Täyden kuun lapset

By Marja Luukkonen

Kaiken yllä paistaa salaperäinen Kuu...Miili on yksinäinen tyttö, joka on aina katsellut ikkunasta kuuta illan tullen. Kuu on tytölle ystävä ja luotettu, ja vielä enemmän – keskustelukumppani. Miili juttelee Kuu-ukolle Morse-aakkosin ja unohtaa, jos joskus tunteekin olevansa vähän yksin. Eräänä iltana kuulla on tytölle uutisia: Miili saa kaksi pikkuveljeä, täyden kuun kaksoset.Ja näin tapahtuu. Pian Miilin perheessä on kaksi kummaa kaljupäätä, pienet veljet, jotka kasvavat vauhdilla. Pikkuveljet hohtavat kuin kuunvaloa ja lauleskelevat salaperäisiä ennustuslauluja. Paikalle ilmaantuu myös ihmeellinen kummitäti Mella. Mella kertoo Miilille, että tulossa on merkittäviä tapahtumia, joissa Miilikin on tärkeässä osassa. Alkaa seikkailu, joka tuo Miili-tytön elämään kummia otuksia, vauhdikkaita tilanteita, jännitystä ja yllätyksiä. Millaista kuussa on, sekin Miilille selviää.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 2, 2023
• ISBN: 9788727081090

Book preview

Täyden kuun lapset

Copyright ©1999, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081090

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kaksoset tulevat

Ilta sytyttää hämärät lamppunsa pienen kaupungin ylle. Jyhkeä, punatiilinen linna kyyristyy mustien kattojensa alle ja huokaisee hiljaa. Pienet vanhat puutalot sulkevat silmänsä yksi toisensa jälkeen, pienet vanhat ihmiset niissä tassuttelevat tohveleissaan makuukamareita kohti.

Loppusyksyn pimeys nousee. Valkea pilvikuu alkaa vähitellen saada hopeista hohdetta poskiinsa. Uteliaana se kävelee ylemmäs taivaankannella ja antaa valonsa kulkea autioita mukulakivikatuja ylös ja alas. Sitten se kumartuu katsomaan erääseen valkoisten talojen ympäröimään pihaan. Valo hipaisee ulko-ovien metallisia, koristereunaisia katoksia, tutkii takapihan lintutarhaa, jossa heinäharakat kopissaan nukkuvat talviuntaan, ja siirtyy sitten kurkkimaan eräästä ikkunasta sisään. Se tietää, että siellä sitä odottaa pieni tyttö.

Niin kauan kuin Miili muistaa, hän on iltaisin katsellut kuuta. Ihan pienenä, maatessaan pinnasängyssä isän ja äidin makuuhuoneessa, hän on seurannut ystävällisen ukkelin vaellusta taivaankannella. Nähnyt sen mollottavan pyöreänä ja lihavana keskellä tummaa yötä, nähnyt sen kapenevan ja laihtuvan ja vihdoin kääntävän selkänsä pitkäksi aikaa.

Sitten vähän vanhempana, kun pinnasänky on jo viety vintille ja punainen laitasänky ostettu tilalle, hän ymmärtää että kuu vilkuttaa hänelle silmää. Ja kun hän oppii tietämään, mikä taskulamppu on, hän hakee sen salaa eteisen kaapista ja ryhtyy vilkuttamaan takaisin.

Mutta vasta sitten, kun hän itsekseen kirjaimia tuijottamalla oppii lukemaan, hän keksii, että öisen taivaan uskollisen kulkijan kanssa voi myös keskustella. Sillä isän kirjahyllyssä on rikkinäinen kirja, jonka nimi on MORSE-AAKKOSET. Ja koska kirjan kannessa on taskulampun kuva ja sen ympärillä erilaisia viivan pätkiä, näitä aakkosia kirjoitetaan siis taskulampulla.

Menee kuitenkin pitkä aika, ennen kuin Miili oppii napsuttamaan lamppua niin, että se alkaa muodostaa sanoja. Ensin hänen on kirjoitettava sanat aapiskirjaimilla paperille ja jokaisen kirjaimen viereen tarpeellinen määrä viivoja ja pätkiä. Mutta vihdoin valmiit sanat kiitävät iltataivaan halki ja osuvat suoraan kuun odottavaan silmään. Ja riemu on suuri, kun kuun vilkutuksesta vihdoin, monien sotkettujen papereitten ja tuhrujen jälkeen, selviää vastaus: KUK-KUU TOIVOO KUU.

