Autotautiset

By Jorma Kurvinen

Jaakko Puusti, rajaylivääpeli, on suunnitellut eläköitymisensä tarkkaan. Omakotitalossa on paljon remontin aihetta ja sukulaisten luona voitaisiin vierailla enemmän kuin ennen. Käynti kavereiden luona autoliikkeessä laittaa kuitenkin suunnitelmat uusiksi.Autoliikkeen toimitusjohtaja nimittäin kiinnittää huomionsa Puustin ääneen. Toimitusjohtajan mielestä Jaakko Puustin ääni on ei vain televisiokelpoinen, vaan mukaansatempaava ja ennen kaikkea hyvän myyjän ääni.Puusti vedetään mukaan autokauppojen hullunmyllyyn. Autokauppaan astuessaan itse kukin laittaa aivonsa narikkaan ja tilalle tulvii vauhdin- ja rahanhimoa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 4, 2021
• ISBN: 9788726425109

Book preview

korjaamolaskuni.

M yyryläinen oli kahvia juodessaan seurannut Viirilän pöydän tapahtumia. Siellä oli menossa autonluovutus. Varhaisessa keski-iässä oleva pariskunta oli tullut noutamaan aarrettaan. Jos Myyryläinen muisti oikein niitten uuden Bluebirdin värit, rouva oli pukeutunutkin samaan sävyyn. Oikein hattu päässä.

Nyt ne nousivat. Kättelivät vielä juhlallisesti. Kahviossa ei ollut ainuttakaan, joka ei olisi arvannut ketkä siinä lähtivät kohti alakertaan vieviä portaita.

Viirilä tuli Myyryläisen pöytään.

– Kolmen vuoden tuomio. Kaksituhattakahdeksansataa kuukaudessa!

Myyryläinen oli joskus miettinyt, mikä oli tuonut Viirilän tälle alalle. Ja yleensä liike-elämään.

– Siitä saa joku kolmen vuoden kuluttua vähänajetun auton, Viirilä jatkoi narinaansa.

Myyryläinen tiesi, että se odotti hänen kysymystään.

– Mitenkä niin?

– Emäntä on hoituri ja mies arkkitehti. Opintovelkaa ja asuntovelkaa entuudestaan. Jos sanon minkä verran, kaadat kahvin päällesi. Siinä istuu kundi piirustuslaudan ääressä eikä missään autonratissa.

Pöydässä oli ali puoliväliin tyhjennetty vichypullo. Viirilä kallisti sitä kysyvästi. Myyryläinen nyökkäsi.

– Ne ajot ois ajanut Sunnyllakin, Viirilä sanoi laskiessaan tyhjän pullon takaisin pöydälle. – Kiitos!

Viirilä nousi pöydästä.

– Vaan ehkäpä sitä ei ole ajettavaksi ostettukaan.

Katsoessaan Viirilän jälkeen Myyryläinen muisti, että Bluebirdiin oli teipattu kaikennäköistä rihkamaa yli yhdeksäntuhannen markan arvosta. Spoilerista vanteisiin saakka. Mutta sehän ei ollut heidän murheitaan. Myyryläinen laitatti vaikka katon krokotiilinnahasta, jos asiakas niin halusi. Hän ei ollut kenenkään holhooja.

Viirilä pysähtyi ja näytti sormellaan alas halliin. Myyryläinen työnsi voileivänlopun kerralla suuhunsa ja joi kahvia päälle.

He olivat portaita laskeutuessaan jo aivan peräkkäin.

Åkerblom tuli niitten alkupäässä vastaan.

– Se OHM 246 odottelee sinua.

Ookkerilla oli hämmästyttävä henkilömuisti. Se tunsi useimmat asiakkaat jo ensimmäisen käynnin jälkeen. Punainen Escort oli käynyt täällä toissaviikolla. Kolme vuotta vanha moitteeton kappale. Ajettukin vain pikkuisen päälle kaksikymmentätuhatta. Kuin Puustin Jaakolle varta vasten tarkoitettu ajopeli. Mutta Myyryläisellä oli jäänyt paapan kanssa kiinni muutamasta tuhannesta.

Kaikki muu oli ollut selvää. Uuden auton värikin. Mutta vaari oli väittänyt, että Rovaniemellä Escortista maksettiin paremmin.

Siitä oli tullut periaatekysymys. Niin kuin taatta olisi tehnyt kauppoja Åkerblomin eikä hänen kanssaan. Myyryläistä oli harmittanut Puustin Jaskan puolesta, mutta siitä huolimatta hän oli sanonut, että se kannattaa sitten ajella Rovaniemelle.

