Morsiuskimppu juhannusruusuista

By Tuija Lehtinen

Polttavan kuumaa kesälukemista!
Armin isosisko Marjut on menossa naimisiin juhannuksena, ja häitä valmistellaan tohinalla Lohipadolla. Naapuritilan Antti on ollut Marjutiin salaa ihastunut ja nuoleskelee haavojaan kihlauksesta kuultuaan. Marjutin kihlattu Stig ei ole komistuksien komistus, mutta Antin on silti alistuttava tappioonsa. Armin on määrä jäädä pitämään tilaa, mutta tylsät tulevaisuudenkuvat muuttaa ihana Pepe, joka vie pikkusiskolta jalat alta. Mutta Ruotsista vierailemaan tullut Poitsu sekottaa Armin miestilannetta pahemman kerran...
Itsenäinen Armi on sopeutunut elämään sisarensa varjossa, mutta päätyykin keskelle romanttisia suhdekoukeroita – oman elämänsä sankarittareksi. Yhtäkkiä tulevaisuus näyttääkin avarammalta ja itsellisemmältä kuin aiemmin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 14, 2024
• ISBN: 9788728406854

Book preview

Morsiuskimppu juhannusruusuista

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1983, 2024 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728406854

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Terveisiä Marjutilta

A rmi istui aitan rappusilla, tuijotti miettiväisenä pellolle ja taivaanrantaa ja pohti, pääsisikö aamulla traktorilla töihin. Pelto oli pehmeä, ihan liian upottava, ja muistissa oli tuoreena vuodentakainen uppoaminen, jolloin apuun oli pitänyt hälyttää naapurin väki. Ainahan maatiloilla pikkuonnettomuuksia sattui, mutta kun se sattui tytölle, niin siitä sai kuulla kauan. Vaikka tyttö olisikin ikänsä hommia tehnyt ja oli monessa suhteessa pätevämpi kuin moni mies. Oli enemmän mies kuin nämä; sanavalmis, taisteluntahtoinen ja peräänantamaton.

Lohipadon Armi on mielenharmi sanoivat isännät keskenään, kun joku kokous oli ohi, ja Armi oli taas tulta ja tappuraa suustaan sinkoillut. Armi tiesi sanonnan ihan hyvin, eikä se häntä harmittanut jos ei ilahduttanutkaan. Miten niin pienessä ihmisessä voi olla niin paljon pirullisuutta? oli toinen vanhojen isäntien pohdiskelun aihe. No, Armi ei ollut mikään tiitiäinen, pituutta oli yli keskimitan, lähes sataseitsemänkolme, ja kun vartalokin oli töiden myötä bodautunut ihan itsestään, niin pieneksi Armia ei hyvällä omallatunnolla voinut sanoa, jos ei miksikään amatsooniksikaan.

— Komea tyttö, sanoi perhe, lähinnä isä. — Harmi vaan, kun on väärää sukupuolta.

Sepä se, Armi huokaisi ja lähti tallustamaan pellon laidalle.

— Märkää on vai mitä?

— Märkääpä hyvinkin, Armi nyökkäsi kookkaalle tuhdille miehelle, joka oli ilmaantunut pihapiiriin niin hiljaa, että tyttö säpsähti.

Mies, naapuritilan kaavailtu jatkaja, Antti, norkoili tämän tästä Lohipadon tilan puolella, ja vanhemmat haparoivat jo unelmissaan hääkellojen naruja. Antin ja Armin avioliiton kautta yhdistyisi kaksi seudun parhainta tilaa, kaksi isoa karjaa ja humisevaa metsää. Paha vain, ettei asianomaisten mieliin juolahtanutkaan, että moinen fuusio olisi voinut joskus toteutua. Antti oli siksi aina maisemissa, että hän halusi kuulla uutisia Armin siskosta, Marjutista, joka oli muutamia vuosia asunut Ruotsissa ja oli Antin suuri rakkaus.

— Onko Marjutista kuulunut mitään, Antti tokaisikin, jänttäydyttyään Armin viereen pitämään aitaa pystyssä.

