Pelakuu ja sydän lyö

By Tuija Lehtinen

Romantiikkaa suloisia muistoja ja ristiriitaisia tunteita kartanomaisemissa.
Mona päättää osallistua kesäkurssille, Suomi kun on tunnetusti sellaisten luvattu maa. Sammalniemen kartanon upeissa maisemissa järjestettävän maalauskurssin tulee vetämään taiteilijaprofessori, arvostettu ja tunnettu vieläpä. Mutta kun Mona saapuu kurssille, selviääkin, ettei professoria ole mailla halmeilla. Entä hänen korvaajansa? Ei enempää tai vähempää kuin Petri Korpijärvi!
Monan mielessä liikkuu ristiriitaisia tunteita, kun hän katselee entisen opettajansa vetämiä maalaustunteja. Muistaako tämä edes koulutyttöä ja tämän ihastusta, vai onko Mona ainoa, johon kauniiden pilvilinnojen romahtaminen vieläkin koskee? Suloisten muistojen ja vihanpuuskien aallokossa Monan täytyy päättää, millaisen askeleen hän uskaltaa ottaa. Kannattaako tavoitella jotain, johon on jo kerran joutunut pettymään, jos on mahdollisuus onneen?
Pelakuu ja sydän lyö on alun perin julkaistu kirjailijanimellä Marita Lehti.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 14, 2024
• ISBN: 9788728406663

Book preview

Pelakuu ja sydän lyö

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1985, 2024 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728406663

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

K aikki alkoi olla järjestyksessä aamun lähtöä varten ja parin viikon poissaolo voisi alkaa huolettomissa merkeissä. Kukat oli vaihdettu vesisäiliöllisiin ruukkuihin ja siirretty pois pahimmasta auringonpaahteesta; ne selviäisivät. Asunto oli kaikin puolin tip-top-kunnossa: koskaan kun ei tiedä mitä matkalla voi sattua, ja miten kamalaa se olisi jos joku ulkopuolinen löytäisi petaamattoman sängyn ja tiskit hyhmäisinä altaassa ja pölypalleroita pitkin ja poikin ja kasan maksamattomia laskuja lattialta. No, laskuja ei voinut sataprosenttisesti ennakoida, mutta muuten isoäidin opit olivat iskostuneet päähän. Kaksio oli kuin esittelyhuoneisto, ja toivoa tietenkin sopi, ettei sitä joku salakähmäisesti myisi sillä aikaa. Suku kun oli pahin, ja hätätapausten — tulva, tulipalo, maanvyörymä — varalta oli ollut pakko antaa avain siskolle. Siskon, Liisan ajatteleminen sai olon vähän epävarmaksi, sillä Lissulla — kuten häntä kutsuttiin — oli jotain hämminkiä äidin kanssa, ja jos Lissu vain sillä aikaa majoittuisi pysyvästi asuntoon, niin se tietäisi hyvästejä omalle rauhalle.

— Sinä teit tyhmästi, Mona sanoi peilikuvalleen, kun vielä viimehetkessä ennen nukkumaanmenoa pyyhki peilin hohtavan kirkkaaksi. — Talonmies olisi riittänyt ihan hyvin. Mutta olisi Lissu kyllä sen avaimen siltäkin lirkutellut, jos olisi tarvis.

Lissu oli konttoriapulaisena yhdessä tavaratalossa, oli nuorempi heistä kahdesta ja melkoisen vastuuton monissa asioissa. Varsinkin rahankäytössä. Lissu ei säästänyt pahan päivän varalle, Lissu ei kannattanut omistusasuntoja ja Lissu hymyili hyväntahtoisen säälivästi kaikille niille harrastuksille, jotka eivät mahtuneet hänen TAMIDI-luokitteluunsa. Eli TAnssi, MIehet ja DIsko. Lisäksi Lissu oli vakuuttunut siitä, ettei luoja ollut tarkoittanut häntä raatamaan ja että kultainen omena tipahtaisi vielä ennen pitkää jostakin käteen. Eli rikas mies hellimään pikku-Liisaa. Ja voisi se toteutuakin, sillä Lissu oli niin kuin laulussa sanottiin: Liisa, siinä vasta nainen, Liisa loistokaunokainen, sulle vertaa ei ole päällä maan. Ei, ei ollut… monessa suhteessa.

— Ei teitä siskoksiksi uskoisi, äitikin tuumasi joskus. — Toinen tumma ja toinen vaalea, toinen vakava ja toinen iloinen. Ihan ihmetyttää, että minä teidät molemmat olen maailmaan saattanut.

