Varsinainen hirvijahti

By Jorma Kurvinen

Aaro Pori, Tuomo Suotalo ja Esa Vaara ovat jo aikaa sitten muuttaneet pois pohjoisen selkosilta, mutta metsän imu on edelleen vahva. Lapsuudestaan asti yhtä pitänyt kolmikko nauttii eräilystä hirvenmetsästyksen muodossa. Nyt edessä on erityinen hirvisyksy, sillä metsästysseura on saanut juhlavuoden kunniaksi muutaman ylimääräisen kaatoluvan. Kenen tähtäimeen juhlahirvet osuvat?Jahti alkaa iloisissa ja onnekkaissa merkeissä. Yksi virhe johtaa kuitenkin töppäilyyn ja hätiköintiin, joka muuttaa tunnelman täysin. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 6, 2020
• ISBN: 9788726425062

Book preview

www.egmont.com

Polte veressä

Aaro tiesi kyllä mitä pirtin ovella seisovan Tuomon päänliike merkitsi. Hän oli nähnyt ikkunasta miten se oli pysähtynyt heidän latonsa luona pistämään aseen piiloon ennen kuin kukaan aikuinen huomaisi.

Niitten monirotuinen jäniskoira oli kiertänyt jo ainakin puoli tuntia Vuomakangasta. Hän oli käynyt oikein pihalta kuuntelemassa sen ajoa.

Mutta oli enää kymmenen viidentoista minuutin asia, kun äiti ottaisi juuston uunista. Äsken, kun se oli vilkaissut sitä, kauniinruskea kuori oli jo peittänyt paistoksen.

Ternijuustolla juhlittiin tässä mökissä kaksi kertaa vuodessa. Eikä juuri sen useammasti Tuomonkaan kotona. Mutta ei sille silti ilennyt sanoa, ettei juuston vuoksi malttanut lähteä.

– Joo, minä tuun.

Äiti vilkaisi Aaroon, kun tämä rupesi vetämään puseroa päälleen.

– Se ei ole lämmintä enää tunnin päästä. Jos on mitään jäljelläkään.

– Minä syön jotakin muuta sitten, Aaro sanoi ovelta.

Hän oli varma, että äiti säästäisi hänelle jotakin. Mutta kuoren ne olisivat tietenkin syöneet. Kanelin ja sokerin kanssa. Halvatun rakki! Miksei se kouhottanut jäniksen perään puoli tuntia myöhemmin.

Aaron harmintunne katosi ladolle tultaessa. Tuomo nosti näkyviin veljensä uuden haulikon.

– Isä tulee töistä vasta viiden maissa ja Janne on käymässä kaupungissa, hän selitti.

Tuomolla ja sen veljellä oli viisi vuotta ikäeroa. Janne menisi tammikuussa armeijaan.

– Kolme ostopanosta, Tuomo ilmoitti ylpeänä.

– Entä kun Janne huomaa jonkun puuttuvan?

Sen olisi voinut jättää kysymättä. Innostus sammui Tuomon kasvoilta.

– Se on sitten sen ajan murheita.

Aaro olisi tiennyt kyllä kyselemättäkin. Turpiinsa Tuomo ottaisi. Raskaimman takaa. Oli hän nähnyt niitten keskustelutyylin tarpeeksi monta kertaa.

Kimakka ääni kuului nyt Vuomakankaan nokalta. Sen voimistuminen sai heidät molemmat jähmettymään.

– Jänis sillä on, Tuomo kuiskasi niin kuin joku olisi voinut kuulla heidän puheensa.

– Siltä se vaikuttaa … Kysyitkö Esaa?

– Palaavat Käsmälammen suuntaan, Tuomo laski äänen kulkua. – Esa oli jo mennyt hakemaan Ingeriä.

Oli syytäkin. Jannen koira oli niin hullu, että saattoi vouhottaa jäniksen perässä minne tahansa. Vaikka moneksi vuorokaudeksi kun hyvin sattui. He olivat kerran etsineet sitä kolme päivää selkosista ennen kuin löysivät sen viidentoista kilometrin päästä kylältä.

