Turre

By Jorma Kurvinen

Karjalankarhukoira Turre huomaa, ettei kaikki ole hyvin. Sen isäntä on sekava ja nousee tuskin sängystä ylös. Turre ei kuitenkaan ole mikä tahansa koira – se tietää, että nyt on aika toimia.Turre karkaa ja yrittää kiinnittää ihmisten huomion. Ensimmäisten vastaantulevien ihmisten kanssa sillä ei kuitenkaan käy onni. Koira ei silti lopeta etsimistä, sillä se on päättänyt saada isännälleen apua."Turre" on Jorma Kurvisen koskettava romaani, joka pohjautuu tositapahtumiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726425260

Book preview

www.egmont.com

Turre oli sillä hetkellä kokonaan muualla. Kaukana kaupungissa. Mutta minä tutustuin siihen hiihtomatkalla Lapissa näitten nuorten välityksellä.

Näin heidän pysäköivän mersunsa kelomökin parkkikatokseen, ja menin kiittelemään heitä kämpän vaihtamisesta. Vuokrauksen järjestellyt virkailija oli sanonut, että meidän pääsymme isommalle kämpälle oli kokonaan näitten nuorten joustavuuden ansiota.

– Tottakai vaihdoimme, mersua ajanut harteikas kaveri piti selvänä. – Me neljä mahdumme tähänkin.

– Me varasimme tuon naapurimökin vain sen vuoksi, kun meitä piti tulla kuusi henkeä.

– Silloin olis tultukin Hekan faijan Patrolilla, toinen pojista sanoi.

Nuoret näkivät meidän vuokraamamme kämpän edustalla kaksi autoa.

– Montako henkeä teitä on?

– Seitsemän. Neljä aikuista ja kolme lasta.

Nuoret vilkaisivat toisiinsa.

– Ette te sitten olisi tähän mahtuneetkaan, mersun kuski sanoi. – On juuri ja juuri makuupaikat seitsemälle, mutta se on sitten jo semmoista survomista.

Nuoret nauroivat, ehkä yhteisille muistoilleen.

– Toiset haluavat katsoa telkkua ja toiset pelata korttia, pitkätukkainen kaunis tyttö selvensi.

– Ja märkiä kamppeita on joka paikka täynnä, toinen samanlainen tyttö tuki. – Neljä on ihan sopiva määrä meille.

Tyttö taisi olla kuskin sisar. Heissä oli jotakin samaa. Ystävällisyyskin.

– Haluatteko te vilkaista sisälle, tyttö heräsi. – Kyllä me joskus vuokrataankin kämppää, kun tiedetään kenelle.

Minä en ollut utelemassa kenenkään oloja, mutta kieltäytyminenkin olisi ollut epäkohteliasta. Niin kiersimme joukolla kämpän läpi.

Se oli erittäin kauniisti rakennettu. Vahvoista kelohirsistä niin kuin useimmat tässä rinteessä. Molemmissa päissä rakennusta oli terassi.

– Tähän eteen paistaa aurinko koko päivän, kuski sanoi kuin puolustukseksi runsaudelle. – Mutta tuonne taakse pääsee suoraan saunasta eikä tartte pukeutua.

– Älkää häiriintykö, jos me viuhahdamme sieltä hangessa, toinen tytöistä varoitti nauraen.

– Äiti olisi halunnut tänne sivusiiven ja uimaaltaan, mutta isään meni nuukuus, tyttö pulputti.

– Tämä on muka meidän firman henkilökunta- ja koulutusmaja, poika jatkoi. – Kyllä te tiedätte. Meidän pitää kiertää sisälle etupuolelta, kun tuo ovi on vielä kiinni.

Palasimme joukolla pääovelle ja kävimme talon läpi. Normaali tunturikämppä. Pieni pirtti, jonka pöydän ääreen sopi kyllä seitsemänkin ihmistä, kun yksi istui päässä. Väritelevisio ja video. Levysoitindekki. Komea liuskakivitakka. Porontalja seinällä. Kalustus oli yhtenäistä, itävaltalaistyyliä.

– Tirolista tuotettuakin, kuski tuki veikkaustani.

– Me käymme aika paljon laskettelemassa sielläpäin.

Pirtissä oli levitettävä sohva. Kauniisti veistettyine päätyineen ja selkänojineen, samaa tyyliä kuin muukin kalustus.