— Vaan jos on ollut eri isä, Lissu huomautti siihen. — Jostakinhan minun on pitänyt periä tämä menemisenpolte.

— Häpeä puheitasi, äiti rähähti, mutta aika hyväntahtoisesti. Lissu oli ollut alusta lähtien se kultakutrinen enkeli, joka sai kaiken anteeksi ja josta ei uskonut mitään pahaa. Mutta auta armias Lissun puheita joskus, korvat siinä soivat. Niin nätti ja niin turmeltunut jotenkin.

Nyt se turmeltunut sisko oli ihastunut johonkin tavaratalon varastomieheen. Eronnut mies, viikonloppuisä ja mikä lie ollut; kumminkin sellainen, ettei äiti juttua suopeasti katsonut. Vaikka Lissu oli vakuutellut, ettei siitä mitään vakavaa syntynyt — ajankulua vain sitä kultaista omenaa odotellessa — niin äiti oli yrmeissään, eikä antanut Lissun tuoda miestä kotiin. Lissu kun asui yhä vanhempien katon alla, omakotitalon kahta vinttikamaria, ja koska Lissu oli tämän tästä riippuvainen rahallisesta avusta kotoa, niin hän ei voinut uhmata äitiä tässä jutussa. Joten Lissu voisi tuoda sen hyypiön tänne… Ei kai se miestä pahempi ollut, mutta noin yleensä Monaa inhotti ajatus, että jotkut yöpyisivät täällä. Kai hän oli vähän kinkkinen, niin kuin Lissu joskus tuiskahti, mutta koti oli linna ja sillä siisti.

— Siinä paha, Mona mutisi kun ovikello soi kesken loppusilauksen. Se soi tavalla, joka kavalsi että oven takana oli Lissu. Siltä voisi saada avaimen pois, Mona ajatteli; tai ehkei sittenkään. Lissu kyllästyi jo odottelemaan ja raplasi oven auki.

— Hellanlukeli miten siistiä, Lissu virnisti ensisanoikseen ja silmäili ympärilleen, kuljetti sormea pitkin telkan pintaa ja totesi, että lattialtakin voisi vaikka syödä.

— Onko sinulla joku japanilainen kiikarissa nyt? Mona tokaisi, mille Lissu naurahti ja lösähti sitten sohvalle. Oli niin kuin kotonaan jo, mikä puistatti Monaa.

— Kaksiviikkoinen luonnon helmassa edessä, Lissu totesi ja vilkaisi eteisessä nököttäviä varusteita. — Onko sinulla vaatetta mukana ollenkaan? Pensseliä ja sutia vain, kangaskääröä ja lattialistaa, värituubia… mikset sinä voinut lähteä minun kanssani Rhodokselle tai Mallorcalle? Mona? Miksi jonnekin Sammalniemen taimimyymälään?

— Taimimyymälään, Mona hymähti. — Jotenkin sinun puheistasi saa sen kuvan, että minä olen menossa paikkaamaan ja remontteeraamaan jotain kasvihuonetta.

— Mallorca, Lissu houkutteli silmät puoliummessa. — Aurinkorantoja, miehiä yläosattomissa —

— Ymm, harvemmin alaosattomissa, Mona keskeytti. — Ja vaikka olisikin, niin eivät ne minua houkuttelisi.

— Sinähän olet tottunut, niin, Lissu nyökkäsi ja käveli viereiseen huoneeseen, makuuhuoneen ja työhuoneen yhdistelmään. Kun Mona seurasi perässä, niin hän näki Lissun siirtelevän seinää vasten nojallaan olevia maalauksia ja kaivavan esiin erään tietyn kuvan. Se esitti alastonta miestä, hyvinmuodostunutta ja kohtalaisen komea tämä oli ollut kasvoiltaankin. Se ei näkynyt maalauksessa, sillä kasvot jäivät varjoon ja päätarkoitus työssä oli ollut ihmisvartalon kuvaaminen. Kaikille muille Monan töille Lissu tuhisi, mutta ei tälle. — Et sinä vieläkään tiedä sen nimeä ja osoitetta? Lissu kysyi nytkin.

— Se oli vain malli. Nimetön ja osoitteeton, Mona sanoi ja pisti työn takaisin pinoon. — Saat sen häälahjaksi sitten joskus.

— Se on tervetullut, Lissu hihitti. — Kun minä kumminkin nain jonkun ison tukevan rikkaan miehen, niin muistin virkistämiseksi täytyy panna seinälle jotain joka saa veren kiertämään.

— Hyi hemmetti sinun puheitasi, Mona värähti ja