Oli sitten eri asia millä Esa saisi rakin luopumaan ajosta. Riistan hajuun päästyään se ei totellut omankaan talon väkeä.

He lähtivät ladolta suoraan metsänreunaan, niin ettei ainakaan Aaron kotoa nähtäisi asetta, jos joku sattuisi kurkkimaan tähän suuntaan. Lato jäi sopivasti väliin.

Vaikka juusto niitä nyt kotona kiinnosti.

Hienoinen haikeudentunne mielessään Aaro työntyi metsänreunan tiheikön lävitse Tuomon jäljessä. Siinä kasvoi kolmen neljän metrin mittaista männyntainta sekaisin koivun kanssa. Pirullinen tiheikkö, mutta jokaisella korkealla mättäällä puitten välissä oli semmoinen puolukanvarvikko, että siitä poimi kevyesti viisi kuusi ämpärillistä marjoja – huutomatkan päässä kotipihasta.

Kun he tulivat tasaisemmalle kankaalle ja väljemmän puuston joukkoon, Tuomo pani puolijuoksuksi. Heillä oli korkeintaan tunti valoisaa aikaa, vaikka nyt olikin pilvetön päivä, yksi syksyn komeimmista.

Kaikki riippui nyt siitä mihin suuntaan jänis lähtisi. Jos se painaisi kohti Vuomaselkää, ylös kankaalta, peli olisi selvä. Mutta täällä alempana se voisi osua hollillekin.

Tuomo suuntasi kohti metsäaukiota, joka oli syntynyt joskus sota-aikana, kun saksalaiset olivat toohanneet kankaalla. Ne olivat jättäneet jälkeensä parin hehtaarin raiskion, jolla ei kasvanut kuin kolme neljä täyttä petäjää ja lyhyttä koivunvesaa ja horsmaa. Siellä oli paljaita läiskiä tähän aikaan vuodesta, horsman ja heinän jo annettua myöten, ja sieltä saattoi jäniksen tavoittaakin hyvällä tuurilla.

– Ingeri, tseh!

– Helevetin Esa.

Tuomo paineli entistä kovempaa vauhtia siihen suuntaan, missä Vaaran Esa aukion laidalla huuteli heidän koiraansa.

Hurtta oli saanut nimensä Keskimellan vanhimman tyttären mukaan, jolla oli kaksikin yksinäistä lasta, puheitten mukaan kumpikin eri isälle. Jannen monirotuinen narttu keräsi kärpiaikaan puolen pitäjän koirat niitten nurkille ja Suotalon isäntä oli erehtynyt sanomaan postia noutaessaan kaupalla ääneen, että se oli yksi ingeri tuo heidän koiransa. Muuta ei ollut tarvittu. Nimi oli selvä. Ja vihat kylän vauraimman poronomistajan kanssa. Ja muutenkin melkoisen isännän.

Aaro lisäsi vauhtia ja tuli Tuomon vierelle. Vaikka turha heidän oli kiirettä pitää. Esa huolehti ainakin siitä, että jänis ei tulisi tähän suuntaan.

Esa kääntyi katsomaan kuullessaan heidän tulonsa. Tuomo pui sille nyrkkiä ja näytti sormellaan huuliaan.

– Saatanan rakki, Esa kuohahti heidän tullessaan lähemmäksi. – Saa olla mun puolestani yön Vuomaselässä, jos häipyy sinne. Pitäsitte kiinni sen.

– Ittehän sinä säikyttelet ne täältä, Tuomo huohotti. – Huutasit vielä kovempaa.

Esa tuijotti haulikkoon.

– Minä en ole sitte ollut kolmantena ottamassa tuota, kun Janne nostaa elämän.

Tuomo sivuutti asian. Hänen vapaa kätensä nousi varoittavasti pystyyn.

Haukku eteni nyt vasemmalle. Ei suoraan pois tästä suunnasta. Aaro laski pikemminkin, että se liikkui kohti suon reunaa.

Tuomo oli päätynyt samaan:

– Kääntyy, pojat, taas takaisin tänne nokalle päin.

Saattoi se lähteä yli suonkin. Vaikka luultavasti ei lähtisi.

Aaro ajatteli nyt kuitenkin enemmän haulikkoa ja Jannea.