– Mutta tässä on tylsä nukkua toisten jaloissa, tyttö kuittasi esitellen erilliset makuuhuoneet. – Neljälle tämä on sopiva.

– Keittiö täällä on ihana, toinen tyttö kiitteli.

– Tämmöinen pieni keittokomero vain, omistajaperheen tytär oikaisi.

Ei siinä tilaa mitenkään liikaa ollut. Mutta tasoa sitäkin enemmän. Niin kuin tuollakin isommassa majassa. Mikrosta leivänpaahtimeen saakka kaikkea, mitä keittiössä voi tarvita. Kaappien ovet, jääkaappia myöten, samaa materiaalia kuin tuvan kalustus. Käsin tehdyt puuleikkaukset. Pöytätaso marmoria.

– Passaa täällä kämppäillä, minä kiittelin. – Ja tämmöiset maisemat joka puolella!

Tyttö veti nenäänsä hauskasti kippuraan.

– Ei tämä kiehdo kaikkia! Ulla ja Heka peruivat lähtönsä, vaikka tästä sovittiin jo viime keväänä.

– Heka ei päässyt, velimies puolusti kaveriaan.

Molemmat tytöt nauroivat.

– Päässyt, sisar toisti. – Jonkun tuntemattoman rakin vuoksi!

Tyttö ei näyttänyt enää läheskään yhtä kauniilta kuin tuolla ulkona. Oikeastaan ei kumpikaan. Ja tukkakin oli tuommoista ohutta takkua. Pelkkä hiirenhäntä, jos letille laittaisi.

Mutta velimies pysyi komeana.

– Ei se mikään rakki ollut. Minä en muista olenko nähnyt hienompaa karjalankarhukoiraa milloinkaan.

– Jos siinä nyt koira edes oli tärkein syy, toinen poika epäili. – Niitten mutsi haluaa, että Heka lukee nämäkin päivät.

Tyttöjen naurussa soi ylimielisyys.

– Kaikkien mutsit haluavat, toinen arvioi. – Mutta se on ihan älytöntä. Jos haluaa korottaa jotakin numeroa, niin sen ehtii tehdä myöhemmin.

– Ja vaikka kirjoittaisi vuotta myöhemmin. On meillä aikaa. Heka perii molemmat isovanhempansa. Huoneiston Helsingistäkin, vaikka menis sinne lukemaan. Minä en ymmärrä mihin sillä on muka kiire.

– Minä olisin joka tapauksessa Ullana sanonut, että valitse: minä tai koira.

– Jarrutelkaa nyt pikkuisen, mimmit, kuski toppuutteli. – Mihin Heka olisi pistänyt sen koiran?

Sisar hymähti.

– Ois potkaissut kartanolle.

– Vieras piski, ystävätär tuki. – Ei kai se Hekan huolia ole.

Oikeastaan, kun ajattelen tarkemmin, minä en ole koskaan ihaillut tuon värisiä hiuksia. Paksumpaakaan tukkaa.

Minä tulin ulos yhdessä poikien kanssa. Mersun luona, toisen kaverin nostellessa suksia seinälle telineeseen, minä kysyin kuskilta muina miehinä sen Hekan sukunimeä ja osoitetta.

– Yhdellä minun tuttavallani on karjalankarhukoira. Siltä varalta vaan, jos se sattuisi olemaan karkuteillä.

Poika siristi hauskasti silmiään antaessaan tiedot.

– Ja voihan se koira kiinnostaa muutenkin, hän veikkasi.

Arvasi luultavasti, että minä voisin vaikka kirjoittaa siitä …

Asiat eivät olleet hyvällä mallilla. Turre oli vaistonnut sen jo parin päivän ajan. Mökki kylmeni tunti tunnilta. Ruokakuppi pysyi tyhjänä. Ja isäntä vain nukkui vuoteella.

Tai oliko tuo nukkumistakaan?

– Pojat! Pojat … On pakko jaksaa. Älkää antako periksi!

Isäntä puhui. Oli kerran noussut istumaankin vuoteella ja sanonut jotakin. Mutta ei reagoinut mitenkään, vaikka Turre haukahti jo innoissaan ruuan odotuksesta. Kellistyi vain takaisin petiin ja jatkoi nukkumista.

