Hurmuri ja muita kertomuksia

By Markku Hattula

Kun Norvanto-niminen mies kutsuu talkooporukan korjaamaan mökkiään, paikalle saapuu myös parikymppinen Hurmuri. Hurmuri on tunnettu huonoista hermoistaan – aikanaan Norvanto valmensi pesäpallojunioireita, ja jo silloin Hurmuri raivostui pienistä asioista. Mutta mitä talkoista mahtaa tulla, varsinkin kun tarjolla on olutta? Riitautuuko Hurmuri jonkun kanssa? Tilanne muuttuu entistä erikoisemmaksi, kun talkoisiin saapuu myös viehättävä nuori nainen Liisukkapieni.Hurmuri ja muita kertomuksia on taidokas novellikokoelma Markku Hattulalta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9788728451694

Book preview

Hurmuri ja muita kertomuksia

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1999, 2022 Markku Hattula and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728451694

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sisarrakkautta

Ainomaria kääri kalkkiveteen kastellut Oton vanhat raappahousut harjanterään ja alkoi hangata navetan seinää valkoiseksi. Se huiski harjalla hämähäkin seittejä katonrajasta ja messusi samalla, miten tyhmiä ihmiset olivat.

– Suomalainen mies varsinkin. Ne pitäisi tappaa sukupuuttoon ja tuoda jostakin etelänmailta tilalle sukua, joka osasi puhua, laulaa ja tanssia, Ainomaria paasasi. – Pois yksinäiset puhumattomina jurottavat karvahatut.

Raili kuunteli puhumatta. Istui nurin käännetyn sinkkiämpärin päällä karjakeittiön ovella ja tunsi rinnassa jomotusta muistaessaan mihin elämässään oli tullut. Ja vaikka sisko parhaansa yritti, ei Raili hänessäkään nähnyt muuta kuin pettymysten ja kovan elämän ennen aikojaan kovettaman vanhan naisen.

– Minä olen kuule kaiken nähnyt, kun olen niille punaniskoille kapakassa kaljaa kantanut. Uskotko?

– Joo joo.

Ainomaria hyppäsi kyhvöttämään hartiat lysässä sontaloorin päälle, kun halusi näyttää, miten suomalainen mies istui kapakan pöydässä, sökelsi ja valitti omaa surkeuttaan, kun kukaan ei ymmärtänyt.

– Jos ei ymmärräkään, Raili epäili.

– Ottoa älä ainakaan yritä puolustaa, Ainomaria pauhasi.

Sitä ei Raili olisi kaiken jälkeen tohtinut. Ja mitä puolustettavaa oli miehessä joka antoi tilan mennä pakkohuutokauppaan ja karjan korkealaitaiseen ja häipyi viikoiksi kylälle hummaamaan. Nytkin se oli häipynyt ja jättänyt heidät siivoamaan navettaa ja keräämään tavaroita kasoihin huutokauppaa varten.

Hetken Raili muisti alkuaikoja, kun Ottokin oli ollut vielä mies. Painanut yökaudet niska limassa töitä pelloilla ja metsissä. Omin käsin se oli rakentanut navetankin. Yhdessä he olivat sen vähitellen täyttäneet, ja pirtin.

Ensiksi oli syntynyt Maria, sitten Jorma, Kaisa ja Heikki, peräjälkeen ja tasatahtiin. Vieläkin Raili oli varma, että kaikki olisi mennyt hyvin ilman Oton mustasukkaisuutta. Yhtäkkiä se oli ruvennut olemaan hänen peräänsä niin, ettei uskaltanut pirtin nurkasta mihinkään, kun epäili milloin ketäkin, puuyhtiön ostomiestä, meijerin kurrikuskia, naapurin Nojaa-Marttia. Raili ei jaksanut edes ajatella, ketä kaikkia se oli keksinyt.

Sitten se oli keksinyt viinan. Siihen ahdistukseensa kai, Raili oli ajatellut. Kaikki oli alkanut mennä yhä vaikeammaksi. Jossakin välissä lapset olivat kasvaneet ja päässeet pois jaloista näkemästä sitä kurjuutta.

Oli hän kuullut naapuripitäjästä jälkeenpäin, että Jorma oli perinyt isänsä ominaisuuksia. Sen vaimo vain oli ollut viisaampi. Se ei ollut ruvennut semmoista elämöintiä katsomaan, vaan oli kerännyt lapset kainaloon ja muuttanut pois. Siihen Jormakin oli herännyt, tullut uskoon ja muuttanut tapansa. Vaimokin oli palannut.

– Ja sen perään et sitten enää itke, muista se, Ainomaria jatkoi paasaamistaan. – Kun saat huutokaupasta rahat kouraasi, niin tulet kaupunkiin. Ruvetaan mekin pitämään vähän riemua. Asut alkuun vaikka minun luonani.

– Onneksi ei äiti ole enää tätä surkeutta näkemässä, Raili huokaili.

– Näissä sontalooreissa ei mitään itkemistä ole. Se on kuule uusi aika ilman Ottoakin. Tämmöiset tönöt on liian pieniä ja mitättömiä suureen maailmaan. Me ollaan kohta samaa maata Ranskan ja Saksan kanssa.

– Sitä paitsi. Ei se Otto minulle mitää rahoja anna.

– Otto ja Otto. Mikä se on? Luukasa jonka päällä tuulen lepattamat sarkahousut. Siinä se on koko mies.

– Aina se on halunnut määrätä.

– Laki se on joka määrää omaisuuden puoleksi, eikä mikään Otto.

– Entä pankki?

– Pankilla on kiinnitys taloon ja maihin, ei irtaimistoon. Puolet siitä kuuluu sinulle.

– En minä olisi tämmöistä halunnut. Mitä ne naapuritkin sanoo?

– Mitä sinä niistä enää välität, Ainomaria sanoi huolettomasti ja roiski kalkkivettä seinille isoina lämpäreinä. – Koko surkeus on loppu nyt. Menekin kuule keittämään kahvit sen kunniaksi.

Syksyn ruostuttamat lehdet roikkuivat alakuloisina pihapuissa. Osa levittäytyi jo keltaisena räsymattona harmaalle nurmilattialle. Rantteella romotti traktorin peräkärry, jossa puolittain purkamatta jäänyt heinäkuorma. Traktori nojasi liiterin seinään toinen takakumi litussa. Niittokone oli unohtunut keskelle pihaa. Sateet olivat tartuttaneet sen terään ruostesuojauksen.

Nojaa-Martti näytti tulla kohmivan kujannetta pitkin. Raili ihmetteli, miten naapuri uskalsi lähestyä heidän taloaan. Jo vuosia Martti oli ollut puhumattomuusväleissä Oton kanssa. Sen täytyi