Nyt Miili on hiukan levoton. Hän katselee ensimmäistä iltaa pikkuhuoneen ikkunasta ja ihmettelee, osaako kuu ollenkaan tulla talon tälle puolelle. Hän ei nimittäin enää nuku makuuhuoneessa isän ja äidin kanssa. Sinne on tulossa uusia pieniä asukkaita.

Mutta onneksi kuu on ymmärtänyt kiertää talon ja mollottaa häntä suoraan kasvoihin. Se vilkuttaa silmää ja vetää vasenta poskea sisään. Siitä tietää, että kuu-ukko on kääntämässä päätään poispäin ja tulee vasta viikkojen kuluttua takaisin katselemaan ikkunasta sisään. Miili huokaa. Olo tuntuu yksinäiseltä ja hieman kurjalta. Isä kuuluu liikkuvan makuuhuoneessa, siirtelevän huonekaluja ja naulaavan jotain. Siellä se kalustaa HÄNEN entistä sängynpaikkaansa niille, jotka kohta tulisivat äidin kanssa kotiin. NE saisivat asua äidin ja isän makuuhuoneessa! Ja HÄN oli joutunut muuttamaan! Mikseivät he kaikki voineet nukkua makuuhuoneessa – tai mikseivät NE ruvenneet asumaan pikkuhuoneessa, kun NE kerran tulivat viimeisinä taloon…? Oma huone on tietysti oma huone, mutta juuri nyt hän ei olisi halunnut sitä.

Kuu vilkutti silmäänsä kiivaasti. Hetken aikaa Miili mietti. Tuohan on oikeanpuoleinen silmä – eikö kuu ollut tähän asti vilkuttanut vasemmalla? Olikohan sillä jotain erikoista asiaa? Miili otti ison pahvinpalan ja kirjoitti siihen aapiskirjaimin: MITÄ KUU-LUU, KUU? Sitten hän etsi aakkoskirjan, aukaisi sen keskeltä ja katseli tarkkaan koko aukeaman täyttävää luetteloa. M-kirjain – se vilkutettiin pitkä pitkä. Miilin taskulamppu lähetti nyt taivaalle kaksi pitkää väläystä, sitten kaksi lyhyttä I-kirjaimen ja yhden pitkän T-kirjaimen merkiksi. Vielä lyhyt-pitkä-lyhyt-pitkä ja ensimmäinen sana oli valmis.

Kuu näytti jo kiinnostuneelta. Kun Miili oli välkyttänyt koko kysymyksensä yläilmoihin, kuu ryhtyi vilkuttamaan silmällään vastaustaan. Se piti pitkiä taukoja eri kirjainten välillä, jotta Miili ehti raapustaa merkit paperille. Vihdoin se oli sanonut sanottavansa, koska se veti hahtuvaisen pilvihatun päähänsä niin syvälle, että silmätkin peittyivät. Miili saattoi nyt ryhtyä etsimään pitkä- ja pätkäviivoille kirjaimia.

TEILLE TULEE TÄYDEN KUUN KAKSOSET. EI OLE TAVALLISIA LAPSIA. KUKKUU.

Miili ei oikein ymmärtänyt kuun viestiä. Tai osaltaan ymmärsikin – hän tiesi, että heidän perheeseensä oli syntynyt kaksoset, ja että äiti tulisi tänä iltana kotiin niitten kanssa. Mutta Täyden kuun ja Ei ole tavallisia lapsia?

Miili yritti vilkuttaa taskulamppuaan, mutta kuu veteli hirsiä pilvimyssynsä alla. No, ehkä hän huomenillalla saisi siltä lisää tietoja. Kuun kanssa oli aina hauska jutella eikä se yleensä puhunut tällaisia arvoituksia. Joskus se ilmoitti vain että NUK-KUU, joskus se sanoi KUU-LEMIIN joka toiseksi sanaksi ja eilen se oli kysynyt, miltä KUUMA maistui. Kuu olikin ainoa, jolla tätä nykyä tuntui olevan aikaa Miilille. Äiti oli ollut jo viikon kaksosia hakemassa ja isältä ei ollut juuri puolta sanaa liiennyt moneen päivään.

Ei silti, ei isä yleensäkään puhunut hänelle paljon. Isä oli tärkeä paperineuvos ja järjestysjohtaja ja istui illatkin työhuoneessaan siirtelemässä eri kokoisia papereita pieniin ja suuriin kasoihin. Ruokapöydässä hän huolehti että Miili istui selkä suorassa ja söi kaiken, eikä missään tapauksessa laulanut eikä lukenut. Ruuan jälkeen hän aina kehotti Miiliä tekemään jotain hyödyllistä, sillä laiskottelu ja velttoilu pilasivat ryhdin.