– Minullakaan ei ole mitään tekemistä aseen kanssa, hän muistutti. – Tuomolla oli se meille tullessaan mukanaan.

– Turpiinne otatte silti kumpainenkin, Esa ennusti.

Ingerin kimakka haukku oli heikentynyt hetkeksi. Ennen suon reunaa oli kankaanlaidalla keljua ryöseikköä. Mättäät olivat korkeita heinäisiä turppaita ja maa niitten välissä märkää ja pettävää. Luultavasti siellä oli paikoin parikymmentä senttiä vettäkin. Ja tiheikkö oli pirun kylvämää pajukkoa. Siellä pakkasi ääni sortumaan niin mieheltä kuin koiraltakin, kun piti kiireesti päästä lävitse.

Olisivatko ne painaneet suolle?

Aaro oli sanomaisillaan olettamuksen ääneen, kun samassa kuuli koiran äänen lähempää vasemmalta. Luultavasti se oli tavoittanut jänistä jonkin verran. Haukussa oli uusi sävy.

Jos kimakka ääni olisi kuulunut yhdestä paikkaa, jokainen metsämies olisi sanonut, että siellä on pystykorva pitelemässä lintua puussa. Ingerissä oli niin paljon niitäkin geenejä, että ääni sotki kenet tahansa. Korvista ne näki heti, vaikka olemus oli muuten pääpiirteissään ajokoiran. Semmoinen tyhmä vouhake. Mutta peto jahtaamaan melkein mitä tahansa. Hirvimiehetkin sitä olivat kyselleet. Ihan turhaan kyllä: ei se hirveä pysäyttää älyäisi.

Suotalon Janne oli riivatun ylpeä koirastaan. Se oli saanut tänä syksynä lintuja ja jäniksiä enemmän kuin milloinkaan eläissään. Mutta ei ollut sanottua, että se johtui yksin Ingeristä. Nyt vain oli sattunut hyvä riistasyksy. Sen Aaro oli kyllä itsekin nähnyt, että hukkalintuja ei Ingerin kanssa rannoille jäänyt. Koira ui miten kylmässä vedessä tahansa niin pitkään, että löysi saaliin ruohikosta.

– Painaa tuota reunaa tänne päin.

Tuomon ääni oli jännityksestä käheä. Hän latasi aseen kiireesti ja hoputti toisia:

– Menkää jonnekin puskan suojaan sen verran, ettette ole ihan jäniksenpelättimenä.

Esa ei liikahtanutkaan.

– Ois se kaatunut isäs vanhalla haulikollakin.

– Luultavasti. Mutta minä nyt kokeilen tätä.

Esa ei olisi kai lähtenyt vieläkään, mutta Aaro veti hänet mukaansa. Aivan lähellä oli katajia ja iso kivi, jotka eivät jäisi linjalle, kun Tuomo ampuisi aukiolle. Niitten takana he olisivat piilossa jänikseltä. Jos se nyt ehti Ingeriä karkuun juostessaan maisemia ihailemaan.

Aukion alanurkasta lähti lyhyt metsälinja suolle. Kun koiran haukku rupesi lähenemään linjan suunnassa aukiota, Aaro tunsi selässään tutun värinän. Sen synnytti kesällä ison harrin hyppy kosken niskalla ja talvella riekonjäljet lumella ansapaikkaa lähestyessä. Hän saattoi kuvitella miltä miehistä tuntui lämpimän hirvenpaskan lähettyvillä kovassa tuulessa otuksen alapuolella.

Tuomon asento olisi kertonut umpikuurollekin mitä oli tapahtumassa. Poika jähmettyi paikalleen haulikko ampumavalmiina, kaikki aistit kurottuneina etuvasemmalle metsälinjan suuntaan.