Karjalankarhukoira oli ymmällään. Sen kokemuspiiriin ei kuulunut yhtään tämmöistä tilannetta. Jostakin kaukaa, lähes pentuajalta, se muisti toisen isännän. Määrätietoisen, lujatahtoisen kasvattajan, joka oli opettanut sen hirvikoiraksi. Ja myöhemmin tämän nykyisen isännän, jonka kanssa yhdessä se oli elänyt vuosia. Molemmat miehet olivat aina huolehtineet siitä hyvin. Olleet joka tavalla luotettavia.

Mutta nyt Turrella oli nälkä eikä isäntä tehnyt liikettäkään asioitten hyväksi, vaikka koira oli kantanut ruokakuppinsa hänen näkyvilleen vuoteen läheisyyteen.

Turren vaisto sanoi, että isäntä ei ollut kunnossa. Uni, joka tavallisesti päättyi jo aikaisin aamulla, näin talvella paljon ennen päivän valkenemista, jatkui ja jatkui vaan.

– Pojat, varokaa! Se tulee kohti …

Turre ei ymmärtänyt sanoja. Eikä sitäkään, että tuo oli kuumeisen miehen houreita. Mutta isännän äänen sävyn koira ymmärsi. Isännällä oli hirvittävä hätä jostakin. Pelkoakin, jota Turre ei ollut koskaan kuullut isäntänsä äänestä.

Koira huolestui. Mutta oli neuvoton.

Välillä se pujottautui vieterisaranoilla toimivien isännän timpuroimien luukkujen läpi eteiseen ja pihalle. Siinä piti olla taitavana, kun pantaan kiinnitetty naru jäi herkästi kiinni luukun alareunan alle. Nopeus oli valttia, jos ei halunnut jäädä leuat irvessä repimään monelle mutkalle kiertynyttä köyttä luukun alta. Onneksi sekä köysi että lattia olivat kuluneet vuosien mittaan eikä enää käynyt kuin harvoin niin, että Turre joutui haukkumaan isännän avukseen.

Köyden toinen pää oli pylpyrässä juoksulangalla, joka ylti eteisen oven pielestä saunalle. Ulos päästyään Turre saattoi juosta melkoisen matkan.

Nyt ei kuitenkaan mitenkään juoksetuttanut.

Turre pysähtyi keskelle pihaa. Se nosti kuonoaan ja haisteli ympäristöstä kantautuvia viestejä. Ehkä se turvautui siinä geeniensä ja oman kokemuksensa antamaan tietoon: tämä oli se tapa, jolla tämä rotu ja laji olivat aina ratkoneet ongelmansa. Piti saada vainu jostakin. Vaarasta. Riistasta. Omasta laumasta. Isännästä …

Jostakin kantautui polttoaineen haju. Ja mopon tai moottorikelkan ääni. Niin kaukaa, että kulkija ei kuullut tai ainakaan reagoinut, vaikka Turre haukahti.

Jos äänen olisi kuullut joku koiraihminen, hän olisi luultavasti kääntänyt kelkkansa kohti tätä mökkiä. Niin voimakkaasti haukahduksesta saattoi aistia epävarmuuden ja avuttomuuden, jotka kumpikin olivat täysin vieraita piirteitä voimakkaalle, isokokoiselle karjalankarhukoiralle. Mutta ääni ei kantautunut tuonne asti. Eikä moottorin melun läpi. Kelkka kulki jo poispäin.

Turrella ei ollut mahdollisuutta arvioida tosiasioita. Se koki tapahtuvan oman kokemuksensa ja muistinsa pohjalta. Viisas eläin oli kuitenkin vain eläin. Uskollinen. Vilpitön. Vahva. Mutta – omien rajojensa vanki.

Sen epävarmuus ja toivottomuus moninkertaistui. Se oli tottunut luottamaan ihmiseen. Sen kokemuspiiriin olivat kuuluneet metsämiehet, jotka sekä vaativat koiralta että arvostivat sitä. Se oli kulkenut ensimmäiset vuotensa hirviporukassa ja jokainen sen kohtaama ihminen oli ollut sen kaveri. Niin kuin isäntäkin kaikkina näinä vuosina.

Mutta nyt isäntä vain nukkui eikä yksikään jäälläkulkija pysähtynyt.

Turre ei tiennyt mikä todellisuus piti paikkansa. Se olisi antanut paljon isännän määrätietoisesta vihellyksestä ja käskystä. Mutta sellaista ei kuulunut. Eikä isännästä ollut antamaan käskyjä.

