minusta.

Aurinko paistoi punaisena ja antoi puutarhalle kultaisen hehkun. Sitten avasin toisen silmäni ja potkaisin Matiaksen jalkaa.

Sinun on tehtävä jotain ja pian, minä sanoin. Sillä mitään ei tule tapahtumaan, jos et kerro hänelle, mitä tunnet.

Matias potkaisi takaisin, emmekä puhuneet siitä enää.

Ehkä se oli vain kuvittelua, mutta kun ajattelen jälleen sitä päivää, jolloin näin Olivian viimeksi elossa, muistan sen niin kuin kaikki olisi ollut tehty kullasta. Ihan kuin olisimme olleet aivan toisessa paikassa, jossa kukaan ei ajatellut kuolemaa ja jossa taivas oli sininen ja vatsalihakset yhtä kovat kuin kivet.

Tätini ja setäni istuivat autossa ja tuuttasivat. Luna seurasi Oliviaa ulos puutarhasta. Olivia oli hänelle kuin isosisko. Olivia auttoi häntä oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänet kääntämään pannukakkuja ilmassa ja ajamaan rullalaudalla. Kerran Olivia kantoi Lunaa selässään puolen kilometrin ajan, kun tämä oli nyrjäyttänyt jalkansa astuessaan kuoppaan koulumatkalla. Ja sinä viimeisenä päivänä, kun kaikki oli niin säkenöivää, Luna halasi Oliviaa pitkään. Matias ei vieläkään sanonut mitään. Hän vain istui aurinkotuolissa silmät suljettuina.

Älä lähde, Olivia, Luna sanoi, eikä halunnut päästää irti Oliviasta.

Palaamme sunnuntaina, Olivia sanoi työntäessään Lunan varovasti pois. Me vain katselemme kaikkia mummon tavaroita, jotka me perimme.

Mummomme oli kuollut kolme viikkoa aiemmin. Äitini ei ollut ollut erityisen järkyttynyt, kun se tapahtui. Ainoastaan Luna itki ja itki päiväkausia. Minä itse itkin hautajaisissa, kun ajattelin kaikkia niitä kesälomia, jonka olin viettänyt mummon luona Olivian kanssa. Mutta minä kätkin kyyneleeni, kun näin äitini tiukan suun hänen seisoessaan haudan vieressä ja tuijottaessaan suoraan taivaalle. Tädilläni oli samanlainen ilme, ja myöhemmin he juttelivat siitä, että mummo oli ollut vanha. Se oli ollut vain ajan kysymys. Hän ei ollut ottanut lääkkeitään kuten hänen olisi pitänyt.

Tätini ja setäni olivat jo kerran käyneet mummolassa hakemassa tavaroita. Mummoni oli asunut isossa vanhassa maalaistalossa, joka oli ollut suvussa monta sukupolvea. Nyt me olimme perineet sen. Ja nyt tätini, setäni ja Olivia olivat jälleen menossa sinne. Siellä oli paljon järjesteltävää. Eikä minun äitiäni huvittanut.

Olivia katsoi minua. Hänen silmänsä olivat tummemmat kuin yleensä. En oikeastaan haluaisi lähteä mummolaan…, hän sanoi epäröiden.

Nousin ylös. Minulla ei ollut tapana halata Oliviaa kuten Lunalla, enkä tehnyt niin sinäkään päivänä, vaikka olisinkin halunnut.

Ja minä toivon, että olisin tehnyt niin.

Toivon myös, että olisin sanonut hänelle, että hänen pitäisi vain kieltäytyä lähtemästä. Hän olisi