Ehkä taivaankannen ukkeli ei kuitenkaan jäisi Miilin ainoaksi ystäväksi. Kaksi uutta veljeä saattoivat toki olla hauskoja olemassa. Ne voisivat esittää leikissä vaikka koiria – tai laukata hevosina pitkin pihaa Miili selässään…

Minä lähden nyt äitiä ja pikkuveljiä hakemaan. Ole kiltti tyttö äläkä koske mihinkään sillä aikaa! Ja isä oli häipynyt takinliepeet liehuen autotalliin.

Isän ynseän näköinen virka-auto rullasi pihalta ulos ja kääntyi näkymättömiin. Miili mietti hetken, mitä hän voisi tehdä niin, ettei koskisi mihinkään. Ei edes lattiaan – hänen pitäisi siis killua ilmassa keskellä huonetta. Isot ihmiset olivat joskus aika ihmeellisiä!

Miili oli kai nukahtanut olohuoneen sohvalle, sillä yhtäkkiä äiti ja isä olivat hänen edessään. Äiti oli laittanut nojatuoliin nyssäköitä ja lattialle ison kassin, mutta missään ei näkynyt mitään uusia veljiä.

Miksei ne tule sisään? Missä ne on? Miili hyppäsi alas sohvalta ja juoksi eteiseen.

Ei niin kovaa, vauvat herää! äiti hyssytti ja kääntyi nojatuolissa olevien pakettien puoleen. Toinen paketti rääkäisi rumasti ja Miili hiipi kauhuissaan lähemmäs. Mitä ihmettä äiti oli tuonut tullessaan?

Ei tuo mikään veli ole! Te narraatte! Tuohan on ihan kurttuinen ja kalju!

Isän kasvoille ilmestyi pystysuoria ryppyjä. Yleensä se ennusti toruja tai jopa rangaistusta, mutta nyt hän ei sanonut mitään, ryhtyi vain äidin kanssa kantamaan paketteja makuuhuoneeseen. Nyt rääkyivät jo molemmat, eikä Miili uskaltanut katsoa tarkemmin.

Mutta kun koko talo nukkui, Miili nousi ja hiipi varpaisillaan ruokasalin läpi olohuoneeseen. Ikkunoista näkyi, että kuu oli ottanut pilvihatun päästään ja valaisi orapihlaja-aitaa ja autotallia. Mutta se ei kurkkinut sisään takapihan puolelta, niin kuin aikaisemmin. Varovasti Miili raotti makuuhuoneen ovea. Isossa sängyssä oli aivan hiljaista, isän ja äidin tutut hahmot hengittivät pientä, kevyttä unihengitystä.

Mutta leveässä vauvansängyssä tuhisi kaksi pientä kaljupäistä lasta. Ja kuunvalon kalpeat kiilat osuivat suoraan pyöreisiin päälakiin, niin että ne hohtivat kuin kaksi pikkukuuta.

Mikä nimeksi kaksosille?

Minun mielestäni Aadam Alacarte ja Theodor Terapeut kuulostaisivat kauniilta, äiti mietiskeli.

Isä rykäisi. Rehdit suomalaiset nimet tekevät pojasta miehen. Väinö Jalmari ja Tauno Sulevi kalskahtavat komealta.

Miilikin oli miettinyt nimiasiaa. Miksei Pekka ja Kekka? Tai Matti ja Patti, Jukka ja Sukka, Pentti ja Pönttö…

Nono, tämä nyt ei ole mikään leikin asia, menepäs nyt siitä tekemään jotain hyödyllistä. Isä oli taas pystysuoran näköinen, joten Miili maleksi makuuhuoneeseen. Tämä oli ainoa paikka, jossa hän nyt saattoi nähdä kuu-ukon, sillä se oli jäänyt pysyvästi vahtiin etupihan puolelle. Pikkuhuoneen ikkunaan se ei enää ollut katsellut, ikään kuin nämä kaksi olisivat olleet Miiliä paljon tärkeämpiä. Niinpä Miili ei ollut pitkään aikaan keskustellut kuun kanssa.

Pikkuveljet nukkuivat, kerrankin rauhallisesti. Viikon verran ne olivat kitisseet ja ulvoneet yötä päivää