Jos ilmassa oli silloin ollut kireydentuntua, niin paappa ei muistellut sitä.

– Se oli ihan hukkareissu. Sinne Rovaniemelle.

He kättelivät.

– Eivät maksaneet sen enempää?

– Olisivat ne puolitoista tonnia. Summassa … Mutta sekään mikään oikea hinta, tämmöisestä autosta. Tulleet edes katsomaan. Minkä ikkunasta vilkaisivat. Semmosten kanssa mihinkään autokauppoihin rupea.

– Eipä tietenkään. Me ruvetaan laittamaan paperit kuntoon!

– Niin me tehdään.

Onneksi paapan valitsemaa väriä oli jäljellä hallissa. He kiersivät sen kautta. Myyryläinen pisti sen tuulilasiin MYYTY-lapun. Matkalla konttorin puolelle he sopivat ylihuomisen luovutuspäiväksi.

Asioista oli sovittu kaikki muu jo edellisellä kerralla. Myyryläinen ohjasi asiakkaansa vain paperisotaa varten konttoripäällikön juttusille. Samalla hän jätti tälle lehtiöstään A-kappaleen muistiinpanoistaan; puheista oli siinä mustaa valkoisella. Paappa tuskin oli niitä miehiä, jotka rupeavat väittämään selvää asiaa toiseksi, mutta tämä oli muodostunut rutiiniksi jo joskus vuosia sitten, kun oli jälkeenpäin saikannut tarpeekseen tyhjänpäiväisten asioitten kanssa.

Myyryläisen lähtiessä konttorilta taatta ojensi hänelle kahdet autonavaimet.

– Minä olen tyhjentänyt sieltä kaiken henkilökohtaisen. Enkä minä ruukaa ajaa toisten autoilla.

Ennen kuin Myyryläinen ehti sanoa mitään kotimatkasta vaari jatkoi:

– Tytär tulee noutamaan minua kahden aikaan. Se on opettaja ja pääsee silloin koulusta.

– Selvä. Ylihuomenna kello viisitoista. Juodaan sitten harjakaiskahvit.

He puristivat kättä. Toivottavasti ei liian kiireisen tuntuisesti, Myyryläinen manaili mielessään. Mutta hänellä oli kiire soittamaan Escortista Puustin Jaakon emännälle.

Åkerblomkin oli ollut toissaviikolla heti sitä mieltä, että jos OHM 246 luopuisi siihen hintaan Escortista, se olisi juuri heidän Puustille etsimänsä onnenpotku. Ookkeri tiesi mitä puhui, kun antoi arvion autosta, mutta he olivat sen lisäksi vielä testauttaneet sen omalla standardillaan ja saaneet saman vastauksen.

Rajaylivääpeli ajaisi tuolla pelillä siistiä järkiajoa ainakin puolikymmentä ensimmäistä eläkevuotta. Eikä maksaisi liikkumisesta paljon mitään.

Kunhan nyt saisi Puustin emännän tajuamaan, millainen tilaisuus oli kysymyksessä.

Myyryläinen ei tuntenut rouva Puustia paremmin. Oikeastaan ei juuri lainkaan. Itse Puustiin he Heikkilän Autoliikkeen autonmyyjät olivat tutustuneet ylhäällä Käsivarressa kalavaelluksellaan. Hän ja rajaylivääpeli olivat myöhempinä vuosina oikein ystävystyneet. Puusti oli pari kertaa käynyt heillä kylässäkin. Yksinään.

Rouva oli jäänyt vieraammaksi. Vähän liian hienokin se oli. Kemikaalikauppias, joka muistutti tavallisena arkenakin televisiotähteä. Ja sen Myyryläinen oli ymmärtänyt, että rouva oli paljon hienompaa sukua kuin Puusti. Miten lie tavallinen jänkäjääkäri saanut semmoisen naisen? Vaikka komea mies Puusti kyllä oli. Ja puhui arvokkaasti.

Myyryläisen oli pakko tunnustaa, että ei ollut ihan varma Puustin ja tämän rouvan kuvioista. Joskus oli tuntunut siltä, että rajaylivääpeli puhui vaimostaan eräänlaisella varovaisella ylikunnioituksella. Ja pysytteli ylhäällä Käsivarressa jonkinlaisen turvaetäisyyden päässä täältä kotikaupungista. Mutta mikä tuon tiesi. Saattoi se sinnitellä siellä viimeiset eläkkeenpyyntivuotensa rahan vuoksikin. Tai pelkästään Lapin takia.