Turre tajusi sen palattuaan pirttiin. Vaikka se vikisi ja haukahtikin pari kertaa, isäntä jatkoi vain nukkumista raskaasti hengittäen. Turre työnsi kuononsa isännän poskeen kiinni. Se tuntui kuumalta ja kämpän kylmyydestä huolimatta isännän otsalla helmeili hiki.

Nyt oli pakko turvautua johonkuhun toiseen ihmiseen.

Sanotaan, että koira ei pysty ajattelemaan. Ehkä niin on. Joskus vain tuntuu siltä, että tuo ei voi olla enää pelkkää vaistonvaraista toimintaa. Oli miten oli: Turre teki päätöksen. Se livahti luukkujen läpi uudestaan ulos ja aloitti portailla määrätietoisen köyden pureksinnan.

Se ei ollut tehnyt tätä kuin joskus ihan pentuna. Ei ollut kaukana ettei se tuntenut jonkinlaista syyllisyydentunnettakin aina kuluneen köyden jonkin säikeen katketessa. Luvatontahan tämä oli. Mutta pysähdyttyään puuhassa hetkeksi se kuitenkin taas jatkoi sitä. Mikäänhän ei muutenkaan ollut samaa kuin joskus ennen. Kaikki mennyt oli loppunut isännän nukkumiseen. Kummalliseen uneen, jonka läpi häntä ei tavoittanut.

Köyden katketessa Turre ei tuntenut mitään vapaudenriemua. Irtaallaanhan se oli enimmäkseen täällä mökillä ja pysyi siitä huolimatta pihassa. Pikemminkin syyllisyydentunne moninkertaistui.

Mitä isäntä sanoisi, jos tulisi nyt ovesta pihalle ja näkisi tilanteen?

Hetken ajan koira seisoi kuono luukun suuntaan, kuin aikoisi käydä näyttämässä isännälleen sisällä mitä oli tehnyt. Sitten se kuitenkin laskeutui portaalta ja suuntasi päättäväisesti kulkunsa naapuriin vievälle tielle.

Kujanteen peitti paksu lumikinos, jolla ei näkynyt kulkemisen jälkiä. Turre isäntineen tuli aina kaupungista suoraan jään yli ja ainoat polut mökiltä mantereen suuntaan veivät lähimetsään, josta isäntä teki luutia ja hankki polttopuuta. Naapurissa täällä ei ollut tapana juoksennella.

Kesäisin he olivat kuitenkin pistäytyneet siellä silloin tällöin. Ainakin noutamassa postinsa pienen omakotitalon portinpielestä, jossa oli näitten vakinaisten asukkaitten ja muutaman kesämökkiläisen postilaatikot.

Turrella oli mukavat muistot Palokankaan Arvista. Mies puhutteli sitä aina heidän tavatessaan. Kyykistyi usein kyhnyttämään vähän kaulaakin.

Arvin sieltä saisi varmasti mukaansa, kun haukkuisi sille ja osoittaisi olevansa hakemassa kaveria.

Mutta Turrea odotti pettymys.

Talo oli pimeänä. Eikä pihamaalta oltu lakaistu pariin päivään lumiakaan.

Yhteenkään ikkunaan ei syttynyt valoa eikä kukaan tullut talosta ulos, vaikka Turre haukkui portaiden juuressa kimakasti.

Nuupollaan koira lähti paluumatkalle. Sen koko olemuksesta näkyi pettymys ja epätietoisuus, kun se pysähtyi vielä talon portilla katsomaan taakseen ja nuuhkimaan ilmaa.

Kirsun tavoittama tuoksu ei ollut Palokankaan Arvin. Joku Turrelle tuntematon postintuoja oli kulkenut laatikoille tuolta maantieltä ja hänen askeltensa hajun koira löysi polulta.

Mitä nyt piti tehdä?

Hämmentyneenä karjalankarhukoira lähti palaamaan omia jälkiään yksin. Nyt tuntui jo mukana roikkuva köydenpätkäkin kaikkine siihen tarttuneine lumineen riesalta, kun se laahasi vierellä ja jäljessä. Turrea tympäisi. Ehkä se oli mielessään, itsekään sitä rekisteröimättä, elätellyt hienoista toivoa, että Arvi työntää sille kuonon eteen jotakin syötävää. Mehevän luun. Tai edes pullasiivun.