Jänis tuli pitkin rajaa koira ihan kannoillaan. Nyt riippui kaikki siitä, minkä suunnan karkulainen ottaisi. Jos se menisi aukion poikki tuolta päästä tai kääntyisi jyrkästi heti pitkin sen tuota reunaa, haulikolla ei yltäisi siihen. Ei Tuomo ainakaan. Mutta jos se lähtisi vähänkään vinosti yli raiskion, Tuomolla olisi mahdollisuus. Vanhan saksalaistien pohja kulki linjan suusta kohti Tuomon edessä hiukan oikealla olevaa maatunutta bunkkeria. Sen pinnassa ei kasvanut vieläkään kuin lyhyeksi jäänyttä syksyn mädännyttämää kortta ja vapaa rata houkuttelisi jäniksen suoraan ampumalinjalle.

Esa kosketti Aaron käsivartta.

Näki Aaro itsekin sen: iso ruskea eläin painoi samaa vauhtia linjalta tienpohjalle. Ingeri jäi siitä muutaman metrin. Mutta spurtti toi otuksen haulikonkantaman päähän Tuomosta.

Aaro näki miten haulikon suu kääntyi jäniksen etenemisen mukaan. Osaisi nyt Tuomo ottaa oikean ennakon.

Vaikka laukausta odotti, se sai hätkähtämään.

– Jumalauta! Esa ähkäisi Aaron vieressä.

Aaro itse tunsi kurkussaan äkillisen puristuksen nähdessään miten koira pyörähti vauhdissa ympäri haulipanoksen iskiessä siihen.

Se oli Jannen elämän paras koira. Sen pennut oli nytkin tilattu jo etukäteen, vaikka se oli sekarotuinen rakki.

Tuomon suusta purkautui kauhunhuuto.

– Minä en ampunut sitä, pojat. Minä …

Uusi haulikonlaukaus häivytti Tuomon äänen. Ingeri lakkasi teutaroimasta vanhalla tienpohjalla.

Kääntyessään katsomaan äänen suuntaan Aaro näki Keskimellan Aukustin. Kylän isoin poronomistaja-isäntämies työntyi haulikko kädessään katajikosta vähän matkan päässä heistä.

– Se lopetti, tuo hurtta, laukkomisen poromettissä.

He kolme tuijottivat isäntään, josta tilanteen todellisuus tuli heitä kohti kuin väreet järveen paiskatun kiven ympäriltä, rengas kerrallaan. Aaro tajusi nähneensä sittenkin oikein, että jänis oli kaatunut. Tuomo oli ampunut sen. Mutta Keskimellan Aukusti oli painanut liipaisinta juuri samalla hetkellä ja laukaukset olivat hukkuneet toisiinsa ainakin heidän jännittyneissä korvissaan. Aukustin tähtäimessä oli ollut Ingeri. Ja hänen ennakkonsa oli onnistunut yhtä hyvin kuin Tuomonkin.

– Saatana minkä teit, Tuomo äännähti käheästi ja lähti kohti tienpohjaa.

Aaro ja Esa seurasivat.

Ingerissä ei ollut paljon katsottavaa. Vielä lämmin lihaläjä, ei muuta.

– Minä oon sanonut Jannelle, että se ei ole tuo hurtta pitkäikäinen, Aukusti muistutti metsänreunasta. – Poroillakin oltava joku rauha mettissä.

– Millonka sinä oot nähnyt Ingerin porojen perässä? Aaro kiihtyi.

Aukusti nauroi niin että mustat hampaantyngät näkyivät.

– Tehän voitta valittaa poliisille … Onko teistä ykskään päälle neljäntoista? Menee vielä Jannen pyssykin.

Aukusti kääntyi menemään.

– Mettästäähän teijän Jounikin, Esa heräsi.

Aukusti katsoi taakseen.

– Se on vähän eri asia. Jouni kulkee omilla maillaan. Käykää tekin omillanne.

Isäntä tiesi riivatun hyvin, että heidän kotimökeillään ei ollut metsiä kahtakymmentä hehtaaria kaikilla yhteensäkään.

Aukusti oli kävellyt jo viitisenkymmentä metriä heistä poispäin, kun Tuomo karjui hänen jälkeensä:

– Eivät nämä oo sunkaan maitas. Ei ole Vuomakankaalla aariakaan koko suvulla.

Liekö Aukusti edes kuullut.

Tuomo korotti vielä ääntään.

– Saatanan pororosvo! Ittellä jatkuvasti tokka toisten laihossa.