Myyryläinen joutui hakemaan kemikaalion numeroa pitkään. Riivattu kun ne laittoivat tavallisen suomalaisen pikkuputiikin nimen niin hienosti, ettei sitä osannut lukeakaan.

Lopulta numero löytyi.

– Kemikaalio Genevieve, Marita Puusti.

– Tuota noin …

Kesti hetken ennen kuin Myyryläinen sai esitellyksi itsensä ja kerrotuksi asiansa.

Ehkä hän oli arvioinut Puustin emännän väärin. Nainen tajusi heti mistä on kysymys.

– Me emme ole ajatelleet niin kallista autoa, kun meillä on heti se remonttikin. Mutta jos se on edullinen kauppa, niin kannattaa sitä tietenkin harkita.

– Tämä on hyvin edullinen. Kaikki paikat loistokunnossa eikä ruosteesta tietoakaan. Tämän luokan autosta voi joutua maksamaan yli kymmenentuhatta markkaa enemmän. Mutta minun on vaikea pitää tätä pitkään varattuna, jos minulla ei ole varmuutta teidän aikomuksistanne.

Rouva Puusti mietti hetken.

– Tehän ymmärrätte, markkinointipäällikkö Myyryläinen, että tässä elämäntilanteessa ihmiset eivät voi tehdä isoja velkoja. Kun mies jää muutaman päivän kuluttua eläkkeelle ja tulot pienenevät puoleen. Jaakko itsekään ei ehkä osaa sitä ajatella.

Myyryläinen ei kommentoinut. Ei edes titteliä. Asko Heikkilä oli firman isoisältään perittyään tehnyt päälliköitä heistä kaikista.

– Mutta tietenkin, jos se on harvinaislaatuinen tilaisuus, meidän kannattaa sitä harkita. Jos saan sisareni tuuraamaan tähän, niin olen siellä tunnin sisällä.

– Tulenko minä hakemaan vai …

– Hyvin ystävällistä, kiitos! Mutta saan kyllä kyydin järjestymään … Voinko minä luottaa teihin, myyntipäällikkö Myyryläinen?

Myyryläinen yllättyi.

– Kyllä minä ainakin itse kuvittelen niin.

– Katsokaas, tämä on valtava elämänmuutos Jaakon kohdalla. Te olette hänen kalakaverinsa jo vuosien takaa ja tunnette hänet hyvin. Minä olen hyvin huolissani hänestä nyt kun sotilaselämä päättyy ja joutilaisuus täällä kaupungissa alkaa.

– Onko siihen nyt kuitenkaan syytä, Myyryläinen sanoi. – Minä en osaa kuvitella Jaskan jäävän neuvottomaksi missään.

Nainen huokasi syvään.

– Minä olen ollut sisareni kanssa kursseilla, jotka on järjestetty eläkkeelle jääville ja heidän omaisilleen. Te ette usko, mitä kaikkea tällainen elämänmuutos voi tuoda mukanaan … Alkoholisoitumista, avioeroja, itsemurhia.

Myyryläistä nauratti, mutta hän kuuli naisen äänestä, että tämä oli tosissaan.

– No joo …, hän sanoi varovasti. – Mutta eiköhän se useimpien kohdalla mene ohi muutamassa kuukaudessa. Siitä se sitten tasoittuu.

– Kenellä tasoittuu, kenellä ei. Kurssia vetävä psykiatri sanoi, että jotkut eläkeläiset elävät jatkuvasti nälkäkuoleman partaalla ja heidän kätensä motoriikka paljastaa heidät ässäarpojen ammattiraaputtajiksi.

Myyryläinen tunsi, miten paidankaulus tuntui ahtaalta. Mitä tuohon nyt osasi sanoa? Hän ei uskonut, että edes Åkerblomilla oli tilastoja tuolta alalta. Rouva tulkitsi vaikenemisen vastalauseeksi.

– En minä nyt tietenkään pelkää, että Jaakko sortuu bingoon tai ässäarpoihin. Mutta hän tulee kaupunkiin ihan eri maailmasta. Ja on rehellisesti sanottuna ajastaan jäljessä. Jaakko on sisimmältään partiopoika eikä osaa kieroilla niin kuin täällä kaupungissa joutuu tekemään. Sinisilmäinen idealisti saattaa pettyä täällä pahan kerran.

– Ostakaa mökki jostakin maalta, Myyryläinen ehdotti. – Hyvän kalaveden rannalta.

Nainen naurahti.