— Kai siltä kirje tuli aamulla, minä en ole ehtinyt lukea. Koko päivä meni takaniityllä, siellä pääsi jo kylvämään.

— Älä? Mille sinä panit sen?

— Rehuksi. Siemen ei kyllä oikein hyvää ollut, se Hankkijan kaveri tuputtaa aina niitä edellisenvuoden juttuja minulle.

— Kuvittelet, Antti hymähti, imeksi ruohonkortta ja vilkuili hermostuneena taloa kohti. — Mitähän se Marjut …

— Mene kysymään, sillä siitä selviät, Armi tokaisi. — Ilomielin äiti keittää sinulle kahvit.

Antti epäröi hetken, kohautti sitten olkiaan ja saapasteli kohti komeaa, kaksikerroksista punaista taloa. Saappaat se unohti taas pyyhkiä, Armi totesi sivusilmällä. Taas äiti manailisi mattojen likaantumista jälkikäteen, mikä tietäisi, että Armi-pieni saisi pestä kesempänä järvessä Antin saappaiden jälkiä hiki hatussa. Antille äiti kuitenkin sirkuttaisi, ettei ne pienet jäljet mitään. Kaavailtua vävypoikaa ei sopinut suututtaa, niin se oli.

— Tule, Taru, Armi komensi lähistöllä lymyilevää lassie-koiraa. — Mennään rantaan, tse, Taruu!

Taru oli jo lähes kymmenen vuoden ikäinen, melkoisen reipas vielä, mitä nyt hyppyhommat alkoivat vähän tuottaa vaikeuksia jäykistyneille koiville. Taru oli vain ja ainoastaan Armin koira, työllä ja tuskalla saatu. Vanhemmista se ei ollut oikea koira. Heistä oikeita olivat vain punaiset pystykorvat ja lintukoirat, vahtikoirat, ja sitähän lassie ei ollut. Se oli lellikki, hyödytön luontokappale, jolla ei ollut tulemista sisätiloihin muuta kuin Armin huoneeseen. Talvella Tarusta mäkätettiin aina, niinpä Armi muutti, heti kun tarkeni, aittaan, yleensä jo toukokuun alkupuolella ja takaisin taloon vasta syksyllä. Toiminta oli huolestuttanut vanhempia, joten aittaan oli joku vuosi sitten vedetty sähköjohdot ja siellä oli pari pientä patteria.

— Ei passaa että orja kuolee, Armi hymähti laiturilla koiralle, joka istahti viereen ja tuijotti tarkkaavaisena järvellä liikkuvia veneitä. — Leinonen on katiskalla näköjään …

Näitä laiturihetkiä Armi rakasti. Hetkiä työpäivän jälkeen, jolloin saattoi liottaa jalkojaan vedessä, nauttia luonnon äänistä ja rutistaa Tarua, tuntea, että joku oli lähellä. Ystävä. Mutta näitä hetkiä oli niin vähän. Oli kevään kiireinen aika, aika jolloin maatilan ihminen ahersi kuin muurahainen kun taas tavalliset ihmiset suunnittelivat lomiaan. Kuka ulkomaille kuka sukulaisiin maalle — jessus, Armi värähti jälkimmäistä ajatusta, kun heille vain ei tulisi vieraita kesällä kovin paljoa. Niitä pitäisi sitten passata muiden töiden ohella, laittaa ruokaa ja lämmittää saunaa. Vieraille kun ei ikinä juolahtanut mieleen tehdä jotain itse. Ei tarjoutua apuun kasvimaalle, ei kerrassaan mitään. Uida ja läträtä nämä vain halusivat, lekotella auringossa ja pomppia heinäladossa kansallisromantiikkaa hakien. Mutta heinäpellolle — ehei!

— Tuliko mitään? Armi huikkasi, kun Leinonen, lähisaaren mies souti kuulomatkan päästä.

— Soppakalat. Joko sait potut maahan?

— Tarkoitus tällä viikolla, jos pelto kestää. Entä teillä?

— Jos poika tulee käymään kotona niin