Se kuului varmasti menijän korviin saakka. Mutta Aukusti ei pysähtynyt. Mitä se nyt poikasten huuteluista.

Hirviporukka

Kaupungin viemärintyhjennysautoa haukkuvassa sekarotuisessa piskissä oli kai jotakin Ingeriä muistuttavaa. Ainakin Aaro Pori kuuli vieressään istuvan Esa Vaaran sanovan:

– Siitä on kauan, kun Keskimellan Aukusti ampui sen Jannen koiran.

Aaro itse oli ajatellut ihan samaa.

– Jotakuinkin kaksikymmentäviisi vuotta. Neljännesvuosisata.

Esan katse tarkkaili koiraa.

– Ja toisaalta tuntuu kuin se olis ollut eilen.

Rakki oli sapekas katutaistelija. Joku työmiehistä sai sen rätkätyksestä tarpeekseen ja paukautti käsiään näyttävästi yhteen. Koira perääntyi vain metrin pari ja näytti hampaitaan.

Mies sieppasi lapion.

– Saa kohta hampaat nilkkaansa, Esa laski.

Esa tunsi koirat. Piski ei näyttänyt miltään kaksoisvaliolta, mutta sillä oli sisua. Se perääntyi nytkin korkeintaan metrin, ja tiukka katse piti silmällä vastustajaa. Toisten työmiesten nauru sai koiranuhkailijan luopumaan yrityksestä. Ja haukku alkoi samantien.

Aaro ja Esa olivat matkalla Suotalon Tuomon luo, jonne oli määrä tulla pari kolme muutakin hirviporukan ja metsästysseuran miestä haastateltavaksi vuoden lopulla odottavien seuran seitsemänkymmentäviisivuotisjuhlien johdosta. Kaupungin valtalehti oli soittanut olevansa kiinnostunut asiasta ja Tapani Rannikko oli ehdottanut tilaisuuden järjestämistä Tuomon uudessa saunasiivessä. Seuran puheenjohtajan ehdotus oli ollut Tuomolle itselleen pelkästään mieleinen.

»Samallahan siinä kylvetään sisään hirviporukallakin», Tuomo oli ratkaissut.

Kadunristeykseen työmaansa pystyttäneet miehet eivät tienneet hyvää saunomista ajatellen.

– Kun ei nyt olis vesi poikki Tuomollakin, Esa huolestui.

– Vaikuttaisiko se siellä saakka, Aaro epäili.

Hänenkin mielessään oli käväissyt, että kaupungin sakki ei ollut ihan turhan vuoksi näin myöhään työajan jälkeen duunissa. Mutta tästä oli sentään vielä matkaa Tuomolle.

– Sinä se et laittanut uima-allasta, hän puntaroi ääneen.

– En. Enkä laita. Jokainen lätäkönomistaja on kironnut sitä viimeistään kolmannen vuoden kuluessa.

Esa oli kaakelimiehiä ja eristäjä. Se tunsi tämän puolen uima-altaanomistajat. Jos niitä nyt niin hurjaa joukkoa olikaan.

– Siinä on melkoinen hoitaminen. Ja lämmittäminenkin. Eikä mitään muuta iloa kuin saa naapuriston pennut riesakseen.

Saattoi se olla niinkin. Aaro ei ollut koskaan joutunut edes harkitsemaan vaihtoehtoja. Mutta Esalla oli lähes samanlainen talo kuin Tuomolla. Ja paremmalla paikalla. Niitten ikkunoista näki merelle. Paikka oli alunperin ollut niitten kesämökki. Niin lähellä kaupunkia, että se oli kaavoitettu kymmenen vuotta sitten omakotialueeksi. Esa oli rakentanut sinne komean talon. Hirvisakin muutamat kantajäsenet olivat olleet taikoissakin. Talo oli tehty järjellä eikä isolla rahalla.

Vastaantuleva liikenne katkaistiin. Haalaripukuinen mies ohjaili liikennettä taskulamppu kädessä ja viittoi heitä tulemaan. Aaro kiersi pumppuauton ja kääntyi kohta sen ohitettuaan vasemmalle, Timperikujalle, jonka päässä Tuomon talo oli.