– Millä rahalla? Eikä se olisi oikeinkaan. Ihmisen on kyettävä kohtaamaan vaikeutensa.

– Kyllä minä uskon Jaskan selviytyvän, Myyryläinen valoi rohkeutta. – Mutta tässä tilanteessa on autolla tietenkin tuollaista terapeuttistakin merkitystä. Se antaa tiettyä liikkumisvapautta.

– Minä tulen sisareni kanssa katsomaan sitä, jos saan toisen sisaren tänne liikkeeseen siksi aikaa.

– Tervetuloa!

– Minä sitten pyydän, ei sanaakaan tästä keskustelusta miehelleni.

– Ei tietenkään.

Laskiessaan kuulokkeen alas Myyryläinen näki Kankkosen viittoilevan. Entinen Volvo-myyjä oli ollut Heikkilän Autoliikkeessä nyt puolitoista vuotta, mutta hänestä saattoi yhä aavistella eräänlaista varovaisuutta työkavereitaan kohtaan.

Kankkosen silmät räpsyivät hermostuneesti, kun Myyryläinen tuli kopistaan.

– Tuolla on nuoripari, joka on kiinnostunut tuosta punaisesta Escortista OHM 246.

– No voi helvetti. Niinpä tietenkin.

Kankkonen pidätteli Myyryläistä anteeksipyytävästi käsivarresta.

– Minä tunnen tämän asiakkaan. Hän on meidän seurakuntamme nuorisopastori.

– Ja sinä menit lupaamaan hänelle jotakin?

Kankkonen tykkäsi kyttyrää.

– Sanoin, että auto on todennäköisesti varattu, mutta parasta kysyä siitä sinulta.

Pehmentääkseen ärhentelyään Myyryläinen kysyi:

– Tarjositko heille mitään muuta?

– Kyllä minä ehdotin paria kolmeakin … Mutta he ovat kiinnostuneita vain tuosta Escortista. Pastori tietää kenellä se on ollut ja sanoo, että sitä on pidetty poikkeuksellisen hyvin.

– Hauska kuulla. Sitähän me ei oltais arvattukaan …

P astori ja rouva olivat mukavannäköisiä ihmisiä, rouva suorastaan kaunotar, siistillä kirkollisella tavalla. Molemmilla samanlaiset nahkapuserot ja samat skottiruutuiset punatupsuiset lippikset.

– Tämä Escort on ilmeisesti vielä vapaana, pastori otti aloitteen. – Vai?

Kaveri veti roolia hyvin. Jos Kankkonen ei olisi kertonut mitä oli sanonut tälle teologijupille, Myyryläinen olisi uskonut kysymyksen vilpittömyyteen.

– Valitettavasti ei ole. Mutta meiltä löytyy kymmeniä aivan vastaavia yksilöitä, joista voi valita.

Nuoripari vaihtoi silmäyksen. Rouva ilmeisesti oli iskenyt silmänsä Escortiin.

Pastori veti suutaan sovinnolliseen hymyyn.

– Ihmettelen vain, että kuka tämän on ehtinyt varata. Me nimittäin ajoimme tämän perässä kaupungilta tänne.

Myyryläinen valitsi samanlaisen kolmen millin hymyn.

– Siitä on jo puolitoista viikkoa, kun OHM 246 kävi meillä edellisen kerran. Ja silloin tämän varasi muuan sotilashenkilö.

Rouvan silmät kapenivat.

– Voiko sellainen varaus olla virallinen, jos autokauppa päätetään vasta nyt?

Myyryläisen hymy kapeni kahteen ja puoleen milliin.

– Me rupeamme hyvin usein etsimään vaihtoautolle ostajaa heti kun tiedämme kaupan olevan syntymässä, hän sanoi. – Epävirallista meidänkin keskustelumme nyt olisi, vaikka tämä olisi vielä vapaa. Paperit kirjoitetaan vasta huomenna.

– Eli itse asiassa tämä on huomiseen saakka vapaa, päätti tämän ottaa kuka tahansa, rouva sanoi.

Myyryläinen sai tarpeekseen.

– Aivan niin, jos millään ihmisten kesken tehdyillä sanallisilla sopimuksilla ei ole minkäänlaista arvoa. Sitäkö rouva tarkoittaa?

Papinmuija ei hätkähtänyt.

– Niin tai jos mitään sanallisia sopimuksia on tehtykään! Sotilashenkilö on osunut toissaviikolla merkillisen sopivasti paikalle juuri kun tämän auton omistaja on ollut katselemassa teiltä uutta. Eikö se ole aikamoinen yhteensattuma?

– Hän ei ole käynyt tässä talossa kolmeen kuukauteen. Mutta hänellä on edustaja paikalla. Minä.

Pariskunta vaihtoi pitkän katseen.

– Juuri niin kuin me arveltiinkin, pastori riemastui. – Näppärä keino hankkia kavereilleen parhaat vaihtoautot. Mutta onko siinä minkäänlaista moraalia!

– Siinähän sitä juuri onkin, herranen aika … Myyryläinen käänsi lempeästi herrasväkeä hallin keskustan suuntaan. – Katsokaa pikkuisen! Näitä ryskyjä riittää. Pihalla on lisää ja joka päivä tulee uusia. Ei tämä eskortti ole mikään ainutlaatuisuus, jota kenenkään tarvitsee jäädä suremaan. Sen kun päätämme kaupasta vaan! Kaikki mitä tältä alueelta löytyy, on myytävänä, minun omaa autoani myöten. Kun hinnasta vain sovitaan. Ei tässä siitä ole kysymys. Mutta teidän, pastori, minä kuvittelisin saman alan miehenä ymmärtävän minun vastuuni ja moraalini.

– Saman alan miehenä?

– Juuri niin … Teillä täytyy olla tämä sama huoli joka kerta kun te vihitte kaksi ihmistä yhteen. Ovatko he oikeat toisilleen? Siunaatteko te liiton, jolla on kaikki edellytykset ja todennäköisyydet onnistua? Vai onko sisimmässänne jo heti alkuun tunne, että jotakin menee tällä hetkellä perusteellisesti pieleen … Senhän näkee joskus päältäpäinkin.

– Ettekö te nyt sekoita asioita, rouva vastusti.

– Ei ollenkaan, Myyryläinen pysyi näkemyksessään. – Itse asiassa eroavaisuudet ovat hyvin pieniä. Pastorilla on etunaan se, että hän ei joudu ottamaan asiakkaansa vanhaa vaimoa edelleensijoitettavaksi niin kuin me nämä ryskyt täällä. Mutta toisaalta hänellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa asiakkaan ratkaisuun, meni se miten metsään tahansa.

– Ja teillä on?

– Ainakin meillä on mahdollisuus yrittää. Ja siinä on meidän moraalimme ja vastuumme. Esimerkiksi tämä punainen eskortti on täysin sopimaton auto pastorille.

Rouva käännähti miehensä puoleen.

– Älä kuuntele häntä, Esko!

Nainen työnsi kasvonsa melkein kiinni Myyryläisen kasvoihin.

– Minun veljeni on insinööri ja hän tuntee tämän Escortin omistajan. On ajanutkin tuolla autolla. Ja hän sanoo, että huolellisemmin pidettyä saa hakea.

Pastori katsoi Myyryläiseen lempeä moite silmissään.

– Lankoni tuntee autot.

Myyryläinen huokasi syvään.

– Tietenkin, totta kai … Miksi te ette ostaneet tätä suoraan omistajalta?

Nyt huokasi pastori.

– Hän ei ruvennut myymään jostakin syystä, jota me emme kyllä ymmärrä.

– Hän on kunnian mies, Myyryläinen muistutti. – Me olimme jo sopineet alustavasti kaupasta ja hän tiesi, että auto on varattu toiselle.

– Mutta sen hän sanoi, paljonko te maksatte tästä, rouva huomautti terävästi.

– Se ei ole sama kuin meidän ulosmyyntihintamme, Myyryläinen muistutti. – Me olemme sijoittaneet autoon jo ennen kuin kauppa on tehtykään. Se on käynyt läpi meidän puolueettoman testauksemme. Nyt me huollamme sen perusteellisesti ja uusimme kaiken tarpeellisen. Se ei ole ilmaista.

– Sadan markan matot, pastori huomautti. – Mitä muuta?

Myyryläinen ei takertunut siihen.

– Sille annetaan takuu eikä sekään ole ilmaista. Ei luultavasti olisi seurakunnallakaan. Mutta tässä ei nyt ole raha oleellisinta … Omistaja itse olisi voinut myydä tämän teille suoraan, mutta alan ammattimiehenä minun on pakko sanoa, että tämä ei ole oikea auto pastorille.

– Ja miksi ei? rouva tivasi.

Myyryläinen piti katseensa papissa.

– Haluatteko te kuulla sen?

– Hyvin mielelläni.

– Ookkeri, hei!

Åkerblom kaarsi hallin poikki kulkiessaan