Tämä oli vauraan näköistä perukkaa. Komeita omakotitaloja.

Ei heillä kotikylän pojilla ollut isommasti valittamista kenelläkään täällä puoliväli-Suomessa. Jokainen oli saanut aikoinaan ammatin ja työpaikan, kaikki olivat hankkineet katon päänsä päälle ja saaneet pesueensa kohta aikuisikään. Jos johonkuhun iski joskus isompi tyytymättömyys, niin siitäkin pääsi melko äkkiä pistäytymällä parin päivän reissulle Tallinnaan, katsomaan miten olisi saattanut käydä. Eihän heissä, jotakin naimarikasta Jounia lukuunottamatta, mitään rahamiehiä ollut. Normaalisti toimeentulevia ammattimiehiä. Paitsi nyt Tuomo, joka oli mattokaupan aloitettuaan kai melkoisesti rahoissaan.

Onneksi, Aaro lisäsi siihen ajatuksissaan. Hän oli Esan kanssa joutunut joskus seitsemän vuotta sitten melkoisen paikan eteen, kun Tuomo oli kysynyt heitä takuumiehiksi. Se oli juonut itsensä tullilaitoksesta ulos ja ollut avioeron partaalla. Silloin se ei omistanut kuin kahden huoneen ja keittiön osakkeen kaatumaisillaan olevassa vanhassa sodan jälkeen rakennetussa puutalossa.

He olivat miettineet vuorokauden, Esa ja hän. Lapsuudesta saakka oli pidetty yhtä. Yhdessä tultu ammattikouluun ja tänne etelämmäs. Tuomo oli monet talkoot käynyt heidän talonteoksillaan, monet kala- ja hirvireissut heidän kanssaan kulkenut. Mutta kaikki siinä pistettiin likoonkin.

Aaro oli kysynyt vaimoltaan. Yhteisestä talostahan siinä oli kysymys. Ja Seija sanonut, että tekee niin kuin sisimmässään tuntee. Se oli ollut luultavasti ilkein yö Aaron koko elämässä. Hän oli valvonut siitä suurimman osan. Ja pyörinyt levottomasti senkin ajan minkä nukkui tuskaisia painajaisunia nähden. Jos kysymyksessä olisi ollut Tuomon talonteko tai vaikka kesämökki, niin siinähän olisi ollut velalle vakuuksia itsessään. Mutta Tuomo oli ostamassa vanhan pakettiauton ja läjän jotakin helvetin matonriekaleita, joista ei pystynyt sanomaan mitä arvoa niillä oli. Takuumiesten taloihin siinä pankki ensimmäisenä iskisi, jos jotakin menisi pieleen.

Hän ei ollut herännyt aamuyön tuntien torkahduksestaan yhtään viisaampana. Eikä hän ollut saanut mitään tukea Esaltakaan. Tämä oli ollut yhtä epävarma kuin hänkin.

Heillä oli kuitenkin liian pitkästi yhdessä elettyä elämää takanaan, jotta he olisivat voineet sanoa ei. Varsinkin kun Tuomo itse oli ollut nyt kuukauden selvänä ja suorastaan hehkui intoa bisnesideansa suhteen. Eikä kai siinä nyt koko talo menisi, vanhassa autonromussa ja yhdessä mattokuormassa.

Puoli vuotta myöhemmin velka oli maksettu ja nimet pois papereista. Tuomo oli vanhana tullimiehenä tiennyt, mistä matot saa halvalla.

»Kun satasella ostaa ja kolmella myy, niin pakko siinä on pärjätä», se oli sanonut suoraan.

Vuosi sen jälkeen Tuomo oli ostanut tontin ja rakentanut talon, johon se nyt oli pykännyt uimahallisiiven viime syksynä.

»Minä tajusin onneksi yhtenä päivänä, että auton voi täyttää ihan yhtä hyvin kymmenentuhannen markan kuin kolmensadan markankin matoilla. Niistä jää vain vähän eri rahat lompsaan.»

Tuomolla oli nyt jo asiakaspiiri, jolle se hankki yhtä hyvin mattoja alkuperämaista kuin antiikkiesineitä